maanantai 30. marraskuuta 2015

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

©Hande
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
WSOY 2010

Jouluaattona vuonna 2007 tein päätöksen, joka osoittautui jälkikäteen merkittävämmäksi kuin olin sen alunperin ajatellut: aioin lukea Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Olin tuolloin 14-vuotias. Syyt kiinnostukselleni ja päätökseni teolle olivat kiinnostus historiaan (etenkin Suomen historiaan 1900-luvulla) sekä sukutaustani. Edesmennyt vaarini oli jatkosodan veteraani ja halusin ymmärtää, mitä kaikkea vaarini on mahdollisesti sodan aikana kokenut. Tuntematon sotilas kertoo jatkosodasta jalkaväkirykmentti 8:n näkökulmasta. Romaani perustuu Väinö Linnan omiin sotakokemuksiin ja osalla kirjan hahmoista on esikuva oikeassa elämässä.

Olen lukenut teoksen nyt yhteensä viisi kertaa: Tuntemattoman sotilaan kaksi ja Sotaromaanin, teoksen käsikirjoitusversion, kolme kertaa. Syy, miksi valitsin tällä kertaa nimenomaan Tuntemattoman sotilaan, johtui Kirjan vuoden lukuhaasteesta: oli luettava "kirja, joka sinun piti lukea koulussa, muttet lukenut". Ongelmana oli se, että luin kaikki ne vähäiset kirjat, jotka koulussa oli pakko lukea. Keksin tosin porsaanreiän, jolla pääsin pälkähästä: vasta lukiossa vaadittiin Tuntemattoman lukemista ja silloin luin Sotaromaanin. Tästä syystä palasin yleisölle alun perin tutuksi tulleeseen versioon pitkän tauon jälkeen, sillä tämän luin viimeksi ensimmäisellä kerralla.
Laiskasti kajahtivat komentosanat, ja hieman sitäkin laiskemmin kalahteli kalusto miesten sitä nostellessa ja laskiessa käännöksiä tehdessään.
– Tämä se on. Kiäntyä sitä pitää soassa osata. Myö senkun vinkkeliä tehhään, niin sillä selevä. Sota käyp.
– Mitä se Rahikainen mutisee. Turpa kiinni rivissä.
– Hoitelehan omas.
Kuten jo aiemmin mainitsin, Tuntematon sotilas kuvaa jatkosodan vaiheita tavallisten rivimiesten näkökulmasta. Tapahtumat alkavat vuonna 1941 hiukan ennen sodan syttymistä ja päättyvät vuoden 1944 aselevon solmimiseen. Tuntematon sotilas on siitä mielenkiintoinen kirja, ettei siinä ole selkeitä päähenkilöitä. Teoksessa on kyllä noin parikymmentä miestä, jotka ovat keskeisemmässä asemassa muihin henkilöhahmoihin nähden. Miellän heidät kaikki silti sivuhenkilöiksi, sillä romaanissa on oikeastaan yksi päähenkilö, mutta se ei ole kukaan ihmisistä, vaan itse sota. Tästä huolimatta romaani antaa ihmisille suuremman merkityksen kuin päähenkilölleen: he ovat ehkä sodan välikappaleita, mutta sodalla ei olisi mitään merkitystä ilman näitä ihmisiä ja heidän vaiheitaan.

Teoksen kerronta on yksinkertaista, mutta vie mukaansa tyystin. Pidän siitä, miten Linna kuvaa asiat asioina rönsyilemättä turhaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kerronta herättää laajan kirjon tunteita, eivätkä ne tuntuneet yhtään laimeammilta, vaikka olen ne jo useampaan kertaan kokenut. Lisäksi Linna tekee suuren vaikutuksen kielenkäytöllään: arvostan erityisen paljon tapaa, jolla hän kuvailee sotaa ja sen kokeneita miehiä. Kirjailija ei ylistä sotaa eikä liioittele sotilaiden kärsimyksiä - kuten todellisuudessakin, enemmistö sotilaista ei ollut aatteellisesti asennoitunut sodan syttymiseen ja sitä seuranneisiin tapahtumiin. He vain tekivät sen, mikä oli pakko tehdä miettimättä asian syvällisiä puolia sen kummemmin. Lisäksi jokainen henkilöhahmoista puhuu oman kotialueensa murretta tai hänen puhetyylinsä on muuten niin omaleimainen, että puhujan tunnistaa ilman, että kertoja erikseen mainitsee hänet.

Jotkut saattavat yllättyä tavasta, jolla kertojaääni puhuu romaanissa sodasta. Tuntematon sotilas on sodanvastainen kirja, ja sen huomaa parhaiten nimenomaan kertojan osuuksista. Monet niistä kohdista ovat niin hienosti kirjoitettuja, että lukeminen on lopetettava hetkeksi ja minun on pohdittava kyseistä lausetta. Oikeastaan jopa teoksen alkulause ja sitä seuraava kappale tuntuvat minusta tarkemmin mietittynä ironialta. Myös monien sodassa kaatuvien hahmojen kuolemia seuraa jonkinlainen "loppulauselma", ja ne ilmaisevat selkeästi, ettei kertoja arvosta sotaa tai sen vaatimia uhreja.
"-- oli maksanut veronsa ihmisten yhteiselle tyhmyydelle."
Linna on onnistunut luomaan suuren määrän mielenkiintoisia hahmoja. He ovat niin inhimillisiä ja eläviä, että heihin kiintyy ja lukemisen aikana jännittää, kuinka heille käy. Vaikka tiesin, mitä tuleman pitää, tunsin silti kaiken sen ilon, surun, pelon, ahdistuksen, vihan ja toivon, jonka koin ensimmäisellä lukukerralla näiden hahmojen kautta. Ehdoton suosikkini hahmokaartista on alikersantti Antero Rokka, joka "vei sydämeni" vilkkaalla luonteellaan, omaleimaisuudellaan ja karjalaismurteellaan. Hänen lisäkseen minulle hyvin tärkeitä hahmoja ovat Vilho Koskela, Urho Hietanen, Aarne Honkajoki, Vanhala sekä Lehto.

Tämän lukukerran myötä pohdin hahmojen taustoja entistä syvemmin, sillä niistä kerrotaan kirjassa kovin vähän, jos ollenkaan. Heidän taustansa kiinnostavat, sillä ne selittäisivät enemmän kunkin hahmon luonnetta ja toimintaa. Vaikka suurin osa jää oman mielikuvitukseni varaan, Vilho Koskela muuttui minulle entistä läheisemmäksi, sillä luin tämän vuoden alussa Täällä Pohjantähden alla-trilogian, joka kertoo hänen sukunsa tarinan. Trilogiassa hänen persoonallisuutensa pääsee paremmin esille, sillä häntä nähdään enimmäkseen siviilielämässä.

Luin tällä kertaa Tuntemattoman sotilaan juhlapainoksen, joka julkaistiin, kun Väinö Linnan syntymästä tuli kuluneeksi 90 vuotta. Siinä on mukana kirjailijan kaksi esseetä, jotka kertovat romaanin taustoista ja täydentävät sitä sekä Linnan "psykofyysiset" kuvaukset kirjan hahmoista Edvin Laineen filmatisointia varten. Esseet olivat hyvin mielenkiintoisia ja sain huomata ajattelevani hyvin pitkälti samalla tavalla kirjasta ja sodasta kuin Linna itse. Erityisesti tarkemmat kuvaukset romaanin hahmojen ulkonäöstä ja luonteesta olivat minulle varsinaista herkkua, sillä minua on kauan kiinnostanut Linnan ja vuoden 1955 elokuvan tekijöiden välinen yhteistyö. Minua alkoi naurattaa, kun huomasin, miten hyvin osa elokuvan näyttelijöistä vastaa Linnan kuvauksia jopa ulkonäkönsä osalta.

