keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

©Hande
 Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Otava 2010

Kävin kesäkuussa katsomassa elokuvan Kirjallinen piiri perunankuori-paistoksen ystäville. Sain vasta elokuvan alettua tietää sen perustuvan kirjaan, ja koska filmatisointi oli mieleeni, kiinnostuin myös sitä innoittaneesta romaanista. Käännyin jälleen kerran kirjaston puoleen ja varasin teoksen.
Hyvä neiti Ashton,
nimeni on Dawsey Adams ja asun maatilallani St. Martinin kunnassa Guernseyllä. Tiedän teistä, koska minulla on teille taannoin kuulunut kirja Elian valitut esseet, jonka kirjoittajan oikea nimi oli Charles Lamb. Teidän nimenne ja osoitteenne oli kirjoitettu etukannen sisäpintaan.
Lontoo vuonna 1946. Kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen guernseyläiseltä sikafarmarilta, Dawsey Adamsilta, jonka haltuun yksi Julietin aiemmin omistamista kirjoista on päätynyt. Adams piti kirjasta ja pyytää Julietilta apua Charles Lambin muiden teosten etsintään. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville sekä sen jäseniin.

Romaanin kerrontatyyli kiehtoo minua: se koostuu pelkästään henkilöhahmojen kirjoittamista kirjeistä sekä muistiinpanoista. Olen törmännyt vastaavanlaiseen vain kerran aikaisemmin lukiessani Bram Stokerin Draculaa kuusi vuotta sitten - siinä kerronta rakentuu kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä sanomalehtiartikkeleista. Kirjallisessa piirissä tyyli toimi erinomaisesti ja minulle tuli nostalginen olo muistellessani omia kirjeenvaihtovuosiani. Kirjeiden kautta henkilöhahmojen persoonat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa, jolloin uteliaisuus pysyy yllä koko lukukokemuksen ajan.

Teos sisältää kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa. Tunnelma on päällisin puolin lämmin, mutta pinnan alla väreilevät muun muassa hahmojen sota-ajan kokemukset. Guernsey, joka kuuluu Kanaalisaariin, oli toisen maailmansodan aikaan saksalaisten miehittämä, mikä on vaikuttanut saaren asukkaiden elämään sekä tarinan keskiössä olevan kirjallisen piirin syntyyn. Toisaalta tarina hersyy huumoria ja tarinassa vallitsee lempeä ilmapiiri, joka sai minut toivomaan, että olisin itsekin mukana kirjan tapahtumissa.

Tarinassa on mukana lukuisia henkilöhahmoja, joista suurin osa on kerrassaan hurmaavia. Vaikka hahmoihin pääsee tutustumaan vain kirjeiden kautta, kiinnyin moniin heistä vahvasti. He ovat ihanan arkisia ja todellisen tuntuisia, mikä sai minut rakastumaan heihin entistäkin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kuin yhtä suurta perhettä, jota yhdistävät samankaltaiset kokemukset sekä rakkaus kirjoihin - eihän minunlaiseni lukutoukka voi olla pitämättä tällaisesta joukosta!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on hyvän mielen kirja, joka piti minut otteessaan alusta loppuun. Kepeydestään huolimatta se ei ollut pelkkää sokerikuorrutusta, vaan sisälsi särmää, jonka ansiosta teos pyöri mielessäni silloinkin, kun en lukenut sitä. Kirja sai minut myös kaipaamaan kirjeenvaihtoa - voisiko etanaposti tehdä uuden tulemisen?

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

©Hande
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018

Tänä vuonna on ilmestynyt lukuisia sisällissota-aiheisia kirjoja - onhan tästä maamme historian murheenkryynistä kulunut sata vuotta. Kiinnostuin kovasti, kun sain kuulla tästä aiheeseen liittyvästä sarjakuvasta ja varasin sen kirjastosta. Saatuani Lapset sodassa 1918-kirjan päätökseen päätin jatkaa samalla teemalla ja saada lisäksi luettavaa Sarjakuvahaasteeseen.

Sisaret 1918 kertoo kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai tytön tarinan sarjakuvan keinoin. Tarinat ovat tosia ja Reetta Laitinen on valinnut ne Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta. Ääneen pääsevät niin valkoiset kuin punaisetkin sekä lapset. Sarjakuvat ovat tehneet Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensuu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen sekä Tiitu Takalo.

Minusta teoksen toteutustapa on erittäin kiehtova: todellisten ihmisten itse kertomien kokemusten kuvaaminen sarjakuvien kautta tuo niihin uudenlaista eloa ja mahdollistaa sellaisten asioiden näyttämisen, joita tekstistä ei löydy. Kukin taiteilijoista on piirtänyt yhden henkilön tarinan ja mukaan mahtuu hyvin erilaisia tyylejä. Oikeastaan se kuvastaa hienosti, miten erilaisia kokoelmaan valittujen kertomusten naiset ovat omanlaisine kokemuksineen.

Lukukokemukseni ei ollut täysin odotusteni mukainen, sillä kokoelma oli makuuni turhan pintapuolinen. Se tarjosi vain pintaraapaisun naisten tarinoihin ja vuoden 1918 oloihin, kun olisin kaivannut sukellusta pintaa syvemmälle. Kenties, jos kokoelmassa olisi ollut vähemmän tarinoita, henkilöitä vaiheineen olisi ollut mahdollista käsitellä syvällisemmin - kokoelmassa oli hieman pikakelauksen tuntua.

Sisaret 1918 on mielenkiintoinen kurkistus yhteen maamme historian kipeimmistä tapahtumasta naisten ja tyttöjen silmin. Se toi hyvin esiin erilaisia näkökulmia, sillä mukana oli niin punaisia kuin valkoisiakin sekä lapsia. Heistä jokainen oli kokenut sodan eri tavalla, sillä heidän joukossaan on sekä aktiivisia toimijoita että sivustaseuraajia - kaikkien kokemuset ovat yhtä arvokkaita. Vaikka olisin kaivannut kokoelmaan syvällisempää otetta, viihdyin sen parissa hyvin. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva täyttää Helmet-lukuhaasteen määritelmän 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (tässä tapauksessa osittain, mutta lasken sen silti mukaan).

perjantai 21. syyskuuta 2018

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande
Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918
Tammi 2014

Valitsin Pekkalaisen kirjan yhdeksi #hyllynlämmittäjä-kirjakseni 1918-lukuhaasteen ansiosta. Halusin lukea haastetta varten tietokirjan ja lapsien asema sisällissodan pyörteissä on kiinnostanut minua pitkään, erityisesti sen vuoksi, ettei sitä ole erityisemmin käsitelty aiheeseen liittyvissä materiaaleissa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan: kesti viisi kuukautta, että sain kirjan päätökseen ja haaste oli ehtinyt jo päättyä - opiskelu ja tietokirjojen lukeminen ei taida olla kohdallani hyvä yhdistelmä.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus sisällissodan aikaisille vankileireille joutuneista lapsista. Ainakin tilastojen mukaan leireille joutui noin parituhatta, alle 15-vuotiasta lasta. Todennäköisesti määrä on ollut kuitenkin suurempi, sillä leirien kirjanpidossa on isojakin puutteita ja varsinaisia virheitä. Leireillä oli sekä tyttöjä että poikia kaikista ikäluokista.

Tietokirja on erittäin kattava ja perusteellinen: Pekkalainen on nähnyt vaivaa selvittäessään kaikkien Suomen vankileireillä olleiden lasten lukumäärän, taustat sekä kohtalot sekavista ja ristiriitaisista asiakirjoista. Lasten vaiheet vaihtelivat: jotkut heistä vapautettiin, toiset kuolivat nälkään tai tauteihin, osa teloitettiin tai tapettiin ja toiset joutuivat kuritushuoneeseen. Suurin osa lapsista oli luokiteltu punaisiksi iästä riippumatta - joillakin leireillä jopa vauvaikäisiä oli kirjattu punaisiksi, vaikkei senikäisellä voi mitenkään olla poliittista agendaa. Pekkalaisen perusteellisuus teki minuun vaikutuksen, mutta toisaalta kirjan luettelomaisuus kyllästytti minua ajoittain, enkä jaksanut lukea jokaista listaa alusta loppuun ajatuksella.

Vaikka lukukokemus ei ollut minulle täysin kitkaton, teos oli silmiä avaavaa luettavaa: lapset eivät saaneet leireillä minkäänlaista erityiskohtelua aikuisiin nähden, vaan heidän oli tultava toimeen parhaansa mukaan, joskus jopa ilman vanhempiaan. Tilanteet vaihtelivat paikkakunnittain, mutta suurimmmaksi osaksi leirien olot olivat surkeat: ruokaa ei ollut tarpeeksi, eikä kaikissa paikoissa saanut vastaanottaa perheenjäsenten lähettämiä ruokapaketteja. Hygieniasta ei myöskään ollut tietoakaan ja vangit olivat täysin leirien vartijoiden armoilla. Valtiorikosoikeus ei langettanut kuolemantuomioita lapsille, mutta kenttäoikeuksissa niin tehtiin. Joillakin leireillä lapsia tapettiin myös mielivaltaisesti: esimerkiksi Tampereen vankileirillä vartija ampui yhdeksänvuotiaan Wilho Kuusijärven, koska tämä oli kurkistellut ovesta, ja kolmeviikkoinen vauva, Antti Adolf Matinpoika Wuori, murhattiin kuristamalla. Lukuisat epäoikeudenmukaisuudet, joita lapset saivat kärsiä joko leireillä tai tuomioistuimissa, saivat minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi.

Lapset sodassa 1918 on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tietokirja: se muistuttaa, miten lapsia kohdeltiin tuohon aikaan pienikokoisina aikuisina, jotka saivat kärsiä sisällissodan seurauksista sekä sen voittajien mielivallasta aivan kuten täysikasvuisetkin. Minulla kesti pitkään saattaa teos päätökseen, mutta sen tarjoamat tiedot pitivät minut mietteliäänä niinäkin hetkinä, kun pidin taukoa kirjan lukemisesta. Pekkalaisen tutkimus antaa äänen ihmisryhmälle, joka on aikaisemmin tyystin unohdettu sisällissotaan liittyvästä aineistosta.
Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. 
Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan. 
Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen 1956
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 24: surullinen kirja.

torstai 13. syyskuuta 2018

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande
Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta
Reuna 2018
Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.
Maailman reuna, marginaali.
Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!
Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.
Kuulostaa juuri Irlannilta.
Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 
Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.
Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.
Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 
Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.
Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.
Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.
Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.