torstai 30. maaliskuuta 2017

Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja

©Hande
Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja
Osuuskumma 2017

Jos on lukenut blogiani pidemmän aikaa, tietää, että olen kahden ihanan kissan äiti. Pidän eläimistä myös ylipäätään, joten niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa minua. Kun sain tietää, että Osuuskummalta ilmestyy kissojen ympärille keskittyvä novelliantologia, pyysin siitä arvostelukappaleen luettavakseni ja sain sen. Kiitokseni kustantamolle.

Varjoisilta kujilta sisältää 11 novellia, joissa kissoilla ja niiden luonteella on keskeinen rooli: mukana on kissamaisia ihmisiä sekä kissoja, jotka muun muassa ratkovat rikoksia, juonittelevat väärintekijöitä vastaan ja metsästävät Rottakuningasta. Kullakin novellilla on oma kirjoittajansa - tosin yhdellä novellilla on kaksi tekijää. Tarinoiden tekijät ovat hyödyntäneet oivallisesti kissojen ominaisuuksia sekä kissoihin liitettyjä uskomuksia.

Kertomuksien taso vaihteli jonkin verran: osa oli minulle mitäänsanomattomia, kun taas jotkut olivat niin kekseliäitä, etten voinut muuta kuin ihailla - pari novellia jopa nostatti niskakarvani pystyyn. Novellivalikoimasta tykästyin eniten viiteen tarinaan: Valkoisen kissan kuolema, Rottakuningas, Suvikulta, Peto ja Kissa joka jäi.

Novelleissa esiintyy erilaisia kirjallisuuden lajityyppejä, mikä monipuolisti kokoelmaa. Edustettuina olivat esimerkiksi dekkarit, kauhu, dystopia sekä historiallinen kirjallisuus. Laajan genrevalikoiman lisäksi kertomuksissa esitellään erittäin mielenkiintoisia näkökulmia, jotka saivat minut pohtimaan ihmisyyttä ja kissoja sekä niiden kiehtovuuden voimaa - ovathan kissat innoittaneet muun muassa monia taiteen tekijöitä.

Varjoisilta kujilta on kissoille kunniaa tekevä ja kiintoisa antologia. Se ei lyönyt minua ällikällä, mutta herätti minussa erilaisia tunteita ja hyvin syvällisiäkin ajatuksia. Suosittelen teosta heille, joiden sydämessä on erityinen paikka kissoille.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

©Hande
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden
hermoista 1939-1945
WSOY 2013

Ostin Kivimäen teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2013 hänen haastattelunsa innoittamana. Minua on monien vuosien ajan mietityttänyt toisen maailmansodan vaikutukset suomalaissotilaiden mielenterveyteen, joten tämä Tieto Finlandiallakin palkittu kirja ilmestyi kuin tilauksesta. Luin teoksen pian ostamisen jälkeen, mutta halusin palata nyt sen pariin Uudelleen luettua- sekä Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteiden inspiroimana.

Noin 18 000 suomalaissotilasta oli hoidettavana toisen maailmansodan aikana päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Kivimäen väitöskirjan laajennettu versio selvittää, millaisia olivat ne mieleltään sairastuneet sotilaat, jotka pääsivät psykiatriseen hoitoon, millä keinoilla enemmistön onnistui rämpiä järkyttävien kokemusten läpi ilman henkistä murtumista, miten sairastuneisiin suhtauduttiin sekä millaisissa paikoissa ja millä keinoilla heitä hoidettiin.

Kirja on erittäin kattava ja kiinnostava: yksistään Kivimäen käyttämien lähteiden luettelo kattaa 62 sivua teoksesta ja kuten yllä kerroin, aihetta käsitellään useammasta näkökulmasta - kyse ei ole tosiaankaan mistään pintaraapaisusta. Psykologia ja historia ovat kiehtoneet minua lapsesta asti ja nautin asioiden perinpohjaisesta selvittämisestä, joten tällainen syväluotaava tutkimus sopii minulle kuin nakutettu.

Vaikka pidän tietokirjoista, jännitän aina sellaiseen tarttumista: pelkään tekstin olevan kankeaa, jolloin lukukokemus muuttuu tahmeaksi. Murtuneet mielet on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen - tosin se sisältää muutamia tilastoja sekä tutkimusterminologiaa, joten niiden tuntemuksesta oli minulle hyötyä. Asiat ilmaistaan silti selkeästi eli kärryillä pysyy ilman sen suurempaa perehtyneisyyttä tutkimuksien tekoon.

