sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Lukuviikko: Mitä lukeminen merkitsee minulle?

©Hande

Tällä viikolla on vietetty lukuviikkoa. Ihmisiä on kannustettu kertomaan suosikkikirjojaan, mutten saanut aikaiseksi tehdä sitä itse. Ajattelin kuitenkin, että voisin näin viikon päätteeksi kertoa, mikä merkitys lukemisella minulle on. Samalla voinkin sitten mainita joitakin merkittäviä kirjoja elämäni varrelta.

En muista aikaa, jolloin kirjat eivät olisi olleet osa elämääni: synnyin perheeseen, jonka kodin olennainen osa ovat kirjahyllyt ja sain vauvana erilaisia, kyseiselle ikäryhmälle soveltuvia kirjoja. Jo ensimmäisenä joulunani sain kirjalahjan: Topeliuksen satuaarteet, jonka sisältö tuli minulle tutuksi myöhemmällä iällä. Vanhempani lukivat myös minulle paljon iltasatuja - erityisesti minua miellyttivät Lasten kirjakerhosta saadut Disney-tarinat. Lisäksi osallistuin satunnaisesti lähikirjastoni satuhetkiin. Minulle opetettiin myös varhain, miten kirjoja on kohdeltava.

Muistan vieläkin hetken, jolloin opin lukemaan. En ole varma, olinko jo täyttänyt kuusi vuotta vai en, mutta niillä korvilla se tapahtui. Yksi suosikkikirjoistani oli Leijonakuningas 2 - se oli minulle niin rakas, että osasin sen sanasta sanaan ulkoa. Olin aikojen saatossa oppinut myös hahmottamaan, missä tarinan sanojen rajat menivät. Halusin kokeilla, ymmärtäisinkö jotakin toista hyllystämme löytyvää kirjaa, joten nappasin sieltä ensimmäisen osan Leijonakuninkaasta. Avattuani kirjan tajusin ymmärtäväni kirjaimia ja niiden muodostamia sanoja. Ilmeeni kirkastui ja ryntäsin innoissani kertomaan asiasta äidilleni: olin oppinut lukemaan. Melko pian tapahtuneen jälkeen minulle järjestettiin syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli vieraiksi sukulaisiani. He saivatkin sitten kuulla kyllästymiseen asti uudesta kyvystäni, unohtamatta lukuisia taidonnäytteitä, joita heille annoin.

Yhteisistä lukutuokioista vanhempien kanssa ei vielä luovuttu, mutta aloin lukea kirjoja myös itsenäisesti. Esikoulussakin meille luettiin ajoittain tarinoita. Sain lukuvinkkejä vanhemmiltani, päiväkodista ja myöhemmin koulusta. Rakastin erityisen paljon Astrid Lindgrenin tuotantoa, seikkailuromaaneita, Neiti Etsiviä, Mauri Kunnaksen teoksia, Uppo-Nalleja sekä Topeliuksen ja Grimmin veljesten satuja. Lisäksi tykästyin Tolkienin Hobittiin sekä Taru sormusten herrasta-trilogiaan. Myös ilmiö nimeltään Harry Potter rantautui Suomeen lapsuudessani ja sain innostuksellani myös vanhempani kiinnostumaan sarjasta.

Lukeminen sai elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen, kun pääsin ala-asteen loppuun. Havahduin yhtäkkiä siihen, että ikätoverini karttoivat seuraani ja eipä aikaakaan, kun vietin suurimman osan ajastani koulussa yksin. Vaikka en mennyt yläasteelle lähikouluuni, minut suljettiin sielläkin yhteisön ulkopuolelle - liityin siis tahtomattani lukuisten koulukiusattujen joukkoon. Nurkissa notkuminen välituntien ajan ei erityisesti houkutellut, mutta kirjat tarjosivat minulle oivallisen pakoreitin ja henkireiän ahdistavaan tilanteeseen. Kirjojen sivuilta löytyivät ainoat ystäväni ja löysin lukuisista tarinoista hahmoja ja tapahtumia, joihin samastua. Seikkailuromaanit pitivät yhä pintansa, mutta lisäksi löysin uusia rakkauksia: Austenit, Sherlock Holmes-tarinat, Tuntemattoman sotilaan ynnä muita klassikoita sekä Markus Zusakin Kirjavarkaan, näin muutamia mainitakseni.

Rämmittyäni peruskoulun päätökseen aloitin lukio-opinnot. jolloin vapaa-ajan lukeminen jäi vähemmälle koulukiireiden sekä elämän tarjoamien uusien vastoinkäymisten vuoksi. Kirjojen lukeminen ei kuitenkaan jäänyt kokonaan: palasin joidenkin vanhojen suosikkieni pariin sekä perehdyin uusiin tuttavuuksiin, kuten John Boynen tuotantoon. Kirjoitettuani ylioppilaaksi aikaa kyllä olisi ollut lukemiseen, mutta vuosittainen lukusaldoni jäi kahdenkymmenen kirjan tienoille. Tällöin löysin esimerkiksi Nälkäpeli-trilogian, Hannibal Lecter-sarjan, Veren vangit, Victor Hugon tuotannon sekä sarjakuvat.

Kaikki muuttui vuonna 2015, kun uskaltauduin perustamaan tämän blogin. Lukeminen oli ollut minulle siihen asti melko yksinäinen harrastus, mutta ennen pitkää teksteihini alkoi ilmestyä kommentteja ja pääsin kerrankin keskustelemaan kirjallisuudesta samanhenkisten ihmisten kanssa. Aivan huomaamatta lukutahtini kasvoi: vuonna 2015 luin 53 kirjaa ja viime vuonna saldoksi kertyi 81 teosta. Olen myös tavannut bloggaajakollegoitani kasvotusten jo useita kertoja - olen päässyt osaksi mahtavaa yhteisöä, jossa voi vapaasti jakaa rakkauttaan kirjoihin.

Elämässäni ja luonteessani on paljon asioita, jotka ovat kirjallisuuden ja lukemisen ansiota: minulla on laaja sanavarasto, olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, saanut tietoa lukuisista asioista, muun muassa historiasta ja psykologiasta sekä kyvyn tutkailla asioita laajoista näkökulmista. Kirjat ovat myös auttaneet minua lähentymään ihmisten kanssa: olen saanut lukuisia kirjavinkkejä vanhemmiltani, sukulaisiltani, ystäviltäni sekä muilta kirjabloggaajilta. Vinkkaaminen on ollut vastavuoroista ja olen oppinut tuntemaan ihmisiä paremmin heidän kirjamakunsa ansiosta. Saamani vinkit ovat minulle arvokkaita: monista minulle vinkatuista teoksista on tullut suosikkikirjojani.

Lukeminen on minulle elämäntapa - en voi enkä halua siitä luopua. Se on avannut minulle ovia lukuisiin maailmoihin, ollut henkireikäni vaikeina aikoina ja tutustuttanut minut hienoihin ihmisiin, niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin. Kun löytää itselleen sopivaa luettavaa, ei millään malttaisi lopettaa. Lukeminen rikastuttaa elämääni ja aion pitää kirjapöhinää yllä tavalla tai toisella koko elämäni ajan.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Eeva Kilpi: Animalia

©tuntematon hovikuvaaja
Eeva Kilpi: Animalia
WSOY 1987

Kuten jo alkuvuodesta kerroin kirjoituksessani, Yle ja kirjabloggaajat tekevät yhteistyötä Kirjojen Suomi: 101-kirjaa projektin merkeissä. Mukaan valitut kirjat arvottiin osallistuvien blogien kesken ja tammikuussa ilmestyi arvio ensimmäisestä kirjasta. Projekti lähti käyntiin vuoden 2016 teoksesta ja loppuvuodesta päästään vuoteen 1917. Arpa osoitti minulle vuoden 1987, jonka teokseksi oli valittu Eeva Kilven runokokoelma. En lue runoutta kovin paljon, mutta astuin mukavuusalueeni ulkopuolelle avoimin mielin. Lisäksi sain syyn käyttää kirjaston palveluita useamman kuukauden tauon jälkeen.

Havahdu ihminen.
Kieltäydy tehtävästäsi kiduttaja.
On tullut se aika.

Animalia pitää sisällään runoja ihmisistä, rakkaudesta, perhesuhteista, kuolemasta, eläimistä sekä luonnosta. Kilpi ei kiertele eikä verhoile runojensa sanomaa symboliikalla, vaan ilmaisee asiat suoraan. Aiheet eivät säästele lukijaa, vaan ne esitetään tinkimättömän rehellisesti - osassa runoissa on aistittavissa myös inhorealistisia, jopa dystooppisia sävyjä.

Runojen koruttomuus vetosi minuun: asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä ollut vaikeaa ymmärtää, mitä niillä ajettiin takaa. Kokoelmassa käsitellään rohkeasti arkojakin aiheita, mikä herätti mielessäni lukuisia oivalluksia. En pystynyt vain lukemaan kirjaa läpi, vaan minun oli monesti pysähdyttävä ajattelemaan lukemaani sekä lukemani runon merkitystä. Välillä minut valtasi tunne, että luin jonkun toisen henkilön kynäilyjen sijaan omia ajatuksiani - tai ainakin menneiden vuosien ajatuksiani.

Vain yksinäinen pystyy olemaan
ja se johtuu ihmisten paljoudesta.

Tunnelmat vaihtelevat teoksen aikana suuresti: löytyy katkeruutta, pelokkuutta, hyväntahtoisuutta, haikeutta, lempeyttä ja toiveikkuutta. Monet runoista jättivät kasvoilleni vakavan tai surumielisen ilmeen, mutta jotkut niistä hymyilyttivätkin. Aiheet eivät ole erityisen kepeitä, mutta mukana on aimo annos kuivaa, kitkerää huumoria, jopa ironiaa. Nauramaan runot eivät minua saaneet, mutta hymähtelin useaan otteeseen huvittuneesti, sillä runojen huumori ei ollut suoraa, ja pidän kovasti tällaisesta älykkäästä kikkailusta.

Animalia valikoitui vuoden 1987 teokseksi 101 kirjaa-projektissa luonnonsuojeluteemallaan. Eeva Kilpi on ollut aikaansa edellä vastustaessaan kokoelmassaan avoimesti muun muassa turkistarhausta ja eläinkokeita. Tällaiset kannanotot eivät olleet 1980-luvulla kovin yleisiä. Yllätyin tästä tiedosta, sillä en ole koskaan tajunnut, että aiheeseen liittyvä keskustelu on Suomessa niin uutta. Kokoelman Animalia-osuuden runot ovat hyvin herätteleviä ja syyllistävät häpeilemättä lukijaa nostamatta kuitenkaan runojen puhujia muiden ihmisten yläpuolelle.

