sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Väinö Linna: Musta rakkaus


Väinö Linna: Musta rakkaus
WSOY 1986
Rakkaus on aina ja kaikkialla samanlaista. Se on hulluuden muodoista miellyttävin mikäli siihen ei liity mitään sivumakuja, jotka tekevät sen toisinaan hyvinkin katkeraksi.
 Ja Linna-rumba jatkuu... Oli pakko käydä lainaamassa myös Linnan toinen romaani vanhemmiltani, kun heiltä se kerran löytyi. Toisin kuin aiemmin lukemani Linnan tuotokset, tämä on ohut kirja (vain 177 sivua!) eikä aihekaan ole samantyyppinen kuin Sotaromaanissa tai Pohjantähdessä.

Musta rakkaus on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten liialliset epäilykset mustaavat kauniitkin tunteet. Kirjan alussa Tekussa insinööriksi opiskeleva ujo ja elämäänsä turhautunut Pauli tapaa työläisperheen tyttären Marjatan. Nuoret rakastuvat toisiinsa ja menevät muutaman tapailukerran jälkeen kihloihin. Orastava suhde on alunperinkin hiukan hataralla pohjalla, sillä kumpikin tuntee toistaan kohtaan alemmuutta. Viimeinen niitti on kuitenkin Paulin sairaalloinen epävarmuus ja mustasukkaisuus - katastrofin ainekset ovat valmiit.

Vaikka jo kirjan nimestä arvaa, ettei tarina voi päättyä kovin hyvin, se tempaa mukaansa nopeatempoisuudellaan ja tarkalla kuvailullaan. Minun oli luettava kirja yhdeltä istumalta, sillä jonkinasteisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta halusin tietää, miten hahmoille käy.
Teoksen henkilöhahmot herättävät ristiriitaisia tunteita: heistä jokainen on omalla tavallaan ärsyttävä, mutta en pysty kuitenkaan inhoamaan tai vihaamaan yhtäkään heistä. Vaikka Pauli toimii väärin mustasukkaisuutensa vuoksi, säälin häntä. Nuori mies kärsii selkeästi masennuksesta jo ennen tutustumistaan Marjattaan ja hänen persoonallisuutensa hallitseva piirre on neuroottisuus - tämä selittää hänen käytöstään hyvin ja alan jopa ymmärtää häntä, vaikken hyväksykään Paulin tekoja. Myös Pauli itse tajuaa ajoittain epäluulojensa mielettömyyden, mutta ei pysty taistelemaan yksin mielensä aaveita vastaan - tämä saa minut säälimään häntä entistä enemmän.

Pauli ei ole kuitenkaan ainoa epävakaa hahmo romaanissa: Marjatta vaikuttaisi kärsivän läheisriippuvuudesta. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, ettei Pauli jättäisi häntä siitä huolimatta, että vaistoaa sulhasensa äkillisten mielialojen muutosten olevan uhkana heidän onnelleen, kenties jopa Marjatan omalle turvallisuudellekin.
Keskeisistä henkilöistä oikeastaan vain Marjatan isä Arttu on melko vakaa luonne, vaikka hänkin toimii ajoittain väärin (no, kukapa meistä ei toimisi). Mielestäni Arttu on jopa sympaattinen ajoittaisesta raivostuttavuudestaan huolimatta.

Linna on taitanut jo uransa alkuvaiheilla ihmismielen monimuotoisuuden ja tarkan kuvailun. Hahmot tuntuvat Mustassa rakkaudessakin niin eläviltä, että heidän vaiheisiinsa uppoutuu täysin. Välillä minun teki mieleni huutaa hahmoille: "Älä nyt helvetissä tee noin!" - taisi suustani lipsahtaakin muutama ei-huudahdus. Vaikka turhauduin usein hahmojen toimintaan, toivoin salaa mielessäni kaiken muuttuvan paremmaksi. Kuten arvata saattaa, sain pettyä karvaasti.

Luettuani kirjan viimeisen sivun minulla oli hyvin häkeltynyt ja ristiriitainen olo: olin tyytymätön lopputulokseen, mutta teos oli tehnyt minuun vaikutuksen. Väinö Linna on taitanut hyvin aikalaiskuvauksen. Naisen asema romaanissa raivostutti minua suuresti, vaikka valitettavasti tuohon aikaan (1940-1950-luvuilla) kunnolliselta naiselta vaadittiin ehdotonta "puhtautta" ja viattomuutta. Osittain Paulin käytös on siis ympäristön syytä. Toisaalta on hienoa ja jopa hieman pelottavaa, miten hyvin Linna on ymmärtänyt psykologiaa: Mustan rakkauden aihe on nimittäin edelleenkin ajankohtainen. Saan harmittavan usein lukea uutisia intohimorikoksista ja jopa kunniamurhista - asiat eivät ole muuttuneet ainakaan mustasukkaisuuden osalta edes 60 vuoden aikana...

Musta rakkaus ei ollut ehkä tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta oli se silti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja.

Arvosana: ✮✮✮✮

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti