perjantai 29. tammikuuta 2016

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

©Hande
Antohny Burgess: Kellopeli appelsiini
Like 2015

Taisin olla 16-vuotias, kun näin Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvan Kellopeliappelsiini. Se jäi askarruttamaan mieltäni niin paljon, että päätin lukea alkuperäisen romaaniversion, kun sille päälle sattuisin. Kuin tilauksesta, joskin muutama vuosi jälkijunassa, löysin teoksen kirjakaupasta viime vuoden lopulla. Aioin lukea sen joka tapauksessa tässä kuussa, mutta saan myös sopivasti täytettyä yhden kohdan Läpi historian-lukuhaasteesta.

Kellopeli appelsiini (kirjan nimen kirjoitusasu on eri kuin elokuvan) kertoo Alexin, narsistisen teinipojan tarinan. Hän johtaa ultraväkivaltaa harjoittavaa jengiään Lontoossa - leikki loppuu kuitenkin aikanaan pojan päätyessä poliisin haaviin. Vankilasta Alex lähetetään tutkijoiden koekaniiniksi hoitoon, jonka tarkoitus on tehdä hänestä lainkuuliainen kansalainen.

Kirjan lukeminen oli hyvin ahdistavaa: kaikki se väkivalta ja sillä mässäily kuvotti minua, mutta kamalinta oli Alexin asenne siihen kaikkeen. Hän suhtautuu ylimielisesti kanssaihmisiinsä, jopa "drugiinsa", ja hänestä ultraväkivalta on hauskanpitoa - kaiken kukkuraksi hän on myös tarinan kertoja. Pojan lipevä käytös ei hämännyt minua, pikemminkin sai minut ärsyyntymään häneen entistä enemmän. Minua suututti tapa, jolla Alex ajoittain puhutteli suoraan lukijaa käyttäen sanoja toveri, veli ja ystävä - hän on viimeinen henkilö, jonka ystävä haluaisin olla. Harmikseni minun oli kuitenkin huomattava, että ainakin yksi yhteinen puheenaihe hänen kanssaan löytyisi: klassinen musiikki.

Mutta Alex ei ole kertomuksen ainoa hirviö: hallituksen siunauksella toimivien viranomaisten, rikolliset "parantavan" hoidon kehittäjien ja jopa tavallisten kansalaisten toiminta on niin mielivaltaista, että minun moraalinen rajani tuli vastaan. Huomasin pian sääliväni päähenkilöä, jota kohtaan tunsin suurta halveksuntaa. Oikeastaan saatuani kirjan päätökseen tulin siihen lopputulokseen, ettei teoksessa esiintyneistä henkilöistä yhtäkään voinut sanoa hyväksi.

Romaanin kieli on hyvin mielenkiintoista: Alex puhuu fiktiivistä, niin kutsuttua nadsat-slangia, joka pohjaa venäjän kieleen. Jälleen kerran minun on nostettava hattua käännökselle, sillä Moog Konttisen suomennos on herkullinen hyödyntäessään alkuperäisten, venäläisperäisten lainasanojen lisäksi suomalaisia murteita sekä stadin slangia. Osaan muutamia venäläisiä sanoja ja lauseita sekä stadin slangia, joten ymmärsin suurimman osan kertojan puheesta. Kirjan liitteenä on myös nadsat-sanasto, joka auttaa hahmottamaan tekstiä.

Teos on erittäin kiehtova psykologisessa mielessä. Alexin parantamiseksi käytetty, Ludovicon Tekniikaksi kutsuttu menetelmä on malliesimerkki behaviorismista. Se on psykologian lähestymistapa, jossa käyttäytymisen havainnoinnin katsotaan olevan ainoa varteenotettava psykologian tutkimuskohde - ihminen on tämän näkemyksen mukaan pelkästään erilaisten ärsykkeiden perusteella toimiva olio, jonka voi ehdollistaa toimimaan halutulla tavalla. Ajatus sekä sen toteutus tässä kirjassa saa miettimään ihmisyyden ydintä: onko ihminen enää ihminen, jos häneltä viedään vapaus valita?

Kellopeli appelsiini on vaikuttava teos poliittisesta valtapelistä sekä ihmisten julmuudesta - henkilöhahmojen mielensisäiset maailmat näyttävät ihmisten rujoimpia puolia. Kirja kiehtoo ärsyttävällä tavalla ja jätti mieleeni niin paljon vellovia ajatuksia, että vaati useamman päivän sulattelua, ennen kuin kykenin kirjaamaan ne ylös. Alex on mieleenpainuva päähenkilö, jota inhoan ja säälin samanaikaisesti - hänen logiikkansa on niin outo ja ristiriitainen, että se huvittaisi minua, elleivät sen pohjalta tehdyt johtopäätökset olisi karmivia. Lisäksi kirja kertoo ainakin minulle, miksei behaviorismi sellaisenaan voi toimia. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka

©Hande
Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka
Otava 2015

Kuten paljastin jo viime vuonna, yksi salaisista paheistani on vanhat suomi-filmit. Helsingin kirjamessuilta ostamani Jussi Jurkan elämäkerran kansi tuijotti minua sen verran vaativasti, että päätin pitää taukoa lukuhaasteista ja lukea yhden aikansa tunnetuimman suomalaisnäyttelijän vaiheista.

Jussi Jurkka (1930-1982) on kiinnostanut minua työnsä lisäksi siksi, etten ole tiennyt hänestä paljon mitään. Avasin tämän kirjan hyvin uteliaana näkemään, mitä kaikkea näyttelijän työstä ja yksityiselämästä on saatu kansien väliin. En ole sellainen ihminen, joka haluaisi tietää ihailemiensa henkilöiden elämästä kaiken, mutta on aina mukavaa tietää jonkin verran siitä, millainen ihminen löytyy lukuisten roolisuoritusten takaa.

Teos etenee kronologisessa järjestyksessä: se alkaa Jussin äidistä, näyttelijä Emmi Jurkasta (1899-1990) ja päättyy Jussi Jurkan kuolemaan. Työ näytteli pääosaa miehen elämässä, joten yksityiselämän tarinoiden lisäksi kirjassa kuvaillaan projekteja, joissa Jurkka oli mukana. Oli erittäin mielenkiintoista päästä elämäkertaa lukiessa kulissien sekä kameroiden taakse - kirjassa keskitytään erityisesti Jurkan työhön teatterin saralla, mutta on mukana myös muutama elokuvista kertova tarina.

Kirja on mukavan helppolukuinen: se on asiatekstiä, mutta kirjoitettu niin eloisasti, että se pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun - teksti vain soljuu eteenpäin. Teoksen sivuilta aistii, miten omistautunut Meri on ollut tähän projektiin, jota hän on työstänyt monta vuotta.

Elämäkerran lopussa on liitteenä luettelo Jussi Jurkan kaikista töistä, sisältäen roolit valkokankaalla, teattereiden näyttämöillä, televisiossa sekä radiossa. Luettelossa on kuitenkin virhe: sieltä puuttuu Jurkan ainoa äänirooli animaatioelokuvassa. Hän esitti äkäistä mäyrää Nököä elokuvassa Topi ja Tessu vuonna 1981 - se onkin ollut tietämättäni ensimmäinen roolisuoritus, jonka olen Jurkalta nähnyt. Hänen nimensä löytyy elokuvan lopputeksteistä ja rooli mainitaan sekä Jurkan että animaation Wikipedia-sivuilla, joten olen hiukan hämilläni siitä, että se on jäänyt kirjan luettelosta pois.

Tuntematon tähti Jussi Jurkka on kiintoisa ja monipuolinen elämäkerta miehestä, oka pysytteli mielellään omissa oloissaan. Luettuani kirjan jäin ihmettelemään, miten paljon tapahtumia ja rooleja on mahtunut näyttelijän surullisen lyhyeksi jääneeseen elämään. Teos täytti odotukseni moninkertaisesti, sillä sain paljon uutta tietoa Jurkan elämästä sekä mielenkiintoisesta urasta. Aloin oikeastaan toivoa, että minulla olisi aikakone, jotta pääsisin näkemään näytelmiä, joissa Jurkka on ollut mukana - en ollut edes syntynyt miehen elinaikana. Onneksi Lauri Meri on kirjoittanut tämän kirjan, jonka avulla sain Jurkan teatterityöstä edes jonkinlaisen kokemuksen - ja voin sentään nauttia hänen tähdittämistään elokuvista sekä televisio-ohjelmista! 

Arvosana: ✮✮✮✮½

tiistai 26. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Mustien kansien metsän Sanna-Marilta haasteen - kiitos siitä! Tällaisia on mukavaa tehdä silloin tällöin.

Lukeminen on ollut aina osa minua: vanhempani lukivat minulle iltasatuja, opin itse lukemaan 6-vuotiaana ja siitä lähtien piru on ollut irti. Viime vuosina tosin lukutahtini on ollut hyvin verkkaista - en vain aina jaksanut lukea, vaikka mieli olisi tehnyt.

Olen pitänyt blogia kohta vuoden verran ja ilokseni olen saanut huomata löytäneeni rakkaan harrastukseni uudestaan. Luin viime vuonna ennätysmäärän kirjoja - en tiedä, milloin olisin viimeksi lukenut yli 50 kirjaa vuodessa, jos olen koskaan niin tehnyt. Vaikuttaisi myös siltä, että tulen lukemaan kiitettävän määrän kirjoja tänäkin vuonna, ainakin tammikuu on alkanut lupaavasti ja saldoa on kertynyt yhdeksän kirjan verran.

Saamassani haasteessa pohditaan (yllätys, yllätys) lukemista ja omaan elämään kuuluvia kirjoja. Tässä teille vastaukseni:

1. Kirja, jota luen parhaillaan
©Hande

Luen Alan Dean Fosterin kirjoittamaa romaaniversiota Star Wars: The Force Awakens-elokuvasta. Sorruin ostamaan kirjan, koska pidin elokuvasta kovasti ja tässä on ilmeisesti mukana kohtauksia, jotka jäivät elokuvan valmistuksessa leikkauspöydälle. Olen vielä melkoisen alussa, joten sen enempää en osaa sanoa. Eilen luin loppuun Anthony Burgessin Kellopeli appelsiinin, jonka löysin vihdoinkin kaupasta. Vaatii jonkin verran sulattelua, ennen kuin voin kirjoittaa siitä mielipiteeni.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Aivan pienenä pidin todella paljon Lasten kirjakerhon Disney-kirjoista, erityisesti Leijonakuninkaasta sekä Leijonakuningas 2:sta. Nämä kirjat olivat myös ne, joiden ansiosta huomasin oppineeni lukemaan - osasin jatko-osan ulkoa ja kokeilin itsekseni lukea Leijonakuninkaan ja huomasin pystyväni siihen. Ala-asteikäisenä pidin Mauri Kunnaksen kirjoista, Neiti Etsivistä, Harry Pottereista, Hobitista ja John Finnemoren Robin Hoodista

Yläasteella tykästyin Jane Austenin romaaneihin, Humisevaan harjuun, Sherlock Holmes-tarinoihin, Kirjavarkaaseen sekä Tuntemattomaan sotilaaseen. Silloin lukemisesta kehittyi minulle henkireikä, jonka avulla pääsin pakoon arjen kurjia tilanteita - siksi nämä kirjat muodostuivat minulle erittäin rakkaiksi.

©Hande

3. Kirja, joka jäi kesken

©Hande
Ainoa minulta kesken jäänyt kirja, jota en ole lukenut loppuun, on Hilary Mantelin Susipalatsi. En osaa sanoa, miksen jatkanut lukemista - se ei vain napannut ainakaan sillä hetkellä, vaikka kuinka yritin. Aihe on kiinnostava, mutta ehkä valitsemani hetki oli väärä sen kirjan lukemiselle. Aion kyllä joku päivä lukea sen loppuun - ehkä jopa tämän vuoden puolella.




4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen lukenut elämäni aikana monta kirjaa, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen, mutta viimeisimmäksi lukemistani siinä ovat onnistuneet Oopperan kummitus sekä Kellopeli appelsiini, josta kirjoitan blogiini lähiaikoina. Oopperan kummituksen tarina oli yllättävän paljon tunteisiin vetoava, sillä se oli syvällisempi ja psykologisempi kuin monet aikakautensa kauhuteokset.
Kellopeli appelsiini taas herätti pohtimaan omia moraalikäsityksiäni, politiikkaa sekä ihmisyyttä.

©Hande

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Harry Potterit ja Kirjavaras on tullut kahlattua useamman kerran läpi, mutta erityisen usein minua vetää puoleensa Tuntematon sotilas/Sotaromaani. Kaikkiin näihin teoksiin liittyy nostalgiaa, mutta lisäksi niiden ympäristöt sekä henkilöhahmot ovat niin mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia, että niiden pariin haluaa palata kerta toisensa jälkeen.

©Hande

Tiedetään, tässä on enemmän kuin viisi kirjaa. Minulla vain ei ole koskaan ollut missään asiassa yhtä suosikkia, joka menisi täysin ylitse muiden.
Niin moni on jo osallistunut tähän haasteeseen, etten nimeä ketään - heitän pallon kaikille halukkaille, jotka eivät tätä ole vielä tehneet.

torstai 21. tammikuuta 2016

J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

©Hande
J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat
Tammi 2009


Viikko sitten kuulin uutisen, joka repi jotakin rikki sisältäni: Alan Rickman, suosikkinäyttelijäni, kuoli vain 69-vuotiaana syöpään. En yleensä reagoi julkisuuden henkilöiden poismenoihin kovin vahvasti, mutta nyt en voinut välttyä itkulta. Uutisen levittyä Hyllytontun höpinöitä-blogiin ilmaantui Okklumeus-lukuhaaste. Päätin osallistua Rickmanin muistoksi, sillä taikajuomien professori Severus Kalkaros miehen kenties kuuluisin rooli. Luin Potter-saagan viime vuonna, mutta ajattelin palata sarjan "oheislukemiston" pariin.

Sain Siuntio Silosäkeen tarinat syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltani vuonna 2009. Olen tainnut lukea kirjan kerran aikaisemmin, mutten muistanut satujen sisältöä yhtä lukuunottamatta. Teos sisältää viisi velhomaailman satua: Velho ja pomppiva pata, Oiva Onnen alkulähde, Tietäjän karvainen sydän, Tanili Kanilin käkättävä kanto sekä Tarina kolmesta veljeksestä. Mukana on lisäksi Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtorin Albus Dumbledoren kommentit jokaisesta sadusta.

Silosäkeen tarinoiden rakenne on hyvin samantyyppinen kuin perinteisissä "jästimaailman" saduissa: kerrotaan tilanne, esitellään henkilöhahmot, jotka kohtaavat ongelman - lopulta tilanne ratkeaa sisältäen jonkin opetuksen. Tuttuuden lisäksi tarinoissa oli kuitenkin lapsuudestani totuttuihin satuihin verrattuna uudenlaisia elementtejä, kuten taikovat päähenkilöt sekä nykymaailmaan soveliaampia opetuksia sekä tietenkin satuihin liittyvät kommentit.

Suurin osa saduista oli tunnelmaltaan pirteitä, mutta pari tarinaa toi minulle mieleen selkäpiitä karmivat, alkuperäiset Grimmin sadut. Ensimmäisenä ajattelin, etten lukisi sellaisia tarinoita ainakaan kovin pienille lapsille, vaikka muuten nämä tarinat sopisivat oikein hyvin iltasaduiksi.

Minulle kirjan mielenkiintoisinta antia olivat kuitenkin Dumbledoren huomautukset saduista. Ne sisälsivät oivaltavaa analyysiä sekä taustatietoa saduista ja niiden kirjoittajasta, Siuntio Silosäkeestä. Tulin itsekin pohtineeksi tarinoita melko paljon ja huomasin ajatelleeni ainakin osittain samoja asioita kuin Tylypahkan rehtori. Minusta on mukavaa tonkia pintaa syvemmältä, kun saduista on kyse: ne vaikuttavat rakenteeltaan ja juonenkulultaan kovin yksinkertaisilta, mutta tosiasiassa ne sisältävät tärkeitä opetuksia, antavat tietoja aikansa kulttuurista sekä saattavat kätkeä sisäänsä jopa poliittisia kannanottoja.

Jälleen kerran, en voi muuta kuin ihailla vaivaa, jota J. K. Rowling on nähnyt luodessaan monien, myös minun, rakastaman taikamaailman. Siuntio Silosäkeen tarinat on ihana lisä noitien ja velhojen maailmasta kertovaan saagaan. Se on myös oivallinen ponnahduslauta seuraaviin, Harry Potterin maailmasta lisätietoa antaviin kirjoihin.

Arvosana: ✮✮✮✮

tiistai 19. tammikuuta 2016

Brian Augustyn: Batman - Gotham by Gaslight

©Hande
Brian Augustyn: Batman - Gotham by Gaslight
DC Comics 2006

Vihdoinkin minulla on aikaa lukea ystävältäni jo kuukausia sitten lainaamia Batman-sarjakuvia - tosin oli melko vaikeaa valita niin monen kirjan väliltä. Lopulta päädyin teokseen, jossa Batman on sijoitettu viktoriaanisen aikakauden Gothamiin.

Kirja sisältää kaksi Augustynin kirjoittamaa tarinaa Lepakkomiehestä: Gotham by Gaslight sekä Master of the Future. Molemmissa oli puolensa, mutta pidin jälkimmäisestä enemmän, sillä pidin sen piirrostyylistä ja juoni oli omintakeisempi. Gotham by Gaslightin kuvitus oli turhan suttuista minun makuuni - lisäksi tarina eteni suurilla harppauksilla, jolloin se jäi hajanaiseksi.

Yön ritari seikkailemassa viktoriaanisella ajalla tuntuu ajatuksena erittäin kiehtovalta: aikakauteen liittyy niin olennaisesti sumuiset maisemat, salaperäisyys sekä synkkyys, että se on kuin luotu Batmanin temmellyskentäksi. Valitetavasti teoksen hienous jää enimmäkseen ajatuksen tasolle: visuaalinen puoli on vaikuttava, mutta kerronnassa lasketaan liikaa kliseiden varaan. Minua rehellisesti sanoen kyllästyttää, että lähes jokaiseen viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaan rikostarinaan on pakko ympätä Viiltäjä-Jack. Ja miksi, oi miksi taas kerran Sigmund Freud ja hänen psykoanalyysinsa - Augustyn olisi voinut edes yrittää olla omalaatuisempi.

Puutteistaan huolimatta kokonaisuus oli mielestäni mukiinmenevä. Batmanin puku sekä toimintatavat - oli hän sitten viittasankarina tai siviilissä - oli sovitettu aikakauteen onnistuneesti ja etenkin Gotham by Gaslight-tarinasta huokui viktoriaanisen synkeä tunnelma. Myös hahmojen puhetapaan sekä Gothamin ulkoasuun oli kiinnitetty huomiota. Lisäksi Master of the Future-tarinasta löytyi 1890-luvun kirjallisuudelle ominaisia sci-fi-elementtejä.