Tuntematon sotilas on yhtä aikaa hauska ja koskettava tarina heistä, jotka joutuivat vuonna 1941 tarttumaan aseisiin puolustaakseen Suomen itsenäisyyttä. Kirjan hahmot ovat niin taitavasti kirjoitettuja, että melkein uskon heidän olleen oikeasti olemassa ja sen takia kirjan sulkeminen herättää minussa haikeutta. Jälleen kerran sain kulkea hyvin rankan matkan tämän mahtavan joukon kanssa. Linnan kuuluisin romaani nousi jo ensimmäisellä lukukerralla yhdeksi suosikkikirjoistani, ja se tulee pitämään ikuisesti paikkansa sydämessäni. Jokaisen lukukerran jälkeen alan arvostaa teosta entistä enemmän ja tulen suosittelemaan sitä sekä käsikirjoitusversiota jok'ikiselle ihmiselle, jonka kanssa puhun kirjallisuudesta. Sen voin myös luvata, ettei tämä lukukerta jää viimeiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

perjantai 27. marraskuuta 2015

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

©Hande
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo
Gummerus 2012

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka ostavat tai lainaavat kirjoja vain niiden kansien perusteella. Minun on luettava ainakin takakansi ennen päätöksen tekemistä. Kuitenkin viime vuonna näin kirjakaupan hyllyllä teoksen, jonka kansi oli niin kaunis ja sen nimi niin houkutteleva, että olin valmis ostamaan kirjan siltä seisomalta. Takakannen luin vielä varmuuden vuoksi, enkä sen takia keksinyt mitään tekosyytä, jonka nojalla olisin jättänyt romaanin ostamatta.

Nyt, kun tämän suuresti kehutun teoksen lukemiseen löytyi sopiva hetki, tartuin siihen mielenkiinnolla. Minua myös jännitti hieman, sillä en ole koskaan aiemmin lukenut allegorisella kerrontatyylillä kirjoitettua teosta. Päätin kuitenkin olla hermoilematta liikoja - ei lukemisen kuulu olla suorittamista, vaan uusien maailmojen ja ajatusten löytämistä.

Kirjan tarina etenee hitaasti ja soljuvasti - ajoittain minusta tuntui, että luin proosan sijasta runoelmaa. Tekstissä hyödynnetään toimivalla tavalla vanhahtavaa sanastoa tuntemattomien asioiden kuvailuun. Romaanin käännös teki minuun vaikutuksen sujuvuudellaan sekä kauneudellaan - Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos on saanut vuonna 2013 Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana tieteiskirjana, enkä ihmettele tunnustusta yhtään.

Teoksen pääjuoni on melko yksinkertainen, mutta se sisältää niin paljon pinnan alle kätkettyjä merkityksiä, että moni niistä meni minulta tyystin ohi. Lisäksi Wolfe jättää paljon asioita lukijan mielikuvituksen varaan, sillä hän ei erityisemmin kuvaile luomansa maailman yksityiskohtia, kuten eläinkuntaa tai kasvistoa. Minua tämä ei haittaa, sillä nautin suuresti siitä, että saan kuvitella asioita itse.

Vaikka Kiduttajan varjon kaikki salaisuudet eivät auenneet minulle, pidin kirjasta. Luulen tällaisen opuksen vaativan useamman lukukerran, jotta vertauksia alkaa ymmärtää enemmän. Uuden Auringon kirjan aloitusosan tarina jäi totaalisen kesken, mutta jatko-osien lukeminen jäänee minulla ensi vuoteen, sillä aion keskittyä Kirjan vuoden lukuhaasteen loppuun viemiseen - luettavana on vielä kymmenen kirjaa ja aikaa reilu kuukausi. Jätän suomennetut jatko-osat odottamaan vuoroaan hyllyyni, mutta kun se aika koittaa, palaan Wolfen kirjojen pariin ilomielin.

Arvosana: ✮✮✮½

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

©Hande
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
Art House 2001

Kun olin 6-7-vuotias, joulukuun aikaan televisiosta tuli elokuva Kuka pelkää noitia. Muistikuvani elokuvasta ovat hyvin hatarat, mutta kaksi kohtausta on jäänyt elävästi mieleeni. Muistan myös syöneeni elokuvaa katsoessa erityisen hienoa suklaapukkia, jota oli koristeltu valkosuklaalla. Häilyvistä muistikuvista huolimatta en ole voinut unohtaa, miten suuren vaikutuksen elokuva minuun teki: pyysin elokuvan inspiraation lähteenä ollutta kirjaa lahjaksi vanhemmiltani. Sain odottaa useamman vuoden, mutta lopulta teos löytyi paketoituna joulukuusen alta.

