lauantai 20. kesäkuuta 2015

Brian Azzarello, J. T. Krul, Jimmy Palmiotti & Peter Milligan: The World of Flashpoint featuring Batman

©Hande
Brian Azzarello, J. T. Krul, Jimmy Palmiotti & Peter Milligan: 
The World of Flashpoint featuring Batman
DC Comics 2012

Nyt lukurintamallani on ollut hiljaisempaa, koska tein yhden kirjaihmisen suurimmista rikoksista: unohdin lukemani kirjan mökille reilun kolmensadan kilometrin päähän. Jouduin odottamaan kaksi viikkoa, että saisin sarjakuvakirjani takaisin. Luin kyllä välissä John Irvingin Oman elämänsä sankaria, mutten jaksanut lukea niin nopeatempoisesti, että olisin saanut opuksen päätökseen. Vihdoinkin sain The World of Flashpoint featuring Batman-kirjani takaisin ja pystyn lukemaan sen loppuun!

Kuten sarjakuvan nimestä voi päätellä, se käsittelee aiemmin lukemani Flashpoint-tarinan maailmaa - vain erilaisesta näkökulmasta kuin alkuperäisteos. Koska Batman on DC:n supersankareista suosikkini, halusin hankkia hänestä kertovan version, kun sen löysin internetin ihmeellisestä maailmasta. Kirja on kokoelma, joka sisältää neljä tarinaa: Brian Azzarellon Batman: Knight of Vengeance, J. T. Krulin Deadman and the Flying Graysons, Jimmy Palmiottin Deathstroke and the Curse of the Ravager sekä Peter Milliganin Secret Seven.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, älä lue pidemmälle.

Batman: Knight of Vengeance kertoo Flashpointia tarkemmin Batmanista ja hänen taustoistaan. Lukija saa tietää, miten Thomas Waynesta tuli Batman ja miksi hän eroaa Bruce Waynen versiosta Yön ritarista. Lisäksi Batman ratkoo Flash-operaationsa ohella muita rikoksia. Kokoelman muissa tarinoissa Batman ei ole fyysisesti läsnä, mutta niissä käsitellään hahmoon liittyviä tapahtumia sekä henkilöitä. Deadman and the Flying Graysons kertoo Dick Graysonin (ensimmäisen Robinin) perheen vaiheista Flashpoint-universumissa, Deathstroke and the Curse of the Ravagerissa Deathstroke seilaa Aquamanin ja Wonder Womanin välisen sodan runtelemilla merillä elättäen itsensä merirosvona ja Secret Seven käsittelee Flashpoint-universumissa vaikuttavaa salaseuraa, jonka jäseninä on DC Comicsin luomia, taikavoimia omaavia hahmoja.

©Hande

Knight of Vengeance oli suosikkini kirjan tarinoista: se on kiehtova ja nerokas sarjakuva, jonka jännittynyt ilmapiiri pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun asti. Eduardo Risson kuvitus sopii erinomaisesti tarinan synkkään tunnelmaan.
Pidin myös Graysoneista sekä Deathstrokesta kertovista tarinoista, vaikkeivät ne yltäneet Knight of Vengeancen tasolle. Secret Sevenin pointti meni minulta täysin ohi, mutta se johtuu todennäköisesti siitä, etten tunne entuudestaan tarinan hahmoja. Sarjakuva-albumin kaikki kertomukset olivat kiinnostavia, vaikka viimeinen niistä olikin outo.

Kokonaisuudessaan The World of Flashpoint featuring Batman on mielenkiintoinen kattaus henkilöhahmoja kohtaloineen ja tarjoaa laajemman sekä yksityiskohtaisemman kuvan Flashpoint-sarjakuvan maailmasta. Voisin tulevaisuudessa lukea myös toiset Flashpointin laajennuskokoelmat, jos löydän niitä kirjastosta. Muut hahmot eivät kiinnosta minua niin paljon, että ostaisin heistä kertovat kokoelmat, mutta Batman-versio on oikein mainio.

