keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Helsingin kirjamessut 2018 1/4

©Hande

Minunlaiseni lukutoukan ja kirjahamsterin vuoden odotetuin tapahtuma eli Helsingin kirjamessut päättyivät kolme päivää sitten. Lievää messuväsymystä on edelleen havaittavissa, mutta olen saanut kuitattua univelkoja (vapaapäivät ❤︎), joten löysin virtaa messuraportin kirjoittamiseen. Kyseessä olivat minun kaikkien aikojen 18. kirjamessut ja kolmannet bloggaajana - kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista!

Otin tapahtumaan osaa kaikkina neljänä päivänä. Lukijoiden kokemuksen helpottamiseksi jaan tunnelmointini viime vuoden tavoin neljään osaan. Jouduin tyytymään ensimmäisenä messupäivänä kännykkäni kameraan - pahoittelen surkeaa laatua.

Torstai 25.10

Ainakin mikrohistoria toistaa itseään: tänäkään vuonna en päässyt katsomaan tapahtuman avajaisia, sillä olin tekemässä koulutöitä. Saavuin messuille puolenpäivän maissa ja aluksi vain kiertelin ympäriinsä. Myöhemmin huomasin Antony Beevorin puhuvan teoksestaan Kohtalokas silta. Haastattelu oli jo suurin piirtein puolessa välissä, enkä päässyt kuulemaan paljonkaan itse kirjasta. Haastattelija kysyi häneltä historiallisista elokuvista ja Beevor totesi, että jos henkilön historiatieto pohjaa pelkkien elokuvien varaan, hänellä on hyvin korruptoitunut kuva siitä. Elokuvateollisuus valitsee tietyn näkökulman ja vääntelee tapahtumia oman mielensä mukaan. Beevor on myös huolissaan terroritekojen (esimerkiksi WTC-tornien iskut) vertaamisesta sotiin, sillä se vääristää tilannetta. Kirjailija totesi myös, ettei historia yleisen uskomuksen mukaan toista itseään - uusissa tapahtumissa voi olla kaikuja vanhasta, mutta ovat kuitenkin aina erilaisia. Minulta löytyy hyllystä yksi Beevorin teos, jota en ole vielä lukenut, mutta tarkoitus olisi lukea, kun minulla on aikaa perehtyä siihen kunnolla (hänen kirjansa ovat aikamoisia tiiliskiviä).

Noora Vallinkoski
©Hande
Seuraavaksi suuntasin kuuntelemaan Noora Vallinkosken haastattelua hänen esikois-teoksestaan Perno Mega City. Romaani kertoo köyhän perheen arjesta 1990-luvun turkulaisessa lähiössä. Syyniin pääsevät niin lapsen näkökulma köyhyyteen kuin laman vaikutukset ihmisten elämään. Vallinkoski kertoi, miten köyhyys aiheutaa näköalat-tomuutta ja miten lapsista tulee monesti köyhien vanhempiensa tukipilareita ja sitä myötä varttuvat liian nopeasti. Vallinkoski pohti myös, miten Pernon lähiö on jonkinlainen Turun pussinpohja, vaikkei Suomessa varsinaisia gettolähiöitä olekaan. Kirjailijan käsittelemät asiat olivat hyvin tuttuja minulle opintojeni kautta, ja haastattelu kanssabloggaajien kirjoitusten höystämänä sai minut kiinnostumaan kirjasta.

Haastattelun jälkeen haahuilun ympäriinsä ja törmäsin muutamiin tuttuihin, niin kavereihin kuin kanssabloggaajiinkin. Sittemmin äitini liittyi seuraani ja lähdimme yhdessä kiertelemään Messukeskusta. Teimme ostoksia ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin. Myöhemmin suuntasimme kuuntelemaan Tommi Lindblomia ja laulaja Joel Hallikaista, jotka keskustelivat Lindblomin Hallikaisesta kirjoittamasta elämäkerrasta. Periaatteessa Lindblom haastatteli Hallikaista, mutta kyseessä oli ennemmin kahden miehen välinen juttutuokio, jonka tunnelma oli mukava. Hallikainen totesi, että hän halusi olla rehellinen, joten elämäkerta sisältää myös rosoisuutta. Hän on halunnut pitää yksityiselämänsä kuitenkin yksityisenä, tosin naapurit ovat saaneet osansa Hallikaisen urasta: Hallikaisen poika on lapsena löytänyt auton hansikaslokerosta isänsä nimmarikortit, joita hän oli pitänyt mukana kohtaamiensa fanien varalta. Lapsi oli mennyt jakamaan kortit kaikkien naapureiden postiluukuista. Hallikainen totesi, että hänen oma käsityksensä huipulla olemisesta ei määrity myytyjen levyjen perusteella, vaan hän kokee olevansa huipulla nyt, kun esiintyy muun muassa hoivakodeissa.