Animalia on ravisteleva runokokoelma, joka jätti minut hyvin mietteliääksi. Sen aiheet ovat ajattomia ja olen tullut itsekin pohtineeksi niitä monet kerrat elämäni aikana. Jännitin jonkin verran tähän teokseen tarttumista, mutta kokoelman runot olivat sellaisia, joiden lukemisesta pidän: ne eivät olleet liikaa ymmärrykselleni ja ne herättelivät minua ajattelemaan. Pitäisi yrittää lukea runoutta enemmän, sillä se voi olla erittäin antoisaa, kuten nytkin sain huomata.

Hiljaisuus.
Ei tarvita kuin tämä kuiskaus
ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta
on kaunista.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lisätietoa Animaliasta löytyy Kirjojen Suomi-projektin sivuilta. Tähän mennessä ilmestyneet bloggaukset aiemmista teoksista löytyvät taas täältä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

©Hande
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
"Leikkiä se oli. Ihanaa leikkiä."
Muistan, kuinka viime kesänä monessa kirjablogissa alettiin ylistää Lempi-nimistä teosta. Selvitettyäni mistä se kertoo lisäsin romaanin lukulistalleni, mutten kuitenkaan tarttunut siihen heti. Aikaa kului ja Rytisalon esikoisteos ehti voittaa Blogistanian Finlandia-palkinnonkin. Hankin lopulta kirjan omaan hyllyyni ja otin sen viimeinkin luettavakseni muutama kuukausi ostamisen jälkeen.

Eletään 1940-luvun Lapissa. Pursuojan isäntä Viljami joutuu kutsuntoihin ja rintamalle - kotiin jäävät nuori vaimo, Lempi, sekä Elli-niminen piikatyttö. Lempi on tarinan keskiössä alusta loppuun, mutta hän ei pääse itse ollenkaan ääneen, vaan hänestä kertovat Viljami, Elli sekä Lempin kaksoissisar, Sisko. Kullakin hahmolla on käytössään yksi puheenvuoro ja näistä kolmesta osasta nivoutuu yhtenäinen tarina.

Tapahtumat liikkeelle pyöräyttävä prologi on mystinen ja herättää lukuisia kysymyksiä, joihin toivoo saavansa vastauksen kirjan loppuun mennessä. Kiinnostus jää mieleen kytemään, ja jossain vaiheessa tajuan, että romaani on salakavalasti napannut minut otteeseensa. Tarinan ympärille rakentuu pikkuhiljaa jännite, joka on käsinkosketeltava - tekstiä vain imee itseensä, kunnes tajuaa päässeensä kirjan viimeiselle sivulle.
"Ei siellä osattu sanoa, miten elää tai miten jatkaa eteenpäin, vaikka en kyllä kysynytkään. Missä on kaiken tarkoitus, mitä varten kaikki tapahtui, kuka tästä hyötyi, ei missään, ei kukaan."
Rytisalo on onnistunut antamaan kaikille kertojille omanlaisensa äänen, mikä tekee heistä todentuntuisia. Viljamin osuus on hyvin utuinen ja runollinen - se viipyilee tuokioissa ja on enimmäkseen tajunnanvirtaa. Olen havainnut kuuluvani mielipiteineni vähemmistöön, mutta miellyin kovasti ujon nuoren miehen kertojaääneen. Tyyli muuttuu äkisti, kun Elli pääsee ääneen: kerronta on terävää, äkkipikaista ja kiertelevää. Vaikka piikatyttö suoltaa suun täydeltä syvimpiä tuntojaan, on kerronta hieman kryptistä ja sulkeutunutta. Siskon kertoessa tarinan viimeiset vaiheet kaikki on hyvin tyyntä ja hänen osuutensa onkin selkein kaikista kolmesta.

Kaikki kertojat olivat minusta kiinnostavia erilaisine käsityksineen Lempistä. Se, että kuva romaanin keskeisimmästä hahmosta rakentuu ulkopuolisten tarkkailusta, tuo jossain määrin mieleeni Daphne du Maurierin Rebekan, jossa asetelma on samantyyppinen. Lempi on silti aivan omanlaisensa tarina ja sen tarjoama kuva nimikkohahmostaan on kiehtovan ristiriitainen. Ääneen pääsevät hahmot ovat taustoiltaan ja luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta löysin heistä kaikista jonkin verran samastumiskohtia. Suosikeikseni sukeutuivat Viljami sekä Sisko - en viitsi perustella mielipidettäni sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.
"Toiset ihmiset ovat sellaisia. Imevät kaiken hapen pirtistä. Niitä ympäröi sellainen outo valo, että kun ne tulevat huoneeseen, kaikki näkevät ne eivätkä enää muuta. Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme."
Ihmisten lisäksi keskeisessä osassa on luonto: sitä kuvaillaan romaanissa hyvin elävästi. Mieleeni piirtyivät selkeästi Lapin maisemat, enkä edes ole koskaan matkustanut niin pohjoiseen. Rikas luontokuvaus tuo teokseen omanlaistaan tunnelmallisuutta erilaisten kertojaäänien rinnalla. Kerrontaan tulee eräänlaista verkkaisuutta, minkä ansiosta sivuja ei vain kääntele konemaisesti ja ahnehtien.

Lempi on samanaikaisesti hyvin raaka ja kaunis teos. Se ei aivan kokonaan mennyt ihoni alle, mutta jätti mieleeni lähtemättömän jäljen. Kuten takakannessakin sanotaan, se "osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään." Lempi on vaikuttava romaani, jota ei ole kehuttu suotta!
"Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon." 
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lukemalla teoksen sain ruksittua Helmet-lukuhaasteesta kohdan 6: kirjassa on monta kertojaa.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Teos 2014
"Taivas varjelkoon! - Se se vasta olisi onnettomuus! Että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivo minulle mitään niin kauheaa."
Perehdyin Jane Austenin tuotantoon ensimmäisen kerran teini-ikäisenä ja rakastuin hänen tyyliinsä niin palavasti, että olen lukenut vuosien saatossa hänen kaikki romaaninsa. Ensimmäiseksi taisin lukea juurikin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ellen väärin muista. Romaanin vanhempi versio löytyy vanhemmiltani, mutten voinut viime vuoden Helsingin kirjamessuilla vastustaa kiusausta ostaa uusintapainos omakseni - kansi on niin kaunis ja suomennos on itsensä Kersti Juvan käsialaa. Kirja on vetänyt minua puoleensa ostamishetkestään lähtien, mutta annoin lopullisesti periksi muutama päivä sitten, sillä romaani sopii erinomaisesti Paperilta ruutuun- sekä Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen.

Austenin tunnetuin teos sijoittuu 1700-luvun lopun Iso-Britanniaan ja kertoo maalaisaateliin lukeutuvasta Bennetin perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia, joista Elizabeth on romaanin päähenkilö. Teoksessa kuvaillaan värikkään perheen elämää, tyttärien lemmenhuolia sekä aikakauden seurapiirielämää lempeän ilkikurisesti.

Romaanin kerronta tempaisi minut välittömästi mukaansa, enkä laskenut kirjaa käsistäni mielelläni. Tekstistä on aistittavissa vanhan ajan tuntu, mutta samalla se on yllättävänkin sujuvaa sekä helppolukuista - kiitos tästä yhdistelmästä kuuluu luonnollisesti suomentajalle. Teksti ikään kuin soljuu eteenpäin, eikä lukeminen takkuillut kertaakaan. Oloni lukemisen aikana oli erittäin kepeä, mutta keskityin tarinaan hyvin intensiivisesti, vaikka se onkin minulle entuudestaan tuttu. Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut kirjan loppuun - vain pakolliset arjen velvollisuudet estivät minua lukemasta sitä vuorokaudessa.

Tarinan suola on pureva, kuiva huumori sekä hykerryttävän herkulliset henkilöhahmot. Austen kuvailee tapahtumia sekä hahmoja tarkkasilmäisesti ja lämpimän ironisesti - huumori pääsee loistamaan myös monien hahmojen legendaaristen vuorosanojen myötä. Lisäksi aistin kepeän kuoren alta aimon annoksen yhteiskuntakritiikkiä, jolle onkin hauskaa naureskella hahmojen omien edesottamusten ohella. Irvistelyn kohteiksi joutuvat erityisesti yhteiskuntaluokat, seurapiirielämän säännöt sekä erilaiset ihmistyypit. Piikittely ei ole kuitenkaan haudanvakavaa, vaan se tapahtuu pilke silmäkulmassa.

Austen on onnistunut luomaan suuren määrän kiehtovia henkilöhahmoja romaaniinsa. Muistin suurimman osan heistä, mutta silti minusta tuntui kuin olisin tutustunut heihin ensimmäistä kertaa - niin vahvoja tunnereaktioita he minussa herättivät. Osaan hahmoista miellyin, joihinkin jopa rakastuin, kun taas jotkut heistä naurattivat, ärsyttivät tai inhottivat minua. Suosikkini ovat samat kuin ensimmäiselläkin lukukerralla: Elizabeth, Jane, herra Bennet sekä herrat Bingley ja Darcy. Kukin heistä on omanlaisensa persoona ja samastuinkin heihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kerrassaan hurmaava hyvän mielen romaani, jota lukiessa sain nauraa makeasti sekä jännittää hahmojen puolesta. Austenin klassikko nosti jälleen hymyn huulilleni ja piristää synkempääkin päivää. Oli ihanaa palata yhden teinivuosieni suosikin pariin - pitäisi varmaankin aloittaa projekti Austenin muidenkin romaanien uudelleen lukemiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo:


©Hande
Katsoin BBC:n kuuluisan minisarjan vuodelta 1995 pian sen jälkeen, kun olin lukenut Austenin
romaanin ensimmäisen kerran. Olen palannut sarjan pariin muutaman kerran sen jälkeenkin, mutta edellisestä kerrasta on sen verran monta vuotta aikaa, että oli syytäkin katsoa se uudestaan.

Filmatisointi on erittäin uskollinen alkuperäisteokselle, mikä on erinomainen asia - minulle on aina erityisen tärkeää, että elokuva- tai televisiosarjaversiot romaaneista noudattavat alkuperäistä juonta mahdollisimman tarkasti. Tekijät ovat selkeästi nähneet myös suuresti vaivaa löytääkseen sopivia rakennuksia, tehdäkseen aikakauden sekä hahmojen yhteiskuntaluokan huomioivia pukuja, ja taatakseen hahmojen puhuvan ja käyttäytyvän kuvailtavan aikakauden tapojen mukaisesti.

Musiikki-ihmisenä kiinnitän myös erityistä huomiota elokuvien sekä tv-sarjojen musiikkiin, etenkin kun kyseessä on historiallinen draama. Tämäkin asia on huomiotu filmatisoinnissa hyvin ja minisarjassa kuullaan paljon musiikkia, joka oli suosittua 1700-1800-lukujen vaihteessa. Musiikki esitetään myös soittimilla, jotka aikakaudella ovat olleet olemassa ja tekijät ovat huomioineet sen, että monissa instrumenteissa valmistusmateriaalit ovat olleet erilaisia kuin nykypäivänä - en tosin tiedä sen tarkemmin, onko käytössä olleiden soittimien osat valmistettu aikakaudelle tyypillisistä materiaaleista, vai onko soittimet vain viritetty eri tavalla, jotta sointi olisi oikea. Myös Carl Davisin sarjaa varten säveltämä musiikki sopii sarjan tunnelmaan ja ajankohtaan hyvin.