En voinut olla ajattelematta tietokirjaa lukiessani muita lukemiani, sodan kokeneiden henkilöiden kirjoittamia teoksia rintamaoloista. Huomasin niissä olevan muun muassa monia niistä elementeistä, jotka olivat Kivimäen mukaan olennaisia henkisen romahtamisen välttämisessä näissä rankoissa olosuhteissa. Muistin myös, miten joissakin teoksista on kuvailtu sellaisia henkilöitä, joiden henkiselle sietokyvylle sodan aiheuttamat koettelemukset olivat liikaa. Lisäksi oli kiintoisaa havaita, että nykykielessä edelleenkiin käytössä olevat termit "hermojen menettäminen" sekä "tärähtänyt" henkisen murtumisen kuvaajina juontavat juurensa sota-aikaan.

Teosta rikastuttavat otteet tavallisten sotaveteraanien muistelmista, psykiatrien kirjoittamista artikkeleista ja lausunnoista sekä rintamalla "tärähtäneiden" sotilaiden tarinat. Nämä aikalaiskuvaukset toivat aiheen lähemmäksi minua, joka en ole sota-aikaa kokenut. Erityisen paljon minua kiinnostivat psykiatriset potilaat ja heidän tarinansa. Niistä kaikista mieleenpainuvin oli mielestäni jo esipuheessa esitelty Urpo Viinikaisen tapaus: hän oli lääketieteen kandidaatti, joka sai hermoromahduksen kesällä 1944. Hän pakeni metsään jättäen pataljoonansa monen päivän ajaksi ilman lääkäriä. Psykiatri julisti miehen syyntakeettomaksi, mutta hänet tuomittiin siitä huolimatta kuolemaan sotilaskarkuruudesta ja tuomio pantiin täytäntöön heti oikeudenkäynnin jälkeen.

Viinikaisen kohtalo on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvastaa silti osuvasti tuolloisen yhteiskunnan suhtautumista henkisesti haavoittuneisiin sotilaisiin. Romahtamisen syiden katsottiin olevan aina potilaassa itsessään, eikä psykiatrisessa hoidossa olleille sotaveteraaneille myönnetty korvauksia edes 90-luvulla, jolloin esimerkiksi posttraumaattinen stressihäiriö oli ollut jo kauan tunnustettu sairaus. Tämä kaikki tuntuu minusta järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, mutta Kivimäki pysyy teoksessaan puolueettomana: hän ei syyllistä ketään ja esittelee kustakin aiheesta mahdollisimman monta puolta auttaen minua ymmärtämään kokonaiskuvaa.

Murtuneet mielet on monipuolinen ja kiinnostava teos ihmisistä, jotka eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin ja jotka on tahdottu unohtaa sotahistoriaan liittyvänä häpeäpilkkuna. Kirjan tiedot jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja tarjoavat erilaisen näkökulman sodan ylistämisen rinnalle. Vaikka sodassa murtuneille kirjan ilmestyminen taitaa olla jo liian myöhäistä, olen iloinen, että nämäkin sotaveteraanit ovat saaneet vihdoinkin paikan historian tutkimuksessa. Kivimäen teos oli yhtä vaikuttavaa luettavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja sen pariin oli mieluisaa palata. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Minun on pakko kiitellä oikein erikseen Mika Tuomista vangitsevasta kannesta, joka kuuluu kotikirjastoni suosikkeihin.
P. P. S. Sain kirjan lukemalla täytettyä Helmet-lukuhaasteen kohdan 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

©Hande
Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö
Reuna 2017

Olen huono kirjakatalogien tutkailemisessa tai eri kustantamoiden tarjonnan seuraamisessa. Kuitenkin, kiitos muiden kirjablogien, sain kuulla Kaarlelan romaanista. Se alkoi kiinnostaa minua, joten pyysin siitä arvostelukappaletta ja sain sen - kiitos kustantamolle!

Lasissa on tyttö kertoo lama-ajan Suomessa teinivuosiaan elävästä, nimettömäksi jäävästä tytöstä, joka tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi: perhe on hyvin etäinen eikä ainoa kaverikaan tunnu oikeasti välittävän. Tyttö yrittää kahlata vaikean elämänsä läpi, vaikka valoa ei tunnu olevan tunnelin päässä. Tytön vaiheiden lisäksi kirjassa kuvaillaan 1990-lukua ja aikakauden vaikutusta ihmisten elämään paikkakunnalla.

