sunnuntai 23. elokuuta 2015

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

©Hande
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä
Otava 2003

Päätin hoitaa alta pois Kirjan vuoden lukuhaasteen kohdan "kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta". Teoksen miettiminen oli aluksi todella vaikeaa, sillä en edes tiedä, mistä kaikista klassisista tarinoista on tehty mukaelmia eikä internet osannut auttaa minua. Lopulta muistin, että siskollani on Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä-kirja, joka on mukaelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (tämän varmasti tajuavat lähes kaikki suomalaiset). Hain teoksen lainaan ja luin sen hetkessä loppuun.

Minä ja siskoni omistamme Kunnaksen tuotannon lähes kokonaan - vanhemmat lukivat niitä meille iltasaduiksi ja palasimme niiden pariin myös siinä vaiheessa, kun osasimme itse lukea. Tätä kirjaa en ole aikaisemmin lukenut, joten pääsin testaamaan, miten Kunnas maistuu minulle aikuisiällä. Hyvinhän se maistui: Seitsemän koiraveljestä on viihdyttävällä tavalla kirjoitettu ja kuten aina Kunnaksen tuotannossa, kuvitus vahvistaa tarinankerrontaa värikkyydellään sekä yksityiskohtaisuudellaan. Odotin myös innolla mahdollisia havaintoja herra Hakkaraisesta, enkä joutunut pettymään - tuo lapsuudesta tutuksi tullut, unissaan kävelevä vuohi seikkaili tämänkin teoksen sivuilla.

En ole lukenut Aleksis Kiven klassikkoteosta, mutta tiedän juonen pääpiirteittäin. Seitsemän koiraveljestä tarjosi erinomaisen tiivistelmän kansallisromaanistamme. Kirja tempaisi mukaansa niin hyvin, että innostuin alkuperäisversiosta - täytyy jossain vaiheessa toteuttaa Mauri Kunnaksen toive ja lukea Seitsemän veljestä kokonaisuudessaan.
Olen aina ollut sitä mieltä, että Aleksis Kiven SEITSEMÄN VELJESTÄ on Suomen paras kirja, enkä tietenkään kyennyt pitämään näppejäni erossa siitä. Toivoisinkin, että tämä koiramainen mukaelma innostaisi lukijoita tarttumaan myös Kiven alkuperäiseen mestariteokseen.
~Mauri Kunnas~ 

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 22. elokuuta 2015

Heidi Köngäs: Dora, Dora

©Hande
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Otava 2013

Nappasin tämän kirjan joskus kaupan alennusmyynnistä - taisi jälleen kerran toiseen maailmansotaan liittyvä juoni herättää mielenkiintoni. Teos jäi ostamisen jälkeen kirjahyllyyni odottamaan aikaansa ja nyt se koitti Kirjan vuoden lukuhaasteen ansiosta.

Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin joulukuussa 1943 tekemästä matkasta Suomen Lappiin. Fakta ja fiktio sekoittuvat romaanissa, sillä Speer todella teki kyseisen matkan. Tarinaa kertovat omasta näkökulmastaan neljä kertojaa: Speer itse, hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, suomalainen tulkki Eero Kallankari sekä seurueen huviksi palkattu taikuri Ewald Himmelblau. Romaanissa on lisäksi useita muita henkilöitä, mutta heidän kuvailunsa jää kertojaäänien varaan.

Kirja ei tempaissut minua mukaansa, mutta siinä oli silti alussa asti outoa imua, joka sai jatkamaan lukemista alun verkkaisuudesta huolimatta. Kerronta on samanaikaisesti reipasta ja hidasta, jolloin se tuntuu leijuvan eteenpäin. Rytmi pysyy koko ajan samanlaisena, mutta jokaisella kertojalla on oma, helposti tunnistettava äänensä. Pidin myös Köngäksen tavasta kirjoittaa historialliseen tapahtumaan liittyvä teos: Dora, Dora on ihmisten tarina, jonka kehikkona toinen maailmansota toimii.

Romaanin henkilöhahmot ovat kiehtovia. Lukija päästetään heidän mieliinsä näkemään asioita, joita he eivät anna muiden nähdä. Suosikkini kaikista on taikuri Himmelblau, joka on itseironinen ja epävarma ihminen - nämä piirteet tekevät hänestä erittäin sympaattisen. Pidän myös Kallankarista, joka tuo suomalaisnäkökulmaa saksalaisvoittoisen hahmokaartin sekaan. Kaikki hahmot ovat keskenään erilaisia, mikä tekee romaanista monipuolisen.

