torstai 31. joulukuuta 2015

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Nyt on ensimmäinen bloggaamisvuoteni tullut päätökseensä. Yllätin itseni ja luin yhteensä 53 kirjaa - en muista, milloin olisin viimeksi lukenut niin monta kirjaa vuodessa. Minulle näin hyvään lukusaldoon vaikutti osaltansa Kirjan vuoden lukuhaaste, koska pyrin lukemaan jokaiseen kohtaan eri kirjan ja onnistuin. Kiireiden ja joulupyhien takia en ehtinyt kirjoittaa tämän vuoden puolella kaikista lukemistani teoksista, mutta jäljelle jäävistä kirjoista tekstit ilmestyvät ensi vuoden puolella. Lista vuoden 2015 lukemistostani löytyy täältä.

Tänä vuonna palasin muutaman vanhan kirjaystävän pariin, mutta perehdyin myös uusiin tuttavuuksiin. Ensi vuonna en aio osallistua Helmetin uuteen lukuhaasteeseen, mutta saattaa käydä niin, että kiinnostun joistakin pienimuotoisemmista haasteista, kuka tietää... Aion valita vastedeskin kirjat fiiliksen pohjalta, enkä ole vielä suunnitellut, millä kirjalla korkkaan vuoden 2016 - kenties luen vielä jonkun Agatha Christien teoksen haastetta varten.

Minä päätän vuoden lukemisen sijaan Kansallisoopperalla Oopperan kummitus-musikaalin parissa. Kiitos kaikille tästä vuodesta ja palataan asiaan piakkoin!


Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

©Hande
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Otava 2007

Vuosien varrella olen useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa Khaled Hosseinin kirjoja, etenkin Tuhatta loistavaa aurinkoa, on kehuttu kovasti. Pähkäilin hyvin pitkään, tarttuisinko teokseen. Lopullisen sysäyksen tätä kirjaa kohti antoi ystäväni, joka suositteli sitä minulle.

En osannut aavistaa etukäteen, millaisen vaikutuksen romaani tekisi: se suoraan sanoen räväytti silmäni auki Lähi-Idän tapahtumille. Tuhat loistavaa aurinkoa kuvailee kahta afganistanilaisnaista, Miriamia ja Lailaa, jotka naitetaan erinäisten tapahtumien johdosta tyrannimaiselle Rashidille. Näiden kahden naisen tarinoiden lisäksi kirjan keskiössä ovat Afganistanin vaiheet 1970-luvulta 2000-luvulle sekä Kabulin kaupunki.

Romaani on tapahtumarikas, mutta kerronta on oudon rauhallista - minusta tuntui ajoittain siltä kuin olisin kulkenut usvan läpi. Mutta sitten tulevat kuvailut sodasta ja yksityishenkilöiden harjoittamasta väkivallasta: ne sivaltavat kuin veitsi ja saivat minut puristamaan kirjan kansia rystyset valkoisina. Aloin tuntea niin suurta ahdistusta ja vihaa, että minun oli ajoittain pakko hengähtää, etten repisi kirjaa riekaleiksi.

Onneksi kaiken synkkyyden vastapainona oli hyviäkin hetkiä - ne valoivat toivoa lukemisen aikana ja auttoivat minua saamaan kirjan päätökseen. Miriamin ja Lailan välille kehittyvä ystävyys lämmittää mieltä sekä muistuttaa siitä, miten ihmisistä voi tulla yhdessä vahvempia. Kumpikin nainen on omanlaisensa persoona ja heihin kiintyy, koska he tuntuvat niin eläviltä ja uskottavilta.

Tuhat loistavaa aurinkoa on sydäntäsärkevän kaunis kuvaus Kabulista sekä kahden naisen elämästä rankoissa olosuhteissa. Hosseini on ottanut asiakseen kuvailla naisten asemaa Afganistanin lähihistorian erilaisissa vaiheissa - olen iloinen, että mies on valinnut sellaisen aiheen romaanilleen, sillä se on ajankohtainen niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Olen nähnyt uutisotsikoita Lähi-Idän tapahtumista koko ikäni, mutta ne ovat tähän mennessä tuntuneet aina hyvin kaukaisilta. Tämä kirja konkretisoi kaikki ne otsikot ja sai minut tajuamaan, etteivät ne ole merkityksettömiä tai olemattomia, vaikken niitä itse näe.

Arvosana: ✮✮✮✮

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

David Mitchell: Black Swan Green

©Hande
 David Mitchell: Black Swan Green
Sammakko 2008

Selailin kirjahyllyäni löytääkseni taas yhden sopivan teoksen Kirjan vuoden lukuhaasteeseen. Silmiini sattui tämä teos, joka oli unohtunut hyllyni kätköihin vuosiksi - en ole edes varma, milloin olen ostanut kirjan. Se saattaa olla Helsingin kirjamessuilla tehty löytö 2-3 vuotta sitten. Muistan kyllä, miten huomioni kiinnittyi teoksen eriskummaliseen nimeen ja takakannen luettuani nappasin kirjan mukaani.

Black Swan Green kertoo 13-vuotiaasta Jasonista, joka kärsii änkytyksestä ja kirjoittaa salaa runoja, mutta haluaa silti olla osa kovien poikien joukkoa. Kirja seuraa pojan elämää Black Swan Green-nimisellä paikkakunnalla 1980-luvulla, kun maan pääministerinä on Margaret Thatcher ja suurin puheenaihe on Falklandin sota. Jason on mielestäni mielenkiintoinen, sillä hän on monipuolinen ja realistinen hahmo: vaikka hän on keskivertoista ikätoveriaan älykkäämpi ja hänestä löytyy herkempi puoli, hän on silti varhaisteini-ikäinen poika - niin hyvässä kuin pahassakin.

Lisäksi romaanin kerrontatyyli kiehtoo minua: tarina on Jasonin päänsisäistä pohdintaa - juonella on punainen lankansa, mutta suurimmaksi osaksi se etenee tajunnanvirtana. Kirjan lukujen jaottelu toi mieleeni myös novellit ja tv-sarjat, sillä kukin luku vastaa yhtä kuukautta Jasonin elämässä. Ne ovat omia kokonaisuuksiaan, jotka muutama suurempi taustatarina nivoo yhteen.

Vaikka pidin enimmäkseen teoksesta, se kyllästytti minua ajoittain. Välillä tarina tuntui sekavalta ja paikoillaan junnaavalta - lisäksi minua ärsyttivät tietyt henkilöhahmot sekä Jasonin käytös joissakin tilanteissa. Silti juoni piti otteessaan ja koin samastuvani osittain Jasoniin kaikista erottavista tekijöistä huolimatta - ymmärrän hänen kokemuksiaan sekä ajatuksiaan sen verran hyvin.

Black Swan Green toi mukavaa vaihtelua synkkämielisten kirjojen sarjalleni - ei tämäkään kirja ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta perussävy oli kuitenkin  melko pirteä, lapsekas ja toiveikas. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen kasvukertomus.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Loin blogilleni oman sähköpostiosoitteen. Jos sinulla on siis jotain kysyttävää, haluat antaa palautetta tai muuten vain ottaa yhteyttä, voit tehdä sen sähköpostitse. Osoite löytyy blogini esittelyosiosta

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

Nyt on jo aaton aatto ja matkustan maaseudulle viettämään joulua. Keskityn joulupyhinä lukemaan Kirjan vuoden lukuhaasteen viimeisetkin teokset. Blogini hiljenee muutamaksi päiväksi, mutta pyrin vielä ennen vuoden vaihtumista kirjoittamaan rästissä roikkuvat kirjoitukset jo lukemistani kirjoista. Jotkut niistä minun on säästettävä ensi vuoden puolelle, mutta ainahan minulla on tekstit tulleet hiukan viiveellä.

Blogini on ollut pystyssä jo yli 10 kuukautta. Siitä on tullut olennainen osa elämääni ja on ollut mukavaa huomata, että olen alkanut sosialisoitua kirjallisuuden osalta enemmän. Toivotan kaikille lukijoilleni ja blogiani satunnaisesti seuraaville rauhallista ja kirjojentäyteistä joulua!


tiistai 22. joulukuuta 2015

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

©Hande
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Otava 2013

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Kultahatusta. Lisäksi olen tainnut kuulla kyseisen teoksen olemassaolosta vasta muutama vuosi sitten, en ole aivan varma. Pari vuotta sitten ilmestyneen Baz Luhrmanin filmatisoinnin jälkeen huomasin kirjastakin puhuttavan laajemmin ja tarina alkoi kiinnostaa minua - en ole nähnyt elokuvaa, mutta muistan miten sitä mainostettiin hyvin suurellisesti. Myöhemmin ostin romaanin pokkariversion alennuksesta ja jätin sen kirjahyllyyni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kultahatun kertojaäänenä on nuorehko pörssimeklari ja kirjailijan alku Nick Carraway, joka tutustuu mystiseen naapuriinsa Jay Gatsbyyn, uusrikkaaseen mieheen, joka järjestää kartanossaan mahtipontisia juhlia. Gatsby on rakastunut Carrawayn serkkuun Daisyyn, jonka kanssa hänellä oli aikoinaan suhde, joka kariutui Gatsbyn varattomuuteen. Gatsby on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen mielitiettynsä takaisin, vaikka tämä onkin naimisissa toisen miehen kanssa.

Olin yllättynyt, kun kaikista kuulemistani kehuista huolimatta Kultahattu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Fitzgeraldin klassikkoteoksen tematiikka itsessään on kiintoisa: se kuvailee aikakautensa moraalista alennustilaa, amerikkalaista unelmaa ja sen todenperäisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta. Valitettavasti aiheiden käsittelytapa oli tylsä eikä saanut minua pohtimaan asioita syvemmin. Ahmin kirjan vain saadakseni sen nopeasti päätökseen.

Romaanissa oli lupaavia henkilöhahmoja, mutta heihin paneuduttiin valitettavasti vain pintaraapaisun verran, minkä takia minulle ei kehittynyt vahvoja tunnesiteitä heitä kohtaan. Negatiiviset tuntemukset korostuivat kuitenkin lukemisen aikana hiukan positiivisia enemmän, sillä ärsyynnyin muutaman hahmon käytöksestä sen verran, että tuhahtelin heidän toiminnalleen ääneen. Toisaalta minua huvitti törmätä teoksessa Suomi-mainintaan: Carraway kertoo tarinassa ohimennen pariin otteeseen kotiapulaisestaan, joka on suomalainen.

Kultahattu oli kyllä ihan kelvollista luettavaa, mutten tykästynyt siihen erityisemmin. Teos jäi melkoisen pintapuoliseksi, vaikka ajoittain teemoja ja hahmoja käsiteltiin syvällisemminkin. Kirja ei kuitenkaan jäänyt mietityttämään jälkeenpäin, vaan tartuin innolla seuraavaan lukuprojektiin. Mutta oli Fitzgeraldin teos kaikesta huolimatta "ihan ok".