Batman - Gotham by Gaslight ei tehnyt minuun ylettömän suurta vaikutusta, mutta tarinat olivat viihdyttäviä yhtä kaikki. Innostuin myös ajatuksesta viktoriaanisen ajan Batmanista, joten olisi mukavaa, jos muutkin sarjakuvantekijät tarttuisivat tähän aiheeseen.

Arvosana: ✮✮✮

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika + Darth Vader ja pikku prinsessa

©Hande
 Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Atena 2012
Jeffrey Brown: Darth Vader ja pikku prinsessa
Atena 2013

Pidän Star Wars-elokuvista, vaikka löysinkin ne verrattain myöhään. Darth Vader on mielestäni koko saagan mielenkiintoisin hahmo, joten en voinut vastustaa kiusausta ostaa Darth Vader ja poika-kirjan löydettyäni sen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2012. Rakastuin siihen niin kovasti, että ostin sen jatko-osan Darth Vader ja pikku prinsessa teoksen ilmestyttyä. Innostuin lukemaan nämä hurmaavat sarjakuvakirjat nyt uudestaan, koska näin episodi VII:n ensi-illassa ja sain katsottua äskettäin myös elokuvasaagan aikaisemmat osat. 

©Hande

Ajatus Darth Vaderista yksinhuoltajaisänä, jonka on yhdistettävä lasten kasvatus Imperiumin hallitsemisen kanssa, on kerrassaan suloinen. Teokset ovat hellyyttäviä ja hauskoja sekä veivät sydämeni tyystin - se ei tosin ollut vaikeaa, sillä olen aivan heikkona isä-lapsi-tarinoihin. Lisäksi ne ovat nerokkaita, sillä sarjakuvissa yhdistetään elokuvien kohtauksia sekä repliikkejä hauskalla tavalla arkisiin perhe-elämän tilanteisiin. Suomennos herätti minussa erityistä hilpeyttä, sillä siinä on käytetty hyväksi elokuvissa käytettyjä tekstityksiä.

©Hande

Samastuin myös vahvasti sarjakuvien tilanteisiin: itselläni on vain nelijalkaisia lapsia, mutta lukemisen lomassa minulle tuli oma lapsuuteni mieleen. Oli huvittavaa huomata, miten samantyyppinen olen ollut pienenä kuin kirjoissa esiintyvät Luke ja Leia. Voin myös kuvitella vanhemmillani olleen samanlaisia turhautumisen, kauhun ja ilon hetkiä kuin Darth Vaderilla teosten sivuilla.

©Hande

Sekä Darth Vader ja poika että Darth Vader ja pikku prinsessa ovat ihania teoksia - vuorotellen nauroin vedet silmissä ja huokailin ihastuksesta. Kirjat lunastivat odotukset moninkertaisesti ja ne haluaa lukea uudestaan ja uudestaan, niin totaalisesti ne hurmasivat minut.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

perjantai 15. tammikuuta 2016

Homeros: Odysseia

©Hande
Homeros: Odysseia
Otava 2012
Kerro minulle Runotar, älykkäästä miehestä joka harhaili kauan hävitettyään Troian pyhän kaupungin; joka näki monien kansain asuinsijat ja tutustui ihmisten tapoihin; joka merellä koki monet vaivat taistellessa henkensä edestä ja yrittäessään johtaa miehensä kotiin.
Antiikin Kreikan mytologia on yksi suosikkiaiheistani historian saralla. Mytologia on tunnettu lukuisista sankaritarinoistaan, ja yksi mieltäni eniten kiinnostaneista on Odysseuksen pitkittynyt kotimatka Troijan sodan päätyttyä. Muistan katsoneeni pienenä animaatiosarjan aiheesta ja ostin tämän kirjankin muutama vuosi sitten. Päätin osallistua Klassikkojen lumoissa-blogin Läpi historian-lukuhaasteeseen, joten Odysseian lukemalla sain kuitattua antiikki-osion.

Odysseia on koottu aikoinaan runolaulelmista. Alunperin tarina on esitetty heksametrisessä runomitassa, mutta omistamani versio on Pentti Saarikosken käännös, jossa runomitasta on luovuttu. Saarikosken suomennos on proosamuotoinen, mutta se tuntuu silti runolliselta ja käännöksessä on käytetty hyväksi vanhahtavaa kieltä, mikä lisää teoksen tunnelmallisuutta.

Tarina itsessään on kiinnostava: minuun on aina tehnyt vaikutuksen tieto, että Odysseus käyttää enemmän älyään kuin voimiaan selvitäkseen erilaisista hankaluuksista, joihin hän miehistöineen joutuu. Matkan varrella tutustutaan moniin kiehtoviin taruolentoihin sekä pelottaviin hirviöihin - ja mikä parasta, kreikkalaisen taruston suosikkijumalallani Pallas Athenella on suuri rooli tarinassa.

Odysseia auttaa kurkistamaan länsimaisen kulttuurin alkulähteille ja se on mielestäni yksi antiikin Kreikan kiintoisimmista sankaritaruista. Oli mukavaa lukea vihdoinkin kertomus alkuperäisessä muodossaan eikä tiivistelmänä tietokirjan sivuilta. Nostan myös hattua Saarikosken toimivalle käännökselle - tehtävä on ollut taatusti kaikkea muuta kuin helppo.

Arvosana: ✮✮✮✮

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

©Hande
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Otava 2006

Yöpöydän kirjat-blogissa on järjestetty Roald Dahlin 13.9 koittavan 100-vuotispäivän kunniaksi lukuhaaste, jossa on tarkoitus lukea kirjailijan teoksia niin monta kuin mieli tekee. En halunnut heti ensimmäisenä lukea niitä kahta kirjaa, jotka olen Dahlilta aiemmin lukenut (Kuka pelkää noitia ja Matilda), joten lainasin siskoltani Jalin ja suklaatehtaan. Olen nähnyt siitä vain vuoden 2005 elokuvaversion - senkin aikoinaan siskoni seurassa.

Kirja kertoo Jali-nimisestä köyhästä pojasta, joka onnistuu löytämään onnellisen sattuman kautta suklaalevyyn kätketyn kultalipun, joka oikeuttaa tutustumiskierrokselle Villi Vonkan - koko maailman kuuluisimman makeisvalmistajan - tehtaaseen. Tehdaskäynnille pääsee neljä muutakin lasta, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella piloille hemmoteltuja ja itsekkäitä. Kierroksen edetessä taianomaisessa tehtaassa alkaa tapahtua kummia...