Dora, Doran tunnelma on hyvin kolkko: joulukuinen Lappi on olosuhteiltaan ankara ja lisäksi myös henkilöhahmojen ajatukset ovat erilaisista syistä melko synkkiä. Teos kuvaileekin oivaltavasti ihmismieltä, erityisesti sodan vaikutuksia siihen sekä ihmisten välisiä valtasuhteita.
Tarinan lopputulos ei miellyttänyt minua, mutta muuten viihdyin kirjan parissa - se oli kiintoisa ja ajatuksia herättävä kokemus.

Arvosana: ✮✮✮✮

tiistai 18. elokuuta 2015

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

©Hande
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
WSOY 1993

Ostin kirjan pokkariversion joko vuosi tai kaksi vuotta sitten, kun sitä niin kovasti kehuttiin kaikkialla. Myös takakansi vaikutti minusta lupaavalta. Jumalat juhlivat öisin-romaania kuvaillaan monesti kirjaksi, johon kaikki ovat ihastuneet. Täytyy sanoa, että minä en todellakaan kuulu noihin "kaikkiin".

En voi ymmärtää kirjan osakseen saamaa ylistystä: juoni oli kuolettavan tylsä, henkilöhahmot raivostuttavia ja teos oli muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta ennalta-arvattava. Romaanin parisataa ensimmäistä sivua luin hetkessä, mutta siitä eteenpäin alkoi varsinainen tuskien taival. Tuntuu siltä, että Tartt on yrittänyt saada esikoisteokselleen lisätäytettä kertojan pohdinnoilla, mutta se ei tuo tarinalle mitään lisäarvoa - vain jaarittelua ja ylipitkää selittelyä. Kahlasin loput viitisensataa sivua konemaisesti läpi toivoen koko ajan kirjan loppuvan.

Kirja alkaa kertojan paljastuksella: hän on ollut osallisena murhaan ja nyt hän tahtoo kertoa, miksi se tehtiin ja mitä rikoksen tekemisen jälkeen tapahtui. Teoksen on tarkoitus olla psykologinen kuvaus, mutta se jäi mielestäni yritykseksi. Minuun ei vetoa "koska mä voin"-asenne. Lisäksi inhosin romaanin jokaista keskeistä henkilöä: yliopistossa muinaiskreikkaa opiskelevien joukkio koostuu pelkistä pinnallisista, tekopyhistä parikymppisistä, joihin en voinut kiintyä millään tavalla - jos olisin tarinan murhaaja, koko porukka olisi kuollut ennen sivua 250.

Jumalat juhlivat öisin-romaanin lukeminen tuntui minusta ajanhukalta - sain sen päätökseen vain siksi, etten periaatteesta suostu jättämään mitään aloittamaani kirjaa kesken. Oli suuri pettymys, että teos lässähti lupaavan alun jälkeen kuin pannukakku - teosta ei pelasta sekään, että epilogi oli mielestäni ihan kelvollinen. Tarttin esikoisteoksesta jäi niin paha maku suuhun, etten suostu koskemaan hänen muihin teoksiinsa pitkällä kepilläkään.

Arvosana: ✮✮½

maanantai 17. elokuuta 2015

Paul Dini & Bruce Timm: Mad Love and other stories

©Hande
Paul Dini: Batman - Mad Love and other stories
DC Comics 2009

Olen innostunut taas vaihteeksi katsomaan Batman the Animated Seriesiä. Katsottuani tarpeeksi monta jaksoa mieleni teki tarttua tähän sarjakuvakirjaan reilu kahden vuoden tauon jälkeen. Paul Dini ja Bruce Timm - tämän sarjakuvan kuvittaja - loivat Mad Loven päähenkilön Harley Quinnin yllä mainitsemaani animaatiosarjaan. Alunperin hänen oli tarkoitus esiintyä vain yhdessä jaksossa, mutta yleisö rakastui Jokerin naispuoliseen apuriin, joten hahmon tarina jatkui televisiossa. Kun Harley vakiinnutti asemansa tv-sarjassa, hänestä tuli lopulta niin suosittu, että DC otti hahmon osaksi sarjakuvamaailmaansa - aikamoinen suoritus lastenohjelman hahmolta, vai kuinka?

Mad Love and other stories on kokoelma, joka sisältää nimikkotarinan lisäksi yhdeksän tarinaa, joista kaikki ovat Dinin kirjoittamia yhtä lukuunottamatta - se on Bruce Timmin käsialaa. Kaikki tarinat keskittyvät Batmanin sijasta tämän vastustajiin. Batman on silti mukana, kuinkas muuten. Vaikka kirjassa on yhteensä kymmenen tarinaa, keskityn arvostelussani eniten nimikkotarinaan.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, älä lue pidemmälle.

Mad Love on ennen kaikkea Harley Quinnin tarina: se kuvailee hänen ja Jokerin suhdetta ja kuinka Harley on valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseen Herra J:nsä hyväksynnän. Tällä kertaa klovnitar aikoo tappaa Batmanin, joka on aina Harleyn ja hänen rakkaansa onnen tiellä (ainakin Harleyn omasta mielestä). Lisäksi Mad Love on taustatarina: se kertoo, miten psykiatri Harleen Quinzelistä tulee Harley Quinn - vaarallinen rikollinen ja Jokerin tyttöystävä.

Tarina on todella mukaansatempaava ja saa minunlaiseni psykologianörtin pohtimaan hahmojen mielenmaisemia sarjakuvan lukemisen lomassa. Harleyn taustatarina on kiehtova ja tuo hahmoon syvyyttä. Vaikka Jokeri ja Harley Quinn ovat rikollisia, jotka ovat valmiita tappamaan "huvin vuoksi", heidän parisuhteensa dynamiikka on niin hulvaton, etten voi olla nauramatta - erityisesti minua huvittaa Harleyn Jokerille antama hellittelynimi puddin'. Hymy hyytyy kuitenkin pian, sillä kaksikon parisuhde on kaikkea muuta kuin terve: Jokeri pahoinpitelee Harleya sekä henkisesti että fyysisesti. Traagisinta on se, ettei Harley silti jätä Rikosten klovniprinssiä, vaan syyttää ongelmistaan Batmania.

©Hande
Harleyn tulevaisuuden haaveet ovat...
mielenkiintoisia? :D

Kokoelman muut tarinat ovat suurimmaksi osaksi tarinoita muutamista Batmanin vastustajista, jotka yrittävät parantua mielenterveysongelmistaan ja aloittaa elämän kaidalla tiellä. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Bruce Timmin tarina Two of a Kind, jossa kuvaillaan Two-Facen kuntoutumisyritys film noir-tyyliin. Minusta on hienoa, miten monipuolisia ja syvällisiä DC:n hahmot ovat Dinin ja Timmin sarjakuvissa - konnat eivät ole vain konnia, vaan ihmisiä, jotka ovat alkaneet tehdä pahoja asioita erinäisistä syistä. Mikään ei ole täysin mustavalkoista.

Mad Love and other stories on erinomainen kokonaisuus Batman-tarinoita. Kaikki niistä eivät ole täydellisiä, mutta ovat viihdyttäviä ja nautittavia yhtä kaikki - nimikkotarina on todella sykähdyttävä ja ehdoton suosikkini kaikista. Kunniamaininnan saavat Laughter After Midnight, Jolly Ol' St. Nicholas ja Two of a Kind. Kokoelman lukemisen myötä mieleeni muistui yksi niistä syistä, joiden vuoksi Batman on minulle rakkain supersankari kaikista: hänellä on hienoin kokoelma kiehtovia vastustajia.

Arvosana: ✮✮✮✮½

lauantai 15. elokuuta 2015

Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin

©Hande
Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin
Atena 2013

Noin vuosi sitten olin erään kaverini kanssa kirjakaupassa, kun hän osoitti minulle tätä kirjaa todeten, että voisin pitää siitä. Olen ollut aina kiinnostunut historiasta, pidän huumorista ja olen melko aktiivinen Facebookin käyttäjä. Lisäksi kirja oli alennuksessa, joten ostopäätöstä ei ollut vaikea tehdä. Nyt oli sopiva hetki lukea teos kokonaan läpi, sillä Kirjan vuoden lukuhaasteesta oli vielä tyhjänä kohta "hauska kirja".