Arvosana: ✮✮✮

tiistai 15. joulukuuta 2015

John Boyne: Kuudes mies

©Hande
John Boyne: Kuudes mies
Bazar 2013

Enpäs pakoillut kauan sotaa kirjallisuudessa - tällä kertaa hyppäsin toisesta maailmansodasta ensimmäiseen. Kuudes mies kertoo 21-vuotiaasta Tristan Sadlerista, joka selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Hän on menossa tapaamaan surmansa saaneen taistelutoverinsa siskoa palauttaakseen naisen veljelleen kirjoittamat kirjeet. Tarinan edetessä lukija palaa Tristanin mukana Ranskan juoksuhautoihin ja saa selville, miten päädyttiin kirjan aloitustilanteeseen.

Olen lukenut John Boynelta aikaisemmin Kapinan laivalla, Pojan raidallisessa pyjamassa sekä Tarkoin vartioidun talon. Pidän niistä kaikista, sillä Boyne on taitava tarinankertoja. Hän ei petä tälläkään kertaa: romaanin teksti on yksinkertaista, mutta kaunista ja tarina tekee suuren vaikutuksen. Boynen kirjoitustyyli on niin mukaansatempaavaa, että kirjan hotkaisee hetkessä. Henkilöhahmot ovat kuvailun vähyydestä huolimatta moniulotteisia ja syvällisiä, eivätkä vain kiiltokuvia - tosin minulla ei kehittynyt itse hahmoihin kovin vahvaa tunnesidettä. Kuitenkin heidän vaiheensa herättivät minussa erilaisia tunteita.

Romaanin henkilöiden kautta sain kokea sodan hirveyksiä uudesta näkökulmasta, sillä en ole koskaan aikaisemmin lukenut kirjaa ensimmäisestä maailmansodasta, jossa sitä kuvailtaisiin sotilaiden näkökulmasta. Teos kuvailee riipaisevasti sodan runtelemia ihmismieliä - sekä sotilaiden että siviilien - sekä ahdistavasti perässä roikkuvaa syyllisyyden taakkaa. Varsinaisen sodankäynnin sijaan kirja keskittyy enemmän hahmojensa mielensisäisiin taistoihin, mikä korostaa entisestään sodan mielettömyyttä. Ja kuitenkin, kaikista kamalista tapahtumista huolimatta, tarina on omalla tavallaan hyvin kaunis.

Kuudes mies on erittäin surullinen ja kertomus jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa - niin vaikuttava tarina on. Se tuntuu niin todelta, että ajoittain unohdin lukevani fiktiivistä teosta. Romaani käsittelee sodan kamaluuksia sekä ihmisen julmuutta, muttei raa'asti. Itse asiassa kerronnan ote on yllättävän lempeä: kirjaa jää miettimään lukemisen loputtuakin, mutta mieltä ei täytä pakokauhuinen ahdistus. Kuudes mies on kaunis kertomus rumuudesta.
"Oli kuin me olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista... niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen."
Arvosana: ✮✮✮✮✮

lauantai 5. joulukuuta 2015

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

©Hande
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
Tammi 2011

Ihmismieli on kiehtonut minua aina. Olen halunnut ymmärtää aivojen toimintaa ja niiden vaurioista johtuvia ongelmia. Sain tietää Oliver Sacksin teoksen sisällöstä tarkemmin lukioaikoina, vaikka olinkin kuullut kirjan olemassaolosta jo aiemmin. Tämäkin oli niitä teoksia, jotka olen halunnut omistaa itse, mutta kesti vuosia, ennen kuin löysin sen. Uteliaana aloitin lukemisen.

Tänä vuonna edesmennyt Oliver Sacks oli brittiläinen neurologi, joka kirjoitti useamman teoksen - myös tämän - potilaskertomustensa pohjalta. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi on näistä kirjoista kuuluisin. Sacks toi neurologian lähemmäksi tavallista ihmistä ja teki tutkimastaan tieteenalasta aiempaa tunnetumman. Vaikka teoksessa käytetään paljon alan terminologiaa tieteellisen tarkkuuden takaamiseksi, Sacks kirjoittaa ymmärrettävästi ja selittää suurimman osan käyttämistään termeistä. Teksti on täyttä asiaa, mutta se on kirjoitettu proosallisesti ja mukana on kirjailijan mielenkiintoista pohdintaa potilastapauksista ja niiden seurauksista potilaiden elämiin.

Pidän Sacksin inhimillisestä suhtautumisesta potilaisiinsa ja heidän tapauksiinsa - neurologi ei leimaa heitä saman tien uhreiksi, vaan pohtii aivotoiminnan puutosten tarjoamia mahdollisuuksia ihmisten elämässä. Sacks suhtautuu potilaisiinsa ymmärtäväisesti, pyrkii auttamaan heitä ja on myös valmis oppimaan heiltä uutta. Kirja ei ylistä neurologiaa muiden tieteenalojen kustannuksella, vaan Sacks tiedostaa alansa menetelmien puutokset ja käyttää hyödykseen muitakin näkökulmia pohtiessaan potilaidensa tilaa ja tulevaisuudennäkymiä.

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi ei saa minua surkuttelemaan siinä kerrottuja ihmiskohtaloita, vaan auttaa ymmärtämään niitä. Lisäksi kirja avaa silmät aivojen monimutkaisuudelle ja muuntautumiskyvylle. Kaikki tämä havahduttaa miettimään ihmisen ylemmyydentuntoa erilaisuutta kohtaan - se, että jonkun aivoissa on joitakin puutoksia, ei tee ihmisestä välttämättä vajaaälyisempää eikä missään nimessä muita huonompaa. Erilainen aivotoiminta ei ole aina piina tai kirous, vaan se voi tarjota jopa uusia, hienoja tilaisuuksia mielekkääseen elämään. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi on mielenkiintoinen sekä silmiä avaava kurkistus neurologian ihmeelliseen maailmaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 30. marraskuuta 2015

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

©Hande
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
WSOY 2010

Jouluaattona vuonna 2007 tein päätöksen, joka osoittautui jälkikäteen merkittävämmäksi kuin olin sen alunperin ajatellut: aioin lukea Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Olin tuolloin 14-vuotias. Syyt kiinnostukselleni ja päätökseni teolle olivat kiinnostus historiaan (etenkin Suomen historiaan 1900-luvulla) sekä sukutaustani. Edesmennyt vaarini oli jatkosodan veteraani ja halusin ymmärtää, mitä kaikkea vaarini on mahdollisesti sodan aikana kokenut. Tuntematon sotilas kertoo jatkosodasta jalkaväkirykmentti 8:n näkökulmasta. Romaani perustuu Väinö Linnan omiin sotakokemuksiin ja osalla kirjan hahmoista on esikuva oikeassa elämässä.

Olen lukenut teoksen nyt yhteensä viisi kertaa: Tuntemattoman sotilaan kaksi ja Sotaromaanin, teoksen käsikirjoitusversion, kolme kertaa. Syy, miksi valitsin tällä kertaa nimenomaan Tuntemattoman sotilaan, johtui Kirjan vuoden lukuhaasteesta: oli luettava "kirja, joka sinun piti lukea koulussa, muttet lukenut". Ongelmana oli se, että luin kaikki ne vähäiset kirjat, jotka koulussa oli pakko lukea. Keksin tosin porsaanreiän, jolla pääsin pälkähästä: vasta lukiossa vaadittiin Tuntemattoman lukemista ja silloin luin Sotaromaanin. Tästä syystä palasin yleisölle alun perin tutuksi tulleeseen versioon pitkän tauon jälkeen, sillä tämän luin viimeksi ensimmäisellä kerralla.
Laiskasti kajahtivat komentosanat, ja hieman sitäkin laiskemmin kalahteli kalusto miesten sitä nostellessa ja laskiessa käännöksiä tehdessään.
– Tämä se on. Kiäntyä sitä pitää soassa osata. Myö senkun vinkkeliä tehhään, niin sillä selevä. Sota käyp.
– Mitä se Rahikainen mutisee. Turpa kiinni rivissä.
– Hoitelehan omas.
Kuten jo aiemmin mainitsin, Tuntematon sotilas kuvaa jatkosodan vaiheita tavallisten rivimiesten näkökulmasta. Tapahtumat alkavat vuonna 1941 hiukan ennen sodan syttymistä ja päättyvät vuoden 1944 aselevon solmimiseen. Tuntematon sotilas on siitä mielenkiintoinen kirja, ettei siinä ole selkeitä päähenkilöitä. Teoksessa on kyllä noin parikymmentä miestä, jotka ovat keskeisemmässä asemassa muihin henkilöhahmoihin nähden. Miellän heidät kaikki silti sivuhenkilöiksi, sillä romaanissa on oikeastaan yksi päähenkilö, mutta se ei ole kukaan ihmisistä, vaan itse sota. Tästä huolimatta romaani antaa ihmisille suuremman merkityksen kuin päähenkilölleen: he ovat ehkä sodan välikappaleita, mutta sodalla ei olisi mitään merkitystä ilman näitä ihmisiä ja heidän vaiheitaan.

Teoksen kerronta on yksinkertaista, mutta vie mukaansa tyystin. Pidän siitä, miten Linna kuvaa asiat asioina rönsyilemättä turhaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kerronta herättää laajan kirjon tunteita, eivätkä ne tuntuneet yhtään laimeammilta, vaikka olen ne jo useampaan kertaan kokenut. Lisäksi Linna tekee suuren vaikutuksen kielenkäytöllään: arvostan erityisen paljon tapaa, jolla hän kuvailee sotaa ja sen kokeneita miehiä. Kirjailija ei ylistä sotaa eikä liioittele sotilaiden kärsimyksiä - kuten todellisuudessakin, enemmistö sotilaista ei ollut aatteellisesti asennoitunut sodan syttymiseen ja sitä seuranneisiin tapahtumiin. He vain tekivät sen, mikä oli pakko tehdä miettimättä asian syvällisiä puolia sen kummemmin. Lisäksi jokainen henkilöhahmoista puhuu oman kotialueensa murretta tai hänen puhetyylinsä on muuten niin omaleimainen, että puhujan tunnistaa ilman, että kertoja erikseen mainitsee hänet.