Roolitus on mielestäni erittäin onnistunut: pidin kaikista keskeisiä hahmoja esittäneistä näyttelijöistä, sillä he sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Jennifer Ehlestä Elizabethina, Susannah Harkerista Janena, David Bamberista herra Collinsina, Crispin Bonham-Carterista herra Bingleynä, Barbara Leigh-Huntista lady Catherine de Bourghina sekä tietenkin Colin Firthistä herra Darcyna - minun on tunnustettava, että kuulun Firthin Darcyn perään haikailijoihin. Erikseen minun on vielä mainittava Benjamin Whitrow sekä Alison Steadman herra ja rouva Bennetinä - he ovat aivan täydellisiä rooleissaan, kuin kirjan sivuilta kaapattuja!

Kaiken kaikkiaan Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarja on onnistunut filmatisointi Austenin rakastetusta klassikosta: nautin sen katselemisesta yhtä paljon kuin kirjan lukemisesta. Innostuin tämän myötä myös muista Austen-romaaninen filmatisoinneista, joita katsoin paljon kirjojen lukemisen ohella. Tahdon palata todennäköisesti niidenkin pariin jossakin vaiheessa.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Eero Korpinen: Patli Dunin yö

©Hande
Eero Korpinen: Patli Dunin yö
Kuoriaiskirjat 2017

En ole aiemmin ottanut vastaan kirjailijoiden suoraan minulle tarjoamia arvostelukappaleita, sillä tarjotut teokset eivät ole olleet minun tyyppiäni, kuten sanotaan. Kuitenkin, helmikuun lopussa minulle tarjottiin seikkailuteosta Patli Dunin yö, joka vaikutti sen verran kiintoisalta, että päätin kokeilla. Kiitokset arvostelukappaleesta!
"Ilta tummuu jo. Ikkunani takana kukoistava puutarhamme ja taivaanrantaan levittäytyvät savannit katoavat pian Afrikan nopeasti lankeavaan yöhön, ja tunnen, että minun on tullut viimein aika kertoa Jalkapuolesta sekä viimeisestä metsästysretkestäni Kumaonin kukkuloilla, josta olen sittemmin käyttänyt itsekseni nimitystä Patli Dunin yö."
Patli Dunin yön päähenkilö on oikeasti elänyt ihmissyöjätiikereiden metsästäjä ja luonnonsuojelija, eversti Jim Corbett (1875-1955). Intiassa lähes koko ikänsä elänyt mies on jo yli 70-vuotias, kun maan kuvernööri pyytää häntä lähtemään vielä yhdelle metsästysretkelle Patli Dunin laaksoon, jonka asukkaita eräs ihmissyöjätiikeri on terrorisoinut jo vuosikymmenen ajan. Vastahakoisesti Corbett ottaa tehtävän vastaan ja niin alkaa intensiivinen kissa-hiiri-leikki - mutta kumpi osapuolista onkaan kissa ja kumpi hiiri?

Teos on erityisen viihdyttävää luettavaa: lukeminen ei takkuillut ollenkaan ja aihe kiinnostaa minua jo vanhastaan - olen ollut lapsena suuri seikkailuromaanien ystävä, tiikerit ovat olleet minusta aina kiehtovia, kuin myös jännittävät kertomukset ihmissyöjätiikereistä ja niiden metsästyksestä. Ei siis ihme, että kirjan parissa viettämäni aika kului rattoisasti. Tarinan kerronta muistutti mieleeni monet vanhat seikkailukertomukset, joita pienenä tulin lukeneeksi. Tuttuudessa oli kieltämättä sekin puoli, ettei juoni tarjonnut suuresti yllätyksiä, mutta se muuttui loppua kohden melkoisen jännittäväksi.

Patli Dunin yö kulkee klassisten seikkailukertomusten jalanjäljissä ja yhdistää oivallisesti todellisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon, mikä tuo tarinaan kiintoisaa lisäväriä. Korpisen pienoisromaani on nautinnollista välipalalukemista ja sopi erinomaisesti kaluttavaksi mielen raskaaksi jättäneen Lahtarit-romaanin jälkeen. Jos haluaa kepeää lukemista esimerkiksi riippumattoon kesähelteillä, Patli Dunin yö on oivallinen kirja sitä varten!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: kirja kertoo Intiasta.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

©Hande
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
"Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole, eikä se vapauta ketään muuta kuin ne, jotka vihollisen kuulasta jättävät maallisen elämänsä, joku nopeasti, joku hirveitä tuskia kärsien. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat."
Kannon uusin romaani kiinnitti huomioni tammikuisena iltana eräässä kirjakaupassa hypnoottisella kannellaan: kaukaa katsottuna se näytti kovin kauniilta, mutta tultuani lähemmäksi ruma totuus paljastui - samalla se on aika osuva vertauskuva kirjan sisällölle, ellen sanoisi. Tajusin kirjan nimestä välittömästi, mistä se kertoisi ja kiinnostukseni lisääntyi, sillä olen lukenut monia Suomen sisällissodasta kertovia kirjoja, mutta niissä on korostettu enemmän punaisten vaiheita. Jouduin kuitenkin odottamaan pari kuukautta, ennen kuin pystyin hankkimaan teoksen kotikirjastooni.

Tuskin olen ainoa, joka ymmärtää jo kirjan nimestä sen idean, mutta kerronpa silti hieman juonesta: romaani käsittelee sisällissotaa valkoisten näkökulmasta - he saivat sodan kuluessa punaisilta liikanimen "lahtarit", josta teoskin on saanut nimensä. Kirjan kerronta koostuu monien henkilöhahmojen vuorottelevista, minä-muotoisista äänistä sekä aidoista aikalaisdokumenteista, kuten lehtiartikkeleista sekä Mannerheimin päiväkäskyistä. Ääneen pääsee muun muassa suojeluskuntalaisia, jääkäri, muonittaja, medisiinari, soittokunnan kornetisti ja suomenhevonen. Mosaiikkimainen rakenne vaati minulta alkuun totuttelemista - palasin ajoittain henkilöluettelon pariin varmistaakseni, oliko äänessä oleva hahmo yksi keskeisistä - mutta melko pian tyyli kaappasi minut otteeseensa.

Teos käsittelee aihettaan hyvin laajalti ja mukana on lukuisia, kiinnostavia näkökulmia. Henkilöhahmoissa on enemmän ja vähemmän aatteellisesti sotaan suhtautuvia taistelijoita, sivullisia sekä heitä, jotka alkavat ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa koko sotaretken merkityksen. Erityisen paljon minua vetivät puoleensa romaanin naishahmot - lukemissani sotakirjoissa naiset ovat monesti jääneet paitsioon, joten minua ilahdutti huomata myös "hameväen" olevan keskeisessä roolissa Lahtareissa. Useiden katsantokantojen ansiosta opin aiheesta paljon uuttakin, vaikka tietoni sisällissodasta ovat olleet melko hyvät vanhastaankin.

Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia persoonia ja heidän omaleimaisuuttaan lisäsivät persoonalliset puhetavat: suurin osa hahmoista puhui oman asuinalueensa murteella tai slangilla, mutta mukaan mahtui myös kirjakieltä käyttäviä henkilöitä. Hahmojen vaiheet herättivät mielenkiintoni ja kiinnyinkin osaan heistä syvästi. Kannon omien luomusten lisäksi teoksessa esiintyy myös todellisia henkilöitä, joista minua kiinnosti eniten säveltäjä Toivo Kuula - hänen mukanaolonsa onnistui yllättämään minut suuresti. Todellisten ja fiktiivisten hahmojen osiot limittyivät erinomaisesti yhteen, enkä olisi edes tajunnut kaikkia todellisia henkilöitä oikeasti eläneiksi, ellei jokin toinen seikka kirjassa sitä olisi paljastanut.

Kannon uutuusteoksessa sodan kuvaus on rehellisen raadollista, eikä se säästele lukijoita vuonna 1918 tapahtuneilta julmuuksilta. Vaikka olen ollut entuudestaankin tietoinen sisällissodan aikana tehdyistä hirveyksistä, teos järkytti ja ahdisti minua paljon - sydäntä oikein kivisti joitakin kohtia lukiessani. Kun on elänyt koko ikänsä rauhan aikana, on hyvin vaikeaa käsittää, miksi ihmiset ovat olleet valmiita tekemään toisilleen niin paljon pahaa, etenkin kun vastassa olivat suurimmaksi osaksi oman maan kansalaiset. Toisaalta, tämän romaanin lukemisen jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä, miksi sisällissodan haamut tuntuvat hellittävän otettaan ihmisistä vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes sata vuotta.

Lahtarit on tapahtumiaan kaunistelemattomasti kuvaava ja vaikuttava romaani Suomen historian kipeästä käännekohdasta. Aiemmin valkoiset ovat jääneet minulle etäisiksi ja piirtyneet mieleeni paatuneina ihmishirviöinä, mutta Kannon teos muutti heidät inhimillisiksi, vaikken edelleenkään hyväksy kaikkia heidän mielipiteitään tai tekojaan. Romaani ei kuitenkaan syyllistä kumpaakaan osapuolta, ja muistuttaa oivallisesti, ettei kukaan ollut täydellinen ja että julmuuksiin syyllistyivät sekä valkoiset että punaiset. Lahtarit jätti minuun samanaikaisesti onton olon sekä lukuisissa ajatuksissa vellovan pään. Lukukokemus oli niin pysäyttävä, että vaati useamman päivän koota ajatukseni selkeään muotoon. Tiedän jo nyt, että teos on yksi vuoden parhaista kirjaelämyksistäni ja oli kaiken odottelun arvoinen. Lisään ehdottomasti myös Kannon Pyövelin sekä Veriruusut lukulistalleni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kuittaan romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 8: Suomen historiasta kertova kirja.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja

©Hande
Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja
Osuuskumma 2017

Jos on lukenut blogiani pidemmän aikaa, tietää, että olen kahden ihanan kissan äiti. Pidän eläimistä myös ylipäätään, joten niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa minua. Kun sain tietää, että Osuuskummalta ilmestyy kissojen ympärille keskittyvä novelliantologia, pyysin siitä arvostelukappaleen luettavakseni ja sain sen. Kiitokseni kustantamolle.

Varjoisilta kujilta sisältää 11 novellia, joissa kissoilla ja niiden luonteella on keskeinen rooli: mukana on kissamaisia ihmisiä sekä kissoja, jotka muun muassa ratkovat rikoksia, juonittelevat väärintekijöitä vastaan ja metsästävät Rottakuningasta. Kullakin novellilla on oma kirjoittajansa - tosin yhdellä novellilla on kaksi tekijää. Tarinoiden tekijät ovat hyödyntäneet oivallisesti kissojen ominaisuuksia sekä kissoihin liitettyjä uskomuksia.

Kertomuksien taso vaihteli jonkin verran: osa oli minulle mitäänsanomattomia, kun taas jotkut olivat niin kekseliäitä, etten voinut muuta kuin ihailla - pari novellia jopa nostatti niskakarvani pystyyn. Novellivalikoimasta tykästyin eniten viiteen tarinaan: Valkoisen kissan kuolema, Rottakuningas, Suvikulta, Peto ja Kissa joka jäi.

Novelleissa esiintyy erilaisia kirjallisuuden lajityyppejä, mikä monipuolisti kokoelmaa. Edustettuina olivat esimerkiksi dekkarit, kauhu, dystopia sekä historiallinen kirjallisuus. Laajan genrevalikoiman lisäksi kertomuksissa esitellään erittäin mielenkiintoisia näkökulmia, jotka saivat minut pohtimaan ihmisyyttä ja kissoja sekä niiden kiehtovuuden voimaa - ovathan kissat innoittaneet muun muassa monia taiteen tekijöitä.

Varjoisilta kujilta on kissoille kunniaa tekevä ja kiintoisa antologia. Se ei lyönyt minua ällikällä, mutta herätti minussa erilaisia tunteita ja hyvin syvällisiäkin ajatuksia. Suosittelen teosta heille, joiden sydämessä on erityinen paikka kissoille.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

©Hande
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden
hermoista 1939-1945
WSOY 2013

Ostin Kivimäen teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2013 hänen haastattelunsa innoittamana. Minua on monien vuosien ajan mietityttänyt toisen maailmansodan vaikutukset suomalaissotilaiden mielenterveyteen, joten tämä Tieto Finlandiallakin palkittu kirja ilmestyi kuin tilauksesta. Luin teoksen pian ostamisen jälkeen, mutta halusin palata nyt sen pariin Uudelleen luettua- sekä Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteiden inspiroimana.

Noin 18 000 suomalaissotilasta oli hoidettavana toisen maailmansodan aikana päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Kivimäen väitöskirjan laajennettu versio selvittää, millaisia olivat ne mieleltään sairastuneet sotilaat, jotka pääsivät psykiatriseen hoitoon, millä keinoilla enemmistön onnistui rämpiä järkyttävien kokemusten läpi ilman henkistä murtumista, miten sairastuneisiin suhtauduttiin sekä millaisissa paikoissa ja millä keinoilla heitä hoidettiin.

Kirja on erittäin kattava ja kiinnostava: yksistään Kivimäen käyttämien lähteiden luettelo kattaa 62 sivua teoksesta ja kuten yllä kerroin, aihetta käsitellään useammasta näkökulmasta - kyse ei ole tosiaankaan mistään pintaraapaisusta. Psykologia ja historia ovat kiehtoneet minua lapsesta asti ja nautin asioiden perinpohjaisesta selvittämisestä, joten tällainen syväluotaava tutkimus sopii minulle kuin nakutettu.

Vaikka pidän tietokirjoista, jännitän aina sellaiseen tarttumista: pelkään tekstin olevan kankeaa, jolloin lukukokemus muuttuu tahmeaksi. Murtuneet mielet on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen - tosin se sisältää muutamia tilastoja sekä tutkimusterminologiaa, joten niiden tuntemuksesta oli minulle hyötyä. Asiat ilmaistaan silti selkeästi eli kärryillä pysyy ilman sen suurempaa perehtyneisyyttä tutkimuksien tekoon.

En voinut olla ajattelematta tietokirjaa lukiessani muita lukemiani, sodan kokeneiden henkilöiden kirjoittamia teoksia rintamaoloista. Huomasin niissä olevan muun muassa monia niistä elementeistä, jotka olivat Kivimäen mukaan olennaisia henkisen romahtamisen välttämisessä näissä rankoissa olosuhteissa. Muistin myös, miten joissakin teoksista on kuvailtu sellaisia henkilöitä, joiden henkiselle sietokyvylle sodan aiheuttamat koettelemukset olivat liikaa. Lisäksi oli kiintoisaa havaita, että nykykielessä edelleenkiin käytössä olevat termit "hermojen menettäminen" sekä "tärähtänyt" henkisen murtumisen kuvaajina juontavat juurensa sota-aikaan.

Teosta rikastuttavat otteet tavallisten sotaveteraanien muistelmista, psykiatrien kirjoittamista artikkeleista ja lausunnoista sekä rintamalla "tärähtäneiden" sotilaiden tarinat. Nämä aikalaiskuvaukset toivat aiheen lähemmäksi minua, joka en ole sota-aikaa kokenut. Erityisen paljon minua kiinnostivat psykiatriset potilaat ja heidän tarinansa. Niistä kaikista mieleenpainuvin oli mielestäni jo esipuheessa esitelty Urpo Viinikaisen tapaus: hän oli lääketieteen kandidaatti, joka sai hermoromahduksen kesällä 1944. Hän pakeni metsään jättäen pataljoonansa monen päivän ajaksi ilman lääkäriä. Psykiatri julisti miehen syyntakeettomaksi, mutta hänet tuomittiin siitä huolimatta kuolemaan sotilaskarkuruudesta ja tuomio pantiin täytäntöön heti oikeudenkäynnin jälkeen.

Viinikaisen kohtalo on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvastaa silti osuvasti tuolloisen yhteiskunnan suhtautumista henkisesti haavoittuneisiin sotilaisiin. Romahtamisen syiden katsottiin olevan aina potilaassa itsessään, eikä psykiatrisessa hoidossa olleille sotaveteraaneille myönnetty korvauksia edes 90-luvulla, jolloin esimerkiksi posttraumaattinen stressihäiriö oli ollut jo kauan tunnustettu sairaus. Tämä kaikki tuntuu minusta järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, mutta Kivimäki pysyy teoksessaan puolueettomana: hän ei syyllistä ketään ja esittelee kustakin aiheesta mahdollisimman monta puolta auttaen minua ymmärtämään kokonaiskuvaa.

Murtuneet mielet on monipuolinen ja kiinnostava teos ihmisistä, jotka eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin ja jotka on tahdottu unohtaa sotahistoriaan liittyvänä häpeäpilkkuna. Kirjan tiedot jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja tarjoavat erilaisen näkökulman sodan ylistämisen rinnalle. Vaikka sodassa murtuneille kirjan ilmestyminen taitaa olla jo liian myöhäistä, olen iloinen, että nämäkin sotaveteraanit ovat saaneet vihdoinkin paikan historian tutkimuksessa. Kivimäen teos oli yhtä vaikuttavaa luettavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja sen pariin oli mieluisaa palata. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Minun on pakko kiitellä oikein erikseen Mika Tuomista vangitsevasta kannesta, joka kuuluu kotikirjastoni suosikkeihin.
P. P. S. Sain kirjan lukemalla täytettyä Helmet-lukuhaasteen kohdan 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

©Hande
Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö
Reuna 2017

Olen huono kirjakatalogien tutkailemisessa tai eri kustantamoiden tarjonnan seuraamisessa. Kuitenkin, kiitos muiden kirjablogien, sain kuulla Kaarlelan romaanista. Se alkoi kiinnostaa minua, joten pyysin siitä arvostelukappaletta ja sain sen - kiitos kustantamolle!

Lasissa on tyttö kertoo lama-ajan Suomessa teinivuosiaan elävästä, nimettömäksi jäävästä tytöstä, joka tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi: perhe on hyvin etäinen eikä ainoa kaverikaan tunnu oikeasti välittävän. Tyttö yrittää kahlata vaikean elämänsä läpi, vaikka valoa ei tunnu olevan tunnelin päässä. Tytön vaiheiden lisäksi kirjassa kuvaillaan 1990-lukua ja aikakauden vaikutusta ihmisten elämään paikkakunnalla.

Romaanin vahvuus on tarkassa ihmiskuvauksessa: Kaarlela havannoi terävästi erilaisia henkilöitä, ja heidän toimintaansa oli helppoa ymmärtää huolimatta siitä, hyväksyinkö sen vai en. Kaarlela onnistuu myös sukeltamaan hahmojen pintakerroksen alle, minkä näkee erityisen hyvin päähenkilöstä, joka ei ole vain ongelmiensa summa - pinnan alla elää vahvana herkkyys, empatia, tahto pidellä lankoja omissa käsissään sekä sitkeys.

Tarina on kaikkea muuta kuin kepeä, eikä se päästä lukijaa helpolla. Teos oli ajoittain hyvin ahdistavaa luettavaa, eikä vähiten siksi, että tunnistin tytössä olevan paljon menneiden vuosien itseäni. Tämän kirjan kohdalla minua suorastaan pelotti, miten kosolti löysin samastumiskohtia: ymmärsin tytön ajatuksia erinomaisesti ja tunnistin yhteisiä tekijöitä myös hänen ja oman luonteeni välillä. Samaan aikaan olin kuitenkin hyvin huojentunut, sillä negatiiviset yhdistävät tekijät ovat osaltani takana päin.

Kaarlelan teos on vaikuttava, mutta se ei kuitenkaan mennyt aivan ihoni alle. En osaa sanoa syytä, mutta kaikesta huolimatta tarina jäi minulle hieman etäiseksi: en kyennyt eläytymään kirjan tapahtumiin täysillä enkä kokenut vahvoja tunteita sitä lukiessani. Seikka ei häirinnyt kuitenkaan lukukokemustani liikaa, sillä luin romaanin nopeasti loppuun.

Lasissa on tyttö on erittäin rankka kertomus, joka sisältää paljon tavaraa pienessä paketissa. Se jäi pohdituttamaan minua lukemisen jälkeen eikä jättänyt minua aivan heti rauhaan. Valitettavasti romaani ei kuitenkaan imaissut minua täysin mukaansa, vaan jätti hiukan kylmäksi. Silti tarina oli kiintoisa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuoden 2017 uutuuskirja.
P. P. S. Tämä on blogini 200. kirjoitus.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

©Hande
Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen
Otava 2011

Minua ovat aina kiehtoneet tositarinat vaikeuksista kärsineistä ihmisistä, jotka ovat oppineet tavalla tai toisella selättämään hankaluutensa tai elämään niiden kanssa. Tämän tiedon valossa on tuskin yllättävää, että myös Iso- Britanniaa vuosina 1936-1952 hallinnut, änkyttävä kuningas Yrjö VI (1895-1952) on kiinnostanut minua. Olen nähnyt sekä elokuva- että näytelmäversion hänestä kertovasta Kuninkaan puheesta, joten löydettyäni tämän tietokirjan vuosia sitten kirjakaupan alennuslaarista en voinut olla ostamatta sitä. Päätin vihdoinkin tarttua teokseen #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Teos on Yrjö VI:nnen änkytystä hoitaneen, australialaissyntyisen Lionel Loguen (1880-1953) pojanpojan, Mark Loguen, sekä Peter Conradin käsialaa. Kirja on kirjoitettu Lionel Loguen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, ja kattaa puheterapeutin koko elämänkaaren painottaen kuitenkin hänen ja Yorkin herttua Albertin, myöhemmin kuningas Yrjö VI:n, välistä hoitosuhdetta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen: pidin suuresti Kuninkaan puhe- elokuvasta sekä -näytelmästä, mutta niissä on otettu taiteellisia vapauksia, jotta tarinankerronnalliset aukot on saatu täytettyä. Nautin kirjan lukemisesta, sillä se sisältää pelkkää faktatietoa - tutkijasieluna haluan aina tietää totuuden ja mikä olisikaan parempi tapa saada se selville kuin ensi käden tiedon kautta.