Ja hauska tämä kirja totisesti onkin: se etenee alkuräjähdyksestä nykypäivään ja Facebook-päivitykset ovat niin oivaltavia ja hauskasti toteutettuja, etten voinut olla nauramatta. Lisämausteena ovat suomentajan lisäämät Suomen historian tapahtumat, jotka piristivät kovasti - en voi olla ihailematta Panu Väänäsen ylimääräistä vaivannäköä.

©Hande
Vaikka kirja on viihteellinen, se paljastaa sekä kirjailijan että suomentajan paneutumisen historiaan: mukana on laaja skaala historiallisia tapahtumia ja henkilöitä eri vuosisadoilta. Vielä hienompaa on se, miten tämä kaikki on kyetty muuttamaan onnistuneesti Facebook-kommunikoinnille tyypilliseen muotoon. Lukiessani aloin todella uskoa, että selailen Facebookia, jota kirjassa mainitut asiat ja henkilöt käyttävät.

©Hande
Nautin kirjan lukemisesta paljon. Pidin huumorista, vaikka se oli hyvin yksinkertaistavaa - ei tarinoista voi tehdä liian monimutkaisia tällaisessa muodossa. Oli myös hauskaa huomata, että tunsin entuudestaan lähes kaikki kirjaan mukaan päässeet tapahtumat ja henkilöt. Tämän ansiosta ymmärsin päivityksien vitsit.

Minusta kirja olisi oivaa lisämateriaalia opetustarkoitukseen. Koska moni käyttää nykyisin Facebookia, kirja saattaisi motivoida historian opiskelua - teos kun lähestyy aihetta nykyaikaisesta ja hauskasta näkökulmasta.

©Hande
Ehdottomasti yksi suosikeistani - lisäpisteitä siitä, että Nottinghamin sheriffin
profiilikuvana on Alan Rickmanin versio hahmosta.
Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin on hulvatonta luettavaa. Vaikka pidinkin enemmän kirjan alkupuolen sutkautuksista, koko teos on täynnä oivaltavia ja jopa nerokkaita tulkintoja historian havinoista. Hotkaisin sen hetkessä ja mieleni teki heti jakaa joitakin kohtia muiden kanssa - sen takia tarjoan myös täällä maistiaisia kirjan annista. Tälle kirjalle tarvittaisiin todellakin oma Tykkää-nappi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

©Hande

perjantai 14. elokuuta 2015

Jim Starlin: Batman - Kuolema kulkee suvussa

©Hande
Jim Starlin: Batman - Kuolema kulkee suvussa
DC Comics 1989


Olen jo vuosikausia tiennyt Kuolema kulkee suvussa-kertomuksen pääpiirteittäin - onhan se yksi kuuluisimmista Batman-tarinoista - mutten ole lukenut itse sarjakuvaa koskaan. Kaveriltani lainaamani Batman-sarjakuvakasan ansiosta pääsin tutustumaan teokseen alkuperäismuodossaan: sarjakuvalehden jatkokertomuksena.

Tarinassa Batman hyllyttää silloisen Robinin, Jason Toddin, tämän holtittoman käytöksen vuoksi. Orpopoika saa tietää vanhoilla kotikulmilla käytyään, että hänen äitivainaansa ei ollutkaan hänen biologinen äitinsä - potentiaalisia äiti-ehdokkaita on kolme kappaletta. Koska biologinen äiti saattaa olla vielä elossa, Jason lähtee omin lupineen ulkomaille tätä etsimään. Samaan aikaan Jokeri aiheuttaa Batmanille lisää päänvaivaa kaupittelemalla aseita terroristeille Libanonissa. Batmanin on valittava Jokerin ja Robinin väliltä ja näin alkaa ajojahti valtameren toiselle puolen.

Juoni on sinänsä mielenkiintoinen, mutta ajoittain tarinan kuljetus on melko väkinäistä, mikä söi jonkin verran mielenkiintoa. Toisaalta sarjakuva sisältää hyvin vaikuttavia kohtauksia sekä sukeltaa Jason Toddin ja Bruce Waynen päiden sisälle avaten heidän mielenmaisemiaan - nämä seikat kompensoivat juonen ajoittaista kömpelyyttä.