Arvosana: ✮✮✮✮½

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

DEKKARIVIIKKO - Daphne du Maurier: Rebekka


Daphne du Maurier: Rebekka
WSOY 1994

Minulla oli eilen pitkä päivä töissä ja kotiin päästyäni olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä kirjoitusta tänne. Mutta koska tänään on dekkariviikon viimeinen päivä, täytyy minun kirjoittaa. Siirryn uhmakkaasti harmaalle alueelle, sillä päätän dekkariviikon sellaisella teoksella, joka ei ole ainakaan tiukimpien kriteereiden mukaan dekkari. Aion ottaa du Maurierin romaanin kuitenkin mukaan, sillä se on rikolliskirjallisuutta ja teki minuun aikanaan niin suuren vaikutuksen, että haluan jakaa mielipiteeni romaanista. Aatokseni Rebekasta olen kynäillyt 28.8.2013.

Kun huomasin Holmes-tarinoiden olevan lopussa, mietin pääni puhki seuraavaa lukuprojektia. Rebekka oli yksi äitini ehdotuksista ja kiinnostuin siitä enemmän, kun sain tietää Jeremy Brettin [näytteli Sherlock Holmesia Granadan tv-sarjassa vuosina 1984-1994] näyttelevän Rebekan vuoden 1979 tv-sarjaversiossa. Takakannen perusteella pelkäsin tarttuvani siirappisen ällöttävään rakkausromaaniin - voi, kuinka väärässä olinkaan.

Kirja tempaisi minut heti mukaansa, sen kerronnan rikas kuvailu ja salaperäisyys pitivät otteessaan - romaani oli pakko ahmia. Tarina nimettömästä nuoresta naisesta, joka kohtaa ulkomailla itseään reilusti vanhemman miehen ja rakastuu tähän, on hyvin kiehtova. Nainen menee miehen - kuuluisan kartanon omistajan Maxim de Winterin - kanssa naimisiin, mutta liittoa varjostavat uuden rouvan ujous ja tottumattomuus seurapiirielämään, salaisuudet sekä ennen kaikkea Maxim de Winterin edesmennyt vaimo Rebekka.

Minuun vetosi päähenkilön nimettömyys, teoksen kerronta, Maxim de Winterin salaperäinen olemus sekä se, että romaanin keskeisin hahmo ei esiinny fyysisesti kertaakaan: hän on vain kummitus ihmisten mielessä, mutta sitäkin voimallisempi. Lisäksi Manderley-kartanon taloudenhoitajatar rouva Danvers saa minulta erikoismaininnan - hän vaikuttaa harmittomalta, mutta on hyvin julma ja haavoittuvainen yhtä aikaa.

Samastuin toiseen rouva de Winteriin: hänen ujoutensa, pelkonsa Rebekkaa kohtaan ja epävarmuutensa miehensä rakkaudesta ovat käsinkosketeltavia - salaisista toiveistani (jotka olivat samalla romaanin päähenkilön) huolimatta en voinut lyödä mielessäni mitään lukkoon ennen kuin luin sen kirjasta.

Rebekan tunnelma vaihtelee haaveilevasta epätoivoiseen ja hiuksianostattavaan jännitykseen, jopa kauhuun. Tilanne rauhoittuu hiukan vasta viimeisimmillä sivuilla, kun salaisuudet paljastuvat vähitellen ja mutkat suoristuvat. Vaikka arvasin teoksen loppuratkaisun muutamaa sivua ennen sen lukemista, onnistui se sykähdyttämään. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Wou!"

Du Maurierin monipuolinen henkilöhahmokaarti on herkullinen ja siitä löytyy lähes varmasti kaikille jotain mieluista: omat suosikkini ovat rouva de Winter, Maxim, Beatrice (Maximin sisko), Frank Crawley ja Ben. Jokainen heistä on hyvin kirjoitettu, niin kuin myös inhokkini ja sivulliset.