Jotkut saattavat yllättyä tavasta, jolla kertojaääni puhuu romaanissa sodasta. Tuntematon sotilas on sodanvastainen kirja, ja sen huomaa parhaiten nimenomaan kertojan osuuksista. Monet niistä kohdista ovat niin hienosti kirjoitettuja, että lukeminen on lopetettava hetkeksi ja minun on pohdittava kyseistä lausetta. Oikeastaan jopa teoksen alkulause ja sitä seuraava kappale tuntuvat minusta tarkemmin mietittynä ironialta. Myös monien sodassa kaatuvien hahmojen kuolemia seuraa jonkinlainen "loppulauselma", ja ne ilmaisevat selkeästi, ettei kertoja arvosta sotaa tai sen vaatimia uhreja.
"-- oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle."
Linna on onnistunut luomaan suuren määrän mielenkiintoisia hahmoja. He ovat niin inhimillisiä ja eläviä, että heihin kiintyy ja lukemisen aikana jännittää, kuinka heille käy. Vaikka tiesin, mitä tuleman pitää, tunsin silti kaiken sen ilon, surun, pelon, ahdistuksen, vihan ja toivon, jonka koin ensimmäisellä lukukerralla näiden hahmojen kautta. Ehdoton suosikkini hahmokaartista on alikersantti Antero Rokka, joka "vei sydämeni" vilkkaalla luonteellaan, omaleimaisuudellaan ja karjalaismurteellaan. Hänen lisäkseen minulle hyvin tärkeitä hahmoja ovat Vilho Koskela, Urho Hietanen, Aarne Honkajoki, Vanhala sekä Lehto.

Tämän lukukerran myötä pohdin hahmojen taustoja entistä syvemmin, sillä niistä kerrotaan kirjassa kovin vähän, jos ollenkaan. Heidän taustansa kiinnostavat, sillä ne selittäisivät enemmän kunkin hahmon luonnetta ja toimintaa. Vaikka suurin osa jää oman mielikuvitukseni varaan, Vilho Koskela muuttui minulle entistä läheisemmäksi, sillä luin tämän vuoden alussa Täällä Pohjantähden alla-trilogian, joka kertoo hänen sukunsa tarinan. Trilogiassa hänen persoonallisuutensa pääsee paremmin esille, sillä häntä nähdään enimmäkseen siviilielämässä.

Luin tällä kertaa Tuntemattoman sotilaan juhlapainoksen, joka julkaistiin, kun Väinö Linnan syntymästä tuli kuluneeksi 90 vuotta. Siinä on mukana kirjailijan kaksi esseetä, jotka kertovat romaanin taustoista ja täydentävät sitä sekä Linnan "psykofyysiset" kuvaukset kirjan hahmoista Edvin Laineen filmatisointia varten. Esseet olivat hyvin mielenkiintoisia ja sain huomata ajattelevani hyvin pitkälti samalla tavalla kirjasta ja sodasta kuin Linna itse. Erityisesti tarkemmat kuvaukset romaanin hahmojen ulkonäöstä ja luonteesta olivat minulle varsinaista herkkua, sillä minua on kauan kiinnostanut Linnan ja vuoden 1955 elokuvan tekijöiden välinen yhteistyö. Minua alkoi naurattaa, kun huomasin, miten hyvin osa elokuvan näyttelijöistä vastaa Linnan kuvauksia jopa ulkonäkönsä osalta.

Tuntematon sotilas on yhtä aikaa hauska ja koskettava tarina heistä, jotka joutuivat vuonna 1941 tarttumaan aseisiin puolustaakseen Suomen itsenäisyyttä. Kirjan hahmot ovat niin taitavasti kirjoitettuja, että melkein uskon heidän olleen oikeasti olemassa ja sen takia kirjan sulkeminen herättää minussa haikeutta. Jälleen kerran sain kulkea hyvin rankan matkan tämän mahtavan joukon kanssa. Linnan kuuluisin romaani nousi jo ensimmäisellä lukukerralla yhdeksi suosikkikirjoistani, ja se tulee pitämään ikuisesti paikkansa sydämessäni. Jokaisen lukukerran jälkeen alan arvostaa teosta entistä enemmän ja tulen suosittelemaan sitä sekä käsikirjoitusversiota jok'ikiselle ihmiselle, jonka kanssa puhun kirjallisuudesta. Sen voin myös luvata, ettei tämä lukukerta jää viimeiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

perjantai 27. marraskuuta 2015

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

©Hande
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo
Gummerus 2012

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka ostavat tai lainaavat kirjoja vain niiden kansien perusteella. Minun on luettava ainakin takakansi ennen päätöksen tekemistä. Kuitenkin viime vuonna näin kirjakaupan hyllyllä teoksen, jonka kansi oli niin kaunis ja sen nimi niin houkutteleva, että olin valmis ostamaan kirjan siltä seisomalta. Takakannen luin vielä varmuuden vuoksi, enkä sen takia keksinyt mitään tekosyytä, jonka nojalla olisin jättänyt romaanin ostamatta.

Nyt, kun tämän suuresti kehutun teoksen lukemiseen löytyi sopiva hetki, tartuin siihen mielenkiinnolla. Minua myös jännitti hieman, sillä en ole koskaan aiemmin lukenut allegorisella kerrontatyylillä kirjoitettua teosta. Päätin kuitenkin olla hermoilematta liikoja - ei lukemisen kuulu olla suorittamista, vaan uusien maailmojen ja ajatusten löytämistä.

Kirjan tarina etenee hitaasti ja soljuvasti - ajoittain minusta tuntui, että luin proosan sijasta runoelmaa. Tekstissä hyödynnetään toimivalla tavalla vanhahtavaa sanastoa tuntemattomien asioiden kuvailuun. Romaanin käännös teki minuun vaikutuksen sujuvuudellaan sekä kauneudellaan - Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos on saanut vuonna 2013 Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana tieteiskirjana, enkä ihmettele tunnustusta yhtään.

Teoksen pääjuoni on melko yksinkertainen, mutta se sisältää niin paljon pinnan alle kätkettyjä merkityksiä, että moni niistä meni minulta tyystin ohi. Lisäksi Wolfe jättää paljon asioita lukijan mielikuvituksen varaan, sillä hän ei erityisemmin kuvaile luomansa maailman yksityiskohtia, kuten eläinkuntaa tai kasvistoa. Minua tämä ei haittaa, sillä nautin suuresti siitä, että saan kuvitella asioita itse.

Vaikka Kiduttajan varjon kaikki salaisuudet eivät auenneet minulle, pidin kirjasta. Luulen tällaisen opuksen vaativan useamman lukukerran, jotta vertauksia alkaa ymmärtää enemmän. Uuden Auringon kirjan aloitusosan tarina jäi totaalisen kesken, mutta jatko-osien lukeminen jäänee minulla ensi vuoteen, sillä aion keskittyä Kirjan vuoden lukuhaasteen loppuun viemiseen - luettavana on vielä kymmenen kirjaa ja aikaa reilu kuukausi. Jätän suomennetut jatko-osat odottamaan vuoroaan hyllyyni, mutta kun se aika koittaa, palaan Wolfen kirjojen pariin ilomielin.

Arvosana: ✮✮✮½

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

©Hande
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
Art House 2001

Kun olin 6-7-vuotias, joulukuun aikaan televisiosta tuli elokuva Kuka pelkää noitia. Muistikuvani elokuvasta ovat hyvin hatarat, mutta kaksi kohtausta on jäänyt elävästi mieleeni. Muistan myös syöneeni elokuvaa katsoessa erityisen hienoa suklaapukkia, jota oli koristeltu valkosuklaalla. Häilyvistä muistikuvista huolimatta en ole voinut unohtaa, miten suuren vaikutuksen elokuva minuun teki: pyysin elokuvan inspiraation lähteenä ollutta kirjaa lahjaksi vanhemmiltani. Sain odottaa useamman vuoden, mutta lopulta teos löytyi paketoituna joulukuusen alta.

Myös kirja teki minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Siitä huolimatta ensimmäinen lukukerta jäi ainoaksi ja kirja jäi vuosiksi möllöttämään muiden lastenkirjojen rinnalle. Jälleen kerran Kirjan vuoden lukuhaaste puuttui peliin: etsiessäni kirjaluettelostani teosta, jonka tekijä on ollut sen ilmestymishetkellä yli 65-vuotias, tämä kirja oli ainoa kotoani löytyvä, kriteerit täyttävä teos. Oikeastaan ilahduin suuresti saadessani tilaisuuden lukea sen näin pitkän tauon jälkeen: lapsuusajan merkittävien asioiden parissa on mukavaa nostalgioida.

Yllätyin kovasti huomatessani, että Kuka pelkää noitia-kirjan lukeminen jännitti minua näin aikuisiälläkin. En muistanut tarkkaan juonen yksityiskohtia, joten oli mielenkiintoista havannoida lukemisen lomassa, mitä kaikkea teoksesta oli jäänyt mieleeni. Dahl on luonut kiehtovan ja uskottavan kuvauksen oikeiden noitien todellisesta luonteesta ja ulkomuodosta. Lukuhetken aikana mieleeni palautui, kuinka ensimmäisen lukukerran jälkeen tarkkailin ympäristöni ihmisiä varmistaakseni, ettei kukaan heistä ollut noita - ihan vain varmuuden vuoksi. Enhän minä lukenut, kuten kirjailijakin teoksen alussa vakuuttaa, satua, vaan selostusta todellisista tapahtumista.

Vaikka Kuka pelkää noitien kirjoitustyyli paljastaa sen olevan lapsille tarkoitettu, nautin sen lukemisesta suuresti: teoksen kekseliäisyys ja mukaansatempaavuus pakottaa kääntämään sivuja, kunnes on päässyt tarinan loppuun. Tarina sisälsi kylläkin muutamia vanhahtavia käsityksiä, mutten antanut niiden häiritä kokonaisuutta - itse tajuan niiden olevan oman aikansa tuotteita. Kuitenkin, jos lukisin teosta lapselle, keskustelisin asiasta, jotta tämä varmasti ymmärtäisi niiden olevan vanhentuneita ajatuksia. Kokonaisuutena teksti on kuitenkin herkullista ja sen lisäksi pidin paljon myös Dahlin vakikuvittaja Quentin Blaken piirroksista - ne toivat lisää eloa tarinaan. Kunniamainnan annan kuvalle Mahtavasta Ylinoidasta, kaikkien maailman noitien johtajasta, todellisessa ulkomuodossaan - se on karmiva!

Kuka pelkää noitia on mielikuvituksellinen, kekseliäs ja jännittävä kirja. Oli mukavaa löytää uudestaan pala Dahlin maailmaa, joka on täynnä kiehtovia hahmoja sekä tapahtumia. Voisinkin jossain vaiheessa lukea hänen tuotantoaan lisää, etenkin kun häpeäkseni on tunnustettava, että aiemmin olen lukenut tämän kirjan lisäksi vain Matildan. 

