perjantai 27. helmikuuta 2015

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

©Hande

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Tammi 2011 
"Sivistyneen ihmisen tulee tietää keskivertokoirasta muutamia seikkoja. Ensimmäinen on, että me rakastamme maksaa. Maksa on shh ja hrm ja arf ja oikeaa herkkua, varsinkin makkarassa. Toiseksi me noin yleisesti ottaen inhoamme kissoja, emme tavallisista syistä vaan koska kissat suosivat runoutta proosan kustannuksella."
Ollessani noin vuosi sitten Tammen kirjakaupassa teos kiinnitti huomioni useammastakin syystä. Ensinnäkin se kertoi Marilyn Monroesta - hän on kiehtova persoona, joka tuntuu kuitenkin melko etäiseltä kulttimaineensa takia. Vielä enemmän innostuin siitä, että kertojana on koira - ja vielä oikeasti olemassa ollut koira. En ole koskaan lukenut aiemmin aikuisille suunnattua teosta, jossa päähenkilönä olisi eläin, josta on tehty myös puhuva. Ajatus sellaisesta kirjasta on kiinnostanut minua kauan, joten ei tarvinnut epäröidä tähän tarttumista.

Romaani kertoo maltankoira Mafia Honeysta - ystävien kesken Maf - jonka Frank Sinatra antoi lahjaksi Marilyn Monroelle vuonna 1960. Lukija pääsee Mafin kautta mukaan Marilynin kotiin, terapiaistuntoihin ja kävelyretkille hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan. Tarinan aikana tavataan myös muita julkisuuden henkilöitä kuten Natalie Wood, Frank Sinatra ja Dean Martin.

Mielestäni Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli raikas lukukokemus omintakeisen näkökulmansa ansiosta. Eläinkertoja tarjoaa kirjailijalle paljon mahdollisuuksia, sillä hahmosta voi luoda millaisen tahansa, vaikka tässä tapauksessa käytetäänkin todellista Monroen lemmikkiä. Mafin käyttö kertojaäänenä oli mukavaa vaihtelua ainaisille ihmisnäkökulmille. Minusta myös tarinassa esiintyvien eläinten luonteet olivat mielenkiintoisia - heille on annettu myös omia puhetyylejä elinympäristön perusteella.

Romaanissa yhdistyvät kiehtovalla tavalla veikeys, filosofinen pohdinta, melankolia sekä erilaiset koiruudet aina jalkojen puremisesta protestipissaamiseen. Teoksessa sekoitellaan myös iloisesti populaari- ja korkeakulttuuria yhteen. Maf on hurmaava otus, johon kiinnyin yhä enemmän ja enemmän lukemisen edetessä. Hän kertoo Marilynin elämästä mässäilemättä turhia sen yksityiskohdilla. Mielikuvani näyttelijättärestä ei muuttunut kirjan lukemisen myötä, mutta se ei häirinnyt lainkaan. Mafin ja hänen emäntänsä kumppanuuden kuvailu on mieltä lämmittävää ja nuoren koiraherran aatokset omistajastaan ajatuksia herättäviä.

"Marilyn oli outo ja onneton olento, mutta hänellä oli enemmän synnynnäistä huumorintajua kuin yhdelläkään tuntemallani ihmisellä. Enemmän huumorintajua ja enemmän taiteellisuutta. Hän ei kääntänyt selkäänsä elämän järjettömyyksille, päinvastoin: Wienin parhaat psykoanalyytikot olisivat epäilemättä olleet ihastuksissaan siitä, miten Marilyn ymmärsi vaistomaisesti vitsejä ja elämän suurta draamaa. Ei kestänyt kauan ennen kuin hänestä tuli paras ystäväni."