Rebekka oli niin hieno kokemus, että päätin uteliaisuuttani lukevani myös Susan Hillin kirjoittaman jatko-osan - toivottavasti se on hyvä [siitä en pitänyt ollenkaan]. Lisäksi katson vuoden 1979 tv-sarjan sekä musikaalin vuodelta 2006 - en olisi ikinä arvannut, että tästäkin romaanista on sellainen tehty!

En voi kuvailla Rebekkaa muuksi kuin loistavaksi - mahtava lukuelämys ja erilainen rakkaustarina!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Kirjan vuoden dekkariviikko oli mukava tapahtuma ja oli hauskaa selailla ensimmäistä lukupäiväkirjaani etsiessäni aiheeseen sopivia tekstejä - oli mielenkiintoista lukea ensimmäistä kertaa vanhoja arvosteluitani niiden kirjoittamisen jälkeen.
Jatkossa kirjoitukseni ovat taas nykyhetken lukemistosta - pyrin lukemaan dekkariviikon takia kesken jääneen teoksen ja kirjoittamaan siitä pohdintani piakkoin.



perjantai 12. kesäkuuta 2015

DEKKARIVIIKKO - Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira


©Hande
Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
Otava 2008

Koska klassisista dekkarikirjallisuuden salalpoliiseista Sherlock Holmes on ehdoton suosikkini, koen velvollisuudekseni julkaista myös yhden arvostelun Holmesin luojan valikoimasta. Julkaistavaksi valikoitui kirjoitukseni Baskervillen koirasta, sillä se on salapoliisineroon liittyvistä kirjoituksistani selkein - kirjoitin ensimmäistä lukupäiväkirjaani vain itseäni varten, joten sisältö on monesti pelkkää tajunnanvirtaa. Tekstin olen raapustanut kirjaani 27.7.2013.

Kuten aiemmin kerroin, heti Sherlock Holmesin paluun jälkeen tartuin Baskervillen koiraan lukeakseni sen uudelleen kuuden vuoden tauon jälkeen. Ja se totisesti kannatti: Doylen kolmas Holmes-romaani on yhä hyvin vaikuttava. Lisäksi painos, jonka omistan, on ensimmäinen alkuperäistekstin pohjalta tehty suomennos (aiemmat käännetty ruotsin kielestä).

Romaanissa Holmes selvittää Baskerville Hallin isännän epäilyttävää kuolemaa, joka vaikuttaa liittyvän sukua vaanivaan kiroukseen - tapaus on kiehtova ja jännittävä. Holmesin tunteva lukija ajattelee kaikelle olevan rationaalinen selitys, mutta välillä mieltä kalvaa epäilys: miten tulta leiskuva jättimäinen hurtta on mahdollista selittää luonnon laieilla, etenkin kun useampi ihminen on nähnyt sen?

Vaikka muistin romaanin juonen aika hyvin, olin unohtanut monia seikkoja. Kokonaiskuvan rakentaminen oli kuitenki helpompaa tällä kerralla. Minua ilahdutti suuresti, että Baskervillen koira onnistui yllättämään, hermostuttamaan ja naurattamaan vieläkin. Doylen kehittämä loppuratkaisu on erittäin nerokas ja omintakeinen - etenkin, kun ottaa huomioon teoksen ilmestymisvuoden (1901-1902, jatkokertomus). Myös teoksen henkilöhahmot ovat monipuolisia ja kiehtovia, vaikka osa heistä jääkin hiukan pintapuolisesti käsitellyksi (mikä ei haittaa, sillä heidän merkityksensä romaanin kulun kannalta on vähäinen).

Baskervillen koira on yksiyiskohdallisesti rikas ja juonellinen eteneminen vaikuttaa rönsyilevältä. Romaani on silti ytimekäs ja sisältää kaiken olennaisen ilman turhaa "höpötystä". Pidän myös siitä, että tässä teoksessa lukijan on helpompaa yrittää selvittää tapausta Watsonin ja Holmesin mukana kuin novellimysteereissä.