Arvosana: ✮✮✮✮

tiistai 24. marraskuuta 2015

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame

©Hande
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
WSOY 2000

Disneyn animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja oli yksi lapsuuteni suosikkielokuvista - myönnän tosin rakastavani sitä edelleen. Jo pienenä sain tietää elokuvan pohjaavan Victor Hugon teokseen ja vannoin lukevani kirjan vartuttuani. Kiinnostustani lisäsi entisestään se, että luin kolme vuotta sitten Hugon toisen klassikkoteoksen, Kurjat, ja rakastuin siihen täysin. Oli kuitenkin yksi ongelma: Pariisin Notre-Damea ei tahtonut löytyä mistään - halusin nimittäin omistaa kirjan ennen sen lukemista. Yksi ystäväni on töissä kirpputorilla ja eräänä päivänä hän ilmoitti, että tämä kauan etsimäni romaani on tullut heille myyntiin - se oli viimeinkin minun. Opus on odottanut lukemistaan useamman kuukauden, mutta Kirjan vuoden lukuhaasteen ansiosta sain syyn tarttua siihen.

Luulen, että lähestulkoon kaikilla on jonkinlainen idea siitä, mistä Pariisin Notre-Dame kertoo. En siis sen kummemmin paneudu juoneen, vaan siirryn suoraan mietteisiini kirjasta: pidän kovasti mielipiteitä jakavasta Victor Hugon kirjoitustyylistä, vaikka se vaatiikin minulta tavanomaista verkkaisempaa lukutahtia. Lukiessani Pariisin Notre-Damea minusta ei tuntunut siltä, että lukisin tarinaa, vaan kuuntelisin sitä. Minua ei haitannut myöskään Hugon "jaarittelu": tässä teoksessa hän harrastaa sitä enemmän kuin Kurjissa, sillä parhaimmillaan kertojaääni selostaa Pariisin arkkitehtuurista 30 sivun verran. Minulle tuo kyseinen kohta tuotti vaikeuksia ainoastaan siksi, että luin sen hyvin väsyneenä ollessani matkalla yövuorosta kotiin. Jotkut saattavat pitää minua hulluna mielipiteeni takia, mutta minuun romaanin kerronta vetoaa.

Victor Hugo on myös tarkkanäköinen ihmismielen havainnoitsija sekä kuvaaja. Pariisin Notre-Damen hahmot ovat monisyisiä ja erilaisia tunteita herättäviä. Quasimodo, epämuodostunut ja kuuro Notre-Damen kellonsoittaja, herätti sympatiani alusta asti traagisen taustansa ja hyväsydämisyytensä vuoksi. Lisäksi tykästyin jossain määrin köyhään runoilijaan, Pierre Gringoireen, jonka filosofoinnit ja edesottamukset toivat usein hymyn huulilleni, vaikka teoksen senhetkiset tapahtumat eivät olisi hilpeyttä herättäneetkään. Erityisen huvittavaksi koin hänen dramaattisen lausahduksensa, kun hänen kirjoittamansa näytelmä sai yleisöltä huonon vastaanoton:
"Ah, miten mielelläni hukuttautuisin, jollei vesi olisi niin kylmää!"
Yllätyin suuresti kahden hahmon luonteiden osalta: Phoebuksen ja Esmeraldan. Molemmat ovat olleet Disneyn version takia lapsuuteni sankareita, mutta kirjassa kapteeni Phoebus de Chateaupers on iljettävä naistenmies, jota päädyin vihaamaan sydämeni pohjasta. Mustalaistyttö Esmeralda vaikutti aluksi lupaavalta, mutta osoittautui lopulta erittäin naiiviksi ja pinnalliseksi, joten hänen käytöksensä alkoi ennen pitkää ärsyttää minua. Mutta kaikista kirjan hahmoista mielenkiintoisin on arkkidiakoni Claude Frollo. Hän oli kirjan hahmokaartin monipuolisin henkilö ja herätti lukemisen aikana minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Jos yrittäisin kokonaisin virkkein kuvailla hahmoa ja mielipidettäni hänestä, minun pitäisi kirjoittaa kokonainen essee. Laitan tilalle otteen fyysisestä lukupäiväkirjastani, johon luettelin reaktioitani hahmon vaiheisiin romaanin edetessä:
Tiedetään, käyttämäni kieli on erittäin sivistynyttä,
mutta nämä ovat aidot reaktioni, jotka oli purettava
paperille, jotta kykenin jatkamaan lukemista.
©Hande

Pariisin Notre-Dame on riipaiseva kertomus ihmiskohtaloista 1400-luvun lopun Pariisissa. Viimeisen sivun lukeminen sai minut huokaisemaan syvään ja pohtimaan ihmisten julmuutta ja kauneutta kaiken ruman keskellä. Vaikka romaanin perustunnelma on melkoisen synkkä, se onnistui välillä myös hymyilyttämään. Hugon romaani ei ole turhaan saavuttanut klassikon asemaansa ja suosittelen sen lukemista erityisesti historiasta ja ihmiskohtaloista kiinnostuineille, sekä heille, jotka minun tavoin menettivät aikoinaan sydämensä Disneyn animaatioversiolle.

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 21. marraskuuta 2015

Scott Snyder: Batman - Endgame

©Hande
Scott Snyder: Batman - Endgame
DC Comics 2015

Mitä ihmettä minä juuri luin? Se oli ensimmäinen ajatukseni saatuani Endgamen päätökseen. Pääni tyhjeni täysin ja on ollut todella vaikeaa pukea sanoiksi, mitä mieltä kyseisestä sarjakuvaromaanista olen. Kaiken kukkuraksi minun oli luettava teos uudestaan yli kaksiviikkoiseksi venyneen sulattelutauon jälkeen, jotta onnistuin muodostamaan selkeän mielipiteen Snyderin oletettavasti viimeisestä Jokeri-tarinasta.

Koettuaan suuren nöyryytyksen Kuolema kulkee perheessä-tarinassa Jokeri palaa jälleen pitkän hiljaiselon jälkeen, eikä häntä naurata enää. Rikosten klovniprinssi ei enää näe Batmania ystävänään, vaan vihollisenaan ja hän on palannut Gothamiin vain yhdestä syystä: saadakseen viittaritarin hengiltä - aivan oikeasti.

Sarjakuvaromaanin alku oli lupaava ja erittäin hyytävä. Jokerin suunnitelma Yön ritarin pään menoksi nostattaa niskakarvat pystyyn ja sai minut kääntelemään sivuja jännittyneenä. Kuitenkin noin puolessavälissä tarinaan ilmestyi käänne, jonka takia mieleni teki askarrella foliohattu ja laittaa se päähäni - niin hölmistynyt olin.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, älä lue pidemmälle.

Kertomuksessa alettiin vihjailla, että Jokeri saattaisi olla kuolematon - "kalpea mies", joka on terrorisoinut Gothamia vuosisatoja. Tämä käänne tuntui minusta melko kaukaa haetulta, etenkin kun yksi Jokerin kiehtovuuden salaisuuksista on se, ettei hänelläkään ole supervoimia. Hän kohtaa Batmanin älynsä, kieron huumorinsa ja kemian taitojensa avulla. Ajatus, jonka mukaan murhaajaklovni olisi nauranut vuosisatojen ajan ihmisille, on absurdi, vaikkakin sai minut hämmentymään kovasti - tämä oli yksi niistä syistä, joiden takia menin sanattomaksi.

Valitettavasti tarinan jännittävyys ei kantanut loppuun asti: Endgamen loppuratkaisu oli kliseinen, melkeinpä korni. Sankarin ja hänen arkkivihollisensa kuoleminen vieretysten on niin loppuun kulutettu keino, että ennen suuttumusta muljautin silmiä tälle ratkaisulle. Inhosin loppuratkaisua myös henkilökohtaisista syistä: minun mielestäni Bruce Waynea ei saa tappaa, ja tästä ei edes keskustella. Tilannetta pelasti hiukan lopussa oleva Alfredin pohdinta: siinäkin oli muutama klisee, mutta se summasi silti aika hyvin Batmanin luonnetta.

Juonipaljastukset päättyvät.

Kokonaisuudessaan Endgame on puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen teos, jossa on jännittävätkin hetkensä. Ei tämä sarjakuva vedä vertoja Kuolema kulkee perheessä-tarinalle ja Scott Snyderin tason yleisesti huomioon ottaen olen yllättynyt teoksen alhaisemmasta laadusta. Vaikka tarina ontuu ajoittain, Greg Capullo ei petä: hänen kuvituksensa on jälleen kerran vaikuttavaa ja se kannatteli tarinaa siitäkin huolimatta, että osa tekstistä tuntui väkinäiseltä ja päälle liimatulta. Scott Snyderin aiempaan tuotantoon nähden Endgame on pettymys, muttei se ole sentään läpimätä.

Arvosana: ✮✮✮½

maanantai 26. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015

Tämän vuoden ja elämäni 15. kirjamessut on nähty ja koettu. Olin onnekas ja pääsin messuille joka päivä - kerron kirjoituksessa, missä ohjelmissa kävin ja millaisissa tunnelmissa messuilin. Otin myös kuvia paikan päällä. Minulla oli käytössäni vain puhelimeni kamera, joten pyydän anteeksi kuvien melko huonoa laatua.

Messupäivä 1

Torstaina keskityin enemmän paikkojen kiertelyyn. Kävin ensin antikvariaattipuolen läpi ja jatkoin sieltä kustantamoiden sekä kirjakauppojen osastoille. Kuuntelin myös kolme ohjelmaa päivän aikana. Ensimmäisenä oli vuorossa Mika Waltari-lavalla Varjoja menneisyydessä - historiallinen kauhu. Aiheesta keskustelemassa olivat Samuli Antila, Marko Hautala sekä Tiina Raevaara. Vaikken lue erityisemmin kauhua, keskustelu historiasta kauhukirjallisuuden puitteina oli mielenkiintoinen.

Myöhemmin iltapäivällä kävin katsomassa Minä & Sibelius - 20 näkökulmaa säveltäjämestariin-kirjan toimittajien haastattelun. Kirjan ovat koonneet Erkki Korhonen, Anna Krohn, Lasse Lehtinen sekä Janne Virkkunen, joka on Jean Sibeliuksen tyttärenpojan poika. Olen ollut klassisen musiikin ja Sibeliuksen ystävä jo pienestä saakka - oli mukavaa kuulla tarinoita Suomen tunnetuimmasta säveltäjästä myös ihmiseltä, joka on ollut hänen kanssaan oikeasti tekemisissä. Myös Erkki Korhosen tarjoamat näytteet säveltäjämestarin tuotannosta olivat nautittava lisä.





Jatkoin ohjelman jälkeen kiertelemistä. Katsottuani messulehteä uudemman kerran huomasin, että Sibelius-lukion oppilaat pitäisivät konsertin. Olen itse kyseisen koulun alumni, joten pakkohan minun oli mennä katsomaan, mitä kaikkea nykyiset oppilaat esittivät Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi.