Teoksen kerronta on kuvailevaa ja yksityiskohtaista: Villi Vonkan tehdas sisältöineen piirtyi elävästi mieleeni ja kaikenlaisten herkkujen kuvailu sai veden herahtamaan kielelle. Suklaan suurena ystävänä oli ihanaa kuvitella mielessään kaikki ne makeiset ja miltä ne maistuisivat - huono puoli oli tosin se, ettei minulle pian meinannut riittää pelkkä mielikuvitussuklaa.

Dahl on todellakin osannut kirjoittaa lastenkirjallisuutta tavalla, joka vetoaa aikuiseenkin: ahmaisin kirjan hetkessä ja nautin jokaisesta sivusta. Minulla oli koko ajan tunne, että teos on tehty pilke silmäkulmassa, vaikka se on samaan aikaan hyvin opettavainen. Hauskan tarinan alle kätkeytyy kritiikkiä lapsensa piloille hemmotelleita vanhempia ja huonoa käytöstä kohtaan.

Jali ja suklaatehdas on ihanan vinksahtanut, ajatuksia herättävä kertomus, josta jää hyvä mieli pitkäksi aikaa jälkeenpäin. Varoitan kuitenkin, että lukemisen jälkeen saattaa iskeä suuri makeanhimo!

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 11. tammikuuta 2016

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

©Hande
Gaston Leroux: Oopperan kummitus
Karisto 1993

Viime vuoteni kruunasi kauan odottamani kulttuurielämys: näin Kansallisoopperalla Oopperan kummitus-musikaalin ensimmäistä kertaa elämässäni paikan päällä. Lumouduin kokemuksesta tyystin: kuuntelen ja laulan teoksen kappaleita edelleen. Lisäksi sormeni alkoivat syyhytä halusta lukea romaani, jota ilman suosikkimusikaalinin ei olisi koskaan syntynytkään. Olen lukenut kirjan kerran aikaisemmin viitisen vuotta sitten. Lainasin sen tuolloin kirjastosta, mutta sittemmin löysin teoksen antikvariaatista omaan kirjakokoelmaani.

Teoksen tarina taitaa olla suurimmalle osalle ihmisistä tuttu: pariisilaista oopperataloa vainoaa salaperäinen kummitus, joka on rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Kummitus ei ole kuitenkaan neidon ainoa ihailija, ja asiat mutkistuvat entisestään Kummituksen ja varakreivi de Chagnyn kilpaillessa laulajattaren suosiosta.

Sekä romaani että musikaali käyttävät tarinassaan samoja raameja, mutta mielestäni kirjan versio on pelottavampi ja surullisempi - siinä sukelletaan hahmojen mielten syvyyksiin perusteellisemmin ja salaperäisyyden huntu ympäröi tapahtumia suurimman osan ajasta. Kirjan kerrontatyyli piti minut pihtiotteessaan loppuun asti, eikä tarina ollut mielestäni hetkeäkään kuiva tai väsyttävä. Vaikka tarina onkin minulle entuudestaan tuttu, sen jännittynyt tunnelma valtasi minut ja ajoittain kylmiä väreitä kulki selkäpiitäni pitkin.
Sitten hän lankesi polvilleen eteeni eikä sanonut enää mitään! Hänen nöyryytensä palautti minulle hitusen rohkeuttani, ja valo palautti minut todellisuuteen. Niin merkillinen kuin seikkailu olikin, niin minua ympäröivät nyt tavalliset, näkyvät, kourin kosketeltavat esineet. Huonekalut, verhot, valot, maljakot, vieläpä kukat koreissaan tuntuivat vangitsevan mielikuvitukseni tämän salongin rajoihin, joka oli aivan yhtä banaali kuin mikä salonki tahansa, joka ei sijainnut oopperan alla kellarissa. Olin ymmärtävinäni, että olin tekemisissä hirvittävän omalaatuisen henkilön kanssa, jonka oli jollain salaperäisellä tavalla onnistunut asettumaan tänne, oopperatalon alle, viisi kerrosta maan alle. Ja ääni, ääni jonka olin tuntenut naamion alta, oli polvillaan edessäni ja oli mies. Purskahdin itkuun. Ja miehen, joka yhä oli polvillaan edessäni, oli täytynyt käsittää syy kyyneliini, sillä hän sanoi: "Se on totta, Christine! Minä en ole mikään enkeli, en mikään henki, en mikään kummitus! Minä olen Erik!"
Oopperan kummituksen henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa herättivät minunlaiseni kyökkipsykologin mielenkiinnon. Kummitus, joka paljastuu Erik-nimiseksi, kasvoiltaan epämuodostuneeksi mieheksi, sai minut puolelleen hyvin pian. Minun käy häntä kovasti sääliksi ja toivoin useampaankin otteeseen voivani syöksyä kirjan sivuille antaakseni hänelle halauksen. Erik toimii väärin, enkä hyväksy hänen julmuuksiaan, mutta siitä huolimatta ymmärrän, miksi hän kokee olevansa oikeutettu toimimaan niin kuin toimii. Kirjassa tämän onnettoman, rakkautta vaille jääneen miehen taustoja avataan enemmän, ja jälleen kerran huomasin menettäneeni sydämeni Erikille jälleen kerran - hänen surunsa ja epätoivonsa riipaisee niin syvältä, etten voi olla toivomatta hänelle hyvää.

Minusta romaanin kaksi muuta päähenkilöä, Christine ja Raoul, ovat inhottavia. Silti olen yllättynyt, ettei Christine olekaan niin avuton kuin naishenkilöt yleensä 1900-luvun alun kirjallisuudessa ja että ainakin ajoittan hän tuntee sääliä ulkomuodoltaan inhottavaa Erikiä kohtaan. Raoul on mielestäni kaikista ärsyttävin kaikista: hän on piloille hemmoteltu, yli-iso kakara, joka on vähintäänkin yhtä omistushaluinen kuin Erik. Mies, joka kokee omistavansa naisen, jonka on tuntenut lapsena ja jonka tunteista hän ei tiedä mitään, on kaikkea muuta kuin täydellinen sulhaskandidaatti. Erikin syyn inhottavalle käytökselle sentään voi ymmärtää, koska omien vanhempiensakin hyljeksimältä ihmiseltä ei voi odottaa kovin hyvää empatiakykyä.