Vaikka kirjaa oli mieluisaa lukea, siitä tuntui puuttuvan jotakin: monimuotoisista pohdinnoista huolimatta tunnelma jäi hiukan pintapuoliseksi. Se on harmillista, sillä teoksella olisi ollut potentiaalia syvällisempäänkin tarinaan. Kuitenkin, puutteistaankin huolimatta, Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe oli nautittavaa luettavaa ja positiivisessa mielessä omalaatuinen teos.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Kun lukutoukka kirjakauppaan asteli

Kävin eilen siskoni kanssa elokuvissa, jonka jälkeen kiertelimme erinäisissä kaupoissa. Minun pyynnöstäni menimme myös kirjakauppaan (ne ovat ainoita kauppoja, joiden ohi en voi kävellä) ja sieltä löysin tämän ihanuuden:

Niin ihana kansi!
©Hande

John D. Rateliffin kirjoittama A Brief History of the Hobbit - mukana Hobitti-romaanin käsikirjoitusversio! Olen ollut Tolkien-fani pikkutytöstä, joten löytö oli mieluisaakin mieluisampi. Ilahduin kovasti tiedosta, että Hobitin käsikirjoitusversio on säilynyt ja pääsen nauttimaan siitä Rateliffin sivuhuomautusten kera. Minua kiinnostaa kovasti tietää, miten asiat on tehty - oli kyse sitten kirjoista, elokuvista, musiikista, kuvataiteesta tai eri tieteen alojen saavutuksista - ja mikä olisikaan parempi tapa sammuttaa tiedonjanonsa kuin lukea kirja aiheesta!


Pieni kurkistus sisältöön...
©Hande

Kirjan präntti on pientä, mutta se ei häiritse minua ollenkaan - olen tottunut lukemaan tekstiä pienelläkin kirjasinkoolla. Jätän teoksen hyllylleni odottamaan aikaa, jolloin tartun siihen. Tähän hätään tyydyn jatkamaan keskeneräisiä lukuprojektejani...

"J.R.R. Tolkien's The Hobbit is a tale that 'grew in the telling', and many character and story threads present in the published book were completely different when Tolkien first read the story to his young sons as part of their 'fireside reads'."

torstai 19. helmikuuta 2015

Kate Morton: Hylätty puutarha


Kate Morton: Hylätty puutarha
Bazar 2014

Sain Kate Mortonin toisesta suomennetusta romaanista ennakkokappaleen Suurelta Suomalaiselta Kirjakerholta. Häpeällistä kyllä, en saanut teosta luetuksi ennen annettua määräaikaa ja siitä lannistuneena jätin kirjan kesken. Kului monta kuukautta, että sain aikaisiksi lukea ylipäätään mitään. Lopulta vanha innostukseni kirjoja kohtaan palasi, minkä seurauksena luin muun muassa Väinö Linnan tuotannon lähes kokonaan. Aloin pohtia seuraavaa lukuprojektia ja muistin Hylätyn puutarhan. Minä en jätä kirjoja koskaan lopullisesti kesken, joten jatkoin Mortonin romaania siitä, mihin ensimmäisellä kerralla jäin.

Vaikka pidin romaanin lukemisesta taukoa reilun puolen vuoden ajan, muistin hyvin aiemmat tapahtumat ja lukemista oli helppo jatkaa. Kirja matkaa kolmen eri aikakauden välillä tarkoituksenaan selvittää lähes sata vuotta kätkössä pysynyt sukusalaisuus. Vähä vähältä salaisuuden verho raottuu suvun naisten tarinoiden edetessä...

Pidin kirjasta ja sen tarjoamasta mysteeristä: se sisälsi mielenkiintoisia juonenkäänteitä, kiehtovia henkilöhahmoja sekä lumoavia tapahtumapaikkoja. Kerronta oli yksinkertaista, mutta piti minua otteessaan loppuun asti. Onnistuin arvaamaan monia asioita teokse arvoituksesta etukäteen - se ei haitannut lukemista ollenkaan, sillä hahmojen kehitys piti mielenkiintoa yllä. Lisäksi romaani tarjosi ratkaisuissaan yksityiskohtia, jotka yllättivät tyystin, vaikka lopputulos olisi vastannut omaa teoriaani.

Hylätty puutarha on kiehtova historiallinen romaani - se on salaperäinen ja synkkä, mutta silti toivontäytteinen kirja. Jos sitä olisi kuvailtava yhdellä sanalla, valitsisin katkeransuloisen: suljettuani kirjan minua hymyilytti lievästä surumielisyydestä huolimatta. Pidin Mortonin tyylistä, joten palaan hänen tuotantoonsa hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

tiistai 17. helmikuuta 2015

Neil Gaiman: Batman - Whatever Happened To The Caped Crusader?


Neil Gaiman: Batman - Whatever Happened To The Caped Crusader?
DC Comics 2009

Kun olin pieni, yksi lukuisista ammattihaaveistani oli Batman. Tutustuin hahmoon Paul Dinin ja Bruce Timmin Batman The Animated Seriesin kautta ja olin aivan myyty. Vasta yläasteikäisenä löysin Batman-sarjakuvat, mutta ne veivät tyystin mennessään. Kirjoittaessani paperista lukupäiväkirjaani en koskaan arvostellut lukemiani sarjakuvia - miksi, sitä en osaa sanoa. Kun sain ensimmäisen lukupäiväkirjani täyteen ja aloitin uuden, päätin muuttaa asian.

Oli puhdas sattuma, että tartuin tähän sarjakuvaan juuri nyt: olin lainaamassa kirjastosta Tuntematonta sotilasta äänikirjana, mutta satuin huomaamaan Gaimanin Batman-tarinan, koska sarjakuvahylly oli äänikirjahyllyn vieressä. Minua on kiinnostanut aiemminkin lukea tämä sarjakuva, mutten ole saanut aikaisiksi etsiä sitä. Nyt minun ei tarvinnutkaan: Whatever Happened To The Caped Crusader? löysi minut.

Lainasin sarjakuva-albumin Deluxe Edition-version, joka sisältää nimikkotarinan lisäksi neljä muuta Gaimanin kirjoittamaa Batman-kertomusta: A Black And White World, Pavane, Original Sins ja When Is A Door. Nimikkotarinassa ollaan Batmanin hautajaisissa. Paikalle ovat kokoontuneet sekä ystävät että viholliset - jokainen heistä kertoo erilaisen version Yön ritarin kuolemasta. A Black And White World tarjoaa kurkistuksen Batman-sarjakuvan "kulissien taakse" ja Pavane kertoo Myrkkymuratista. Original Sins ja When Is A Door ovat oikeastaan samaa tarinaa, jossa tv-alan ihmiset suunnitelevat tekevänsä dokumentin Gothamin kuuluisista rikollisista.

Saatuani sarjakuva-albumin päätökseen, oloni oli hämmentynyt: en osannut sanoa, ovatko sen tarinat hienoja vai outoja. Tarinat sisälsivät piirteitä, jotka ovat epätavallisia Batman-tarinoissa ja minulle jäi hiukan epävarma olo - oliko tarinoissa mitään järkeä vai olenko itse liian sokea ymmärtääkseni? Ja silti, epävarmuudestani huolimatta, pidin tarinoista. Erityisesti minua miellyttivät Whatever Happened To The Caped Crusader? ja A Black And White World.

Luulen, että häkeltyneisyyteni johtui osittain siitä, että Gaimanilla on omalaatuinen tyyli, joka vaatii totuttelemista, ennen kuin punaisesta langasta saa kiinni. Olen kyllä lukenut häneltä aiemmin Tähtisumua-romaanin. Tosin siitä on kahdeksan vuotta, joten en ole ollut tekemisissä Gaimanin tuotannon kanssa pitkään aikaan. Joka tapauksessa, minua ilahdutti näissä Batman-tarinoissa suuresti, miten Gaiman sekoittaa hahmoihin aineksia Batman-sarjakuvien historian eri vaiheista ja että hän kiteyttää suosikkisankaristani kaikkein tärkeimmän: Batman ei koskaan anna periksi.