Konsertissa esiintyivät Sibelius-lukion kamarikuoro, jousikvartetto sekä yksi tanssija (hänen nimeään ei mainittu). Esitykset olivat nautittavia ja erityisen nostalginen oli jousikvarteton esittämä Andante festivo - olen soittanut aikoinaan viulua jousiorkesterissa, joka esitti kappaleen hyvin usein. Mielenkiintoisin esitys oli kuitenkin kamarikuorolaisten ja soolotanssijan yhteisesitys, jossa tulkittiin Kullervo-runoelmaa. En ole koskaan aiemmin nähnyt steppaavaa Kalevalan hahmoa - vähiten olisin osannut odottaa sellaista Kullervosta. Mutta kokonaisuus oli toimiva ja nautin esityksestä kovasti.

Messupäivä 2

Perjantaina yhdistyivät ohjelmat sekä kiertely. Minussa herätti selkeästi eniten kiinnostusta naisiin liittyvät kirjat, sillä kävin kuuntelemassa Naisten aika-unelma sivistyksestä sekä Agenttikoulun naiset - lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä-kirjojen tekijöiden haastattelut. On mukavaa huomata, että naiset toimijoina eri aikakausina kiinnostavat kirjoittajia yhä enemmän.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen kertomassa lottien
salaisista tehtävistä jatkosodan aikana.

Löysin itseni kuuntelemassa myös Historian viettelyksestä. Keskustelussa mukana olleiden kirjailijoiden teokset vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta haastateltavien vastaukset olivat ylipitkiä eikä ohjelman aiheeseen edes päästy, kun aika oli jo loppu. Olisin kaivannut enemmän keskustelua aikakauden merkityksestä kirjailijoiden teoksiin. Onneksi viimeinen ohjelma, jossa kävin sinä päivän, oli mielenkiintoinen. Satu Kaski ja Vesa Nevalainen ovat kirjoittaneet kirjan Ikävät ihmiset - kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa. Haastattelussa mainitut esimerkit eivät olleet keltaisen lehdistön sensaationhakuisten juttujen tasoa, vaan siinä tarjottiin varteenotettavia vinkkejä hankalampien persoonien kanssa pärjäämiseen. Kaiken kukkuraksi kaikki meistä ovat enemmän tai vähemmän hankalia - kohtuus kaikessa on osuva sanonta tähänkin tilanteeseen. Loppupäivän kiertelin läpi paikkkoja ja pyörähdin myös ruokamessuilla.

Messupäivä 3

Lauantaina olin messuohjelman suurkuluttaja. Suuri ihmismassa ei minua haitannut, vaan kahlasin tieni läpi ohjelmasta toiseen. Kaiketi olen myös tottunut vuosien varrella ihmisvilinään, sillä se ei herätä minussa minkäänlaisia ahdistuksen tunteita. Kävin katsomassa yhden Dekkarilauantai-ohjelman, jossa Virpi Hämeen-Anttila, Mikko Porvali, Timo Sandberg ja Timo Saarto keskustelivat ajankuvan vaikutuksesta rikoskirjoihinsa. En ole lukenut heistä yhdenkään tuotantoa, mutta ohjelman aikana alkoi tehdä mieli tutustua heidän kirjoihinsa.

Sakari Ylivuori (oik.) haastateltavana.
Katsastin myös lisää Sibelius-aiheista ohjelmaa, kun kuoronjohtaja ja tutkija Sakari Ylivuori selosti kuuntelijoille kansallissäveltäjämme työskentelytavoista. Sain uutta tietoa muun muassa siitä, millaiset tilaukset Sibelius otti vastaan ja millaisista hän kieltäytyi.

Lauri Meri kuvailemassa Jussi Jurkan elämänvaiheita.
Minulla on salainen pahe nimeltään vanhat suomi-filmit. En saa kovinkaan usein mahdollisuutta keskustella niistä, sillä olen melko yksin kiinnostuksen kohteeni kanssa. Yllätyin suuresti saadessani tietää, että näyttelijä Jussi Jurkasta on kirjoitettu elämäkerta, jota kaiken kukkuraksi esitellään kirjamessuilla. Pakkohan sitä oli mennä kuuntelemaan - minua hiukan hymyilytti mennessäni istumaan, sillä lisäkseni paikalla oli käytännössä vain harmaahapsisia ihmisiä. Merin, elämäkerran kirjoittajan, haastattelu oli kuitenkin sen verran antoisa, että unohdin pian olevani yleisön kuopus.

Minusta on pikkuhiljaa kehkeytynyt Antti Holma-fani. Olen lukenut useammasta blogista arvosteluita hänen teoksestaan Kauheimmat runot ja päätynyt siihen tulokseen, että kirja kiinnostaa minua. Koska Holma on nykyisin suuri nimi, menin jo kuuntelemaan Kirjakahvilan aikaisemman ohjelman varmistaakseni itselleni istumapaikan. Sain vihdoinkin kunnollisen käsityksen siitä, mitä selkokirjat oikein ovat ja miten niitä tehdään. Kiinnostavan ohjelman lisäksi taktikointipäätökseni osoittautui oikeaksi, sillä Holmaa tuli kuuntelemaan niin paljon ihmisiä, että käytävät alkoivat täyttyä seisovista ihmisistä. Antti Holma kertoi kirjansa tekoprosessista ja luki runonäytteitä, joiden takia nauroin kyyneleet silmissä. Kieltämättä hieno lopetus kolmannelle messupäivälle.

Täydellinen ajoitus kuvan ottamiselle - ei hyvää päivää! :D

Messupäivä 4

Olin suunnitellut etukäteen käyväni sunnuntaina aika monessakin ohjelmassa, mutten jaksanut toteuttaa alustavaa aikatauluani, sillä antikvariaattipuolen tarkempi koluaminen ja ystävän kanssa juttelu veivät voiton. Maltoin kuitenkin käydä kuuntelemassa keskustelua Jean Sibeliuksen päiväkirjoista, Marion Rungin haastattelun sekä vinkkejä siitä, mitä kaikkea voi tehdä hopealusikoista. 

Fabian Dahlström on koonnut Sibeliuksen
päiväkirjat yksiin kansiin.
Kaikki ohjelmat olivat mielenkiintoisia, vaikka Rungia menin kuuntelemaan vain siksi, että iltapäivällä messuille tulleet vanhempani halusivat nähdä haastattelun. Kiinnostavinta oli kuitenkin Fabian Dahlströmin selostukset Sibeliuksen päiväkirjoista. Säveltäjä kirjoitti päiväkirjoja äidinkielellään eli ruotsiksi, mutta tänä vuonna ne on suomennettu. Olen siitä iloinen, sillä en ole varma, riittääkö ruotsin kielen taitoni vanhojen päiväkirjojen tulkitsemiseen.

Marion Rung keskustelemassa elämäkerrastaan.

Hopealusikoiden uusistä käyttömahdollisuuksista kertova kirja itsessään kiehtoo, mutta kirjan tekijöiden ja haastattelijan keskustelu oli melko vaisua. Haastattelusta sai kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia tarvikkeita tarvitaan ja millaiset lusikat soveltuvat esimerkiksi koruaskarteluun.

Anu Lahti ja Arja Aalto-Viittala antamassa
vinkkejä hopealusikoiden työstämiseen.

Jalat ja kädet olivat messuilun jälkeen velliä, mutten kadu mitään. Mukaan tarttui myös vaatimattomat 20 kirjaa täyttämään hyllyjäni. Sain signeerauksen kirjoihin, joiden tekijät olivat messuvieraina. Sydäntäni lämmitti myös, kun sain mahdollisuuden keskustella sekä Lauri Merin että Antti Holman kanssa - ei sitä joka päivä pääse keskustelemaan Jussi Jurkasta tai saa selville, että myös runokirjan kirjoittaja on enemmän yksittäisistä runoista nautiskelija kuin runouden laaja-alainen suurkuluttaja. Väsynyt, mutta onnellinen messuilija kuittaa ja alkaa laskea päiviä ensi vuoden messuihin!

Kollaasi hauskoista asioista, joita bongasin messuilla.

Kirjoituksesta tuli melko pitkä, mutta halusin sisällyttää kokemukseni kokonaisvaltaisesti mukaan. Tahtoisin myös kertoa, että olin messuilla yksityishenkilönä, en bloggaajana. Kirjoitan Helsingin kirjamessuista, koska ne ovat olleet ensimmäisestä järjestämiskerrastaan saakka minulle tärkeä tapahtuma ja vuoden kohokohta. Kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään tätä blogikirjoitusta. Kyseessä on vain kertomus lukutoukan kokemuksista tämän vuoden messuilla.

Tämän vuoden kirjasaalis. Mukaan tarttui myös
suloinen tanssiva Groot-figuuri.


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Suuntana Helsingin kirjamessut 2015

On taas se aika vuodesta: Helsingin kirjamessut alkavat huomenna! Kirjamessut ovat minulle jokavuotinen perinne - olen käynyt messuilla niiden ensimmäisestä järjestämiskerrasta eli vuodesta 2001 lähtien. Muistan vieläkin, miten haltioissani olin, kun saavuin Helsingin messukeskukseen perheeni kanssa ensimmäisen kerran.

Kiertelen ja koluan paikat tavalliseen tapaan. Lisäksi käyn kuuntelemassa muutamia ohjelmia. Suunnitelmani saattavat muuttua fiiliksen mukaan, mutta alustavasti olen ajatellut mennä huomenna katsomaan seuraavia ohjelmia:

Varjoja menneisyydessä - historiallinen kauhu 11:30 Mika Waltari

Nuori mieli hajalla: Mitä nuorille kuuluu nyt? 12:00 Louhi

Kaiken takana on salaliitto - tutkimusmatkoja epäilysten maailmaan 12:30 Kirjakahvila

Minä & Sibelius - 20 näkökulmaa säveltäjämestariin 13:00 Sibelius

Päivittelen messukuulumisia sunnuntaina tai viimeistään maanantaina - kerron silloin, missä ohjelmissa eri päivien aikana loppujen lopuksi kävin ja miten paljon mukaan tarttui kirjasaalista. Kaikille, jotka olette messuille tulossa, pitäkää hauskaa! Minä ainakin pidän!

tiistai 20. lokakuuta 2015

Scott Snyder: Batman - Kuolema kulkee perheessä

©Hande
Scott Snyder: Batman - Kuolema kulkee perheessä
DC Comics/Egmont Kustannus 2014

"Pelastan sinut niin sanotuilta apureiltasi. He tekevät sinusta hitaan. Ja heikon. Poistan yhtälöstä heistä jokaisen... Yksitellen... Jotta koet uudelleensyntymän siksi soturiksi, jonka Gotham ansaitsee!"