Myös kirja teki minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Siitä huolimatta ensimmäinen lukukerta jäi ainoaksi ja kirja jäi vuosiksi möllöttämään muiden lastenkirjojen rinnalle. Jälleen kerran Kirjan vuoden lukuhaaste puuttui peliin: etsiessäni kirjaluettelostani teosta, jonka tekijä on ollut sen ilmestymishetkellä yli 65-vuotias, tämä kirja oli ainoa kotoani löytyvä, kriteerit täyttävä teos. Oikeastaan ilahduin suuresti saadessani tilaisuuden lukea sen näin pitkän tauon jälkeen: lapsuusajan merkittävien asioiden parissa on mukavaa nostalgioida.

Yllätyin kovasti huomatessani, että Kuka pelkää noitia-kirjan lukeminen jännitti minua näin aikuisiälläkin. En muistanut tarkkaan juonen yksityiskohtia, joten oli mielenkiintoista havannoida lukemisen lomassa, mitä kaikkea teoksesta oli jäänyt mieleeni. Dahl on luonut kiehtovan ja uskottavan kuvauksen oikeiden noitien todellisesta luonteesta ja ulkomuodosta. Lukuhetken aikana mieleeni palautui, kuinka ensimmäisen lukukerran jälkeen tarkkailin ympäristöni ihmisiä varmistaakseni, ettei kukaan heistä ollut noita - ihan vain varmuuden vuoksi. Enhän minä lukenut, kuten kirjailijakin teoksen alussa vakuuttaa, satua, vaan selostusta todellisista tapahtumista.

Vaikka Kuka pelkää noitien kirjoitustyyli paljastaa sen olevan lapsille tarkoitettu, nautin sen lukemisesta suuresti: teoksen kekseliäisyys ja mukaansatempaavuus pakottaa kääntämään sivuja, kunnes on päässyt tarinan loppuun. Tarina sisälsi kylläkin muutamia vanhahtavia käsityksiä, mutten antanut niiden häiritä kokonaisuutta - itse tajuan niiden olevan oman aikansa tuotteita. Kuitenkin, jos lukisin teosta lapselle, keskustelisin asiasta, jotta tämä varmasti ymmärtäisi niiden olevan vanhentuneita ajatuksia. Kokonaisuutena teksti on kuitenkin herkullista ja sen lisäksi pidin paljon myös Dahlin vakikuvittaja Quentin Blaken piirroksista - ne toivat lisää eloa tarinaan. Kunniamainnan annan kuvalle Mahtavasta Ylinoidasta, kaikkien maailman noitien johtajasta, todellisessa ulkomuodossaan - se on karmiva!

Kuka pelkää noitia on mielikuvituksellinen, kekseliäs ja jännittävä kirja. Oli mukavaa löytää uudestaan pala Dahlin maailmaa, joka on täynnä kiehtovia hahmoja sekä tapahtumia. Voisinkin jossain vaiheessa lukea hänen tuotantoaan lisää, etenkin kun häpeäkseni on tunnustettava, että aiemmin olen lukenut tämän kirjan lisäksi vain Matildan. 

Arvosana: ✮✮✮✮

tiistai 24. marraskuuta 2015

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame

©Hande
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame
WSOY 2000

Disneyn animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja oli yksi lapsuuteni suosikkielokuvista - myönnän tosin rakastavani sitä edelleen. Jo pienenä sain tietää elokuvan pohjaavan Victor Hugon teokseen ja vannoin lukevani kirjan vartuttuani. Kiinnostustani lisäsi entisestään se, että luin kolme vuotta sitten Hugon toisen klassikkoteoksen, Kurjat, ja rakastuin siihen täysin. Oli kuitenkin yksi ongelma: Pariisin Notre-Damea ei tahtonut löytyä mistään - halusin nimittäin omistaa kirjan ennen sen lukemista. Yksi ystäväni on töissä kirpputorilla ja eräänä päivänä hän ilmoitti, että tämä kauan etsimäni romaani on tullut heille myyntiin - se oli viimeinkin minun. Opus on odottanut lukemistaan useamman kuukauden, mutta Kirjan vuoden lukuhaasteen ansiosta sain syyn tarttua siihen.