Kaiken kaikkiaan Whatever Happened To The Caped Crusader? oli mielenkiintoinen ja positiivinen lukukokemus. Se ei yllä ehdottomiin suosikkeihini, muttei se ollut missään nimessä huono Batman-sarjakuva.

Arvosana: ✮✮✮½

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Väinö Linna: Musta rakkaus


Väinö Linna: Musta rakkaus
WSOY 1986

"Rakkaus on aina ja kaikkialla samanlaista. Se on hulluuden muodoista miellyttävin mikäli siihen ei liity mitään sivumakuja, jotka tekevät sen toisinaan hyvinkin katkeraksi."
 Ja Linna-rumba jatkuu... Oli pakko käydä lainaamassa myös Linnan toinen romaani vanhemmiltani, kun heiltä se kerran löytyi. Toisin kuin aiemmin lukemani Linnan tuotokset, tämä on ohut kirja (vain 177 sivua!) eikä aihekaan ole samantyyppinen kuin Sotaromaanissa tai Pohjantähdessä.

Musta rakkaus on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten liialliset epäilykset mustaavat kauniitkin tunteet. Kirjan alussa Tekussa insinööriksi opiskeleva ujo ja elämäänsä turhautunut Pauli tapaa työläisperheen tyttären Marjatan. Nuoret rakastuvat toisiinsa ja menevät muutaman tapailukerran jälkeen kihloihin. Orastava suhde on alunperinkin hiukan hataralla pohjalla, sillä kumpikin tuntee toistaan kohtaan alemmuutta. Viimeinen niitti on kuitenkin Paulin sairaalloinen epävarmuus ja mustasukkaisuus - katastrofin ainekset ovat valmiit.

Vaikka jo kirjan nimestä arvaa, ettei tarina voi päättyä kovin hyvin, se tempaa mukaansa nopeatempoisuudellaan ja tarkalla kuvailullaan. Minun oli luettava kirja yhdeltä istumalta, sillä jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta halusin tietää, miten hahmoille käy.
Teoksen henkilöhahmot herättävät ristiriitaisia tunteita: heistä jokainen on omalla tavallaan ärsyttävä, mutta en pysty kuitenkaan inhoamaan tai vihaamaan yhtäkään heistä. Vaikka Pauli toimii väärin mustasukkaisuutensa vuoksi, säälin häntä. Nuori mies kärsii selkeästi masennuksesta jo ennen tutustumistaan Marjattaan ja hänen persoonallisuutensa hallitseva piirre on neuroottisuus - tämä selittää hänen käytöstään hyvin ja alan jopa ymmärtää häntä, vaikken hyväksykään Paulin tekoja. Myös Pauli itse tajuaa ajoittain epäluulojensa mielettömyyden, mutta ei pysty taistelemaan yksin mielensä aaveita vastaan - tämä saa minut säälimään häntä entistä enemmän.

Pauli ei ole kuitenkaan ainoa epävakaa hahmo romaanissa: Marjatta vaikuttaisi kärsivän läheisriippuvuudesta. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, ettei Pauli jättäisi häntä siitä huolimatta, että vaistoaa sulhasensa äkillisten mielialojen muutosten olevan uhkana heidän onnelleen, kenties jopa Marjatan omalle turvallisuudellekin.
Keskeisistä henkilöistä oikeastaan vain Marjatan isä Arttu on melko vakaa luonne, vaikka hänkin toimii ajoittain väärin (no, kukapa meistä ei toimisi). Mielestäni Arttu on jopa sympaattinen ajoittaisesta raivostuttavuudestaan huolimatta.

Linna on taitanut jo uransa alkuvaiheilla ihmismielen monimuotoisuuden ja tarkan kuvailun. Hahmot tuntuvat Mustassa rakkaudessakin niin eläviltä, että heidän vaiheisiinsa uppoutuu täysin. Välillä minun teki mieleni huutaa hahmoille: "Älä nyt helvetissä tee noin!" - taisi suustani lipsahtaakin muutama ei-huudahdus. Vaikka turhauduin usein hahmojen toimintaan, toivoin salaa mielessäni kaiken muuttuvan paremmaksi. Kuten arvata saattaa, sain pettyä karvaasti.