Joel Hallikainen (vas.) keskustelemassa
Tommi Lindblomin kanssa.
©Hande
Suoraan Hallikaisen haastattelusta suuntasimme kuuntelemaan Jelena Tsizovan haastattelua romaanistaan Naisten aika. Kirjailija halusi heti alkuun selventää, ettei romaani kerro keskeisten hahmojen sukupuolesta ja iästä huolimatta pelkästään naisista ja lapsista, vaan ihmisistä ja Venäjän historiasta. Tsizova on neljännen polven pietarilainen - itse asiassa hän kokee olevansa enemmän pietarilainen kuin venäläinen. Tsizovan on kasvattanut hänen vuonna 1895 syntynyt isoisoäitinsä, joten hän on saanut kuulla monenlaisia tarinoita Venäjän historian varrelta. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Naisten aika kuvailee, miten naiset pitivät maata pystyssä, kun miehet katosivat ja kuolivat Stalinin vainoissa tai sodassa. Tsizova muistutti, miten tärkeä yhteisö oli jälleenrakennusaikana, sillä valtio otti lapsia huostaan väkisin kasvattaakseen heistä mallikelpoisia kansalaisia ja ihmiset asuivat useita perheitä kattavissa kommuuneissa asuntopulan vuoksi. Tsizova totesi tarinassa mukana olevien isoäitien olevan samanaikaisesti sekä myyttisiä (vertaa antiikin Kreikan mytologian kohtalottariin) että tavallisia, vanhoja naisia. Heidän kauttaan, kuten kirjailijallekin omassa lapsuudessaan, kulkeutuu niin sanottua puhdasta, salattua historiaa: siitä kuulee asioita sieltä täältä, mutta ne ymmärtää vasta myöhemmällä iällä.

Jelena Tsizova (vas.) haastattelijanaan Sirpa Kähkönen.
©Hande
Viimeisenä menimme kuuntelemaan Tuure Kilpeläistä & Kaihon karavaania sekä Tommi E. Virtasta, joka on kirjoittanut kirjan yhtyeen keikkaelämästä. Haastattelu alkoi ja päättyi musiikkinumeroihin, jotka toivat mukavan lisän kokonaisuuteen. Ikävä kyllä haastattelija ei ollut kovin tasapuolinen: hän kysyi kirjailijalta vain kaksi kysymystä ja lopun aikaa tiedusteli Kilpeläiseltä ja kumppaneilta heidän musiikkityylistään ja keikkaelämästään. Kyllä sekin oli ihan mielenkiintoista kuultavaa, mutta olisin halunnut tietää lisää kirjan tekovaiheista.

Kaihon karavaani sekä Tommi E. Virtanen.
©Hande
Lopuksi kiertelimme Messukeskusta tapahtuman päättymiseen asti. En tehnyt muutaman vuoden takaista kardinaalivirhettä ja ostanut heti ensimmäisenä päivänä useaa kassillista kirjoja ensimmäisen aukiolotunnin aikana - mukaani lähti kuitenkin kahdeksan kirjaa. Näiden lisäksi hankin myös washi-teippirullan, suklaata sekä lipun Muumimuseoon.

Jatkuu huomenna...

torstai 25. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.

©Hande
Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018
Tästä kaikki alkaisi.
Ihastuin viime vuonna kanssabloggaajien kovasti ylistämään Lempiin, ja jäin odottamaan lisäystä lupaavasti uransa aloittaneen Rytisalon tuotantoon. Tänä keväänä hihkaisin riemusta, kun syksyn kirjakatalogeja selaillessani huomasin, että kirjailijalta on tulossa toinen romaani. Syksyn saavuttua kiduttavan kuuman kesän jälkeen pyysin teoksesta arvostelukappaletta ja sain sen - kiitokset kustantajalle!