Luulen, että lähestulkoon kaikilla on jonkinlainen idea siitä, mistä Pariisin Notre-Dame kertoo. En siis sen kummemmin paneudu juoneen, vaan siirryn suoraan mietteisiini kirjasta: pidän kovasti mielipiteitä jakavasta Victor Hugon kirjoitustyylistä, vaikka se vaatiikin minulta tavanomaista verkkaisempaa lukutahtia. Lukiessani Pariisin Notre-Damea minusta ei tuntunut siltä, että lukisin tarinaa, vaan kuuntelisin sitä. Minua ei haitannut myöskään Hugon "jaarittelu": tässä teoksessa hän harrastaa sitä enemmän kuin Kurjissa, sillä parhaimmillaan kertojaääni selostaa Pariisin arkkitehtuurista 30 sivun verran. Minulle tuo kyseinen kohta tuotti vaikeuksia ainoastaan siksi, että luin sen hyvin väsyneenä ollessani matkalla yövuorosta kotiin. Jotkut saattavat pitää minua hulluna mielipiteeni takia, mutta minuun romaanin kerronta vetoaa.

Victor Hugo on myös tarkkanäköinen ihmismielen havainnoitsija sekä kuvaaja. Pariisin Notre-Damen hahmot ovat monisyisiä ja erilaisia tunteita herättäviä. Quasimodo, epämuodostunut ja kuuro Notre-Damen kellonsoittaja, herätti sympatiani alusta asti traagisen taustansa ja hyväsydämisyytensä vuoksi. Lisäksi tykästyin jossain määrin köyhään runoilijaan, Pierre Gringoireen, jonka filosofoinnit ja edesottamukset toivat usein hymyn huulilleni, vaikka teoksen senhetkiset tapahtumat eivät olisi hilpeyttä herättäneetkään. Erityisen huvittavaksi koin hänen dramaattisen lausahduksensa, kun hänen kirjoittamansa näytelmä sai yleisöltä huonon vastaanoton:
"Ah, miten mielelläni hukuttautuisin, jollei vesi olisi niin kylmää!"
Yllätyin suuresti kahden hahmon luonteiden osalta: Phoebuksen ja Esmeraldan. Molemmat ovat olleet Disneyn version takia lapsuuteni sankareita, mutta kirjassa kapteeni Phoebus de Chateaupers on iljettävä naistenmies, jota päädyin vihaamaan sydämeni pohjasta. Mustalaistyttö Esmeralda vaikutti aluksi lupaavalta, mutta osoittautui lopulta erittäin naiiviksi ja pinnalliseksi, joten hänen käytöksensä alkoi ennen pitkää ärsyttää minua. Mutta kaikista kirjan hahmoista mielenkiintoisin on arkkidiakoni Claude Frollo. Hän oli kirjan hahmokaartin monipuolisin henkilö ja herätti lukemisen aikana minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Jos yrittäisin kokonaisin virkkein kuvailla hahmoa ja mielipidettäni hänestä, minun pitäisi kirjoittaa kokonainen essee. Laitan tilalle otteen fyysisestä lukupäiväkirjastani, johon luettelin reaktioitani hahmon vaiheisiin romaanin edetessä:
Tiedetään, käyttämäni kieli on erittäin sivistynyttä,
mutta nämä ovat aidot reaktioni, jotka oli purettava
paperille, jotta kykenin jatkamaan lukemista.
©Hande

Pariisin Notre-Dame on riipaiseva kertomus ihmiskohtaloista 1400-luvun lopun Pariisissa. Viimeisen sivun lukeminen sai minut huokaisemaan syvään ja pohtimaan ihmisten julmuutta ja kauneutta kaiken ruman keskellä. Vaikka romaanin perustunnelma on melkoisen synkkä, se onnistui välillä myös hymyilyttämään. Hugon romaani ei ole turhaan saavuttanut klassikon asemaansa ja suosittelen sen lukemista erityisesti historiasta ja ihmiskohtaloista kiinnostuineille, sekä heille, jotka minun tavoin menettivät aikoinaan sydämensä Disneyn animaatioversiolle.