Mark Loguen mukaan hänen isoisänsä ei kuvaillut hoitometodejaan erityisen paljon, mutta joitakin mainintoja päiväkirjamerkinnöistä löytyy. En ole alan asiantuntija, mutta Logue vaikuttaa olleen ainakin joidenkin käyttämiensä metodien osalta aikaansa edellä - tunnistin nimittäin osan niistä omasta kokemuksestani: minulla oli lapsena ärrävika ja kävin erityisopetuksessa päästäkseni vaivasta eroon. Oli kiehtovaa huomata, että Logue on käyttänyt samoja menetelmiä monta vuosikymmentä aikaisemmin.

Teos sai minut pohtimaan, miten raskasta on ollut olla puhevikainen monarkki, sillä puheiden pitäminen on kuulunut olennaisena osana virkaan. On myös kiehtovaa huomata, että Loguesta ja kuninkaasta tuli ilmeisen läheisiä hoitosuhteen myötä - tämä on kiintoisaa, erityisesti kun otetaan huomioon heidän olevan eri yhteiskuntaluokista aikana, jolloin luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan. Kaikki tämä herätti minussa ihailua ja kunnioitusta kumpaakin miestä kohtaan.

Kuninkaan puhe valottaa kiinnostavasti niin Lionel Loguen kuin myös Yrjö VI:n elämää sekä heidän välillään vallinneesta siteestä. Loguen pojanpoika ja Conradi ovat nähneet vaivaa kootessaan päiväkirjojen ja muiden lähteiden pohjalta eheän kokonaisuuden - tässä on elämäkerta minun makuuni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14: valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Paul Dini: Streets of Gotham - The House of Hush

©Hande
Paul Dini: Streets of Gotham - The House of Hush
DC Comics 2011

Viimeinen kirja, jonka ehdin lukea loppuun ystävänpäivän lukumaratonin aikana, oli Streets of Gotham-kokoelman päätösosa, The House of Hush. Tällä kertaa Paul Dini on tarinoiden osalta yksin puikoissa - kuvituksesta on vastannut jälleen kerran Dustin Nguyen, joten kokonaisuuden tyyli pysyy samana kaikilta osin.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Tommy Elliotin eli Hushin suunnitelma tuhota Bruce Waynen perintö esiintymällä itse miljardöörinä ei ole sujunut kovin hyvin: vaikka gothamilaisille juoni myy kuin häkä, Brucen läheiset eivät anna höynäyttää itseään, ja Tommy onkin tiukasti Batmanina toimivan Dick Graysonin sekä tämän liittolaisten valvonnassa. Elliotille koittaa kuitenkin tilaisuus livahtaa tiehensä ja kostaa Waynen perheelle katkeran gangsterin avulla. Hush ei ole kuitenkaan ainoa, joka tuottaa päänvaivaa Yön ritarille, sillä samoihin aikoihin Gothamia alkaa vaivata tahdottomina zombeina rellestävien ihmisten aalto.

Streets of Gotham-sarjan kolmas osa sisältää edeltäjästään poiketen vain kaksi tarinaa: nimikkotarinan sekä The Carpenter's Talen, joka keskittyy Gothamin vähemmän tunnettuun konnaan, Carpenteriin. Tämä kertomus oli mielestäni melko laimea, mutta onneksi se oli ensimmäisenä, jolloin sen tylsistyttävä vaikutus pyyhkiytyi mielestäni päästyäni käsiksi The House of Hush-tarinaan.

Nimikkotarinasta pidin hyvinkin paljon, sillä juoni oli kiehtova ja se sisälsi paljon kiinnostavia elementtejä, muun muassa takaumia liittyen Brucen vanhempiin sekä pakkaa sekoittavan mysteerin tahdottomana rikoksia tekevistä henkilöistä. Tarina imaisi mukaansa jännittävyydellään sekä juonenkäänteillään. Tunnelma oli enimmäkseen melko synkkä ja hyytävä, mutta ajoittain sain nauraakin, erityisesti Batmanin harrastamalle kuivalle huumorille. Suurin yllätys oli tieto, että Bruce Wayne onkin elossa ja on pukenut jälleen ylleen Batmanin manttelin ja naamion - lienee tarpeetonta sanoa, että ilahduin uutisesta ikihyviksi.

Tälle kohdalle tuli naurettua ehkä liiankin pitkään. :D

Juonipaljastukset päättyvät.

Dini käsittelee jälleen kerran taitavasti ihmissuhteita, niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Oli kiintoisaa lukea takaumien kautta tarinaa, jossa kerrotaan, miten Brucen vanhemmat ovat tutustuneet - tällaiseen en ole törmännyt koskaan aikaisemmin Batman-sarjakuvissa. Pidin suuresti myös siitä, miten kaikki hahmot linkittyivät jotenkin toisiinsa, erityisesti nimikkotarinassa. Ihmissuhteet ovat kuitenkin myös yksi The Carpenter's Talen harvoista hyvistä puolista.

The House of Hush päättää Streets of Gotham-kokoelman hienolla tavalla. Vaikka laimeahko Carpenter-tarina latisti kokonaisuutta, nimikkotarina oli niin vetävä, ettei sarjakuvaa voi missään nimessä väittää huonoksi lukukokemukseksi. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa sarjakuvia, joissa Hush on mukana, sillä hän on erittäin kiintoisa lisä Batmanin vihollisgalleriaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Paul Dini, Mike Benson & Chris Yost: Streets of Gotham: Leviathan

©Hande
Paul Dini, Mike Benson & Chris Yost: Streets of Gotham: Leviathan
DC Comics 2010

Palasin lukumaratonin aikana Kainuun maisemista Gothamin suurkaupunkiin jatkamalla Streets of Gotham-sarjan parissa. Ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta se päättyi niin jännittävästi, että halusin jatkaa sarjaa. Tätä toista osaa on ollut kirjoittamassa Paul Dinin lisäksi Mike Benson sekä Chris Yost.

Leviathan keskittyy erityisen paljon Batmaniin sekä tämän liittolaisiin. Hush Moneyssa keskeisessä asemassa ollut Tommy Elliot eli Hush on niin sanotusti kahvitauolla - hän ei siis esiinny tässä osassa lainkaan. Muita rikollisia sarjakuvassa nähdään kylläkin, erityisesti Victor Zsaszia. Kokoelma koostuu useammasta, erillisestä tarinasta, mutta ne muodostavat yhdessä toimivan ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Streets of Gotham-sarjan toinen osa on minusta huomattavasti edeltäjäänsä vetävämpi juonen osalta. Sarjakuvan tunnelma on hyytävä, enkä voinut laskea kirjaa käsistäni hetkeksikään. Minusta oli myös kiintoisaa huomata, että tarinoissa vallitsi arvoitusdekkareiden tuntua: Leviathanissa korostuu rikosten ratkominen ja lukijalle tarjotaan mahdollisuutta selvitellä niitä samaan aikaan Yön ritarin kanssa. Jotkut tapauksista olivat hyvinkin jännittäviä ja mukaansatempaavia, mutta osa juonenkäänteistä sortui ennalta-arvattavuuteen. Nautin kuitenkin kovasti siitä, että pääsin käyttämään aivojani tarinoiden aikana.

Teos syventyy entistä paremmin henkilöhahmoihin sekä heidän välisiinsä suhteisiin. Koska moni asia on muuttunut Gothamissa, on erityisen mielenkiintoista nähdä, miten tapahtumat ovat muokanneet hahmoja, heidän toimintaansa sekä heidän välejään muihin hahmoihin. Parasta antia olivat Batmanin ja hänen liittolaistensa keskinäinen dynamiikka tarinoiden aikana sekä monien hahmojen, niin sankareiden kuin konnienkin, hahmokehitys.

Suosikkini sarjakuvan kertomuksista oli ehdottomasti Chris Yostin käsialaa oleva nimikkotarina. Sen aikana rakentui erinomainen jännite, enkä ollut kovin varma, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Pidin myös Dinin kirjoittamista kolmesta tarinasta: In the Bleak Midwinter, The Heroes ja Final Cut. Kiehtovinta niissä oli hahmokehitys, joka kuuluukin Dinin tarinankerronnallisiin vahvuuksiin. Mike Bensonin kynäilemä tarina, Hardcore Nights, oli mukiinmenevä, mutta valitettavasti sen loppuratkaisun arvasi turhankin helposti. Jännittävät hetket maustettiin jälleen Dustin Nguyenin kuvituksella, joka kruunasi kokonaisuuden.

Streets of Gotham - Leviathan on kiintoisa sarjakuva, jonka taso oli huomattavasti edeltäjäänsä parempi. Täydellinen tämäkään kirja ei ollut, mutta siitä oli hyvä jatkaa sarjan päätösosaan, The House of Hushiin.

Arvosana: ✮✮✮✮

torstai 2. maaliskuuta 2017

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

©Hande
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2007

Koirankynnen leikkaaja on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta koskaan ei ole vaikuttanut olevan oikea hetki siihen tarttumiselle. Olen päättänyt lukea tänä vuonna enemmän kotimaista kirjallisuutta, joten halusin sisällyttää suomalaista lukemistoa myös ystävänpäivän lukumaratoniin. Ajattelin silloin olevan sopiva hetki Huovisen klassikon lukemiselle ja lainasin sen vanhemmiltani.

Romaani kertoo Mertsi Vepsäläisestä, joka on saanut jatkosodassa luodin osuman päähänsä. Haavoittuminen on vaikuttanut miehen terveyteen niin, ettei hän kykene kovin raskaaseen työhön - on vamma vaikuttanut hänen luonteenlaatuunsakin. Sattumalta Mertsin mieleen kehittyy haave: hän haluaa auttaa työtoverinsa koiraa leikkaamalla tätä vaivaavat kannukset. Kirja kuvaa Mertsin vaiheita ja samalla sodasta toipuvaa Suomea.