Ulrika Wilhelmina "Minna" Johnson, kauppiaan ja piian tytär, aloittaa ensimmäisten joukossa opinnot järvikaupungin opettajaseminaarissa. Paljon tulevaisuudeltaan toivova nuori nainen kuitenkin keskeyttää opintonsa ja päätyy naimisiin opettajansa, Ferdinand Canthin, kanssa. Totuttautuessaan uudenlaiseen elämäänsä vaimona ja myöhemmin äitinä Minna janoaa myös muuta, sillä yhteiskunnan naisille varaama kapea rooli kyökin ääressä ei riitä hänelle.
Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan. 
Kirjailijan nimen lisäksi romaani herätti mielenkiintoni, sillä se käsittelee sellaista kohtaa Minna Canthin (1844-1897) elämästä, josta ei erityisemmin puhuta. Muistan aikoinaan yllättyneeni, kun sain tietää Canthin olleen naimisissa ja suurperheen äiti. Median lähes vuosisatojen saatossa maalaama kuva yksinäisestä ja happamasta naisasianaisesta saa unohtmaan, että hänkin on ollut joskus nuori - tai että hän on ollut mitään muuta kuin tuimasti tuijottava kirjailija valokuvassa. Olikin kiehtovaa kokea Minnan nuoruuden vaiheet, vaikkakin fiktion keinoin.

Rouva C. on niin kauniisti kirjoitettu, etteivät omat sanani onnistu tekemään sille oikeutta. Rytisalon teksti on niin vangitsevaa, että välillä mieleni teki vain sulkea silmät ja jäädä kellumaan tarinan senhetkiseen tunnelmaan. Oloni oli niin seesteinen, että toivoin näiden hetkien kestävän ikuisesti. Minussa heräsi myös ristiriitainen halu ahmia ja säästellä kirjaa: toisaalta halusin selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten toisaalta halunnut romaanin päättyvän koskaan.
Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.
Siinä missä Lempin tarina rakentuu alati tiivistyvälle jännitteelle, Rouva C:n lumo piilee arkisuudessa ja päähenkilönsä mielenliikkeissä. Minnan painiskelu yhteiskunnan odotusten ja omien toiveidensa välillä sai minut ajoittain jopa kihisemään kiukusta: miksi naiset pakotetaan valitsemaan työn ja avioliiton välillä, kun mies voi saada molemmat? Miksi mies on perheen pää, jonka oikkuihin vaimon on alistuttava? Minnalla on kuitenkin kumppaninaan kannustava Ferdinand, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Rytisalon tulkinnassa he ovat hurmaava pariskunta, joiden kumppanuus ja rakkaus kehittyvät vähitellen.
Onneksi Minna ja Ferdinand olivat nuoria ja kuitenkin näkivät maailman ja sen sattumat samalla tavalla, ja he löysivät sen leikin juurimukulat, josta kaikki alkoi kasvaa ja versota, ja jo kahden viikon päästä he istuivat iltakahvilla ja söivät leipiä, ja tässä kohdassa juuret alkoivat kiinnittyä multaan.
Rouva C. on vaikuttava teos, jonka laskin käsistäni haikeudella. Se innoitti minut kaivelemaan lisätietoja Minna Canthin elämästä ja inhimillisti naisten oikeuksien ja koulutuksen esitaistelijan - valokuvien ja tekstien takana on todellakin oikea ihminen tunteineen. En olisi millään halunnut heittää hyvästejä rakkaiksi kehkeytyneille hahmoille - kiinnyin erityisen paljon Ferdinandiin, josta en aiemmin ollut tiennyt yhtään mitään. Suljettuani kirjan oloni oli melankolinen, mutta samaan aikaan se täytti minut toiveikkuudella ja ylpeydellä: tästä alkaa tuntemamme vaikuttajan tarina. Rytisalon toinen romaani on paras kaikista tänä vuonna lukemistani, heittämällä.
Oman nimen kirjaimet olivat tuntuneet vierailta. Vastapäätä seisova nuori mies oli lukenut hänen tarinansa, joka sanan ja joka rivin, ja se oli outoa. Melkein kuin olisi ollut yhtäkkiä alasti ja tukka auki, tai ei, ei oikeastaan niinkään mutta antanut itsestään jotain, mikä tähän asti oli ollut hyvin yksityistä. Lehdissä julkaistut tarinat paloivat sytykkeinä, kun piiat tekivät tulia, niillä vuorattiin kenkiä ja asuntojen seiniä ja niitä leikattiin paloiksi ulkohuoneessa käytettäväksi, mutta kirjaksi painettuina ne olivat aivan eri asia. Ne jäivät olemaan. 
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 37: kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.
P. P. S. Tämä on blogini 300. kirjoitus. Miten niitä voi olla jo sen verran? :D

lauantai 20. lokakuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande
Nancy Holder: Crimson Peak
Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.
Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.
Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.
Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.
Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.
Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 
Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