Goottilaiset kauhukertomukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja Oopperan kummitus on tosiaankin yksi hienoimmista ja mielenpainuvimmista genren edustajista. Tarina on koskettava ja mielenkiintoisen lisämausteen tuo kirjailijan esipuhe, jossa hän vakuuttaa tarinan olevan tosi. Osa teoksen tapahtumista ovatkin todistettavasti tosia, mutta tuskin saamme koskaan tietää, onko päähenkilöillä edes löyhää esikuvaa tosielämästä. Niin tai näin, ei ole epäilystäkään, etteikö Oopperan kummitus pysyisi mielessäni lopun ikääni.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

lauantai 9. tammikuuta 2016

Agatha Christie 125 vuotta-lukuhaaste


Päätin osallistua Hurja hassu lukija-blogin järjestämään Agatha Christie 125 vuotta-lukuhaasteeseen. Huomasin haasteen vasta aika myöhään, mutta ehdin tutustua murhamamman kahteen teokseen osallistumisajan puitteissa. Luin itsenäisen, suljetun paikan mysteerin 10 pientä neekeripoikaa sekä Christien kenties kuuluisimman etsivähahmon, Hercule Poirotin, tapauskertomuksen Herkuleen urotyöt.

Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten ole lukenut ennen näitä teoksia Christieltä kuin vain yhden teoksen, Roger Ackroydin murhan, ja siitäkin kokemuksesta on jo lähes kymmenen vuotta aikaa. Sain kuitenkin tämän haasteen ansiosta raotettua hiukan lisää ovea dekkarien kuningattaren maailmaan - olen pitänyt kaikista häneltä lukemistani kirjoista, joten minun on tulevaisuudessa vain otettava itseäni niskasta kiinni ja jatkettava Christien tuotannon tutkimista.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt

©Hande
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt
WSOY 2007

Nyt saatiin uusi lukuvuosi korkattua. Päätin lukea vielä toisen Agatha Christien teoksen ennen hänen 125-vuotislukuhaasteensa päättymistä. En jaksanut käydä vahemmillani lainaamassa mitään ja oma Christie-kokoelmani koostuu vain kahdesta romaanista: Roger Ackroydin murhasta ja Herkuleen urotöistä. Halusin lukea kirjan, johon en ole aiemmin tarttunut, joten valintani kohdistui jälkimmäisenä mainittuun.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, sen juoni liittyy antiikin Kreikan sankariin Herakleen (roomalaiset käyttivät muotoa Herkules, mutta pitäydyn alkuperäisessä nimessä). Ennen eläkkeelle vetäytymistään Hercule Poirot, belgialainen etsivä, haluaa ratkaista kaksitoista arvoitusta, jotka liittyvät tavalla tai toisella hänen nimikaimansa tarujen mukaan suorittamiin kahteentoista urotyöhön.

Antiikin Kreikan mytologia on kiehtonut minua aina ja erityisesti Herakles-tarinat ovat tulleet tututksi jo varhain. Myös salapoliisiromaanit ovat lähellä sydäntäni, joten Herkuleen urotyöt yhdistää minulle kaksi mieluista asiaa. Christie on punonut muinaisen sankarin tehtävät Poirotin etsivätyöhön ovelasti - yhteneväisyydet ovat pikemminkin vertauskuvauksellisia kuin konkreettisia (mikä on hyvin ymmärrettävää käytännön syistä), mutta yhdistävän tekijän tunnistaa.

Valitettavsti nämä novellimaiset tarinat tuntuivat kiinnostavuudestaan huolimatta hiukan vaillinaisilta. Christielle vaikuttaisi sopivan paremmin kokonainen romaani, jossa hän pystyy kehittelemään juonta vapaasti. Lisäksi arvasin suurimman osan tapauksien ratkaisuista etukäteen, ja toisin kuin 10 pienessä neekeripojassa, tässä teoksessa se oli harmillista.

Lukemisen edetessä huomasin Poirot-novellien rakenteessa jotakin tuttua: ne muistuttivat kovasti Conan Doylen Sherlock Holmes-tarinoita. Kuten Holmesilla, Poirotilla on tässä teoksessa ratkottavanaan laaja valikoima erilaisia rikoksia ja kaiken kukkuraksi Herkuleen urotöiden tekstin rakenne on samantyyppinen kuin Holmesin tapauksissa.

Vaikka Herkuleen urotyöt onkin mielenkiintoinen teos, se ei ole mielestäni Christietä parhaimmillaan. Nautin kuitenkin kirjan lukemisesta ja aion täyttää aukkoa yleissivistyksessäni lukemalla lisää dame Christien tuotantoa - enkä aio tyytyä pelkästään harmaita aivosolujaan käyttävään ja karismaattiseen Hercule Poirotiin!

Arvosana: ✮✮✮✮

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

©Hande
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Tammi 2013

Viime vuoden viimeistä viedään! Tämän jälkeen voinkin sitten paneutua tähän vuoteen - olen kuitenkin lukenut jo yhden kirjan. Kuulin Alice Munron olemassaolosta vasta, kun hänet palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2013. Kiinnostuin hänen teoksistaan jonkin verran, koska niitä alkoi olla laajemmin esillä Nobel-palkinnon myötä. Ainoa omistamani teos Munrolta sattuu olemaan myös yksi harvoista novellikokoelmistani - en viitsinyt alkaa tähän hätään lukea uudestaan Sherlock Holmes-tarinoita, joten valitsin tämän Kirjan vuoden lukuhaastetta varten.

Hyvän naisen rakkaus koostuu kahdeksasta, pitkähköstä novellista, joiden kaikkien teema on perhe-elämä naisen näkökulmasta. Niissä kuvaillaan tavallisia ihmisiä erilaisissa arkisissa tilanteissa ja tarinat sijoittuvat eri vuosikymmenille, enimmäkseen 1950- ja 1960-luvulle.

Novellit etenevät arkisen tasaisesti, mutta silti niissä tapahtuu paljonkin - nimittäin ihmisten päiden sisällä. Tapahtumat taustalla ovat useimmiten täysin tavallisia, mutta tarinoiden henkilöiden ajatukset voivat lähteä aivan omille urilleen. Ympäristöä ja ihmisiä havainnoidaan tarkasti erilaisissa tilanteissa ja yhteisestä tematiikastaan huolimatta novellit ovat monipuolisia. Osassa tarinoista oli hyvin synkkiäkin aiheita, mutta niitä ei tuotu esille päällekäyvästi. Ne antoivat kuitenkin ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa.

Monessa novelleista oli avoin loppu, mikä ei minua haitannut - tosin ajoittain olin aivan ulapalla ja ihmettelin, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Se latisti jonkin verran lukuintoani, mutta sain kahlattua kirjan loppuun, eikä se ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa.

