torstai 31. toukokuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

©Hande
Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
Bazar 2018
Maailma on mielenkiintoinen paikka tytölle, joka pitää korvansa auki.
Pääsin huhtikuussa ajan tasalle Flavia de Luce-sarjassa - eihän tässä ole mennyt kuin 10 kuukautta. Luettuani Nokisen tomumajan arvoituksen tammikuussa jäin odottamaan uusimman osan ilmestymistä. Maaliskuussa pyysin teoksesta arvostelukappaletta ja sain sen - kiitokset kustantajalle! Luin kirjan olosuhteisiin nähden melko nopeasti, mutta kirjoittaminen venyi näin pitkälle kiitos koulukiireiden ja niistä seuranneen väsymyksen.

Flavia on palannut kotiin Kanadasta ja odottaa innolla jälleennäkemistä isänsä kanssa. Tämä on kuitenkin sairaalassa keuhkokuumeen kourissa, eikä häntä voi mennä vielä tapaamaan. Isosiskojen ja serkun seura tuntuvat ahdistavilta, mutta sattuma tarjoaa keinon heidän välttelemiseensä: suorittaessaan hänelle uskottua tehtävää Flavia törmää ruumiiseen. Kuolintapauksen selvittämisen myötä tyttö saa muuta ajateltavaa kotihuolien sijaan.
Jo jonkin aikaa minusta oli tuntunut, etten ollut oma itseni. Vaikka sitä inhotti myöntää, viime kuukausien tapahtumat olivat järkyttäneet minua pahasti. En ollut todellakaan se Flavia de Luce, joka olin ennen ollut. En vielä tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, mutta ennen sen selviämistä tunne oli kuin valtava, näkymätön taakka: koko maailman paino.
Romaanin arvoitus teki minuun vaikutuksen erilaisuudellaan: siinä oli edellisistä osista tuttuja elementtejä, mutta se alkoi kulkea omia polkujaan tuoden virkistävää vaihtelua Flavian seikkailuihin. Kaikista eniten nautin kuitenkin Flavian kehittymisestä hahmona. Erityisen sydäntä lämmittävää oli Flavian ja Doggerin suhteen käsitteleminen: Dogger on eräänlainen isähahmo Flavialle, aivan kuten Alfred Pennyworth Bruce Waynelle. Sotakokemustensa traumatisoima kartanon jokapaikanhöylä on vienyt sydämeni jo aikaisemminkin, mutta hänen ja Flavian erityisen siteen tarkempi käsittely sai minut sulamaan. Olen iloinen siitä, että Bradley onnistuu tuomaan hahmoistaan esiin uusia puolia, vaikka kyseessä on jo kahdeksas osa.
Pellen esittäminen ei ole helppoa. Olen tullut siihen tulokseen, että pellejä on maan päällä ainoastaan siksi, että ne täyttävät muiden ihmisten tarpeita, ja niillä on suuri riski tyhjentyä itse kokonaan.
Kolmasti naukui kirjava kissa on synkin tähän mennessä ilmestyneistä Flavia-kirjoista. Se ui teemojensa osalta entistä syvemmissä vesissä ja pohtii ihmisyyttä sekä varttumista todella monisyisesti. Erityisesti minua ravisteli romaanin loppu, joka tuntui kylmän rätin läimäisyltä vasten kasvoja - suuni loksahti auki kirjaimellisesti, vaikken täysin yllättynytkään viimeisten sivujen käänteestä.

Teos nousi suosikikseni koko sarjasta: mukana olivat nerokas sanailu, sarkastinen huumori ja muutkin piirteet, jotka saivat minut aikanaan rakastumaan Flaviaan, mutta tarina tarjosi myös paljon uusia ulottuvuuksia. Jään odottamaan malttamattomana syyskuuta, jolloin seuraava osa ilmestyy.
Sellaista kasvaminen minun tietääkseni on: vähitellen narut putoavat ja sitä joutuu seisomaan omilla jaloillaan.
Arvosana: ✮✮✮✮✮

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

©Hande
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret
Otava 2018

Sain mahdollisuuden lukea tämän teoksen ennen sen julkaisua ja tartuin tilaisuuteen innolla - kiitos kustantamolle. Kiinnostuin teoksesta, koska sen sanottiin miellyttävän Jane Austenin ystäviä. Olen kertonut jo aiemmin lukeneeni kaikki Austenin romaanit ja historian kiinnostavan minua muutenkin, joten en voinut vastustaa kiusausta lukea 1870-luvun Suomeen sijoittuvaa teosta.