torstai 4. lokakuuta 2018

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

©Hande
Jojo Moyes: Elä rohkeasti
Gummerus 2018

Tein kaksi vuotta sitten harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle hankkimalla kotikirjastooni Jojo Moyesin chick litin Kerro minulle jotain hyvää. Vastoin kaikkia odotuksia rakastuin kirjaan ja hankin myös sen jatko-osan. Sen luettuani jäin odottamaan kieli pitkällä sarjan päätösosaa, ja pyysinkin siitä arvostelukappaletta jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset kustantajalle!
Silmäni tuntuivat olevan täynnä hiekkaa, kun kohotin katseeni - ja siellä se oli, Brooklynin sillan toisella puolella: Manhattan. Se loisti kuin miljoona rosoista valosädettä, vaikuttavana, koreana, sietämättömän tiiviinä ja kauniina. Näky oli niin tuttu televisiosta ja elokuvista, etten pystynyt täysin käsittämään, että näin sen livenä. Ojentauduin mykistyneenä, kun kiidimme kohti maapallon kuuluisinta metropolia.
Elä rohkeasti jatkaa suoraan siitä, mihin Jos olisit tässä jäi: Lou on astunut lentokoneeseen matkustaakseen New Yorkiin, josta on saanut työpaikan rouva Gopnikin assistenttina. Elämä suurkaupungin kalleimmalla alueella on hyvin erilaista Loun aikaisemman elämän puitteisiin verrattuna. Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää unelmaa masentuneisuuteen taipuvaisen työnantajan palveluksessa ja koti-ikävän vaivatessa. Rapakon toisella puolella Lou yrittää selvittää, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän haluaa tehdä elämällään.

Kuten edeltäjänsäkin, Elä rohkeasti sisältää kosolti chick litin kliseitä - oikeastaan niitä on sen verran paljon, että ajoittain jopa muljauttelin silmiäni niiden vuoksi. Tämän pohjalta tarinan ennalta-arvattavuus tuskin yllättää, eikä se sisältänyt erityisemmin mitään odottamatonta. Tästä huolimatta romaani on oudolla tavalla koukuttava ja luin sitä pitkiä pätkiä kerrallaan, jos aikatauluni sen sallivat. Kerronnassa oli jotain sen verran mukaansatempaavaa, että pysyin sen imussa, vaikka välillä pystyin lukemaan sitä vain julkisissa kulkuneuvoissa matkalla kouluun.
Niinpä tein sen, mitä jokainen tyttö tekee ollessaan kaukana kotoa ja hiukan allapäin: söin puoli pakettia suklaalla kuorutettuja digestiivikeksejä ja soitin äidilleni. 
Moyesin vahvuutena ovat mielenkiintoiset henkilöhahmot: kieltämättä suurin osa heistä on melkoisen stereotyyppisiä, mutta heissä on kuitenkin särmää, joka tekee hahmoista kiehtovia ja samastuttaviakin. Lou on aivan yhtä rakastettava kuin ennenkin, mutta kirjassa on myös uusia henkilöitä, jotka voittivat minut puolelleen. On kiehtovaa, miten teoksen hahmot ovat samanaikaisesti sekä karikatyyrejä että hyvin inhimillisiä kaikkine puolineen.
Elävä musiikki oli niin paljon kolmiulotteisempaa kuin nauhoitettu - se sai aikaan oikosulun jossain syvällä sisimmässä. Agnesin soitto tuntui tulevan sellaisesta osasta häntä, joka pysyi suljettuna hänen ollessaan tekemisissä maailman kanssa; siinä oli jotain haavoittuvaa, herttaista ja suloista.
Vaikka teoksen tunnelma onkin kepeä, tarina sisältää kantaaottavuutta sekä hankaliakin aiheita. Käsittelyyn pääsevät niin mielenterveysongelmat, itsensä löytäminen, yksinäisyys kuin ihmisten eriarvoisuuskin. Trilogian aiempien osien perusteella osasin odottaa vastaavaa, mutta yllätyin siitä, miten kirja paljastaa New Yorkin monet kasvot muistuttaen monen kakun olevan kaunis päältä, mutta silkkoa sisältä, ja ettei Yhdysvaltoja voi kutsua hyvällä omallatunnolla hyvinvointivaltioksi näennäisestä vauraudesta huolimatta.

Elä rohkeasti on toimiva yhdistelmä kepeyttä ja syvällisyyttä, vaikkei tarjonnutkaan maailmaani mullistavaa lukuelämystä. Se sai minut pohtimaan maailmaa ja identiteettiä, mutta ennen kaikkea romaani on hyvän mielen tuoja, joka sopi täydellisesti flunssalukemiseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Moyesin trilogian päätösosa sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.