Romaanin vahvuus on tarkassa ihmiskuvauksessa: Kaarlela havannoi terävästi erilaisia henkilöitä, ja heidän toimintaansa oli helppoa ymmärtää huolimatta siitä, hyväksyinkö sen vai en. Kaarlela onnistuu myös sukeltamaan hahmojen pintakerroksen alle, minkä näkee erityisen hyvin päähenkilöstä, joka ei ole vain ongelmiensa summa - pinnan alla elää vahvana herkkyys, empatia, tahto pidellä lankoja omissa käsissään sekä sitkeys.

Tarina on kaikkea muuta kuin kepeä, eikä se päästä lukijaa helpolla. Teos oli ajoittain hyvin ahdistavaa luettavaa, eikä vähiten siksi, että tunnistin tytössä olevan paljon menneiden vuosien itseäni. Tämän kirjan kohdalla minua suorastaan pelotti, miten kosolti löysin samastumiskohtia: ymmärsin tytön ajatuksia erinomaisesti ja tunnistin yhteisiä tekijöitä myös hänen ja oman luonteeni välillä. Samaan aikaan olin kuitenkin hyvin huojentunut, sillä negatiiviset yhdistävät tekijät ovat osaltani takana päin.

Kaarlelan teos on vaikuttava, mutta se ei kuitenkaan mennyt aivan ihoni alle. En osaa sanoa syytä, mutta kaikesta huolimatta tarina jäi minulle hieman etäiseksi: en kyennyt eläytymään kirjan tapahtumiin täysillä enkä kokenut vahvoja tunteita sitä lukiessani. Seikka ei häirinnyt kuitenkaan lukukokemustani liikaa, sillä luin romaanin nopeasti loppuun.

Lasissa on tyttö on erittäin rankka kertomus, joka sisältää paljon tavaraa pienessä paketissa. Se jäi pohdituttamaan minua lukemisen jälkeen eikä jättänyt minua aivan heti rauhaan. Valitettavasti romaani ei kuitenkaan imaissut minua täysin mukaansa, vaan jätti hiukan kylmäksi. Silti tarina oli kiintoisa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuoden 2017 uutuuskirja.
P. P. S. Tämä on blogini 200. kirjoitus.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

©Hande
Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen
Otava 2011

Minua ovat aina kiehtoneet tositarinat vaikeuksista kärsineistä ihmisistä, jotka ovat oppineet tavalla tai toisella selättämään hankaluutensa tai elämään niiden kanssa. Tämän tiedon valossa on tuskin yllättävää, että myös Iso- Britanniaa vuosina 1936-1952 hallinnut, änkyttävä kuningas Yrjö VI (1895-1952) on kiinnostanut minua. Olen nähnyt sekä elokuva- että näytelmäversion hänestä kertovasta Kuninkaan puheesta, joten löydettyäni tämän tietokirjan vuosia sitten kirjakaupan alennuslaarista en voinut olla ostamatta sitä. Päätin vihdoinkin tarttua teokseen #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Teos on Yrjö VI:nnen änkytystä hoitaneen, australialaissyntyisen Lionel Loguen (1880-1953) pojanpojan, Mark Loguen, sekä Peter Conradin käsialaa. Kirja on kirjoitettu Lionel Loguen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, ja kattaa puheterapeutin koko elämänkaaren painottaen kuitenkin hänen ja Yorkin herttua Albertin, myöhemmin kuningas Yrjö VI:n, välistä hoitosuhdetta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen: pidin suuresti Kuninkaan puhe- elokuvasta sekä -näytelmästä, mutta niissä on otettu taiteellisia vapauksia, jotta tarinankerronnalliset aukot on saatu täytettyä. Nautin kirjan lukemisesta, sillä se sisältää pelkkää faktatietoa - tutkijasieluna haluan aina tietää totuuden ja mikä olisikaan parempi tapa saada se selville kuin ensi käden tiedon kautta.