Mertsi on hyvin sympaattinen hahmo, ja hän voitti minut puolellensa alusta alkaen. Hän on kyllä taantunut vammansa takia puolikuntoiseksi, mutta tyhmä hän ei missään tapauksessa ole. Oli sydäntäsärkevää lukea häntä suuresti vaivaavista päänsäryistä ja muistinmenetyksistä sekä siitä, kuinka hän kykenee ansaitsemaan elantonsa vain muiden hyväntahtoisuuden varassa. Ajoittain oudon käytöksen sekä lukuisten vaivojen synnyttämän verhon takaa paljastuu kuitenkin mahtava ja hyväsydäminen persoona, jonka vaiheissa myötäelin vahvasti mukana.
"Pakkanen tuoksui puhtaalta kuin vastapesty lakana, kuin näädän päistärkarva, kuin auringossa säkenöivä lumi." 
Teoksen kerronta on korutonta ja sisältää paljon tuokiokuvausta - tarina etenee turhia hötkyilemättä, ja se sopii romaanin tunnelmaan erinomaisesti. Kun Huovinen kuvailee lähes neljänkymmenen asteen pakkassäätä Kainuussa, ei tee lainkaan mieli kiirehtiä, sillä ilma tuntui kylmenevän ympärilläni, vaikka olinkin lukemassa sisätiloissa. Teksti tuntuu yksinkertaiselta, mutta on samaan aikaan yksityiskohtaista, paljonpuhuvaa sekä koskettavaa. Sanat tuntuvat soljuvan eteenpäin jättäen kuitenkin mieleeni syvän jäljen. Kerronta sisältää myös ristiriitaisuuksia, jotka luovat kiintoisan kontrastin: romaanissa kuvaillaan pula-ajan ankeutta sekä savottatyön rankkuutta, mutta toisaalta se sisältää maalailevaa, kauniiden talvimaisemien sekä ihmisten pienien, mutta sitäkin merkittävämpien hyvien tekojen kuvailua.

Pidin kirjasta paljon, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua tyystin mukaansa. Jouduin pohtimaan pidemmän aikaa, mikä aiheutti tämän tuntemuksen, mutta lopulta tajusin syyksi lievän etäisyyden tunteen. Teoksen henkilöhahmoiihin ei saanut erityisen vahvaa kosketuspintaa - jopa Mertsi jää jonkin verran etäälle, vaikka kiinnyinkin häneen. Olisin kaivannut hieman lisää syvyyttä osaan kirjan henkilöistä, etteivät he olisi jääneet hahmoiksi, joista en onnistunut muodostamaan minkäänlaista mielipidettä.
"Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että vielä oltiin hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin."
Koirankynnen leikkaaja on mukavan verkkaisesti etenevä, mutta hyvin tarkkanäköinen tarina sotainvalidien asemasta sekä savottatyöläisten elämästä pula-ajan Suomessa. Romaanissa kuvaillaan elämän karuutta, mutta se on silti omalla tavallaan hyvin kaunis kertomus - lempeän melankolinen. Teos sai minut kiinnostumaan Huovisen muustakin tuotannosta ja tulen varmasti tutustumaan hänen muihinkin töihinsä tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Paul Dini: Streets of Gotham - Hush Money

©Hande
Paul Dini: Streets of Gotham - Hush Money
DC Comics 2010

Valitessani luettavaa ystävänpäivän lukumaratonia varten päätin pienentää ystävältäni lähes kaksi vuotta sitten lainaamaani sarjakuvapinoa lisää, joten otin maratoniin mukaan kolmesta kirjasta koostuvan tarinakokonaisuuden, Streets of Gothamin, jonka ensimmäinen osa Hush Money on. Kokoelma on osa Hush-tarinoiden jatkumoa - olen lukenut väliosat ennen kuin olen aloittanut bloggaamisen, joten niiden arvioita ei blogistani löydy.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Bruce Waynen oletetaan kuolleen, joten hänen kasvattipoikansa Dick Grayson on ottanut Batmanin manttelin harteilleen. Tommy Elliot eli Hush - Brucen lapsuudentoveri ja nykyinen vihollinen - on kärsinyt aiemmin suuren nöyryytyksen Yön ritarin ja hänen liittolaistensa käsissä ja aikoo riistää hengen itseltään. Moukan tuurilla mies selviääkin yrityksestään, ja päättää ottaa kaiken irti saamastaan toisesta mahdollisuudesta: hän on muokannut itsensä kirurgian avulla Bruce Waynen näköiseksi ja aikoo ottaa tämän paikan Gothamin vaikuttajana, sillä kukaan Brucen lähipiiriä lukuunottamatta ei tiedä miehen kadonneen.

Minusta oli hyvin mielenkiintoista nähdä, miten Dick toimii Batmanina - olen niin tottunut näkemään häntä Robinina tai Yönsiipenä, että hänen paljastumisensa Batmanin maskin takaa oli mieluisa kokemus. Asetelma kuvastaa hyvin myös nuoren miehen lojaaliutta Brucea ja tämän lähipiiriä kohtaan, sillä hän on ottanut Yön ritarin roolin suojellakseen Brucen läheisiä. Minusta oli myös kiehtovaa, miten Tommy Elliot esiintyy Bruce Waynen ja pyrkii tuhoamaan tämän yhtiön käyttämällä miehen omia rahoja - ja kuinka Dick liittolaisineen pyrkii tekemään tyhjäksi Hushin juonet herättämättä liikaa huomiota.

Juonipaljastukset päättyvät.

Sarjakuvan tarina on melko mielenkiintoinen, mutta ajoittain jotkin juonenkäänteistä tuntuivat tylsiltä tai liian ennalta-arvattavilta. Lupaavan alun jälkjeen keskiosa oli aikamoisen tasapaksua, eikä herättänyt minussa erityisemmin tunteita. Onneksi juoni muuttui loppua kohden kiinnostavammaksi, sillä olisin todennäköisesti jättänyt jatko-osat lukematta, jos parannusta ei olisi tapahtunut.

Vaikka tarina ei ollut paras mahdollinen, pidin siitä, millaiseksi Dini on kirjoittanut suurimman osan teoksen henkilöhahmoista. Pidin kovasti Dick Graysonista - hän on yksi suosikkihahmoistani Batman-universumissa eikä Dini tuottanut hänen suhteensa pettymystä. Minusta myös monet sarjakuvan konnat ovat onnistuneita: erityisesti vaikutuin Victo Zsaszista, sillä hän oli niin karmiva, että niskakarvani nousivat pystyyn joka kerta, kun hän esiintyi tarinassa.

Sarjakuvan kuvituksesta vastaa Dustin Nguyen. Hänen kynänjälkensä on samanaikaisesti kulmikasta ja soljuvaa - jään tuijottamaan herkästi hänen kuviaan, ne vain vetävät minua puoleensa. Nguyenin kuvitus sopii erinomaisesti Dinin kirjoittamaan tarinaan, eikä se yllätä minua, sillä miehet ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä.

Streets of Gotham - Hush Money ei kuulu Dinin parhaimpiin sarjakuviin, mutta se oli siitä huolimatta viihdyttävä. Kuten aiemmin sanoin, tarina parani loppua kohden, joten en jättänyt sarjaa missän nimessä kesken. Odotin laadun paranevan jatko-osissa - vastauksen kysymykseen, paraniko se, kerron, kunhan saan arviot niistä valmiiksi.

Arvosana: ✮✮✮½

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa

©Hande
Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa
Tammi 1996

Palasin ystävänpäivän lukumaratonin aikana lapsuusmuistoihini lukemalla yhden Viiru ja Pesonen-kirjoista. Muistan, miten pyysin vanhempiani lukemaan tätä nimenomaista kirjaa minulle iltasaduksi erittäin usein, kun en vielä itse osannut lukea - tosin palasin kirjan pariin usein myöhemmälläkin iällä. Edellisestä lukukerrasta on tosin jo hyvin kauan, joten palasin lapsuuden suosikin pariin mielenkiinnolla.

Ukko Pesonen asuu maalaistalossa kissansa, Viirun, kanssa. Eräänä päivänä Kosonen, Pesosen naapuri, tulee varoittamaan alueella liikkuvasta ketusta, joka on vienyt kanoja mennessään. Pesonen aikoo suojella omia kanojaan, muttei halua tappaa kettua. Niinpä hän ja Viiru lyövät päänsä yhteen virittääkseen ketulle ansan, joka säikäyttäisi sen tiehensä. Onnistuuko kaksikon suunnitelma?

En muistanut kirjasta entuudestaan kovinkaan paljoa, mutta luettuani pari ensimmäistä sivua mieleeni muistui lukuisia yksityiskohtia tarinasta, joka on oikein mukava, hauska ja sympaattinen. Oli huvittavaa seurata kaksikon yhteistyötä: Pesosella olivat tavarat alituiseen hukassa, mutta Viiru tiesi aina niiden olinpaikan - voi, kun omatkin kissani omaisivat tuon taidon, elämäni helpottuisi suuresti. Kirjan kieli on myös sujuvaa, mistä kiitos kuuluu osittain suomentajalle, Kaija Pakkaselle.

Rakastan suuresti teoksen yksityiskohtaista kuvitusta, joka on Nordqvistin itsensä käsialaa. Kuvat kertovat oikeastaan omaa tarinaansa, sillä niissä tapahtuu hyvin paljon sellaista, mitä tekstissä ei kerrota. Kuvitus on myös erittäin ilmeikästä ja nostatti hymyn huulilleni.

Viiru ja Pesonen kettujahdissa on hurmaava, pieni tarina, joka sisältää myös opettavaisia elementtejä. Minulle tuli kirjan lukemisesta hyvä mieli - oli mukavaa nostalgioida tämän kirjan parissa. Taidankin ottaa tavoitteekseni lukea kaikki perheeni varastosta löytyvät Viiru ja Pesonen-kirjat.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kirja kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 25: kirja, jossa kukaan ei kuole.

torstai 23. helmikuuta 2017

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa
Gummerus 2004

Järjestin tämän vuoden ystävänpäivän lukumaratonin. Aloitin oman urakkani lukemalla loppuun Hovimäki-sarjan viimeisen osan. Säästelin loppua, koska en ollut vielä valmis luopumaan rakastamastani tarinasta. Päätösosa käsittelee vuodet 1920-2000 - jouduin siis ensimmäistä kertaa sarjan aikana tyystin tuntemattomille vesille, mikä pelotti ja houkutteli minua samanaikaisesti.

Ei muuta kunniaa sijoittuu Suomen historiassa aikakaudelle, josta olen tiennyt eniten ennen Hovimäki-sarjaan tutustumista. Aikajanalle mahtuu hyvin surullisekuuluisia tapahtumia, kuten kieltolaki, Lapuan liike sekä talvisota. Vaikka olen lukenut aiemmin useitakin tätä aikakautta käsitteleviä teoksia, Ei muuta kunniaa ei tuntunut vanhan toistolta. Tosin heijastelin tarinaa ja sen tapahtumia muihin lukemiini teoksiin, kuten tein myös viidennen osan kohdalla.