Täytyy myöntää, etten rakastunut Alice Munroon Hyvän naisen rakkauden lukemisen myötä. Novellikokoelmalla oli kuitenkin hetkensä ja saatan lukea jossain vaiheessa lisää kirjailijan tuotantoa.

Arvosana: ✮✮✮½

tiistai 5. tammikuuta 2016

Noel Barber: Jäähyväiset Ranskalle

©Hande
Noel Barber: Jäähyväiset Ranskalle
WSOY 1984
Tuo huone oli ollut meidän salaisen elämämme kaiku. Kaikki poissa, kaikki tyhjää. Kurkistaminen nuoruusvuosiini sai minut äkkiä värisemään, ikään kuin olisin yrittänyt suojautua alakuloisuutta vastaan, noiden onnellisten, huolettomien päivien muistoa, jotka nyt olivat menneet.
Ajattelin sitä päivää vuonna 1931, jolloin meistä ensimmäisen kerran tuli rakastavaiset, kun Sonia oli vain seitsemäntoista, kauan ennen kuin kukaan meistä osasi kuvitella onnelisten rauhan päivien päättyvän. Sillä silloin se kaikki alkoi, ja niitä aikoja minä halusin muistaa, noita Douzyn lumottuja päiviä...
Se, etten osaa valita missään asiassa vain yhtä suosikkia, taitaa olla sukuvika: kun kysyin äidiltäni, mitä kirjaa hän rakastaa, sain odottaa vastausta monta kuukautta. Lopulta hän nimesi Noel Barberin Jäähyväiset Ranskalle. Äidillä on useampi kirja häneltä, mutta suuri yleisö tuntuu unohtaneen vanhalla iällä kirjailijaksi ryhtyneen, maailmaa matkanneen lehtimiehen. Tämä teos onkin sitten oiva valinta Kirjan vuoden lukuhaasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi.

On melkeinpä huvittavaa, että olen onnistunut valitsemaan yhteen menoon niin monta sota-aiheista teosta - en ole tehnyt sitä tietoisesti. Tämäkin romaani, kuten aiemmin lukemani Schindlerin lista, sijoittuu toiseen maailmansotaan ja osittain sitä edeltävään aikaan. Tarinan keskiössä on ranskanamerikkalainen, sampanjaa valmistava Astellien perhe. Kolmilapsisen perheen esikoinen, Larry, on tarinan kertoja.

Romaani etenee verkkaiseen tahtiin, mutta onnistui pitämään mielenkiintoini yllä loppuun asti. Barberin kerrontatyyli on hyvin kuvailevaa: se on niin täynnä yksityiskohtia, että pystyin näkemään tarinan maisemat ja henkilöt silmieni edessä sekä haistamaan ja maistamaan kuvatut hajut ja maut. Aivan kuin olisin ollut tarinassa paikan päällä, vaikkakin sivustakatsojana.

Kirjassa on mukana monta mielenkiintoista henkilöhahmoa: jokaisella heistä on oma, tarkoin kuvailtu persoonallisuutensa. Osa henkilöistä jäi minulle hiukan etäisiksi, mutta suhtautumiseni johtuu osittain minä-kertojan rajoittavuudesta. Toisaalta kiinnyin paljon useampaankin hahmoon, ja jokaisen keskeisen henkilön vaiheita seurataan kerrontatyylin puitteissa loppuun asti - olin siitä iloinen, sillä minua kiinnosti tietää mitä kaikille kävisi, vaikka osa ei herättänytkään minussa tunteita suuntaan eikä toiseen.

Jäähyväiset Ranskalle on koskettava kertomus Astellien perheenjäsenten satumaisesta elämästä Douzyn linnassa, jonka harmonian toinen maailmansota raa'asti rikkoo. Romaani on myös perheen lasten kasvukertomus nuoruudesta aikuisuuteen sekä heidän ihmissuhteidensa kuvausta. Pidin kirjasta tarkkoine yksityiskohtineen ja kiinnostavine henkilöhahmoineen - niiden ansiosta eläydyin tarinaan vahvasti. Oli myös mielenkiintoista lukea, millaista elämä Ranskassa on ollut, kun se oli Saksan miehitysvallan alla.

Tämän teoksen luettuani mielenkiintoni Noel Barberin muuta tuotantoa kohtaan heräsi. Tulen lukemaan varmasti ainakin vanhempieni kirjahyllyistä löytyvät loputkin Barberin kirjat ja olemaan omalta osaltani nostamassa kirjailijaa pois unohduksen kaivosta.

Arvosana: ✮✮✮✮½

lauantai 2. tammikuuta 2016

Thomas Keneally: Schindlerin lista

©Hande
Thomas Keneally: Schindlerin lista
Gummerus 1994

Holokaustiin liittyvät tarinat ovat jostain syystä vetäneet minua aina puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Katsoin useampi vuosi sitten Steven Spielbergin ohjaaman ja Liam Neesonin tähdittämän elokuvan Schindlerin lista ja rakastuin siihen. Tajusin vasta myöhemmin elokuvan pohjaavan kirjaan - minulla kävi tuuri ja löysin sen Helsingin kirjamessujen antikvariaattipuolelta vuonna 2011. Vasta nyt innostuin aiheesta uudestaan ja poimin teoksen luettavakseni.
Nyt Schindler korotti ääntään. Hän oli kuin mies, joka julistaa julkisesti jotain fysiikan periaatetta. "Hän ei tapa teitä, siihen hän pitää teistä liikaa, hyvä Helen. Hän pitää teistä niin paljon, että hän ei anna teidän käyttää käsivarsinauhaakaan. Hän ei halua kenenkään tietävän, että hän pitää juutalaisesta. Hän ampui sen naisen, koska tämä ei merkinnyt hänelle mitään. Nainen oli vain yksi joukosta, hän ei ärsyttänyt eikä miellyttänyt komendanttia. Mutta te... tietenkään hänen käytöksensä ei ole asianmukaista. Mutta sellaista on elämä.'"
-- Herra Schindler näytti ymmärtävän että hän typertyi. Herra Schindler yritti rohkaista. Hän tulee uudelleen tapaamaan Helen-neitiä. Hän koettaa saada Helen-neidin pois. Pois? Lena kysyi. Pois huvilasta, herra Schindler selitti; tehtaaseeni, hän sanoi. Varmaan te olette kuullut minun tehtaastani. Minulla on emali-tavaratehdas.
Thomas Keneallyn romaani kertoo tositarinan Oskar Schindleristä (1908-1974), saksalaisesta liikemiehestä, joka pelasti toisen maailmansodan aikana yli 1100 juutalaisen hengen ottamalla heidät töihin emalitarviketehtaaseensa. Kirjalle myönnettiin Booker-palkinto vuonna 1982.