Mark Loguen mukaan hänen isoisänsä ei kuvaillut hoitometodejaan erityisen paljon, mutta joitakin mainintoja päiväkirjamerkinnöistä löytyy. En ole alan asiantuntija, mutta Logue vaikuttaa olleen ainakin joidenkin käyttämiensä metodien osalta aikaansa edellä - tunnistin nimittäin osan niistä omasta kokemuksestani: minulla oli lapsena ärrävika ja kävin erityisopetuksessa päästäkseni vaivasta eroon. Oli kiehtovaa huomata, että Logue on käyttänyt samoja menetelmiä monta vuosikymmentä aikaisemmin.

Teos sai minut pohtimaan, miten raskasta on ollut olla puhevikainen monarkki, sillä puheiden pitäminen on kuulunut olennaisena osana virkaan. On myös kiehtovaa huomata, että Loguesta ja kuninkaasta tuli ilmeisen läheisiä hoitosuhteen myötä - tämä on kiintoisaa, erityisesti kun otetaan huomioon heidän olevan eri yhteiskuntaluokista aikana, jolloin luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan. Kaikki tämä herätti minussa ihailua ja kunnioitusta kumpaakin miestä kohtaan.

Kuninkaan puhe valottaa kiinnostavasti niin Lionel Loguen kuin myös Yrjö VI:n elämää sekä heidän välillään vallinneesta siteestä. Loguen pojanpoika ja Conradi ovat nähneet vaivaa kootessaan päiväkirjojen ja muiden lähteiden pohjalta eheän kokonaisuuden - tässä on elämäkerta minun makuuni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14: valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Paul Dini: Streets of Gotham - The House of Hush

©Hande
Paul Dini: Streets of Gotham - The House of Hush
DC Comics 2011

Viimeinen kirja, jonka ehdin lukea loppuun ystävänpäivän lukumaratonin aikana, oli Streets of Gotham-kokoelman päätösosa, The House of Hush. Tällä kertaa Paul Dini on tarinoiden osalta yksin puikoissa - kuvituksesta on vastannut jälleen kerran Dustin Nguyen, joten kokonaisuuden tyyli pysyy samana kaikilta osin.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Tommy Elliotin eli Hushin suunnitelma tuhota Bruce Waynen perintö esiintymällä itse miljardöörinä ei ole sujunut kovin hyvin: vaikka gothamilaisille juoni myy kuin häkä, Brucen läheiset eivät anna höynäyttää itseään, ja Tommy onkin tiukasti Batmanina toimivan Dick Graysonin sekä tämän liittolaisten valvonnassa. Elliotille koittaa kuitenkin tilaisuus livahtaa tiehensä ja kostaa Waynen perheelle katkeran gangsterin avulla. Hush ei ole kuitenkaan ainoa, joka tuottaa päänvaivaa Yön ritarille, sillä samoihin aikoihin Gothamia alkaa vaivata tahdottomina zombeina rellestävien ihmisten aalto.

Streets of Gotham-sarjan kolmas osa sisältää edeltäjästään poiketen vain kaksi tarinaa: nimikkotarinan sekä The Carpenter's Talen, joka keskittyy Gothamin vähemmän tunnettuun konnaan, Carpenteriin. Tämä kertomus oli mielestäni melko laimea, mutta onneksi se oli ensimmäisenä, jolloin sen tylsistyttävä vaikutus pyyhkiytyi mielestäni päästyäni käsiksi The House of Hush-tarinaan.

Nimikkotarinasta pidin hyvinkin paljon, sillä juoni oli kiehtova ja se sisälsi paljon kiinnostavia elementtejä, muun muassa takaumia liittyen Brucen vanhempiin sekä pakkaa sekoittavan mysteerin tahdottomana rikoksia tekevistä henkilöistä. Tarina imaisi mukaansa jännittävyydellään sekä juonenkäänteillään. Tunnelma oli enimmäkseen melko synkkä ja hyytävä, mutta ajoittain sain nauraakin, erityisesti Batmanin harrastamalle kuivalle huumorille. Suurin yllätys oli tieto, että Bruce Wayne onkin elossa ja on pukenut jälleen ylleen Batmanin manttelin ja naamion - lienee tarpeetonta sanoa, että ilahduin uutisesta ikihyviksi.

Tälle kohdalle tuli naurettua ehkä liiankin pitkään. :D

Juonipaljastukset päättyvät.