Kaiken kaikkiaan Baskervillen koira on "alkuvoimaista kauhua ja Sherlock Holmesin säkenöivää älyä" (takakansi) sisältävä kiehtova teos, johon jaksan tarttua yhä uudestaan ja uudestaan. Luettuani romaanin innostuin entistä enemmän jatkamaan Sherlock Holmes-maratoniani. Holmes ja Watson ovat mahtava parivaljakko: heidän ystävyytensä on sydäntä lämmittävää, varsinkin kun ottaa huomioon Holmesin joskus jopa kylmäkiskoiselta tuntuvan luonteen. Ja mikä sen hienompaa kuin ystävykset ratkomassa mysteerejä - etenkin kun toinen jaksaa aina yllättyä ja ihailla ylivertaisen älykkään toverinsa kykyjä?
"Minun on pakko todeta, että kaikissa niissä pikku kertomuksissa, joita olet ystävällisesti kirjoittanut vaatimattomista saavutuksistani, olet järjestään vähätellyt omia kykyjäsi. Et ehkä itse loista valoa, mutta valo pääsee loistamaan sinun kauttasi. Joskus sattuu, että ihmisillä, joilla itsellään ei ole sanottavia lahjoja, on kuitenkin suuri innostava vaikutus. Minun pitää tunnustaa, ystävä kallis, että olen sinulle paljosta velkaa."
Arvosana: ✮✮✮✮✮

torstai 11. kesäkuuta 2015

DEKKARIVIIKKO - Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia

Kissani on erinomainen kirjavahti.
©Hande
Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia
Bazar 2010

Vuosi 2013 on ollut minulle selkeästi dekkarivuosi: siltä ajalta lukupäiväkirjastani löytyy tavanomaista enemmän arvosteluja rikolliskirjallisuudesta. Julkaisen arvosteluni Joseph Gelinekin Kymmenennestä sinfoniasta, sillä se ei ole kovin suuresti tunnettu kirja ja se liittyy Ludwig van Beethoveniin, joka on yksi suosikeistani klassisen musiikin säveltäjistä. Olen kirjoittanut arvostelun 5.7.2013.

Vuoden 2011 Kirjamessuilla Bazarin osastolla oli alennusmyynti ja kannen sekä juoniselostuksen houkuttelemana mukaan tarttui espanjalaisen, salanimellä kirjoittavan musiikkitieteilijän musiikkijännäri. Nyt parisen vuotta myöhemmin kesän kuumuus sai ilmeisesti kaipaamaan viilennystä trillerin muodossa - ja kuka voisi vastustaa Beethoveniin liittyvää mysteeriä?

Kuten jännärit yleensä, tämäkin lähtee käyntiin murhasta. Motiiviksi paljastuu mahdollinen Beethovenin kymmenennen sinfonian käsikirjoituksen olemassaolo. Teoksen päähenkilö Daniel, Beethoven-hullu nuori musiikin lehtori, ajautuu sattumalta rikostutkintaan mukaan - hänen kuuluu selvittää salakielellä kirjoitetut viestit ja kymmenennen sinfonian mahdollinen olinpaikka.

Romaani on mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu. Pidin siitä, että pystyin itsekin selvittämään salakirjoitusta tarinan aikana. Kirjailija on käyttänyt hyvin hyödykseen Beethovenin elämää ja musiikkimaailman "saloja". Myös teoria säveltäjän kuuluisan, kuolemattoman rakastetun henkilöllisyydestä oli kiehtova.

Mysteeri ratkesti minulle melko varhain, mutta siitä huolimatta Gelinek onnistui luomaan jännitystä loppuun ja jopa yllättämään hiukan. Kymmenes sinfonia ei ollut ehkä mieltä räjäyttävä toimintapläjäys, mutta pidin siitä - musiikkihistorian tuntemisesta on ilmeisesti hyötyä tällaista kirjaa lukiessa.

Arvosana: ✮✮✮✮



keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

DEKKARIVIIKKO - Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

©Hande
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Atena 2012

Jatkan dekkariviikkoa arkistojen kaivamisella. Ajattelin julkaista kirjoitukseni Graham Mooren esikoisromaanista Kuolema Sherlock-seurassa, koska kirja päätyi käsiini hauskan sattuman kautta ja rakastan sir Conan Doylen kirjoittamien alkuperäisten Holmes-tarinoiden lisäksi muita aiheeseen liittyviä teoksia. Olen kirjoittanut arvostelun 17.3.2013.