Hovimäki-heksalogian kuudennessa osassa on mukana vielä muutama aiemmista osista tuttu hahmo, mutta loput ovatkin minulle täysin uusia tuttavuuksia, sillä televisiosarjaa ei jatkettu viidennelle kaudelle rahoitusongelman vuoksi. Kuten aiemmissakin osissa, parrasvaloissa paistattelee nuorempi sukupolvi, vaikka myös entuudestaan tutuilla hahmoilla on merkittäviä rooleja kirjassa. Suosikkejani uusista hahmoista ovat Irina, suomalaisittain Irja, von Platen, Ulla Haglund ja Väinö Seppä - Vinön mainitsen uudestaan, sillä hänellä on tässä kirjassa suurempi rooli verrattuna viidenteen osaan. Kaikki kirjan hahmot ovat hyvin kiinnostavia ja monisyisiä - oli jälleen nautittavaa nähdä historialliset tapahtumat romaanin hahmojen kautta.

Tarina kaappasi minut tiukkaan otteeseen, jossa pysyin aivan loppuun asti. Jälleen kerran ahnehdin sivun toisensa jälkeen, sillä halusin tietää, mitä hahmoille tapahtuu historian rattaissa. Unohdin jopa pelätä kirjan loppumista, kunnes tajusin sivuja olevan jäljellä alle sata - niin suurta tunteiden myllerrystä juonenkäänteet minussa aiheuttivat. Pidettyäni taukoa lukumaratoniin asti ahmin viimeisiä sivuja kuin viimeistä päivää.

Romaanin kruunaa epilogi, jossa ollaan siirrytty välirauhan ajasta vuoteen 1999, joka on vuosi, jolloin Hovimäen ensimmäinen tuotantokausi esitettiin ensimmäistä kertaa. Oli sekä hyvin haikeaa että ihanaa edetä tarinassa lähestulkoon nykyhetkeen. Lopulta huomasin kyynelten valuvan poskiani pitkin, mutta silti virnuilin tekstille kuin mielipuoli. Ympyrä sulkeutuu mitä hurmaavimmalla tavalla - oloni oli hyvin haikea, mutta olin silti iloinen, että kuljin tämän matkan loppuun asti.

Olen hyvin kiitollinen, että Hovimäen tekijät kirjoittivat vielä Ei muuta kunniaa-romaanin, vaikka televisiosarjaan ei viidettä kautta tehty. Kirjan ansiosta sarja sai ansaitsemansa, eheän lopun - ja minä mielenrauhan. Hovimäki on aivan upea kurkistus Suomen historiaan kiehtovien henkilöhahmojen kautta, ja Ei muuta kunniaa on ehdottomasti kirsikka herkullisen kakun päällä.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Sain ruksittua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 43: kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummalli-sille lapsille

©Hande
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Schildts & Söderströms 2012

Luin alelaarista löytämäni Riggsin esikoisteoksen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Minun piti ostaa jatko-osa alunperin englanniksi, mutta minua ärsyttää omistaa jostakin sarjasta sekaisin erikielisiä osia, joten se jäi. Nyt toinen osa on kuitenkin suomennettu, joten päätin palata ensimmäisen kirjan pariin muistin virkistykseksi.

Jacob Portman on varttunut kuunnellen isoisänsä tarinoita tämän elämästä orpokodissa, jossa asuu ihmevoimia omaavia lapsista, sekä heitä vaanivista hirviöistä. Teini-ikäisenä Jacob päättää selvittää, onko isoisän jutuissa sittenkin perää, vaikka kaiken järjen mukaan ne ovat vain vanhan miehen hupsutuksia. Mitä enemmän Jacob asiaa tutkii, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että isoisä on puhunutkin totta. Ja mikä kummallisinta, nämä lapset vaikuttavat olevan edelleen elossa...

Muistikuvani juonesta olivat melko hatarat, mutta lukemisen edetessä asioita alkoi palautua mieleeni. Teoksen alku ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta tarina paranee edetessään ja lopulta jännitys on niin tiivistä, ettei kirjaa voi laskea käsistään ennen kuin sen on saanut päätökseen. Mielenkiintoani lisäsivät myös kuvituksena käytetyt vanhat vintage-valokuvat, joiden inspiroimana Riggs kirjoitti tämän romaanin. Kuvat tehostavat erinomaisesti kerrontaa sekä teoksen synkeää ja mystistä tunnelmaa.

Sanoin kirjasta vuonna 2014 seuraavasti: "Kirjassa käytetty kieli teki myös minuun vaikutuksen: lauseet ja virkkeet olivat hyvin yksinkertaisia, mutta silti vaikuttavia. Niiden ansiosta tunnelma vaihteli uhkaavasta haikeaan ja jopa iloiseen. Kokonaisuus oli kaunis sekä katkeransuloinen." Pidin siis romaanin kerronnasta - jännitän monesti nuortenkirjoihin tarttumista, sillä pelkään niiden kerronnan olevan kankeaa ja juonenkäänteiden loppuunkulutettuja ja lapsellisia. On mukavaa, ettei tämä kirja ole sellainen, toisellakaan lukukerralla.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa. Pidin eniten Jacobista, Emmasta, Millardista ja Bronwynista - en paljasta hahmoista enempää, sillä muuten tarina menee pilalle sellaiselta, joka ei kirjaan ole tutustunut. Monet teoksen henkilöistä ovat samastuttavia ja suosikkieni persoonallisuudet vetivät minua puoleensa. Nimikkohahmo neiti Peregrine ei yltänyt suosikkeihini, mutta hän herätti mielenkiintoni ja toivon, että hänestä kerrotaan jatko-osassa lisää.

Minulle tärkeintä kirjoissa on sisältö, mutta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on esineenä niin kaunis, että minun on mainittava siitä erikseen. Kannet - sekä irtonaiset että kiinteät - ovat mielenkiintoa herättävät ja sisältävät hienoja yksityiskohtia, kirjan sivut ovat paksusta ja laadukkaasta paperista ja kuvituksena toimivat vintage-kuvat on sommiteltu niin, että tunnen selaavani valokuva-albumia tarinan lukemisen lomassa.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielestäni edelleen kiintoisa lukukokemus, hyvällä tavalla erilainen. Kuten alussa sanoin, sarjan toinen osa on suomennettu, joten aion hankkia kirjan käsiini jatkaakseni eriskummallisten lasten tarinaan tutustumista - ensimmäinen osa päättyy sen verran jännittävään kohtaan.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31: fantasiakirja.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaratonin yhteiskooste

Nyt on vuoden 2017 Ystävänpäivän lukumaraton kaikkien osalta ohitse. Mukana oli yhteensä 25 osallistujaa, mikä on uusi ennätys ystävänpäivän lukumaratonin historiassa. Hienoa, että niin moni innostui lähtemään mukaan! Maratonajan laajentaminen neljälle päivälle oli selkeästi hyvä idea, sillä moni maratoonaaja ajoitti suorituksensa viikonlopulle varsinaisen ystävänpäivän sijaan.

Sivumäärät:

50 shades of books: 513
Bibliofiilin päiväunia: 770
Carry on reading: 621
Cats, books & me: 704
Eniten minua kiinnostaa tie: 624
Evarian kirjahylly: 1076
Hurja Hassu Lukija: 736
Karvakasan alta löytyi kirja: 377
Kirjablogi Dekkaritalo: 90 + 6h äänikirjan kuuntelua
Kirjapallon kirjablogi: 428
Kirjavarkaan tunnustuksia: 665
Kirja vieköön!: 589
Kirjan jos toisenkin: 301
Liiolii lukee: 448
Limalepakon kirjablogi: 99
Lukulahnan luola: 532
Lukutoukan kulttuuriblogi: 1306
Sivujen välissä: 752 + 2,5h äänikirjan kuuntelua
Taikakirjaimet: 773
Tuntematon lukija: 917
Ullan luetut kirjat: ?
Unelmien aika: 140
Villasukkamurmelin kirjablogi: 98
Vinopino kirjoja: 249
Yöpöydän kirjat: 588

Maratonilla luettiin yhteensä ainakin 13 396 sivua. Tämä on jo suuri saavutus sellaisenaan, vaikka tulos onkin vajaa. Kahdessa blogissa päästiin huikeaan, yli tuhannen sivun lukemaan. Muutama maratoonasi kipeänä, mikä vaikutti heidän suoritukseensa - nostan hattua kaikille kipeänä maratoonanneille, sillä tiedän itsekin, miten vaikeaa on lukea puolikuntoisena. Pari osallistujaa kuunteli myös äänikirjoja.

Luetut kirjat:

  • Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
  • Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
  • Margaret Atwood: Handmaid's Tale
  • Victoria Aveyard: Lasinen miekka
  • Laura Bates: Everyday sexism
  • Enide Blyton: Viisikko vanhassa majakassa
  • Jessie Burton: Nukkekaappi
  • Albert Camus: Sivullinen
  • Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
  • Kiera Cass: Eliitti
  • Chris Cleave: Everyone Brave is Forgiven
  • Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet
  • Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke
  • Aleksi Delikouras: Nörtti - New Game
  • Paul Dini: Streets of Gotham - Hush Money
  • Paul Dini, Mike Benson & Chris Yost: Streets of Gotham - Leviathan
  • Paul Dini: Streets of Gotham - The House of Hush
  • Laura Gustafsson: Korpisoturi
  • Martina Haag: Olin niin varma meistä
  • Pauliina Haasjoki: Hiukset
  • Pauliina Haasjoki: Planeetta
  • Yuval Noah Harari: Homo Deus - A Brief History of Tomorrow
  • Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa
  • Marco Hautala & Broci: Varpaat
  • Helene Hegemann: Aksolotli - yliajo
  • Kaarina Helakisa Naisen paikka
  • Rachel Hoffman: Unf*ck You Habitat
  • Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
  • Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
  • Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
  • Jouni Inkala: Nähty. Elämä
  • Tove Jansson: Viesti
  • Juha Jyrkäs: Ouramoinen
  • Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö
  • Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
  • Inkeri Karvonen: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu
  • Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin arvoitus
  • Lars Kepler: Hypnotisoija
  • Gabi Joy Kirkendall, Laura Lavender & Julie Manwaring: Luovaa tekstausta ja muita ideoita
  • Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
  • Leena Kristinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa
  • Mauri Kunnas: Yökirja
  • Mauri Kunnas: Kummallisuuksien käsikirja
  • Nam Le: Merimatka
  • Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
  • Pierre Lemaitre: Iréne
  • Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
  • Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor
  • Roope Lipasti: Viikinkisolmu
  • Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen
  • Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
  • Edgar Lee Masters: Spoon River Antology
  • Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
  • Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa
  • A. A. Milne: Nalle Puh rakentaa talon
  • Herta Müller: Sydäneläin
  • Mötley Crüe: The Dirt - Törkytehdas
  • Jennifer Niven: All the Right Places
  • Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa
  • Anni Nykänen: Mummo
  • Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
  • Yoshitoki Oima: A Silent Voice
  • Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
  • R. J. Palacio: Wonder/Ihme
  • Seita Parkkola: Viima
  • Timo Parvela, Björn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kutsu
  • Timo Parvela, Björn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Pioneerit
  • Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia
  • Irina Piippo, Johanna Vaattovaara & Eero Voutilainen: Kielen taju
  • Sylvia Plath: Sanantuojat
  • Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
  • Dolores Redondo: Näkymättömän vartija
  • Veronica Roth: Viillot
  • J. K. Rowling Harry Potter ja kuoleman varjelukset
  • J. K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them Original Screenplay
  • Sofia Samatar: The Winged Histories
  • Max Seeck: Hammurabin enkelit
  • Johanna Sinisalo: Auringon ydin
  • Jennifer E. Smith: Hello, Goodbye and Everything in Between
  • Maggie Stiefvater: The Raven Boys
  • Miina Supinen: Liha tottelee kuria
  • Uuna Syrjäsuo: Ikkuna joka oli ovi
  • Jack Thorne, John Tiffany & J. K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child/Harry Potter ja kirottu lapsi
  • Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
  • Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
  • Maria Turtschaninoff: Maresi
  • Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen - Lemmen ilot ja sydämen salat - suomalaisen rakkauden historiaa
  • Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
  • Taavi Vartia: Viikinkipoika Kaspar
  • Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6
  • Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
  • Meik Wiking: Hygge - hyvän elämän kirja
  • Gene Wolfe: The Castle of the Otter
  • Rikki - taidetta mielenterveydestä

Maratoonaajien lukemisto oli, kuten listasta voi päätellä, hyvin monipuolinen - tosin useampi bloggaaja luki muutamia samoja kirjoja urakkansa aikana. Maratonia varten luettiin kaiken kaikkiaan 94 kirjaa - jotkin niistä kokonaan, toiset taas osittain. Mukaan mahtui muun muassa romaaneja, novelleja, tietokirjallisuutta, sarjakuvia ja lastenkirjoja.

Maratonin vetäminen oli minulle positiivinen kokemus ja oli mukavaa huomata, miten moni lähti siihen mukaan. Minua jännitti kovasti tarttua toimeen, mutta onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi.
Kiitos ja iso käsi kaikille osallistujille - te teitte tästä maratonista yhteisöllisen kokemuksen ja sivusaldo on huikea!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa
Gummerus 2004

En malttanut lukea mitään "välipalakirjaa" Hovimäen neljännen osan jälkeen, vaan tartuin saman tien toiseksi viimeiseen kirjaan, sillä paloin uteliaisuudesta: televisiosarjan päätöskausi loppuu vuoteen 1907 jättäen kaiken ärsyttävästi kesken. Kirja kattaa taas vuodet 1897-1918, joten sain vuosien tuskastelun jälkeen vastauksia mieltäni vaivanneisiin kysymyksiin.

Päin nousevan Suomen rantaa käsittelee minulle tuttua aikakautta Suomen historiassa: sortovuodet alkavat, mutta suomalaiset puolustavat sinnikkäästi oikeuksiaan. Lopulta Suomi julistautuu itsenäiseksi vuonna 1917, minkä jälkeen seuraa sisällissota. Pidän aikaa hyvin mielenkiintoisena, joten minusta on mukavaa, että romaani jatkaa tarinaa pidemmälle kuin televisiosarja.

Sarjan viides osa on mukaansatempaava - se piti imussaan paremmin kuin osat 2-4. Kääntelin sivuja malttamattomana, vaikka suurimman osan ajasta tiesin, mitä tuleman piti. Toisaalta, kun vihdoin sain luettua entuudestaan tutut tapahtumat loppuun, minua alkoi pelottaa: jatkaminen tuntemattomille vesille sai miettimään, haluanko sittenkään tietää enempää. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja ahnehdin viimeiset 114 sivua aivan kuin olisin pelännyt jonkun vievän kirjan minulta kesken kaiken.

Romaanissa on paljon tapahtumia, jotka menevät ihoni alle - eikä se edes johdu siitä, että joku tuntemani omainen olisi elänyt tuota aikaa. Yksi merkittävä osatekijä tälle vahvalle tuntemukselle on monisyiset henkilöhahmot: Oolannin sodasta sortovuosiin jäi monien hahmojen osalta laimeaksi, mutta Päin nousevan Suomen rantaa parantaa edeltäjäänsä nähden roimasti. Suurin osa hahmoista herätti hyvin vahvojakin tunteita suuntaan taikka toiseen. Kuten aiemmissakin osissa, tässäkin parrasvaloissa paistattelee uusi sukupolvi, vaikka aiempiakin tuttavuuksia on mukana runsas määrä. Uusista hahmoista miellyin eniten Lindhofin sisaruksiin, Lennartiin ja Ruhtiin, pehtoori Otto Haglundiin sekä Toivo ja Väinö Seppään. Lisäksi voisin sisällyttää mukaan Felix Lindhofin - suhtaudun häneen sen verran ristiriitaisella tavalla, että voisin kutsua sitä viha-rakkaussuhteeksi.

Päin nousevan Suomen rantaa sijoittuu aikakauteen, jonka tiimoilta olen lukenut muutakin kirjallisuutta - en siis voinut olla peilaamatta romaanin tapahtumia muihin lukemiini teoksiin. Erityisen usein mieleeni tuli tapahtumia ja henkilöitä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiasta. Pohdin kovin usein, missä Linnan klassikon hahmot olivat samalla hetkellä tiettyjen Hovimäen viidennen osan tapahtumien aikaan - fiktiiviset Hirvikoski ja Pentinkulma eivät edes ole kovin kaukana toisistaan maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna.

Siinä missä heksalogian neljäs osa herätti minussa vahvoja tunteita vain tietyissä kohdissa, viides osa oli yhtä tunteiden vuoristorataa alusta loppuun. Etenkin kirjan loppupuolella, jonka tapahtumia en etukäteen tiennyt, jännitin hirmuisen paljon ja koin suuria, laidasta laitaan siirtyviä tunnekuohuja. Kolmen edellisen osan lukemisesta selvisin kuivin silmin, mutta nyt tarvitsin nenäliinoja, etten olisi kastellut kirjan sivuja. Ajoittain tuntui, että sydämeeni olisi isketty veitsi, jota romaanin tekijät vääntelivät silloin tällöin - enkä siitäkään huolimatta voinut lopettaa lukemista kesken.

Päin nousevan Suomen rantaa tempaisi minut täysillä mukaansa - en meinannut millään malttaa laskea sitä käsistäni siihen kerran tartuttuani. Suljettuani kirjan minulle tuli haikea olo, sillä Hovimäestä on jäljellä enää vain yksi kirja, ja sitten olenkin lukenut ne kaikki. Olen kuitenkin iloinen, että kirjasarjaa jatkettiin, vaikka tv-sarja päättyykin neljänteen kauteensa. Tartun suurin uteliaisuuden ja kauhunsekaisin tuntein sarjan päätösosaan.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio televisiosarjan neljännestä kaudesta:



Päin nousevan Suomen rantaa on Hovimäki-televisiosarjan neljäs ja viimeinen tuotantokausi. Käsikirjoittajat olivat suunnitelleet tekevänsä vielä viidennenkin kauden, mutta Yle lopetti sarjan rahoituksen, joten hahmojen vaiheet televisioruudulla päättyivät vuoteen 1907. Kuten jo kerroin kirjaan liittyvässä arviossani, kauden tarina alkaa sortovuosista. Toisin kuin kirjassa, ohjelmassa ei päästä näkemään Suomen itsenäistymistä, vaan tv-sarja päättyy ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan ja niiden jälkimaininkeihin.

Sarjan päätöskausi vei minut mennessään historiallisten raamien sekä hahmokehityksen ansiosta. Vanhojen tuttujen ja uusien hahmojen elämät nivoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen aikakaudella, joka kiinnostaa minua kovasti. Vaikka yritin harkita hidasta nautiskelua viimeisen kauden kohdalla, päädyin maratoonaamaan sen kahdessa vuorokaudessa.

Pidin näyttelijätyöstä jälleen kerran kovasti - tosin ensimmäisellä katselukerralla vuonna 2009 oli hyvin outoa tunnistaa monia näyttelijöitä ja nimenomaan heidän äänistään. Tuli hihkuttua, että tuossahan on Powhatan ja tuo on Phoebus ja tuo on Jasson häntä ja voi hyvänen aika, siinähän on Tuttiritari. Eli siis moni näyttelijä oli minulle tuttu lapsuuteni televisio-ohjelmista sekä animaatioelokuvista. Kun nämä huomiot olivat minusta huvittavia, niin koin minä yhden järkytyksenkin: Tapani Kalliomäki, joka näytteli ensimmäisellä kaudella Magnus Lindhofia, palasi esittämään ensimmäisen hahmonsa pojanpojan poikaa, Felix Lindhofia. Mitä useamman kerran olen sarjaa katsonut, sitä enemmän olen alkanut ihailla Kalliomäkeä, sillä tutuista kasvoistaan huolimatta en ikinä näe häntä neljännellä kaudella Magnuksena, vaan Felixinä - kuten pitääkin. Nämä kaksi hahmoa ovat persooniltaan hyvin erilaisia, joten Kalliomäki tekee vakuuttavaa työtä.

Kalliomäen lisäksi minuun tekivät vaikutuksen Tapani Perttu Wilhelm Lindhofina, Leena Pöysti Ruth Lindhofina, Carl-Kristian Rundman Otto Haglundina ja Antti Mikkola Lennart Lindhofina. Lisäksi minun on annettava erityismaininta Riko Eklundhille, joka esittää edelleen Axel Ingbergiä, joka on kauden tapahtuma-aikoihin jo lähes 100-vuotias - Eklundhilla oli ikää kauden tekoaikana 37. Hänen hahmonsa on kauden parasta antia! Ollakseen alle nelikymppinen mies on minusta erittäin uskottava vanhus - ylistän suuresti myös maskeerausta erinomaisesta lopputuloksesta. Muissa rooleissa viimeisellä kaudella nähdään muun muassa Anna-Leena Härkönen, Johan Storgård, Erja Manto, Jukka Leisti, Reidar Palmgren, Lauri Tilkanen, Johanna Kokko, Mikko Bredenberg ja Sami Markus.

Pidin Hovimäen päätöskaudesta, mutta se jää inhottavasti kesken - surumielisyyden lisäksi mielessäni herää liian monta kysymystä, että voisin tyytyä sarjan hyvin avoimeen päätökseen, kun suuret, historialliset mullistukset ovat vasta tuloillaan. Onneksi on vielä yksi kirja lukematta, sillä se tarjoaa vastaukset kysymyksiini. Neljäs tuotantokausi saa minulta neljä ja puoli tähteä kokonaisen viiden sijaan.

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.