Vaikka tarina onkin 1980-luvun lopulta, jolloin synkemmät Batman-tarinat olivat jo vakiintunutta tavaraa, yllätyin Kuolema kulkee suvussa-sarjakuvan julmuudesta. Edes kuvituksen kirkas väritys ei hämää: tarina on niin synkkä, että rikas värimaailma tuntuu irvistävän lukijalle. Edes lopputuloksen tietäminen etukäteen ei vähentänyt tiettyjen kohtausten vaikuttavuutta - niin hienosti ne oli toteutettu.

Kuolema kulkee suvussa on mielenkiintoinen tutkimusmatka Bruce Waynen ja hänen toisen holhokkinsa Jason Toddin väliseen suhteeseen. Lisäksi se muistuttaa, ettei Jokeri ole pelkästään huvittava klovni. Olen lukenut parempiakin Batman-tarinoita, mutta ei tämä ole huonoimmastakaan päästä.

Arvosana: ✮✮✮½ 

torstai 13. elokuuta 2015

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1-3

©Hande
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1-3
Johnny Kniga 2012 & 2013

"Yksi toisensa jälkeen heidät poimittiin pois sillä tavoin, niin huomaamattomasti, että yleensä ottaen heitä pantiin tuskin edes merkille, noita kuolevia.
He olivat kuin äkisti kuihtuvia kukkia, nuoria miehiä, jotka laihtuivat, riutuivat olemattomiin ja kuolivat.
Kuin kesäisen niityn kukkia, jotka joku repi irti ja vei mukanaan.
Ja heitti peräänsä polulle." 
~Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema~
Kaksi vuotta sitten televisiosta tuli ruotsalainen minisarja Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Se teki minuun syvän vaikutuksen ja päätin lukea kirjat tulevaisuudessa. Sarjan esittämisen aikoihin niitä ei oltu vielä suomennettu, enkä olisi uskaltanut kokeilla niitä alkuperäiskielellä, vaikken olekaan täysi surkimus ruotsin kielessä. Nyt olen saanut haalittua pokkariversiot kahdesta ensimmäisestä osasta. Kolmannen osan lainasin kirjastosta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on trilogia, joka kertoo homomiesten elämästä 1980-luvun Ruotsissa - juuri siltä ajalta, kun AIDS nosti päätään ja alkoi levitä maailmalla kulovalkean lailla. Sarja perustuu tositapahtumiin, mikä lisäsi mielenkiintoani entisestään. Trilogia kertoo kaveriporukasta ja siihen kuuluvien ihmisten vaiheista, mutta keskittyy erityisesti sen kahteen jäseneen, Benjaminiin ja Rasmukseen, joista tulee rakastavaiset.

Kirjojen rakenne on melko sekava: juoni hyppii epäloogisesti ajan sekä henkilöiden osalta. Välillä ollaan 80-luvussa, myöhemmin jonkun henkilöhahmon lapsuudessa ja yhtäkkiä siirrytäänkin nykypäivään. Tästä huolimatta pystyin seuraamaan tarinaa ongelmitta, vaikka tyyli vaatikin hiukan totuttelemista. Samanlainen etenemistapa jatkuu koko trilogian ajan ja saattaa hämätä joitakin lukijoita, sillä välillä saatetaan palata ajassa taaksepäin kertomaan henkilöstä, jonka kuolema on kuvailtu peräti aikaisemmassa osassa. Samalla lailla saatetaan hypätä asioiden edelle kesken pääjuonen.

Toisaalta tämä kerronnan polveilevuus saa sen tuntumaan tajunnanvirralta, ikään kuin kirjailija olisi kirjoittanut trilogiaa sitä mukaa, kun on erilaisia asioita pohtinut. Teosten rakenne vaikuttaa myös niiden tunnelmaan: vaikka samat tapahtumat esiintyvät kaikissa osissa, painotus muuttuu. Ensimmäinen osa "Rakkaus" on odotuksentäyteinen ja innokas, toinen osa "Sairaus" on mielestäni surumielisin ja ahdistavin, kun taas kolmas osa "Kuolema" on nimestään huolimatta edeltäjäänsä lohdullisempi. Siinä on aistittavissa elämäniloisuus ja toivo paremmasta ajasta. AIDS ja yhteiskunnan suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin lähimenneisyydessämme ovat vahvasti läsnä kaikissa osissa.