Kerrankin Onnetar suosi minua: reilu kuukausi sitten sain tietää voittaneeni Historia-lehden lukija-kyselyn arvonnassa kirjan. Enkä voittanut mitä tahansa kirjaa, vaan Mooren Kuolema Sherlock-seurassa-kirjan, jonka perään olin haikaillut jo kauan. Saatuani teoksen kotiin alon heti lukea.

Romaani tempaisi minut heti mukaansa ja sen keskeyttäminen oli vaikeaa joka kerta. Juoni oli kiinnostava, hahmot realistisia ja samaistuttavia, kahden aikatason välillä kulkeminen luontevaa ja jännitystä nostattavaa. Lisäksi Sherlock Holmes-sitaatit ja -triviat olivat herkullisia. Pidin myös Mooren tavasta yhdistää faktaa ja fiktiota sekä nyky-, että sir Arthur Conan Doylen ajassa.

Yllätyin jälkisanat luettuani siitä, että hyvinkin moni asia kirjassa oli faktaa (osan olin tietysti tiennyt etukäteen, mutta en kaikkea) - ihanaa huomata, miten niin rakkaasta aiheesta voi vieläkin oppia uutta! Suurena Sherlock Holmes-fanina yritin ratkoa romaanin arvoituksia etukäteen melko hyvällä menestyksellä. Moore onnistui silti myös yllättämään, mikä on vain hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan Kuolema Sherlock-seurassa oli erittäin nautinnollinen lukuelämys, johon varmasti tartun uudestaan. Se myös tarjosi erinomaisen selityksen Holmes-fanitukselleni:
"Hän tajusi, ettei hänen ollut koskaan tarvinnut pukea sanoiksi, miksi hän rakasti Holmes-tarinoita. Oliko tällaisiin pakkomielteisiin edes olemassa järkiperäisiä syitä? Jos Sarah olisi kysynyt Haroldilta, miksi hän rakasti äitiään, hänellä ei olisi ollut vastausta. Miten hän siis olisi myöskään osannut selittää rakkauttaan Holmesia kohtaan?"
Arvosana: ✮✮✮✮✮



tiistai 9. kesäkuuta 2015

DEKKARIVIIKKO - Thomas Harris: Uhrilampaat

©Hande
Thomas Harris: Uhrilampaat
Gummerus 1989

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa. En ole lukenut viime aikoina mitään teemaan sopivaa, mutta päätin huvin vuoksi selailla ensimmäistä lukupäiväkirjaani, johon olen arvostellut kirjoja vuosina 2011-2014. Sieltä löytyi useampikin luettu dekkari, joten päätin jakaa joitakin niistä tässä blogissa. Julkaisen ensimmäisenä kirjoitukseni Thomas Harrisin Uhrilampaista, koska se kuuluu ehdottomasti suosikkeihini genrestä ja koska se on yksi ensimmäisistä dekkareista, jotka ikinä arvostelin. Olen kirjoittanut arvostelun lukupäiväkirjaani 30.8.2012.

Punaisen lohikäärmeen lukemisen jälkeen minun oli pakko tarttua heti Harrisin seuraavaan teokseen. Uhrilampaat on jatko-osa Punaiselle lohikäärmeelle, mutta silti tarinan päähenkilöt vaihtuvat kokonaan: Will Graham saa vain muutaman ohimenevän maininnan, kun hänen paikkansa romaanin keskeisimpänä poliisihahmona perii Clarice Starling - yksi harvoista poliisiksi opiskelevista naisista, salaisena haaveenaan päästä FBI:hin.

Vaikka sarjan toisessakin osassa jahdataan sarjamurhaajaa, juonikuvio poikkeaa täysin edeltäjästään. Clarice lähetetään Baltimoren mielisairaalaan haastattelemaan kannibaalia sarjamurhaajaa Hannibal Lecteriä siinä toivossa, että tämä osaisi kertoa nuoria naisia murhaavasta, Buffalo Billiksi nimitetystä henkilöstä. Lecter päättää auttaa nuorta FBI-agentin alkua antamalla hänelle vihjeitä vastineeksi Starlingin yksiyiselämään liittyvistä tiedoista.

Uhrilampaat on vähintään yhtä hyvä teos kuin edeltäjänsä. Myös tässä romaanissa Harris esittää kaikki asiat kaunistelematta, muttei kuitenkaan mässäille muun muassa väkivalla tai ihmisten perversioilla. Ne vain eivät ole tabuja, mikä tekee kerronnasta luontevaa ja realistista. Minusta on hienoa, että Harris uskaltaa käsitellä teoksessaan vaikeiksikin miellettyjä aiheita.

Tarinan lisäksi kirjan henkilöhahmot herättävät mielenkiintoni, sillä ne ovat kiehtovan salaperäisiä, vaikka heidän taustojaan avataan melko paljon. Erityisesti Hannibalin tausta ja motiivit jäävät vielä pimentoon, vaikka hänestä on tullut yksi päähenkilöistä. Tuntuu kuin hahmot väittäisivät olevansa avoimia, mutta kätkevät kuitenkin olennaisimman itsestään kulissien taakse.

Jännitys tiivistyy kirjan loppua kohden ja avoimeksi jäävä päätös saa minut himoitsemaan jatko-osaa (joka onneksi on olemassa). Uhrilampaat on psykologinen trilleri parhaimmillaan!

Arvosana: ✮✮✮✮✮



maanantai 8. kesäkuuta 2015

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

©Hande
Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
Otava 2015

Sain taas vaihteeksi ennakkokappaleen luettavakseni jäsenpaneelilta. Saatuani tämän kirjan luettavakseni en oikein tiennyt, mitä odottaa teokselta – en ollut koskaan kuullutkaan kirjailijasta tai hänen muusta tuotannostaan. Minun ei kuitenkaan tarvinnut lukea teosta kovin kauan, ennen kuin tiesin tehneeni oikean päätöksen tarttuessani tähän kirjaan.

Kirjan päähenkilö Britt-Marie on oikeastaan naispuolinen Mielensäpahoittaja: hänen mielestään aterimien on oltava laatikossa tietyssä järjestyksessä, lyhyt tukka naisella on outoa ja ikkunanpesuun voi käyttää vain tiettyä pesuainemerkkiä – mutta Britt-Marie ei missään nimessä tuomitse ketään. Aivan aluksi en voinut sietää tätä kuusikymppistä ruotsalaisnaista, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän aloin ymmärtää häntä – inho muuttui kiintymykseksi. Myös sivuhenkilöt ovat monipuolisia, kiinnostavia ja samaistuttavia.

Teoksen tunnelma vaihtelee tapahtumien edetessä sekä Britt-Marien mielialojen vaihtelun mukaan. Lukiessani kirjaa olotilani poukkoili tuntemuksesta toiseen: ajoittain sain nauraa vedet silmissä, välillä ilme meni vakavaksi, toisinaan silmäkulmani meinasivat kostua. Tuntui, että Britt-Marie kävi täällä sisälsi herättämiensä tunteiden osalta kokonaisen ihmiselämän.

Minusta on kiehtovaa, miten Fredrik Backman onnistuu kirjoittamaan vakavista ja tärkeistä asioista huumorin keinoin – lukija havahtuu tematiikan vakavuuteen ikään kuin varkain. Koska kirjailija sai minut kiintymään teoksensa hahmoihin kovasti, toivoin heille kaikille käyvän hyvin tajuttuani, etten ole lukemassa suinkaan mitään kepeää ilottelukirjaa.

Britt-Marie kävi täällä on haikean toiveikas teos. Rakastuin siihen tyystin ja tulen mitä todennäköisemmin lukemaan lisää Backmanin tuotantoa tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