Adele Wilenius on 19-vuotias paronin tytär, joka matkustaa Turkuun aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Koulutuksensa ajan hän asuu sukulaisensa, kreivi Gyllenfredin luona ja tuo residenssiin uutta eloa eloisalla luonteellaan sekä valtavirrasta poikkeavine mielipiteineen. Adele tutustuu ajan mittaan kahteen neitoon, tukholmalaiseen Margarethaan ja porvaritaustaiseen Beatriceen. Tytöt päätyvät monenmoisiin kommelluksiin - ja yrittävät siinä samassa tehdä hyvät naimakaupat.
"Etkö pelkää että sinua pidetään liian lukeneena kun tiedät noin paljon?" Margaretha värisi. "Joku voi luulla, että olet sinisukka." "Mutta sehän olisi hänen ongelmansa eikä minun, eikö totta?" kuului tyyni vastaus. "Papa sanoo, että naistenkin aivot ovat käyttöä varten."
Kultaportin kaunottaria on verrattu Jane Austenin ja Kaari Utrion teoksiin. Utriolta olen lukenut vain yhden romaanin vuosia sitten, joten olen jäävi sanomaan siitä mitään, mutta Medbergin teos muistutti hieman tunnelmaltaan ja kaavaltaan Austenin tuotantoa. Romaani oli kuitenkin omanlaisensa, vaikka Medberg oli selvästi ottanut vaikutteita muun muassa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

Tarinan kaava oli minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, joten lopputulosta ei ollut vaikea arvata. Silloin on tärkeää, että päätökseen johtavat käänteet ovat mielenkiintoisia, ja Kultaportin kaunottaret onnistuu siinä: romaanissa kuvaillaan oman historian tietämykseni perusteella osuvasti tarinan aikakauden seurapiirielämää ja kertomuksen päähenkilöt ovat mielenkiintoisia. Pidin myös kovasti siitä, miten monet teoksen hahmoista kyseenalaistivat aikakautensa asenteita naisia kohtaan - tosin välillä minulle tuli tunne, että asiaa tungettiin väen vängällä naamalleni julistaen: "näettehän varmasti, että tämä kirja on feministinen". Teoksesta löytyy kyllä feministisiä piirteitä, joista pidän, mutta loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, löytävätkö teoksen sankarittaret itselleen aviomiehet, vaikkakin myötämieliset vaimojensa mahdollista työntekoa tai opiskelua kohtaan.

Nautin suuresti romaanin ajankuvasta ja sen uskottavuudesta: yksityiskohtaiset kuvaukset kulttuurista, ruoasta, muodista, yläluokan elämästä, naisten koulutuksesta, luokkaerojen vaikutuksesta ihmisten välisiin kanssakäymisiin sekä ylimystön muodollisen etäisistä suhteista jopa lähisukulaisiinsa loivat 1870-luvun Turun silmieni eteen, aivan kuin olisin ollut itse paikalla todistamassa teoksen tapahtumia. Samanaikaisesti oli virkistävää, että teoksessa oli hahmoja, jotka kapinoivat joitakin aikakauden tapoja vastaan pysäyttäen muitakin ajattelemaan, onko senhetkinen asennemaailma sittenkään paras mahdollinen.

Ajankuvan lisäksi pidin kovasti siitä, miten hahmot kehittyivät tarinan edetessä. He olivat inhimillisiä puutteineen ja vahvuuksineen, eivätkä tapahtumat kehittyneet kuin taikaiskusta, vaan niiden annettiin kypsyä rauhassa. Vaikka nämä kehityssuunnat olivatkin etukäteen arvattavissa, päähenkilöiden vaiheet kiinnostivat sen verran paljon, ettei se häirinnyt lukukokemusta. Ajoittain kerronta sai kuitenkin harlekiiniromaanien maailmaa muistuttavia piirteitä, kun naisten kaunista ulkomuotoa tai miesten lihaksikkaita käsivarsia tarkkailtiin yksityiskohtaisesti sen verran usein, että asia alkoi ajoittaisesta koomisuudestaan huolimatta jopa ärsyttää. Vähemmällä julistamisella yksityiskohdat olisivat olleet toimivampia - ovathan teoksen päähenkilöt myöhäisteini-iässä, vaikkei kyseistä käsitettä ollut olemassa vielä 1870-luvulla.

Kultaportin kaunottaret on hyvän mielen kirja, jonka miljöön ja hahmojen parissa viihtyi hyvin - romaani on täydellistä luettavaa raskaiden aiheiden jälkeen. Jään odottamaan mielenkiinnolla Medbergin kirjailijan uran kehittymistä. Suosittelen kirjaa ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet historiasta ja nauttivat kevyemmästä kirjallisuudesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 11: kirjassa käy hyvin.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

©Hande
Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918
Johnny Kniga 2016

Löysin tämän kirjan muistaakseni viime vuonna erään kirjakaupan alelaarista. Kiinnostuin teoksesta sekä sen nimen että kirjailijan vuoksi: olen lukenut Jaatiselta aiemmin teokset Kalpeat sotilaat sekä Tyttö ja sotilas, ja pidin kummastakin. Olen lukenut kummankin ennen blogini perustamista, mutta minulta löytyvät niistä merkinnät paperisista lukupäiväkirjoistani. Aikaisempien kokemusteni suosittelemana tämäkin romaani sai kodin minun kirjahyllystäni, eikä se edes jäänyt lojumaan sinne vuosikausiksi, osittain 1918-lukuhaasteen ansiosta.

Varjo 1917-1918 alkaa vuodesta 1917, kun koko ikänsä merillä seilannut Oskari Varjo saapuu Raaheen. Hän on saanut paikan ratavartijana veljensä ansiosta. Oskari toivoo rauhallista elämää merimiesvuosiensa jälkeen, mutta Euroopan kuohunnat, Suomen itsenäistyminen ja myöhemmin syttyvä sisällissota eivät jätä rauhaan edes pohjoisessa.
Työläisten ja köyhien oli päivittäin keskityttävä ravinnon hankkimiseen. Vasta toissijaisesti ihmiset olivat kiinnostuneita tunnustavatko ulkomaat Suomen itsenäisyyden.
Romaani on tositapahtumiin perustuva fiktio: osalla hahmoista on esikuva todellisessa elämässä ja tarina sisältää todellisiakin tapahtumia. Kerronta koostuu kolmesta eri äänestä: kaikkitietävästä kertojasta, valkoisten puolella olevasta pankinjohtaja Iisak Leppälästä sekä punaisten joukoissa toimivasta Toivo Ahosesta. Tämä ratkaisu tarjoaa näkökulmia kummastakin sotivasta osapuolesta sekä usein kertomuksissa unohtuvista siviileistä, jotka yrittivät selvitä tilanteen synnyttämässä ristipaineessa.

Tarina etenee verkkaisesti kohti vääjäämätöntä. Onnistuessaan kerronnan hitaus ei häiritse minua lainkaan, mutta Varjon alkupuolisko on harmillisen tasapaksua, ja ajoittain harkitsin kirjan jättämistä kesken. Tilanteen pelasti kuitenkin yllättävä käänne, joka pisti tapahtumiin vauhtia ja sekoitti pakkaa sopivasti. Erityisen mielenkiintoiseksi asiat muuttuvat myöhemmin, kun Iisakin ja Toivon tarinat samoista tilanteista alkavat poiketa toisistaan. Pohdin lukemisen aikana kuumeisesti, kumpi heistä puhuu totta, vai puhuuko kumpikaan. Jokaisella on oma totuutensa.

Varjo 1917-1918 jäi minulle hieman etäiseksi kokemukseksi. Mukana oli kyllä mielenkiintoisia hahmoja sekä pysäyttäviä tapahtumia, mutta alun jähmeys vaikutti minuun etäännyttävästi. Toisaalta miljöön kuvaus oli yksityiskohtaista: aloin kuvitella paikkoja mielessäni, vaikken ole koskaan nähnyt edes valokuvaa Raahen maisemista. Jaatisen viimeisin romaani ei noussut suosikkieni joukkoon, mutta sain sen kautta kokea sisällissodan vaikutuksia alueella, joka sijaitsi kaukana tapahtumien keskeisimmistä paikoista. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirja sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Jim Starlin: Batman - The Cult

©Hande
Jim Starlin: Batman - The Cult
DC Comics 1991

Helmikuun lopussa minun teki mieleni lukea sarjakuva suosikkisuper-sankaristani, sillä en ollut lukenut mitään Batmaniin liittyvää sitten viime vuoden elokuun. Valintani kohdistui Jim Starlinin teokseen, sillä sen avulla sain lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: se löytyy #hyllynlämmittäjä-pinostani ja sopii erinomaisesti myös Hurja Hassu Lukija-blogin lanseeraamaan Sarjakuvahaasteeseen. Batman - The Cult on muistaakseni ensimmäinen sarjakuvakirja, jonka olen koskaan ostanut - löysin sen vuosia sitten antikvariaatista. Siitä asti se on seistä nököttänyt hyllylläni odottamassa tuota helmikuun otollista lukuhetkeä.