Ilta on pimentynyt. Sytytän kynttilöitä olohuoneeseen, keitän kaakaota ja käyn sohvalle istumaan käsissäni ainoa kirja, joka on saanut minut todellakin pelkäämään. Reilu vuosi sitten luin teoksen ensimmäistä kertaa - muistan, miten lukemisen jälkeen hirvitti kulkea kotona pimeän aikaan. Vaikka tiedän, mitä on tulossa, pieni kylmän väristys kulkee selkäpiitäni pitkin, kun vilkaisen kirjan kantta. Jännittyneenä avaan sarjakuvaromaanin ja alan lukea...

Gothamin kaupungin asukkaat ovat saaneet huokaista helpotuksesta, sillä Jokeri on kadonnut reilu vuosi sitten jäljettömiin jättäen jälkeensä kasvonsa - kirjaimellisesti. Vapauden aika on kuitenkin ohi, sillä nyt Jokeri on palannut, valmiina iskemään Batmanin kimppuun. Tällä kertaa Rikosten klovniprinssi ei aio tehdä sitä suorasti, vaan on päättänyt raivata esteet hänen ja Yön ritarin väliltä: Batmanin ystävät ja liittolaiset.

Sarjakuvan juoni etenee niin, että jännitys lisääntyy koko ajan, mutta lukija pysyy Batmanin tavoin pimennossa Jokerin aikeista, kunnes narri päättää toteuttaa ne. Tarina on minulle entuudestaan tuttu, mutta silti jokaisen uuden käänteen kohdalla suustani lipsahti tukahdutettu, järkyttynyt huudahdus. Mitä enemmän käänsin sivuja, sitä pahemmin niskakarvat nousivat pystyyn. Jokeri käyttää sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa niin ahdistavalla tavalla, että ajoittain tuntui kuin olisin itse hänen kohteensa. Kuolema kulkee perheessä on kaiken kukkuraksi ensimmäinen lukemani Batman-kertomus, jonka aikana olen pohtinut, onnistuuko viittasankari tällä kertaa pysäyttämään tämän maanisen sarjamurhaajan.

©Hande

Scott Snyder on vienyt Jokerin hahmon aivan uusiin ulottuvuuksiin: hän on entistäkin häikäilemättömämpi ja käyttää aiempaa kieroutuneempia keinoja saavuttaakseen haluamansa. Oloni oli lukemisen aikana erittäin ahdistunut, sillä Jokerin suunnitelmasta ei meinannut saada minkäänlaista otetta ja hänestä tuli koko ajan esiin toistaan karmivampia piirteitä. Tunnelmaa vahvisti Greg Capullon synkkä ja voimakas kuvitus.

Tarinassa käsitellään Batmanin suhdetta ystäviinsä, liittolaisiinsa ja Jokeriin. Mukana ovat aivan kaikki: James Gordon, Alfred Pennyworth, Nightwing, Red Hood, Red Robin, Batgirl sekä Robin. Vaikka he eivät ole poliisipäällikkö Gordonia lukuunottamatta fyysisesti suuressa roolissa, sarjakuvasta on aistittavissa vahva side, joka yhdistää Batmanin suojatteihinsa ja ystäviinsä. Lisäksi on Jokeri - mies, jota Yön ritari vihaa yli kaiken, mutta ymmärtää tätä silti pelottavankin hyvin. Narsistina Jokeri haluaa pitää "leikkitoverinsa" itsellään, joten hän näkee Batsyn kumppanit suurena uhkana. Klovniprinssin mustasukkaisuus on miltei koomista, mutta samalla se tekee hänestä entistäkin vaarallisemman. Samalla tämä kaikki vahvistaa, miten suuri merkitys Batmanin tovereilla on viittasankarille itselleen.

Kuolema kulkee perheessä on hyytävä kirja, jota lukiessa tekee mieli välillä laittaa silmät kiinni, sillä tapahtumia ei kestä katsoa. Toisaalta tarinan imu on niin hypnoottinen, että lukemista on pakko jatkaa. Sarjakuvaromaani tuo erittäin julman, mutta silti niin mielenkiintoisen puolen Jokerista - suosikistani Batmanin viholliskaartista. Teoksen tapahtumat jäävät askarruttamaan mieltä vielä pitkäksi aikaa kirjan sulkemisen jälkeen.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Kello on jo sen verran paljon, että minun on parasta painua pehkuihin. Bat-signal päälle. Batman-figuuri yöpöydälle. Olen turvassa... Vai olenko? Ha. Ha. Ha.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Liebster Award-tunnustus


Suureksi yllätyksekseni huomasin saaneeni Unelmien aika-kirjablogin Katriinalta tunnustushaasteen. Kiitos paljon, olen otettu!

Haasteessa menetellään näin:
  1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
  2. Laita palkinto esille blogiisi.
  3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
  4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
  5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
  6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
  7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastaukseni:


1. Pidätkö kauhukirjoista?
En ole lukenut kovinkaan monta kauhukirjaa elämäni aikana. Psykologiset trillerit ovat lähempänä sydäntäni kuin varsinaiset kauhukirjat, mutten myöskään inhoa niitä. Mieltymykseni riippuu ihan kirjasta - enemmän on tosin tullut luettua klassisia kauhuteoksia, muun muassa Bram Stokerin Dracula ja Mary Shelleyn Frankenstein.

2. Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Tähän on vaikea vastata, sillä olen lukenut melko vähän kauhukirjallisuutta. Nostaisin esille kuitenkin Patrick Süskindin teoksen Parfyymi - erään murhaajan tarina. Kertomus on omalaatuinen, kiehtova ja monisyinen. Siinä on myös kovasti kaipaamaani psykologista otetta: päähenkilö Grenouille herättää mielenkiinnon ja kirjaa lukiessa syntyy suuri halu oppia ymmärtämään häntä.
Pidin kovasti myös Anne Ricen Veren vangit-kirjasta. Ensinnäkin, siinä on vampyyreja ja toiseksi, ne vampyyrit ovat vanhan koulukunnan vampyyreja - eivät Meyerin Houkutus-sarjan otuksia, joiden muutoksia perinteiseen ei edes selitetä millään tavalla. Ricen kirjoittamat henkilöhahmot ovat kiehtovia - ah, Lestat, sinä ärsyttävän hurmaava kusipää... ♥

3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
VAMPYYRIT! Vampyyreissa on salaperäisyyttä ja eleganssia, joka vetää minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Pystyn myös samastumaan vahvasti siihen yksinäisyyden stigmaan, johon vampyyrit monesti liitetään. Noidat, ihmissudet ja kummitukset ovat myös ihan mukava vaihtoehto, mutta vampyyrit ovat ehdottomia suosikkejani.

4. Mitä Halloween-aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Tähän en pysty vastaamaan, pahoin pelkään. En ole lukenut yhtäkään kirjaa, jossa Halloweenilla olisi suurta roolia - no, Harry Potter ja viisasten kivi-romaanissa sentään mainitaan Halloween, mutta sitä ei taideta hakea tällä kysymyksellä. Voin suositella kirjaa silti!

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Illan jo hämärtyessä, sohvalla kynttilöiden valaistessa huonetta. Kissa sylissä tuo helpotusta jännittäviin tilanteisiin. Kuppi kuumaa, esimerkiksi teetä tai kaakaota olisi täydellinen lisä.

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Hmm... Tämä on vaikea... Romaanit saavat yleensä korkeintaan niskakarvani pystyyn jännityksestä, mutten ole varsinaisesti pelännyt niitä. Tosin sarjakuvamaailmasta Scott Snyderin Batman: Kuolema kulkee perheessä sekä siihen liittyvä Batgirl-aiheinen tie-up-tarina saivat minut toden totta pelkäämään. Hetken aikaa minun oli pakko vakuutella itselleni, ettei Jokeri voi pompata minkään nurkan takaa kimppuuni.

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
Musiikki on yhtä lähellä sydäntäni kuin lukeminen - kuuntelen musiikkia melkein koko ajan. Teen sen yleensä huomaamattani, mutta monesti lukiessani jään kuuntelemaan yhtä tai useampaa kappaletta, jotka jotenkin sopivat lukemaani teokseen. Esimerkiksi tällä hetkellä luen Pariisin Notre-Damea ja hups, pian kuuntelin kappaleita sekä Disneyn Notre Damen kellonsoittajasta että Notre-Dame de Paris-musikaalista.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
En tosiaankaan. Valitsen kirjan aina fiiliksen mukaan, ja silloin keskityn juoneen. Teoksen tapahtuma-aika on minulle sivuseikka. Poikkeuksena ovat ne hetket, jolloin minua kiinnostaa tietty aikakausi, esimerkiksi 1800-luku tai toinen maailmansota.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Tulkitsin kysymyksen nyt kirjaimellisesti, joten vastaukseni on sen mukainen: minua hirvittävät hiirenkorvat ja merkinnät kirjojen sivuilla. Mutta kaikista eniten kauhistuttaa kirjan sivujen väliin läntätty purkka!

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
Todennäköisesti vietän rauhallisen päivän kotona, kenties pelaan Batman-pelejä ja luen kirjoja tai sarjakuvia tai molempia. Joskus olen käynyt perheen kanssa pyhäinpäivänä sukulaisten haudoilla, mutta tuskin teemme niin tänä vuonna. En ole muutenkaan mikään bailaaja-ihminen, joten jätän riehakkaan Halloweenin vieton muiden tehtäväksi.

11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten?
En oikein osaa sanoa, onko minulla tiettyä aihealuetta, jonka kirjoja suurkulutan. No, historiallisia romaaneja luen paljon. Myös sellaiset kirjat, joissa pääsee tutustumaan hahmojen mielenmaisemiin, ovat sellaisia, joita helposti nappaan luettavakseni.


Moni kysymyksistä vaati aika paljon miettimistä, mutta sitten innostuinkin selittämään ummet ja lammet. Toivottavasti en pitkästytä jorinoillani. :D

************

Tunnustuksen minulta saavat:


Bloginne ovat mielenkiintoisia ja pidän niitä tunnustuksen arvoisina! Toivottavasti tämä kunnianosoitus ilahduttaa eikä kysymyksiin vastaaminen aiheuta liian suurta päänvaivaa.

Kysymykseni teille:

1. Onko joku kirja ollut sinulle pelastusrengas jossakin vaikeassa elämäntilanteessa?
2. Luettiinko sinulle iltasatuja lapsena?
3. Luetko enemmän uutuuksia vai vanhoja kirjoja?
4. Jos olet menossa katsomaan kirjaan perustuvaa elokuvaa, luetko kirjan ensin?
5. Kiinnytkö kirjallisuuden hahmoihin, jotka tuppaavat kuolemaan tarinan aikana? 
6. Kerro kolme hahmoa, joiden kanssa haluaisit ystävystyä, jos he olisivat tosielämän henkilöitä.
7. Luetko näytelmäkirjallisuutta?
8. Pidätkö kirjojen tuoksusta? 
9. Valitse: "perinteinen", sähköinen vai äänikirja? Perustele.
10. Luetko kirjat mieluummin niiden alkuperäiskielellä vai valitsetko useammin käännöksen?
11. Jos kirjoittaisit itse kirjan, minkä genren valitsisit?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

©Hande
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
WSOY 1995

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa silmänsä vain kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirttti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."