Dini käsittelee jälleen kerran taitavasti ihmissuhteita, niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Oli kiintoisaa lukea takaumien kautta tarinaa, jossa kerrotaan, miten Brucen vanhemmat ovat tutustuneet - tällaiseen en ole törmännyt koskaan aikaisemmin Batman-sarjakuvissa. Pidin suuresti myös siitä, miten kaikki hahmot linkittyivät jotenkin toisiinsa, erityisesti nimikkotarinassa. Ihmissuhteet ovat kuitenkin myös yksi The Carpenter's Talen harvoista hyvistä puolista.

The House of Hush päättää Streets of Gotham-kokoelman hienolla tavalla. Vaikka laimeahko Carpenter-tarina latisti kokonaisuutta, nimikkotarina oli niin vetävä, ettei sarjakuvaa voi missään nimessä väittää huonoksi lukukokemukseksi. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa sarjakuvia, joissa Hush on mukana, sillä hän on erittäin kiintoisa lisä Batmanin vihollisgalleriaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Paul Dini, Mike Benson & Chris Yost: Streets of Gotham: Leviathan

©Hande
Paul Dini, Mike Benson & Chris Yost: Streets of Gotham: Leviathan
DC Comics 2010

Palasin lukumaratonin aikana Kainuun maisemista Gothamin suurkaupunkiin jatkamalla Streets of Gotham-sarjan parissa. Ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta se päättyi niin jännittävästi, että halusin jatkaa sarjaa. Tätä toista osaa on ollut kirjoittamassa Paul Dinin lisäksi Mike Benson sekä Chris Yost.

Leviathan keskittyy erityisen paljon Batmaniin sekä tämän liittolaisiin. Hush Moneyssa keskeisessä asemassa ollut Tommy Elliot eli Hush on niin sanotusti kahvitauolla - hän ei siis esiinny tässä osassa lainkaan. Muita rikollisia sarjakuvassa nähdään kylläkin, erityisesti Victor Zsaszia. Kokoelma koostuu useammasta, erillisestä tarinasta, mutta ne muodostavat yhdessä toimivan ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Streets of Gotham-sarjan toinen osa on minusta huomattavasti edeltäjäänsä vetävämpi juonen osalta. Sarjakuvan tunnelma on hyytävä, enkä voinut laskea kirjaa käsistäni hetkeksikään. Minusta oli myös kiintoisaa huomata, että tarinoissa vallitsi arvoitusdekkareiden tuntua: Leviathanissa korostuu rikosten ratkominen ja lukijalle tarjotaan mahdollisuutta selvitellä niitä samaan aikaan Yön ritarin kanssa. Jotkut tapauksista olivat hyvinkin jännittäviä ja mukaansatempaavia, mutta osa juonenkäänteistä sortui ennalta-arvattavuuteen. Nautin kuitenkin kovasti siitä, että pääsin käyttämään aivojani tarinoiden aikana.

Teos syventyy entistä paremmin henkilöhahmoihin sekä heidän välisiinsä suhteisiin. Koska moni asia on muuttunut Gothamissa, on erityisen mielenkiintoista nähdä, miten tapahtumat ovat muokanneet hahmoja, heidän toimintaansa sekä heidän välejään muihin hahmoihin. Parasta antia olivat Batmanin ja hänen liittolaistensa keskinäinen dynamiikka tarinoiden aikana sekä monien hahmojen, niin sankareiden kuin konnienkin, hahmokehitys.

Suosikkini sarjakuvan kertomuksista oli ehdottomasti Chris Yostin käsialaa oleva nimikkotarina. Sen aikana rakentui erinomainen jännite, enkä ollut kovin varma, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Pidin myös Dinin kirjoittamista kolmesta tarinasta: In the Bleak Midwinter, The Heroes ja Final Cut. Kiehtovinta niissä oli hahmokehitys, joka kuuluukin Dinin tarinankerronnallisiin vahvuuksiin. Mike Bensonin kynäilemä tarina, Hardcore Nights, oli mukiinmenevä, mutta valitettavasti sen loppuratkaisun arvasi turhankin helposti. Jännittävät hetket maustettiin jälleen Dustin Nguyenin kuvituksella, joka kruunasi kokonaisuuden.

Streets of Gotham - Leviathan on kiintoisa sarjakuva, jonka taso oli huomattavasti edeltäjäänsä parempi. Täydellinen tämäkään kirja ei ollut, mutta siitä oli hyvä jatkaa sarjan päätösosaan, The House of Hushiin.