Batman tutkii useamman pikkurikollisen kuolemaa ja päätyy erään johtolangan avulla tutkimaan viemäreitä. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan Yön ritaria ammutaan ja hän menettää tajuntansa. Mies herää kahlehdittuna mystisen uskonnollisen kultin johtajan, Deacon Blackfiren, hoteista. Tämä Messiaan elkein esiintyvä mies yrittää tehdä Batmanista kulttinsa jäsenen kyseenalaisin keinoin - onnistuuko maailman paras etsivä vastustamaan aivopesua?


HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Sarjakuva on tehty 1980-luvulla, ja se on aikalaistensa Killing Joken ja Yön ritarin tapaan synkkä tapahtumiltaan ja teemoiltaan. Teos käsittelee valtaa, korruptiota, uskonlahkojen dynamiikkaa sekä henkistä murtumista. Tarinan asetelma onkin hyvin mielenkiintoinen, sillä sinnikkään kiduttamisen ja manipuloinnin myötä Batman romahtaa henkisesti päätyen Blackfiren käsikassaraksi. Sankarin näkeminen niin haavoittuvaisessa asemassa muistuttaa hänen olevan inhimillinen olento, vaikka onkin harjoittanut itseään äärirajoille niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Vaikka tarinan idea onkin erinomainen, en vaikuttunut siitä niin paljon kuin olisin halunnut. En osaa selittää asiaa sen tarkemmin, mutta toteutuksesta jäi uupumaan jotakin - se ei mennyt ihon alle, vaikka suosikkisupersankarini on erittäin ahdistavassa tilanteessa. Minua jäi harmittamaan myös tarinan konna, Deacon Blackfire: hänessä oli hyvin paljon potentiaalia, mutta loppujen lopuksi hän jäi valitettavan ontoksi hahmoksi.

Juonipaljastukset päättyvät.

Teoksen on kuvittanut Bernie Wrightson ja värittänyt Bill Wray. Sarjakuvan visuaalinen ilme ei hurmannut minua, mutta on tarinaa ajatellen toimiva, ja piirrokset kuljettavat kertomusta hyvin eteenpäin. Kieltämättä minua nauratti, miten teoksen värimaailma on malliesimerkki tyypillisestä 1980-luvun tyylistä: paljon kirkkaita värejä. Se kuitenkin ajaa asiansa ja pidin kovasti murrettujen värien käytöstä neonsekamelskan rinnalla.


Batman - The Cult on idealtaan mielenkiintoinen teos, jonka käsittelemät teemat ovat ajankohtaisia nykyaikanakin. Sarjakuva on erittäin synkkä, ajoittain jopa makaaberi, eikä säästele lukijaa lainkaan. Vaikka teos ei hyödyntänytkään kaikkea potentiaaliaan, se oli ajatuksia herättävä: asiat ovat hyvin harvoin mustavalkoisia, eivätkä edes vahvimmat meistä ole voittamattomia.
The cure may kill me, but it's better than the disease... Fear.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain teoksen lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: sarjakuvaromaani.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Kevätlukumaraton - koonti

©Kaikkea kirjasta

Olen ollut viime kuukausina melko pihalla blogimaailman tapahtumista, sillä blogihiljaisuuteni on merkinnyt myös erittäin vähäistä ja satunnaista muiden blogien seuraamista. Sainkin vasta toissapäivänä tietää, että Kaikkea kirjasta-blogi järjestää Kevätlukumaratonin. Olen lukenut parin viime kuukauden aikana hävettävän vähän, joten päätin korjata tilannetta osallistumalla. Tarkoituksena on siis lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin sielu sietää. Tarkemmat ohjeet löytyvät yllä olevasta linkistä.