Trilogia herätti minussa vahvasti erilaisia tunteita: välillä suretti tai ahdisti, toisinaan raivosin mielessäni hampaita kiristellen ja ajoittain nauratti kovastikin. Monesti toivoin voivani hypätä kirjan sivuille lohduttamaan tarinan henkilöitä tai muuten puuttumaan tapahtumiin. Vaikka kyyneleet meinasivat monesti kihota silmiini, kirjasarja välittää hienon sanoman: monen tarinan henkilön elämä katkesi varhain, mutta he elivät omanlaistaan elämää eivätkä katuneet sitä. He uskalsivat elää ja rakastaa omalla tavallaan, vaikka maailma ei vielä ymmärtänyt heitä. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-trilogia on mieleenpainuva kertomus tärkeästä aiheesta, suosittelen kaikille lämpimästi!

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 3. elokuuta 2015

Värit tuulen pystytkö sä maalaamaan - aikuisten värityskirjat

©Hande

 Jo vuosia ennen kuin aikuisten värityskirjoja tuli markkinoille, haaveilin värityskirjoista, joissa olisi sopivasti tekemistä varttuneemmalle värittäjälle. Pienenä olin intohimoinen värityskirjojen käyttäjä, mutta harrastus jäi kiinnostavien aiheiden puutteen sekä liian yksinkertaisten kuvien takia. Olen aikaisemmin joutunut tyytymään lasten Batman-aiheiseen värityskirjaan - se on hieno, mutta ei tarjoa erityisemmin yksityiskohtia väritettäväksi.

Ilahduin kovasti, kun huomasin, että Suomeenkin on alkanut rantautua aikuisten värityskirjoja. Valitettavasti kirjakaupoissa niitä selattuani huomasin, ettei niiden aihemaailma tehnyt minuun suurta vaikutusta, joten jätin kirjat hyllyille. Noin viikko sitten eräs kaverini oli löytänyt värityskirjan, joka sopii myös minulle täydellisesti: Kelttiläiset kuviot.

©Hande

Irlanti ja sen kulttuuri ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin muistan, joten ilahduin kovasti saadessani tietää tämän värityskirjan olemassaolosta. Eilen päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja valitsin ensimmäisen väritettävän kuvan. Oli todella nautinnollista värittää pieniä yksityiskohtia ja kuluttaa puuhaan useamman tunnin.

Ensimmäinen kuva väritetty!
©Hande

Värittäminen on yllättävän rentouttavaa. Onneksi löysin itselleni sopivan kirjan työstettäväksi. Olen käyttänyt värityskirjoissa aina puuvärejä, mutta voisin myöhemmin testata tämän kirjan kuviin erilaisia kyniä ja niiden jättämää jälkeä paperille.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

©Hande
T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Faber and Faber 1984

Kirjan vuoden lukuhaaste tosiaan tutustuttaa minut erilaisiin kirjallisuuden lajeihin: tämä on elämäni ensimmäinen kerta, kun olen lukenut runokirjan. Tosin oli puhdas sattuma, että sain tämän runokokoelman käsiini - kaverini lainasi sen minulle, koska sir Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali on tehty näiden runojen pohjalta. En ole valitettavasti nähnyt musikaalia kokonaan, mutta se kiinnostaa minua. Sitä paitsi, kahden kissan "äitinä" runojen aiheet miellyttävät minua kovasti.

Koska en ole mikään runouden suurkuluttaja, tämän arvostelun kirjoittaminen on ollut haastavaa. Lopulta päätin, että painotan tekstissä runojen aihetta: kissoja.
Eliotin kissarunot ovat riimivoittoisia ja tarinankerronnallisia: niissä kaikissa on oma pieni kertomuksensa erilaisista kissoista ja heidän luonteenpiirteistään. Kokoelmasta löytyy myös runo muun muassa kissojen nimeämisestä. Minusta oli hauskaa huomata, miten tarkkasilmäisesti ja oivaltavasti Eliot kuvailee kissoja - hän on ymmärtänyt jokaisen kissan olevan oma yksilönsä, vaikka ne käyttäytyvätkin lajilleen tyypillisellä tavalla.

Runot ovat sopivia erikseen luettuina, mutta samojen kansien välissä ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka tuntuu kokonaiselta tarinalta - ei ihme, että ne ovat innoittaneet musikaalin tekoon. Ne olivat mukavaa luettavaa, vaikkeivät sykähdyttäneet minua erityisemmin. Old Possum's Book of Practical Cats on kekseliäs ja hauska runokirja minulle hyvin rakkaasta eläinlajista.

Arvosana: ✮✮✮