Schindlerin lista on kirjoitettu proosamuodossa, mutta se rakentuu silti faktojen varaan. Keneally on hyödyntänyt muun muassa Schindlerin itsensä haastatteluja, kirjallista lähdemateriaalia sekä keskustelujaan joidenkin "Schindlerjudeneiden" (liikemiehen pelastamille juutalaisille annettu nimitys) kanssa. Kirjassa myös mainitaan, jos jotkut tapahtumat ovat vahvistamattomia huhuja tai silkkaa spekulaatiota. Keneallyn kerrontatyyli on koruton, mutta se sopii hyvin näin vakavamieliseen aiheeseen. Teksti ei ole puisevaa, ja kiinnostus jatkoa kohtaan säilyy koko kirjan ajan.

Teos seuraa myös muutaman Schindlerin pelastaman juutalaisen vaiheita toisen maailmansodan aikana. Ajoittain tarinassa siirrytään henkilöstä toiseen niin äkkiä, että rakenne muuttuu hiukan sekavaksi - juonen seuraaminen ei tuottanut kuitenkaan minulle erityisen suurta päänvaivaa. Lisäksi nämä tarinat ovat merkittäviä, koska ne antavat tilanteesta paremman kokonaiskuvan ja auttavat ymmärtämään sekä holokaustin kauheuden että Schindlerin tekojen merkityksen.

Kirja antaa Oskar Schindleristä objektiivisen kuvan: hänestä ei yritetä tehdä pyhimystä hyvien tekojensa tähden, vaan hänen persoonastaan tuodaan esille niin hyvät kuin huonotkin puolet. Hän oli kova juomaan ja pelaamaan uhkapelejä eikä hän ollut uskollinen aviomies. Vaikka tämä rikkookin myytin sankareista hyveellisinä henkilöinä, Schindler oli ehdottomasti sankari vikoineen kaikkineen - toisin sanoen, hän oli ihminen siinä missä me muutkin.

Schindlerin listan kerronnan koruttomuus takaa sen, että kirja oli minulle voimakas lukukokemus. Asioiden selostaminen juuri sellaisena kuin ne olivat vetoaa tunteisiini: romaanin tapahtumat ovat itsessään niin käsittämättömiä ja vaikuttavia, etteivät ne tarvitse värittämistä tai koristeluja.

Thomas Keneally on kirjoittanut hienon kirjan, josta puhutaan mielestäni aivan liian vähän. Se muistuttaa kiinnostavasta miehestä, joka pisti omaisuutensa ja henkensä likoon pelastaakseen yli 1000 ihmistä natsien keskitysleireiltä - sellaisen ihmisen sankariteko ansaitsisi tulla muistetuksi vielä tänäkin päivänä.

Arvosana: ✮✮✮✮½

perjantai 1. tammikuuta 2016

Erica Jong: Lennä, uneksi

©Hande
Erica Jong: Lennä, uneksi
Otava 1995

Olen tiennyt Erica Jongin aikoinaan suurta kohua herättäneen kirjan olemassaolosta iät ja ajat, mutten uskonut lukevani sitä koskaan. Tarvitsin kuitenkin lukuhaastetta varten itseäni nolottavan kirjan ja tämä vaikutti lupaavalta ehdokkaalta. Aloitin lukemisen ilman erityisiä odotuksia.

Lennä, uneksi on kirja Isadora Wingistä, joka kyseenalaistaa (tai ainakin yrittää) yhteiskunnan naisille varaaman perinteisen roolin ja kaiken kukkuraksi karkaa maailmalle vieraan miehen kanssa jättäen aviomiehensä nuolemaan näppejään. Takakannessa kirjailija kuvailee päähenkilöään naiseksi, jolla on aivot ja seksielämä samassa paketissa.

En voi allekirjoittaa Jongin näkemystä ainakaan Isadoran aivojen osalta: hänellä on kyllä varteenotettavia näkemyksiä ja ajoittain hän vaikuttaa jopa pesunkestävältä feministiltä - suurimman osan ajasta nainen käy kuitenkin hermoilleni. Isadoran motiivit ovat vähintäänkin arveluttavia ja hänen feministiset ajatuksensa alkavat tuntua vitsiltä, sillä hän ruikuttaa 95 prosenttia ajasta miesten perään ja roikkuu heissä kiinni.

Kaiken kukkuraksi teos on yhtä kiinnostava kuin kilo kiviä - tarina jumittaa paikoillaan, kun tarinan sankaritar valittaa ja alkaa yhtäkkiä muistella ex-kumppaneitaan. Siinä vaiheessa myös Isadoran miesmaku alkoi hirvittää: kaikki olivat tavalla tai toisella kontrollifriikkejä, ja yhtä voisin sanoa melkeinpä narsistiseksi. Tosin kirjasta löytyy yksi hauska kohta, jossa yksi päähenkilön ex-kumppaneista tunnustaa takaumassa elämänsä suurimman häpeän aiheen:
"Se edellinen jonka kanssa tämä viimeksi tapahtui", hän vaikersi. "Hän heitti minut ulos ja viskasi minulle vaatteet perään käytävään. Hän unohti toisen sukan. Minun piti mennä maanalaisella kotiin toinen nilkka paljaana. Se oli minun elämäni nöyryyttävin kokemus."
Vaikka Lennä, uneksi sisältää paljon roisia kielenkäyttöä, sen lukeminen ei nolottanut minua erityisemmin. Asiaan vaikutti varmasti se, että luin kirjaa vain kotona - julkisella paikalla niskaa olisi voinut alkaa kuumottaa. Eniten minua nolotti kuitenkin päähenkilön tyhmyys: en ole tainnut ikinä ennen tuntea näin suurta myötähäpeää fiktiivistä henkilöä kohtaan.

En pitänyt romaanista erityisemmin ja vaati jonkin verran ponnisteluja, jotta sain sen luetuksi. Tätä on kaiketi voitu kuvailla rohkeaksi teokseksi ilmestymisaikanaan 70-luvulla, mutta minusta se on vain säälittävä kyhäelmä. En käsitä, miten siitä on voinut tulla suursuosikki.

Arvosana: ✮✮½