Koska sain tietää lukumaratonista aivan hiljattain, en ole miettinyt tulevaa lukupinoani erityisemmin, vaan olen haalinut sen pikaisesti kasaan #hyllynlämmittäjä- sekä Sarjakuvahaastetta ajatellen. Näillä näkymin pyrin lukemaan etappini aikana seuraavia teoksia:

  • Batman: A Celebration of 75 Years
  • Isabel Allende: Zorron tarina
  • David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn
  • David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors
  • Jan Guillou: Keikari
  • Stephen King: Thinner
  • Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Pyrin lukemaan kaikkia teoksia edes jonkin verran, mutta todennäköisesti keskittymiseni tulee suuntautumaan tiukemmin, kunhan olen saanut kirjoista alkumaistiaiset. Koska maraton aiheuttaa suuren loikan hyvin vähäisestä lukemisesta ahmimiseen, en ota paineita luetusta sivumäärästä, vaan luen jaksamiseni ja mieltymysteni mukaan. Sen verran asetan itselleni tavoitteita, että voisin lukea jonkin aikaa myös ulkona. Minulla on vielä hommia tekemättä, joten aloitan urakkani illemmalla. Päivitän maratonini etenemistä tähän kirjoitukseen ja pyrin antamaan väliaikatietoja myös Facebookissa, Goodreadsissa ja Twitterissä.
*****

Klo 18:20 - Aloitetaanpa!

No niin, nyt velvollisuudet hoidettu ja voin aloittaa maratoonaamisen. Koska kello on jo melko paljon, menen heti ulos lukemaan, jotta saan nauttia lämmöstä ja auringosta. Ensimmäiseksi luettavakseni nappaan Jan Guilloun Keikarin, joka jatkaa viime vuonna lukemani Sillanrakentajat-kirjan tarinaa näkökulman vaihdoksella. Saa nähdä, mitä Suuren vuosisadan toinen osa tuo tullessaan...

Klo 22:35 - Tervetuloa Gotham Cityyn!

Urakkani on edennyt hitaahkosti, mutta varmasti. Alkuillasta luin ulkona, mutta ilma viileni sen verran, että palasin reilu tunnin päästä takaisin sisätiloihin. Olen nauttinut Guilloun Keikaria kulmasohvalla, kissojen vieressä musiikkia kuunnellen - maratonherkkuja unohtamatta! Keikari on pitänyt hyvin otteessaan, mutta kaipasin hieman vaihtelua, joten tartuin hetki sitten Batman: A Celebration of 75 Years-sarjakuvakokoelmaan. Se julkaistiin vuonna 2014 viittasankarin juhlavuoden kunniaksi ja sisältää eri tekijöiden sarjakuvia hahmon historian varrelta. Kokoelman aloittaa aivan ensimmäinen Batman-sarjakuva vuodelta 1939. En ole lukenut sitä koskaan aikaisemmin, joten oli mielenkiintoista nähdä, mistä kaikki on alkanut.

Sivuja luettuna: 140.

Klo 14:00 - ♫♪ His stallion as black as the night... ♪♫

Valvoin eilen melko myöhään somen sekä kirjojen parissa. Liekö johtuu lämpimistä keleistä, etten osaakaan enää mennä nukkumaan aikaisemmin. Luin reilu neljäsosan Batmanin juhlavuosikokoelmasta ja siten pääsin sarjakuvien Silver Age-aikakauteen, jolloin Batman oli ajoittain jopa hyvin camp-tyylinen karikatyyri alkuperäisestä. Tosin, ei Batman ollut aivan samanlainen vuonna 1939, kun vertaa paria viimeistä vuosikymmentä hahmon historiassa. Onkin ollut mielenkiintoista seurata sarjakuvien kautta hahmon kehitystä. Tämän jälkeen jatkoin The Dark Knight-sarjan prologiosaan Golden Dawn - luin sen jokin aika sitten loppuun. Kuvitus oli enimmäkseen hienoa ja kertomuksessa oli mielenkiintoisia elementtejä, mutta kokonaisuus jäi melko vaisuksi ja raakilemaiseksi. Toivottavasti myöhemmät osat ovat parempia.

Jatkoin lukemistani Isabel Allenden Zorron tarinalla. Se onkin sopiva jatkumo Batman-ahminnalleni, sillä Zorro on yksi niistä hahmoista, joista Bob Kane ja Bill Finger ottivat vaikutteita luodessaan Batmania. Hahmo on minulle hyvin tuttu lapsuudestani live action- ja animaatiotelevisiosarjan myötä. En ole koskaan lukenut kirjallista teosta hahmoon liittyen, joten tämä tulee olemaan mielenkiintoinen kokemus. Ainakin alku vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Sivuja luettuna: 416.