Arvosana: ✮✮✮✮

torstai 2. maaliskuuta 2017

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

©Hande
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2007

Koirankynnen leikkaaja on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta koskaan ei ole vaikuttanut olevan oikea hetki siihen tarttumiselle. Olen päättänyt lukea tänä vuonna enemmän kotimaista kirjallisuutta, joten halusin sisällyttää suomalaista lukemistoa myös ystävänpäivän lukumaratoniin. Ajattelin silloin olevan sopiva hetki Huovisen klassikon lukemiselle ja lainasin sen vanhemmiltani.

Romaani kertoo Mertsi Vepsäläisestä, joka on saanut jatkosodassa luodin osuman päähänsä. Haavoittuminen on vaikuttanut miehen terveyteen niin, ettei hän kykene kovin raskaaseen työhön - on vamma vaikuttanut hänen luonteenlaatuunsakin. Sattumalta Mertsin mieleen kehittyy haave: hän haluaa auttaa työtoverinsa koiraa leikkaamalla tätä vaivaavat kannukset. Kirja kuvaa Mertsin vaiheita ja samalla sodasta toipuvaa Suomea.

Mertsi on hyvin sympaattinen hahmo, ja hän voitti minut puolellensa alusta alkaen. Hän on kyllä taantunut vammansa takia puolikuntoiseksi, mutta tyhmä hän ei missään tapauksessa ole. Oli sydäntäsärkevää lukea häntä suuresti vaivaavista päänsäryistä ja muistinmenetyksistä sekä siitä, kuinka hän kykenee ansaitsemaan elantonsa vain muiden hyväntahtoisuuden varassa. Ajoittain oudon käytöksen sekä lukuisten vaivojen synnyttämän verhon takaa paljastuu kuitenkin mahtava ja hyväsydäminen persoona, jonka vaiheissa myötäelin vahvasti mukana.
"Pakkanen tuoksui puhtaalta kuin vastapesty lakana, kuin näädän päistärkarva, kuin auringossa säkenöivä lumi." 
Teoksen kerronta on korutonta ja sisältää paljon tuokiokuvausta - tarina etenee turhia hötkyilemättä, ja se sopii romaanin tunnelmaan erinomaisesti. Kun Huovinen kuvailee lähes neljänkymmenen asteen pakkassäätä Kainuussa, ei tee lainkaan mieli kiirehtiä, sillä ilma tuntui kylmenevän ympärilläni, vaikka olinkin lukemassa sisätiloissa. Teksti tuntuu yksinkertaiselta, mutta on samaan aikaan yksityiskohtaista, paljonpuhuvaa sekä koskettavaa. Sanat tuntuvat soljuvan eteenpäin jättäen kuitenkin mieleeni syvän jäljen. Kerronta sisältää myös ristiriitaisuuksia, jotka luovat kiintoisan kontrastin: romaanissa kuvaillaan pula-ajan ankeutta sekä savottatyön rankkuutta, mutta toisaalta se sisältää maalailevaa, kauniiden talvimaisemien sekä ihmisten pienien, mutta sitäkin merkittävämpien hyvien tekojen kuvailua.

Pidin kirjasta paljon, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua tyystin mukaansa. Jouduin pohtimaan pidemmän aikaa, mikä aiheutti tämän tuntemuksen, mutta lopulta tajusin syyksi lievän etäisyyden tunteen. Teoksen henkilöhahmoiihin ei saanut erityisen vahvaa kosketuspintaa - jopa Mertsi jää jonkin verran etäälle, vaikka kiinnyinkin häneen. Olisin kaivannut hieman lisää syvyyttä osaan kirjan henkilöistä, etteivät he olisi jääneet hahmoiksi, joista en onnistunut muodostamaan minkäänlaista mielipidettä.
"Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että vielä oltiin hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin."
Koirankynnen leikkaaja on mukavan verkkaisesti etenevä, mutta hyvin tarkkanäköinen tarina sotainvalidien asemasta sekä savottatyöläisten elämästä pula-ajan Suomessa. Romaanissa kuvaillaan elämän karuutta, mutta se on silti omalla tavallaan hyvin kaunis kertomus - lempeän melankolinen. Teos sai minut kiinnostumaan Huovisen muustakin tuotannosta ja tulen varmasti tutustumaan hänen muihinkin töihinsä tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.