Sain vihdoinkin aikaiseksi lukea elämäni toisen Christien. Kymmenen pientä neekeripoikaa - nykyisin käytetään nimeä Eikä yksikään pelastunut - on kiinnostanut minua vuosikausia, joten päätin valita sen lukuhaasteen dekkariksi.

Kymmenen pientä neekeripoikaa on suljetun paikan murhamysteeri, joka rakentuu vanhan lastenlorun ympärille. Tuntematon pariskunta on kutsunut kahdeksan vierasta huvilaansa Neekerisaarelle. Isäntäväki ei ole vieraiden saapuessa paikalla - kutsuttujen lisäksi saarella on vain kaksi palvelusväkeen kuuluvaa henkilöä. Jokaisen vieraan huoneessa on esillä yllä näkyvä loru, joka alkaa käydä toteen, kun saarella oleskelevia alkaa kuolla yksi kerrallaan värssyn mukaisilla tavoilla. Saari on muusta maailmasta täysin eristyksissä, joten murhaajan on oltava joku vieraista - mutta kuka hän on?

Christien teos on kertakaikkisen nerokas: epäonnisista neekeripojista kertovan lorun käyttäminen murhan raameina kiehtoo ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Sherlock Holmes-tarinat lukeneena pyrin käyttämään herra Holmesin menetelmiä saadakseni syyllisen selville. Onnistuinkin päättelemään murhaajan henkilöllisyyden kirjan puolessavälissä, mutta dekkarin kuningattaren kirjoitustyyli piti minut loppuun asti varpaillani.

Kenties syyllisen selvittämistä enemmän minua kiinnostavat dekkareissa tekijän motiivi sekä suunnitelma kokonaisuudessaan. Sen lisäksi, etten uskaltanut pistää päätäni pantiksi epäiltyni suhteen, pohdin jatkuvasti murhaajan mahdollisia toimintakeinoja. Kääntelin sivuja niskakarvat pystyssä ja valvoin myöhään saadakseni romaanin päätökseen. Oloni oli voitonriemuinen, kun tajusin olleeni oikeassa.

Kymmenen pientä neekeripoikaa on taitavasti rakennettu, hyytävä mysteeri, joka vie tyystin mennessään. Vaikka arvoituksen kaikki solmut aukeavat kirjan lopussa, minua mietityttää silti yksi asia: miksi ihmeessä todella moni vanhan ajan lastenloru on niin karmiva?

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Olen mukana Agatha Christie-lukuhaasteessa kirjailijan syntymästä kuluneiden 125 vuoden kunniaksi.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Daniel Rydén: Maailmassa on virhe - 101 historiallista kömmähdystä

©Hande
Ovelaa - onko kannen virhe 
kömmähdys vai tahallista?
Daniel Rydén: Maailmassa on virhe - 101 historiallista kömmähdystä
Atena 2015
"Viisas oppii enemmän tyhmältä kuin tyhmä viisaalta. Viisas näet ottaa opikseen tyhmän virheistä, mutta tyhmä ei opi mitään viisaan onnistumisista." 
Cato vanhempi (234-149 eaa.)
En voi korostaa tarpeeksi, miten rakastan alennusmyyntejä. Lukuisat kerrat olen tehnyt niissä hyviä löytöjä, enkä joutunut pettymään alelaarien äärellä parisen viikkoa sitten. Tämän kirjan nimi ja kansikuva olivat niin houkuttelevat, että päätin tutkia sitä lähemmin. Luettuani takakannen olin myyty - historian ystävänä sekä virheiden merkitysten pohtijana teos sopi minulle kuin nakutettu.

Maailmassa on virhe lunasti odotukseni täysin: sain lukea mielenkiintoisia selontekoja ihmiskunnan historian varrella tapahtuneista kömmähdyksistä. Virhevalikoima on monipuolinen, sillä kirja sisälsi pienen ja suuren mittakaavan erehdyksiä, joiden vaikutukset vaihtelevat negatiivisesta positiiviseen. Mukana on myös täysin fiktiivisiä virheitä, erittäin kiehtovia nekin.

Historia on ollut aina yksi suurimmista mielenkiinnon kohteistani, joten tiesin monet kirjan tapauksista jo entuudestaan - sain monista tutuista tapauksista kuitenkin kiinnostavaa lisätietoa. Teos sisälsi myös sellaisia munauksia, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Selostukset olivat mukavan ytimekkäitä ja hauskalla tavalla kirjoitettuja. En ole perehtynyt Rydénin muuhun tuotantoon, mutta teksti vaikutti hyvin tutulta. Aloin aavistella syyn olevan käännöksessä ja kappas, suomentaja on Panu Väänänen, sama mies, joka on kääntänyt Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin-kirjan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti ja sain lisää käyttökelpoista materiaalia aivojeni trivia-varastoon. Vanha sanonta kuuluu "oppia ikä kaikki" ja Maailmassa on virhe on erittäin opettavainen. Lukemisen aikana tajuaa, miten katastrofaalisia seurauksia joillakin erehdyksillä on. Toisaalta huomaa, miten moni suuri keksintö on syntynyt aivan vahingossa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

tiistai 13. lokakuuta 2015

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen

©Hande
Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen
Otava 1998

"Paljon vaikeampaa on voittaa kurtisaanin todellinen rakkaus. Heidän ruumiinsa on kuluttanut heidän sieluaan, aistit ovat polttaneet sydäntä, irstailu on panssaroinut heidän tunteensa. He ovat aikoja sitten oppineet ulkoa sanat, joita mies heille sanoo, he tuntevat keinot joita hän käyttää, ja sitä rakkautta jota he herättävät he ovat pitäneet kaupan. He rakastavat ammattimaisesti, eivät hurmaantuneesti. Heidän laskelmansa varjelevat heitä paremmin kuin äiti ja luostari neitsyttä; ja kaiken lisäksi he ovat keksineet sanan 'oikku' nimitykseksi sille rakkaudelle, johon ei liity kaupantekoa ja johon he silloin tällöin antautuvat saadakseen lepoa, puolustaakseen itseään omissa silmissään tai lohduttautuakseen. Silloin he ovat samanlaisia kuin koronkiskurit, jotka nylkevät tuhansia ihmisiä ja luulevat hyvittävänsä kaiken lainaamalla kuittia ja korkoa vaatimatta jonakin päivänä kaksikymmentä frangia jollekulle köyhälle pirulle, joka on nälkään kuolemaisillaan."
Ei taida olla ketään, joka ei tietäisi Kamelianaisen tarinaa: siitä on tehty näytelmiä, elokuvia sekä ooppera. Kaiken kukkuraksi tämä traaginen rakkaustarina on ainakin Dumas nuoremman omien sanojen mukaan totta - kuolemattoman kertomuksen ainekset ovat siis kasassa. Olen nähnyt Moulin Rougen sekä Verdin La Traviata-oopperan, mutta kaiken aloittanut klassikko on saanut pysyä tähän asti vanhempieni kirjahyllyssä, vaikka se on minua kiinnostanut. Sain oivan tilaisuuden lukea Kamelianaisen, koska tarvitsin lukuhaastetta varten jossain päin maailmaa kielletyn kirjan - Dumas nuoremman merkkiteos täytti kriteerin erinomaisesti, sillä se on ollut kielletty historiansa aikana neljässä eri maassa.

Varmuuden vuoksi selitän juonta lyhyesti: kirja kertoo Armandista, joka rakastuu kurtisaani Margueriteen. Vastoin kaikkia odotuksia Armand saa tunteilleen vastakaikua, mutta nuorta miestä vaivaa koko ajan epävarmuus mielitiettynsä tunteiden vilpittömyydestä. Jo aivan ensimmäisillä sivuilla paljastetaan, ettei tarina pääty onnellisesti. Kamelianaisen luki helposti ja nopeasti, mutta se ei saanut sydäntäni pamppailemaan hurjasti tai herättänyt minussa suuria tunnekuohuja. Pidin siitä huolimatta Dumas'n kirjoitustavasta niin paljon, että ahmaisin kirjan pian loppuun.

Romaani on täynnä mielenkiintoista pohdintaa ihmisistä ja heidän asenteistaan. Ajoittain teoksessa on jopa feministisiä piirteitä: vaikka tarinan päähenkilö Armand joutuu usein mustasukkaisuuden valtaan, hän myös puolustaa kurtisaaneja yleensä sekä rakkaansa Margueriten oikeutta päättää omasta elämästään. Myös Marguerite ja hänen käytöksensä mietityttävät minua: miten hän on etääntynyt elämästään niin paljon, ettei enää välitä kovinkaan paljon siitä, mitä hänelle tapahtuu? Onko kyse jonkinlaisesta suojamuurista? Aiheuttaako prostituutio tällaisen panssarin muodostumisen?

Kamelianainen saa pohtimaan ihmisten suhtautumista elämään, rakkauteen ja toisiin ihmisiin. Vaikka vältyinkin vahvoilta tunnekokemuksilta, se sai minussa aikaan pieniä huokaisuja - elämän kovuus surettaa myös fiktiivisissä teoksissa. Ymmärrän, miksi romaanista on tullut klassikko ja suosittelen sitä klassikoiden sekä romantiikan ystäville.

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 12. lokakuuta 2015

Seitsemän kuolemansyntiä-kirjahaaste

Löysin internetin ihmeellisestä maailmasta tällaisen haasteen. Kaiveskeltuani hiukan sain jäljitettyä alkuperäisen haasteen Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja-blogiin. Haaste on sen verran mielenkiintoinen, että päätin vastata siinä esitettyihin kysymyksiin.

1. Ahneus: Mikä on kallein kirjasi? Entä halvin?
Lupaavaa: ensimmäinen kysymys ja pidän sitä hankalana. Olen vannoutunut alennusmyyntien koluaja, enkä mielelläni osta kirjoja aivan heti ilmestymisen jälkeen, koska ne ovat usein hyvinkin kalliita. Olen myös kirjahamsteri, joten en voi mitenkään muistaa kaikkien omistamieni kirjojen hintaa. Yksi kalleimmista taitaa kuitenkin olla Harry Potter - legenda. Halvin... Hmm.. Olen ostanut useampiakin kirjoja vain kahdella eurolla, yleensä antikvariaateista. Yksi näistä teoksista on Patrick Süskindin Parfyymi - erään murhaajan tarina.