Klo 18:40 - Viimeinen kumarrus

Maratoonaamiseni päättyi 20 minuuttia sitten. Tahtini ei kiihtynyt missään vaiheessa maratonin aikana, eikä se minua haittaa - tarkoitukseni oli vain päästä takaisin säännöllisemmän lukemisen makuun. Luin Zorron tarinasta ensimmäisen osion, minkä jälkeen olikin sopiva tilaisuus vaihtaa taas maisemaa. Palasin The Dark Knight-sarjan pariin aloittamalla Knight Terrorsin, jota luin niin pitkälle kuin ehdin ennen maratonin päättymistä omalta osaltani. Tarina vaikuttaa alkunsa perusteella mielenkiintoiselta, vaikka David Finchin tapa piirtää naisista anorektikkokehoisia saa vereni kiehumaan - valitettavasti kovin monissa supersankarisarjakuvissa naiskehoja ei kohdella kunnioittavasti, mutta tämä on jo rimanalitus.

Maratonin lukemisto:
Jan Guillou: Keikari, 110 sivua
Batman: A Celebration of 75 Years, 112 sivua
David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn, 160 sivua (luettu loppuun)
Isabel Allende: Zorron tarina, 105 sivua
David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors, 75 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 562

En ehtinytkään tarttua Kingin Thinneriin enkä jatkaa Lapset sodassa 1918-tietokirjan parissa maratonin aikana, mutta ei se mitään - eihän kyseessä ole mikään suorituskilpailu. Sivusaldoni jäi keskimääräiseen tasooni nähden alhaiseksi, mutta tavoitteeni huomioonottaen olen siihen erittäin tyytyväinen. Tällä kertaa minulle ei iskenyt suurta himoa vain ahmia kirjoja suurella vauhdilla. Minulle jäi maratonista hyvä olo ja se muistutti minua siitä, että nyt minulla on lähes kolme kuukautta aikaa lukea vapaasti aivan mitä haluan, niin paljon kuin haluan.

Kiitos ja kumarrus!

torstai 24. toukokuuta 2018

Anneli Kanto: Veriruusut (kirja ja näytelmä)

©Hande
Anneli Kanto: Veriruusut
Gummerus 2008

Luettuani viime vuonna Lahtarit kiinnostuin Anneli Kannon muustakin tuotannosta. Onnistuin löytämään Veriruusujen kovakantisen version antikvariaatista, vaikkei se helppoa ollutkaan, ja jätin sen odottamaan sopivaa hetkeä. Se koitti tammikuussa, kun sain kutsun katsomaan kirjaan pohjaavaa näytelmää KOM-teatteriin. Päätin perehtyä kirjaan ennen sitä.

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodassa mukana olleista, naispuolisista punakaartilaisista Valkeakoskella ja Tampereella. Romaanissa seurataan useamman henkilön vaiheita, mutta keskiössä ovat valkeakoskelaiset Sigrid ja Martta sekä tamperelainen Lempi. He havahtuvat vaatimaan itselleen tasa-arvoista kohtelua miesten kanssa ja ajautuvat samalla armottoman historian rattaisiin.
Astuessaan housuihin hän astui ulos tytön olemuksesta. Hänestä tuli jotain muuta. Häneen tarttui jokin villi ja väljä ominaisuus, kiihdyttävä, hurmaava seikka, joka sai sydämen takomaan ja veren kohisemaan korvissa.
Kuten Lahtareissakin, Kanto käsittelee valitsemaansa aihetta laajasti ja monipuolisesti. Vaikka suurinta osaa päähenkilöistä ajaa aatteen palo, punaisia ei nosteta jalustalle, muttei heitä nähdä myöskään sivistymättöminä raakalaisina ja punikkeina, kuten sodan vastapuoli halusi heidät kuvailla. Punaiset jäivät kylläkin sodan loppupuolella altavastaajiksi ja kärsivät suuresti valkoisten kostonhimosta sodan päätyttyä, mutteivät hekään puhtoisia pulmusia olleet, vaan syyllistyivät julmuuksiin siinä missä valkoisetkin.