Luettuani kirjan viimeisen sivun minulla oli hyvin häkeltynyt ja ristiriitainen olo: olin tyytymätön lopputulokseen, mutta teos oli tehnyt minuun vaikutuksen. Väinö Linna on taitanut hyvin aikalaiskuvauksen. Naisen asema romaanissa raivostutti minua suuresti, vaikka valitettavasti tuohon aikaan (1940-1950-luvuilla) kunnolliselta naiselta vaadittiin ehdotonta "puhtautta" ja viattomuutta. Osittain Paulin käytös on siis ympäristön syytä. Toisaalta on hienoa ja jopa hieman pelottavaa, miten hyvin Linna on ymmärtänyt psykologiaa: Mustan rakkauden aihe on nimittäin edelleenkin ajankohtainen. Saan harmittavan usein lukea uutisia intohimorikoksista ja jopa kunniamurhista - asiat eivät ole muuttuneet ainakaan mustasukkaisuuden osalta edes 60 vuoden aikana...

Musta rakkaus ei ollut ehkä tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta oli se silti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja.

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 14. helmikuuta 2015

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

©Hande
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY 1995

"Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt."

Viime vuoden lukukokemukset päätin lukemalla Väinö Linnan Sotaromaanin kolmannen kerran. Tai oikeastaan kerta oli neljäs, sillä olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kerran ennen kuin pääsin käsiksi teoksen käsikirjoitusversioon. Joka tapauksessa lukemisen aiheuttaman innostuksen myötä päätin jatkaa Linnan tuotantoon tutustumista ja tarttua kauan harkinnan alla olleeseen Pohjantähti-trilogiaan. joka jäi myös kirjailijan viimeiseksi teokseksi.

Täällä Pohjantähden alla kertoo erään fiktiivisen suomalaissuvun tarinan. Tosin kyse ei ole ihan mistä tahansa suvusta, vaan Linna kertoo romaanitrilogiansa kautta Tuntemattomasta sotilaasta tutun Vilho Koskelan suvun vaiheista - seikka, joka sai minut alunperin kiinnostumaan tästä teoksesta. Tarina alkaa Vilhon isoisästä Jussista, joka raivaa pappilan maille kuuluvasta suosta itselleen ja vaimolleen torpan paikan. Lukija kokee Koskelan perheen mukana helmikuun manifestin, Suomen itsenäistymisen, sisällissodan ja sen jälkimainingit sekä toisen maailmansodan.

Teoksen kerronta on yksinkertaista ja korutonta, mutta mukaansatempaavaa. Linna kuvailee ihmisten ajatuksia ja tunteita hyvin tarkasti. Hänen realistinen tyylinsä tekee henkilöhahmoista uskottavia ja välillä unohdin hahmojen olevan fiktiivisiä. Pidin kerronnassa erityisesti dialogista, joka oli iskevää ja aitoa. Jokaisella hahmolla on oma, persoonallinen puhetyylinsä, vaikka lähes kaikki ovatkin samalta pitäjältä kotoisin.

Pohjantähti-trilogia on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja. He tuntuvat todellisilta inhimillisyytensä ansiosta ja huomasin kiintyväni moniin heistä. Lukemista oli pakko jatkaa aina kun mahdollista, sillä paloin halusta tietää, miten tarinan henkilöille käy ja miten he kehittyvät tapahtumien edetessä. Mieleenpainuvia hahmoja oli paljon, muun muassa Aadolf Halme, Laurilan Anttoo, Akseli ja Elina Koskela, Otto Kivivuori sekä Leppäsen Preeti ja Aune. Toivoin saavani tietää lisää myös Vilho Koskelasta ja hänen persoonastaan, enkä joutunut pettymään. Sain hänestä moniulotteisemman kuvan kuin pelkän Sotaromaanin perusteella ja aloin pitää hahmosta entistäkin enemmän.

Väinö Linnaa on usein kritisoitu suppeasta valikoimasta naishahmoja sekä naisnäkökulman unohtamisesta. Minusta kritiikki ei pidä Pohjantähden kohdalla paikkaansa - trilogiasta löytyy hyvin laaja skaala naishahmoja, jotka ovat keskeisessä asemassa juonen etenemisen kannalta. Heistä eniten esillä ovat Alma Koskela, Aune Leppänen, Elina Koskela ja Elma Laurila. He ovat luonteeltaan täysin erilaisia ja osa heistä jopa rikkoo käytöksellään aikansa yhteiskuntanormeja. Hahmot ovat aivan yhtä uskottavia kuin miespuolisetkin ja heidän kokemuksensa huomioidaan mielestäni hyvin trilogiassa.

Historialliset tapahtumat, jotka muovaavat trilogian henkilöhahmoja ja vievät tarinaa eteenpäin, tulevat lähemmäksi nykylukijaa tavallisten ihmisten kautta kuvailtuina, Nämä Suomen historiassa tapahtuneet asiat tuntuvat paljon elävämmiltä kuin historian oppikirjoista luettuina. Käsitin helpommin, että jotkut ihmiset ovat todella kokeneet nämä nykyihmisille jo melko etäiseltä tuntuvat tapahtumat. Rakastan sitä, miten laajalta näkökannalta tapahtumat käydään läpi: vaikka Koskelan torpparisuku on keskeisimmässä roolissa, asioita kuvataan myös Pentinkulman parempiosaisten asukkaiden näkökulmasta. Tämä auttaa ymmärtämään kaikkia osapuolia maailmantapahtumien myllerryksessä, vaikkei asioista olisi heidän kanssaan samaa mieltä. 

Täällä Pohjantähden alla on tunteita herättävä: nauroin ja itkin henkilöhahmojen mukana sekä sain kokea ihmisluonnon koko kirjon pikkumaisuudesta jalouteen ja solidaarisuuteen. Pidin myös siitä, että miesten tunteita kuvattiin yhtä tarkasti kuin naistenkin. Vaikka Suomessa on pitkään ajateltu, etteivät miehet saa tunteilla tai itkeä, näitäkin asioita käsitellään. On mukavaa huomata, ettei ainakaan Väinö Linna unohtanut, että miehilläkin on tunteet.

Suljettuani kirjan mieleni täytti haikeus: tähänkö tosiaan päätettiin Koskeloiden tarina? Asiaa ei auttanut tieto siitä, että Linna ei enää koskaan kirjoittanut romaania Pohjantähden jälkeen. Toisaalta, teos on kieltämättä hieno tapa päättää uransa kirjailijana. Rakastuin tyystin tähän 1046-sivuiseen opukseen, Täällä Pohjantähden alla on hieno teos ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille (ja miksen muillekin)!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

perjantai 13. helmikuuta 2015

Tästä se lähtee...

No niin - monien vuosien pohdinnan ja empimisen jälkeen olen vihdoinkin päättänyt aloittaa bloggaamisen.

Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaa vuodesta 2011 omaksi ilokseni. Lukemieni kirjojen arvostelu on ollut erityisen antoisaa ja mieluisaa, vaikken ole uskaltanut näyttää tekstejäni kenellekään. Nyt, kun olen kirjoittanut melkein neljä vuotta, keräsin rohkeuteni ja tekstini ovat tästä lähtien muidenkin luettavissa.

Lukutahtini vaihtelee paljon elämäntilanteeni mukaan, mutta pyrin kirjoittamaan sitä mukaa kuin kirjoja on tullut luettua. Näin etukäteen mietityttää, tuleeko kukaan koskaan lukemaan tekstejäni, kommentoidaanko kirjoituksiani tai saako joku niistä ideoita ja vinkkejä lukulistalleen. Sen voi vain aika näyttää... 

©Hande