2. Viha: Kirjailija, johon viha-rakkaus-suhde?
Kysymykseen olisi paljon helpompi vastata, jos kysyttäisiin kirjailijaa, jota vihaa tai rakastaa. Minulla on todella paljon suosikkikirjailijoita, joten heidän listaamiseensa menisi ikuisuus. Negatiiviset tunteet ovat minulla harvan kirjailijan kohdalla niin vahvat, että voisin puhua vihasta. Tavallaan minulla taitaa olla viha-rakkaus-suhde sir Arthur Conan Doyleen, sillä rakastan Sherlock Holmesia ja haluaisin lukea Doylen muutakin tuotantoa. Kirjailijassa ärsyttää se, että hän tappoi minulle rakkaan hahmon, vaikka herättikin tämän yleisön painostuksesta henkiin. Lisäksi hänen Holmes-tarinansa ovat täynnä huolimattomuus- ja asiavirheitä, jotka sekä huvittavat että turhauttavat.

3. Ylensyönti: Minkä kirjan olet ahminut/lukenut uudestaan ja uudestaan?
Olen ahminut elämäni aikana montakin kirjaa, joista muutamana esimerkkinä Harry Potterit, Nälkäpeli-sarja sekä Parfyymi - erään murhaajan tarina. Useamman kerran olen lukenut ainakin sir Conan Doylen Baskervillen koiran, Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan - olen lukenut monta kertaa sekä Tuntemattoman että käsikirjoitusversion Sotaromaani. Jotkut kirjat ovat vain niin ihania, että niihin tarttuu yhä uudestaan ja uudestaan - on mukavaa huomata, miten ne kestävät aikaa.

4. Laiskuus: Minkä kirjan lukemista olet siirtänyt laiskuuden vuoksi?
Minulla meni Bram Stokerin Draculan lukemiseen muistaakseni seitsemän kuukautta - se on toistaiseksi ennätykseni. Tarina oli kiehtova, mutta välillä se tuntui junnaavan paikoillaan enkä jaksanut jatkaa eteenpäin. En tiedä, vaikuttiko kokemukseeni se, että luin teoksen englanniksi. Tällä hetkellä loppuun lukemista on myös useamman kuukauden odottanut Hilary Mantelin Susipalatsi - en osaa sanoa, mikä siinä oli sellaista, että mieleni teki tarttua muihin teoksiin ja sysätä Susipalatsi sivuun. Kyllä minä senkin teoksen jossain vaiheessa luen loppuun, en jätä koskaan kirjaa kesken.

5. Ylpeys: Mistä kirjasta puhut eniten, jotta näyttäisit muiden silmissä fiksummalta?
En pidä tiedoillani leuhkimisesta. Jos puhun jostain kirjasta paljon, se johtuu aidosta innostuksesta - on antoisaa keskustella kirjoista, etenkin jos toinenkin on perehtynyt aiheeseen. Psykologia on kiinnostanut minua aina erityisen paljon, joten monesti keskustelut kirjoista minun kanssani sisältävät paljon psykologista pohdintaa. Kaikista eniten ajatuksia ovat herättäneet minussa viime aikoina Tuntematon sotilas, Flashpoint, Oopperan kummitus sekä monet Batman-sarjakuvat.

6. Himo: Mitä piirrettä pidät kirjan hahmossa viehättävimpänä?
Kauhean vaikea tämäkin... Hyväsydämisyys on tärkeää - en voi sietää ylimielisiä tai narsistisia hahmoja. Myös omalaatuiset, älykkäät persoonat vetoavat minuun. Minulla taitaa olla myös heikko kohta "hönöihin": kiltteihin, vähän höpsöihin hahmoihin, jotka eivät kuitenkaan ole tyhmiä. Ulkonäöllä ei ole merkitystä, vaan luonteella.

7. Kateus: Minkä kirjan haluaisit saada lahjaksi kaikkein eniten?
Öö... Ei minulla oikeastaan ole yhtä tiettyä kirjaa, jonka haluasin saada lahjaksi. Saan nykyisin niin harvoin kirjoja lahjaksi, että ylipäätään sellainen ilahduttaisi. Toisaalta yritän nyt haalia itselleni lisää Batman-sarjakuvaromaaneja, joten olisi mukava saada joku niistä lahjaksi.

torstai 8. lokakuuta 2015

E. W. Barton-Wright: The Sherlock Holmes School of Self-Defense - The Manly Art of Bartitsu as Used against Professor Moriarty

©Hande
E. W. Barton-Wright: The Sherlock Holmes School of Self-Defense - The Manly Art of Bartitsu as Used against Professor Moriarty
Ivy Press 2011

Kun sain aikanaan sir Arthur Conan Doylen viimeisen Sherlock Holmes-novellin päätökseen, sisälleni syntyi pieni tyhjiö. Täyttääkseni sen aloin etsiä muita Holmesiin liittyviä teoksia, kunnes seikkaillessani internetin ihmeellisessä maailmassa törmäsin tähän teokseen. Pieni ääni pääni sisällä vaati minua ostamaan kirjan, ja tein työtä käskettyä.
"I have some knowledge, however, of baritsu, or the Japanese system of wrestling, which has more than once been very useful to me." 
Bartitsu on englantilainen kamppailulaji, jonka kehitti E. W. Barton-Wright (1860-1951) yhdistellen muun muassa jujutsua, nyrkkeilyä ja singlestickiä. Lajista tuli kuuluisa, kun sir Conan Doyle kertoi novellissaan Autio talo Sherlock Holmesin selvinneen kamppailustaan arkkivihollistaan professori Moriartya vastaan bartitsun avulla. Tosin kirjailija kirjoitti lajin nimen väärin (baritsu) ja väitti sitä japanilaiseksi painiksi - Doyle ei ollut kovin huolellinen kirjoittaja. Minulta hän kuitenkin saa kömmähdyksensä anteeksi, koska hän on luonut niin hienoja tarinoita.

Aution talon lukemisesta lähtien olen pohtinut, millainen laji bartitsu tarkalleen ottaen on. Tämä kirja sattui siis silmieni eteen kuin tilauksesta, vaikka luinkin teoksen vuosia sen ostamisen jälkeen. The Manly Art of Bartitsu avaa lajin taustoja sekä opettaa erilaisia liikkeitä ja tekniikoita, joiden avulla selvitä erilaisista "öykkäreiden" aiheuttamista tukalista tilanteista. Mukana on alkuperäisiä, viktoriaanisen ajan havainnekuvia sekä sitaatteja erinäisistä Sherlock Holmes-tarinoista.

Kirja on todella mielenkiintoinen ja vastaa hyvin mieltäni vaivanneisiin kysymyksiin. Bartitsusta saa hyvän kokonaiskuvan ja teoksessa on monipuolinen valikoima tekniikoita. Lisämakua toivat oppaan kirjoitustyyli sekä kuvitus - tuntui kuin olisin tehnyt aikamatkan 1890- ja 1900-lukujen Englantiin. Nautin erityisen paljon havainnekuvista, jotka vahvistivat teoksen historiallista tunnelmaa.

©Hande
Otteita kirjasta.

The Manly Art of Bartitsu on opettavainen: se perehdyttää kamppailulajin salojen lisäksi viktoriaanisen aikakauden kulttuuriin. Tekstistä huokuu sivistyneen käytöksen arvostus sekä tuolloinen käsitys siitä, miten herrasmiehen on soveliasta toimia. Nykyajan ihmiselle kirja on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän viihdelukemista, sillä bartitsu tuskin soveltuu vahvan aikakausisidonnaisuutensa vuoksi tänä päivänä käytettäväksi itsepuolustusmenetelmäksi. En anna sen kuitenkaan haitata - nautin kirjan lukemisesta ja sain sen avulla lisätietoa suosikkietsivästäni.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Cecelia Ahern: P. S. Rakastan sinua

©Hande
Cecelia Ahern: P. S. Rakastan sinua
Gummerus 2005

"Holly nosti sinisen puuvillapuseron kasvoilleen, ja kun tuttu tuoksu tulvahti hänen nenäänsä, suunnaton suru väänsi vatsaa ja kivisti sydäntä. Niskaa pisteli ja kurkkua kuristi. Paniikki iski jälleen. Jääkaapin vaimeaa huminaa ja putkien satunnaista valitusta lukuun ottamatta talossa oli hiljaista. Hän oli yksin. Hänen kurkkuunsa pulpahti karvasta nestettä, hän säntäsi kylpyhuoneeseen ja lysähti polvilleen WC-pöntön eteen. 
Gerry oli poissa eikä palaisi enää koskaan."
Näin hilpeissä merkeissä alkaa Cecelia Ahernin 21-vuotiaana kirjoittama esikoisromaani P. S. Rakastan sinua. Kolmikymppinen Holly on menettänyt aviomiehensä aivokasvaimelle ja on sen takia vaipunut masennukseen. Oltuaan leskenä kolme kuukautta hän saa äidiltään paksun kirjekuoren, joka sisältää kymmenen kirjettä Gerryltä. Kirjeet ovat listoja asioista, jotka Hollyn on hoidettava, vaikka on jäänyt yksin.

Rehellisesti sanottuna minua hirvitti hiukan tarttua tähän teokseen, sillä aihe on minulle arka: olen menettänyt läheisiäni syövälle ja pelkäsin ankeiden muistojen valtaavan mieleni lukemisen aikana. Kirja on kuitenkin myös kiehtonut minua useamman vuoden, joten päätin tarttua härkää sarvista ja lukea sen.

Lukeminen kannatti, vaikka kokemus oli minulle yhtä tunteiden vuoristorataa: minun oli vaikeaa keskeyttää lukemista, koska halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä romaani oli kuitenkin laskettava käsistä ja pidettävä tauko, sillä omat muistoni pulpahtivat pintaan - osa kirjan kohtauksista oli kuin suoraan omasta elämästäni. Suureksi helpotuksekseni sain ajoittain nauraa tarinalle kippurassa aiheen synkkyydestä huolimatta. Hauskat hetket toivat mukavan vastapainon.

Samastuin Hollyyn vahvasti - ymmärsin hyvin hänen mielenliikkeitään sekä hänen suhtautumistapansa kohtaamaansa suruun. Jotkut ovat kirjoittaneet, kuinka heitä oli alkanut ärsyttää jossain vaiheessa päähenkilön käytös. Minua se ei haitannut ollenkaan, sillä ymmärrän, miten ihmismieli toimii surutyön aikana. Ahern kuvailee mielestäni osuvasti surun kohdanneen ihmisen ajatuksenjuoksua ja toimintaa - en voi muuta kuin ihailla hänen taitoaan.

P. S. Rakastan sinua itkettää ja naurattaa. Kirjan tunnelma on surumielinen, mutta suljin kirjan hymyissä suin. Romaani kiteytti täydellisesti läheisen menettämiseen liittyvän mielensisäisen prosessin: rakkaan henkilön kuolemasta ei pääse koskaan yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja mikä tärkeintä, fyysisesti poissaolevat läheiset eivät jätä meitä tyystin, sillä heistä jää rakkaita muistoja vaalittavaksi.

Arvosana: ✮✮✮✮