Sisällissodan tapahtumien kuvailu on yksityiskohtaista ja raadollista, mutta itse sotatoimien sijaan romaanissa keskitytään eniten naispunakaartilaisten asemaan sekä valkoisten että punaisten silmissä. Valkoiset halveksivat punakaartiin liittyneitä naisia avoimesti, ja oikeastaan kielsivät heidän naiseutensa tyystin - rikkoivathan he julkeasti 1910-luvun yhteiskuntanormeja. Omienkin joukossa suhtautuminen oli vähintäänkin ristiriitaista: kunnioitus ei ollut taattua eivätkä monet punaisistakaan halunneet päästää naisia aseisiin. Naisten oli tapeltava asema itselleen.
Maailmankirjat olivat sekaisin, kun herrat pelkäsivät työväkeä ja yrittivät sitä mielistellä. Entiseen aikaan olisi reilusti sanottu, että harakka ei ole lintu eikä piika ihminen, ja naurettu päälle. Ei yksikään vallesmanni tai tuomari olisi jonkun piianpöhelön porua tosissaan ottanut ja käräjille kantanut.
Suurimman osan ajasta Veriruusut piti minut hyvin otteessaan. Näkökulman vaihto Valkeakoskelta Tampereelle katkaisi kuitenkin tarinan melko häiritsevällä tavalla ja tunnelma rikkoontui hieman. Siirtymä tapahtui kuin veitsellä leikaten, mutta kerronta nappasi jälleen mukaansa uuteen tilanteeseen tottumisen jälkeen. Kerronnan lisäksi arvostan suuresti Kannon tekemää taustatyötä, sillä tarina on niin yksityiskohtainen ja erinomaisesti punaisten tilanteen kaoottisuutta kuvailevaa, että kirjan maailma aukesi elävänä ja karmaisevana silmieni eteen.
Lempi ajatteli, että nämä olivat valkoisia, mutta yrittivät kaikkensa pelastaakseen venäläiset matruusit, jotka olivat yrittäneet tappaa suomalaiset lahtarit. Suomalaiset lahtarit olivat puolestansa yrittäneet tappaa matruusit. Toisessa paikassa kuulalla ja srapnellilla iskettiin ihmisenliha rikki ja ammuttiin räjähtävillä dum-dum-kuulilla, jotta paremmin ruumis repeytyisi ja henki lähtisi. Toisessa paikassa haavoja kursittiin kiinni ja ammuttuja koetettiin joka konstilla saada jäämään henkiin. 
Veriruusut on pysäyttävä kirja täynnä riipaisevia ihmiskohtaloita. Aloin myötäelää hahmojen vaiheita vahvasti, mikä lisäsi tunnereaktioideni voimakkuutta. Kirja huijasi ovelasti iloon ja toiveikkuuteen, mutta rysäytti hetken päästä haaveista maan pinnalle repien kaiken rikki. Teos muistuttaa oivallisesti, miten sota on silkkaa epäoikeudenmukaisuutta - punaiset rivitaistelijat tulivat omien päällikköjensä pettämiksi, kun huomattiin sodan olevan hävitty. Romaanissa isketään myös vasten kasvoja se tosiasia, että sodassa häviäjille tungetaan aina luu kurkkuun.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: kirjan nimessä on vain yksi sana.

KOM-teatterin näytelmä:

©Hande
Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta nähdä Lauri Maijalan ohjaama KOM-teatterin näytelmäversio Veriruusuista, tartuin siihen innolla. Pidän teatterista, mutta olen nähnyt näytelmiä harmittavan vähän - olen joutunut usein valitsemaan teatterin ja oopperan välillä, ja ooppera on lähes aina voittanut.

Ennen esityksen alkua bloggaajille oli järjestetty pieni tapahtuma teatterin vieressä olevassa ravintola Pontuksessa. Kirjailija Anneli Kanto sekä KOM-teatterin näyttelijä Vilma Melasniemi olivat paikalla kertomassa kirjasta sekä sen muuntamisesta näytelmämuotoon. Kanto kertoi romaanin kirjoittamisen taustoista ja Melasniemi teatteriproduktiosta. Tapahtuman aikan virisi mielenkiintoista keskustelua ja sain tietää, että osalla romaanin henkilöistä on esikuva todellisesta elämästä.

Veriruusut oli ensimmäinen kokemukseni KOM-teatterista. Paikka oli mukavan idyllinen ja näytelmän teema oli huomioitu sisustuksessa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten saavuin paikalle avoimin mielin. Päästyämme sisään saliin kuljimme paikoillemme näyttämön kautta, mikä oli omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys. Näyttämöllä oli vain yksi ainoa lavaste, joka alkoi kutkutella mielikuvitustani.