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 21. marraskuuta 2015

Scott Snyder: Batman - Endgame

©Hande
Scott Snyder: Batman - Endgame
DC Comics 2015

Mitä ihmettä minä juuri luin? Se oli ensimmäinen ajatukseni saatuani Endgamen päätökseen. Pääni tyhjeni täysin ja on ollut todella vaikeaa pukea sanoiksi, mitä mieltä kyseisestä sarjakuvaromaanista olen. Kaiken kukkuraksi minun oli luettava teos uudestaan yli kaksiviikkoiseksi venyneen sulattelutauon jälkeen, jotta onnistuin muodostamaan selkeän mielipiteen Snyderin oletettavasti viimeisestä Jokeri-tarinasta.

Koettuaan suuren nöyryytyksen Kuolema kulkee perheessä-tarinassa Jokeri palaa jälleen pitkän hiljaiselon jälkeen, eikä häntä naurata enää. Rikosten klovniprinssi ei enää näe Batmania ystävänään, vaan vihollisenaan ja hän on palannut Gothamiin vain yhdestä syystä: saadakseen viittaritarin hengiltä - aivan oikeasti.

Sarjakuvaromaanin alku oli lupaava ja erittäin hyytävä. Jokerin suunnitelma Yön ritarin pään menoksi nostattaa niskakarvat pystyyn ja sai minut kääntelemään sivuja jännittyneenä. Kuitenkin noin puolessavälissä tarinaan ilmestyi käänne, jonka takia mieleni teki askarrella foliohattu ja laittaa se päähäni - niin hölmistynyt olin.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, älä lue pidemmälle.

Kertomuksessa alettiin vihjailla, että Jokeri saattaisi olla kuolematon - "kalpea mies", joka on terrorisoinut Gothamia vuosisatoja. Tämä käänne tuntui minusta melko kaukaa haetulta, etenkin kun yksi Jokerin kiehtovuuden salaisuuksista on se, ettei hänelläkään ole supervoimia. Hän kohtaa Batmanin älynsä, kieron huumorinsa ja kemian taitojensa avulla. Ajatus, jonka mukaan murhaajaklovni olisi nauranut vuosisatojen ajan ihmisille, on absurdi, vaikkakin sai minut hämmentymään kovasti - tämä oli yksi niistä syistä, joiden takia menin sanattomaksi.

Valitettavasti tarinan jännittävyys ei kantanut loppuun asti: Endgamen loppuratkaisu oli kliseinen, melkeinpä korni. Sankarin ja hänen arkkivihollisensa kuoleminen vieretysten on niin loppuun kulutettu keino, että ennen suuttumusta muljautin silmiä tälle ratkaisulle. Inhosin loppuratkaisua myös henkilökohtaisista syistä: minun mielestäni Bruce Waynea ei saa tappaa, ja tästä ei edes keskustella. Tilannetta pelasti hiukan lopussa oleva Alfredin pohdinta: siinäkin oli muutama klisee, mutta se summasi silti aika hyvin Batmanin luonnetta.

Juonipaljastukset päättyvät.

Kokonaisuudessaan Endgame on puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen teos, jossa on jännittävätkin hetkensä. Ei tämä sarjakuva vedä vertoja Kuolema kulkee perheessä-tarinalle ja Scott Snyderin tason yleisesti huomioon ottaen olen yllättynyt teoksen alhaisemmasta laadusta. Vaikka tarina ontuu ajoittain, Greg Capullo ei petä: hänen kuvituksensa on jälleen kerran vaikuttavaa ja se kannatteli tarinaa siitäkin huolimatta, että osa tekstistä tuntui väkinäiseltä ja päälle liimatulta. Scott Snyderin aiempaan tuotantoon nähden Endgame on pettymys, muttei se ole sentään läpimätä.

Arvosana: ✮✮✮½