lauantai 19. maaliskuuta 2016

Victor Hugo: The Man Who Laughs

©Hande
Victor Hugo: The Man Who Laughs
Necropolis Press 2014

Katsoin aikoinaan Bob Kanen, Batmanin toisen luojan, haastattelua viittasankarin arkkivihollisesta, Jokerista. Hän kertoi Rikosten klovniprinssin ulkoisen olemuksen esikuvan olleen vuoden 1928 mykkäelokuvan The Man Who Laughs päähenkilö. Rupesin tutkimaan asiaa tarkemmin ja suureksi hämmästyksekseni elokuva pohjautui Victor Hugon samannimiseen romaaniin. Olen lukenut Hugolta aiemmin Kurjat sekä Pariisin Notre-Damen, mutta kiinnostukseni nimenomaan tätä teosta kohtaan sinetöi yllä kertomani sarjakuvamaailmaan liittyvä trivia.

Jälleen kerran tein aikamoisen urakan yrittäessäni etsiä teosta käsiini. Tällä kertaa selasin myös kirjastojen valikoiman, mutta suomenkielistä versiota The Man Who Laughsista ei löytynyt mistään, ainakaan kohtuuhinnalla. Englanniksi kirjaa löytyi, mutta pelkäsin Hugon tuotannon sillä kielellä olevan minulle turhan kova pala. Päätin kuitenkin, että rohkea rokan syö ja hankin teoksen kokoelmaani.

Yllätyin positiivisesti, kun huomasin pystyväni lukemaan Hugoa englanniksi suuremmitta ongelmitta. Kieli on kyllä vanhahtavaa ja tässäkin romaanissa esiintyi ranskalaiskirjailijalle ominaista maalailua, mutta pysyin silti hyvin kärryillä. Teoksen tuntematon kääntäjä on lisännyt monien vanhojen sanojen selitykset alaviitteisiin, minkä ansiosta minun ei tarvinnut tutkiskella ollenkaan sanakirjaa. Vieraalla kielellä lukeminen ei vaikuttanut myöskään tahtiini, sillä luin kirjan vajaassa kuukaudessa, mikä on tavallista minulle Victor Hugon ollessa kyseessä.

The Man Who Laughs kertoo Gwynplaine-nimisestä miehestä, jonka kasvoille on luotu lapsena kestovirne jonkinlaisen operaation avulla. Romaani seuraa hänen vaiheitaan lapsuudesta aikuisuuteen 1600- ja 1700-lukujen vaihteen Isossa-Britanniassa. Toisin kuin konna, jonka ulkonäön innoittajana Gwynplaine on ollut, Hugon teoksen päähenkilö saavutti sympatiani ensihetkestä alkaen. Hän on hyväsydäminen, vaikka elämä on potkinut häntä päähän alusta asti.

Hugo on jälleen kerran luonut hahmoja, joita ei voi yksiselitteisesti luokitella hyviin tai pahoihin. He onnistuvat kuitenkin herättämään lukuisia tunteita: jotkut positiivisia, toisen negatiivisia ja osa saa minut tuntemaan molempia. Gwynplainen lisäksi pidin erakkona elävästi Ursuksesta sekä sokeasta Deasta, vaikka hän onkin esillä romaanissa melko vähän. Aiemmin lukemissani Hugon teoksissa on ollut vähintään yksi henkilö, jota vihaan sydänjuuriani myöten ja tässä romaanissa heitä on kaksi: ylimielinen ja pinnallinen herttuatar Josiana sekä kaikille pahaa tahtova, läpeensä kiero Barkilphedro.
What am I doing here? I have come to be a terror to you! I am a monster, do you say? No! I am the people! I am an exception? No! I am the rule; you are the exception! You are the chimera; I am the reality! I am the frightful man who laughs! Who laughs at what? At you, at himself, at everything! What is his laugh? Your crime and his torment! That crime he flings at your head! That punishment he spits in your face! I laugh, and that means I weep!
Romaani on kaikista lukemistani Hugon teoksista poliittisesti kantaaottavin. Se iskee suuren määrän piikkejä ylimystöä sekä teoksen tapahtuma-ajan lainsäädäntöä kohtaan. Oli pelottavaa havahtua tajuamaan, että osa tarinan poliittisista epäkohdista on ajankohtaisia tänäkin päivänä. The Man Who Laughsissa otetaan myös syyniin yhteiskunnallisia ongelmia, esimerkiksi lasten kohtelu, vammaisten pärjääminen maailmassa sekä ihmisten pinnallisuus. Hugo tarkastelee asioita erilaisesta näkökulmasta verrattuna Kurjiin ja Pariisin Notre-Dameen, joten tematiikka ei tuntunut vanhan toistolta - ihailen myös Hugon rohkeutta, sillä hän on kirjoittanut näistä asioista aktiivisesti jo lähes kaksisataa vuotta sitten.

Minun olisi pitänyt osata varautua paremmin, mutta yllätyin silti siitä, miten pahasti Hugo murskasi sydämeni romaaninsa avulla. Olin ehtinyt jo huokaista helpotuksesta, kun luin viimeisen aukeaman - se tuntui yhtä ihanalta kuin nyrkin isku naamaan. Viimeiset lauseet kahlasin läpi vedet silmissä ja lopulta purskahdin itkuun. Kyynelehdin ainakin puoli tuntia keskellä yötä ja kesti kauan ennen kuin pystyin nukkumaan.

The Man Who Laughs käsittelee syvällisesti asioita, josta osa on ajankohtaisia nykyaikanakin. Lisäksi se on kaunis, vaikkakin surullinen tarina ihmisistä, jotka yrittävät elää yhteiskunnan asettamilla ehdoilla kovassa maailmassa. Victor Hugon teokset eivät ole helppoa luettavaa, mutta minusta ne ovat silti lukemisen arvoisia.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

2 kommenttia:

  1. Ihana arvio<3 Nyt tekee vahvasti mieli palata Hugon kirjojen ääreen, edelliskerrasta on aikaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Hugo on kyllä sellainen kirjailija, jonka pariin haluaa palata ennemmin tai myöhemmin. Taidan itse nyt pitää jonkin aikaa taukoa, mutta palaaan varmasti jossain vaiheessa hänen tuotantonsa pariin.

      Poista