Itse näytelmä oli erittäin vaikuttava: käsikirjoitus myötäili uskollisesti romaanin tarinaa, näyttelijät tekivät loistotyötä, tarinaa hienosti kuljettava musiikki sai ihon nousemaan kananlihalle ja lavasteet, puvut sekä tehosteet olivat hyvin upeita. Erityisesti työntekokohtaukset Valkeakosken paperitehtaalla tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen - oli lumoavaa huomata, miten niin yksinkertaisista lavastuksista saa niin paljon irti. Pidin kovasti myös näyttelijöistä, jotka sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti mieleeni jäivät Sigridiä esittänyt Helmi-Leena Nummela, Saiman roolissa nähty Inka Reyes sekä Niko Saarela Kalle Lundanina.

Näytelmä oli uskollinen alkuperäisteokselle, joskin muutamia muutoksia oli tehty: joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu selkeyden vuoksi, sillä kirjassa on muutamia samannimisiä henkilöitä. Lisäksi kirjan Tampere-kohtaukset on jätetty kokonaan pois, mikä on kylläkin ymmärrettävää - näin hahmoja pystyttiin syventämään näytelmän antamissa puitteissa rauhassa eikä teoksesta tullut ylipitkää.

Ravintola Pontuksessa Anneli Kanto sanoi, että rajan ylittäneitä naisia on rangaistu aina - niin sisällissodan aikaan kuin nykypäivänäkin. Näytelmä toi tämän karmean tosiseikan hyvin esille ja poistuin teatterista mykistyneenä ja vaitonaisena. Koin ne samat tunnekuohut, jotka minulle tulivat kirjankin lukemisen aikana ja tiesin, ettei tämä vierailuni KOM-teatteriin tulisi jäämään viimeisekseni.

Suurkiitokset KOM-teatterille lipusta ja bloggaajaillasta!

tiistai 15. toukokuuta 2018

1918-lukuhaasteen koonti

©Omppu Martin

Blogini on viettänyt nyt lähes kaksi kuukautta hiljaiseloa. Liekö minulla kevätväsymystä, kun jo pidemmän tovin on tuntunut siltä, että minusta on imetty kaikki mehut, enkä ole saanut kotona aikaiseksi mitään järkevää, vaikka aikaa kerrankin olisi. Opintoihini liittyvä ensimmäinen työharjoittelu päättyy tällä viikolla, ja ensimmäinen lukuvuosi lähenee loppuaan - aika se vain kiitää eteenpäin...

Olen ollut päivittämättä blogiani kauemmin kuin koskaan Tuntemattoman lukijan historiassa, joten päätin ryhdistäytyä Reader, why did I marry him?-blogin Ompun järjestämän 1918-lukuhaasteen päättymisen kunniaksi. Tänään myös Suomen sisällissodan päättymisestä tulee kuluneeksi sata vuotta. Sain luettua haastetta varten kuusi kirjaa ja niiden lisäksi kävin katsomassa kaksi näytelmää: KOM-teatterin Veriruusut sekä Vihan kevät - Helsinki 1918 Hakasalmen huvilassa. Veriruusut-näytelmästä tulee kirjoitus blogiin kirja-arvion yhteyteen, jahka saan sen tehtyä.

Luetut kirjat:


Kahdesta lukemastani kirjasta en ole vielä kirjoittanut, mutta aion molemmista kirjoittaa mahdollisimman pian. Sisällytin Ruman sodan mukaan haastelukemistoon, sillä hyvin monessa sen artikkelissa kerrotaan, miten sisällissota vaikutti vahvasti monissa talvi- ja jatkosotaan liittyvissä asioissa. Vaikka taistelut olivat päättyneet ja vankileiritkin suljettu vuosikymmeniä aikaisemmin, sisällissota jatkui ihmisten mielissä - tuntuu oikeastaan siltä, että vasta nyt asiasta pystytään puhumaan melko avoimesti, kun suurin osa tapahtumaketjun kokeneista on jo poistunut keskuudestamme.

Vaikka lukuhaaste päättyikin tänään, aion jatkaa sisällissotateeman parissa, sillä minulla on kesken yksi aihetta käsittelevä kirja. Tartun myös mitä todennäköisemmin muihinkin aiheeseen liittyviin teoksiin tämän vuoden aikana. Yritän myös ryhdistäytyä blogin suhteen ja kirjoittaa rästitekstit julkaisuvalmiiksi.

Kiitokset Ompulle haasteen järjestämisestä!