Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

©Hande

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Gummerus 2004

Blogini on viettänyt hiljaiseloa kaksi kuukautta. Elämä on vienyt odottamattomille raiteille, ja se on valitettavasti näkynyt blogissa epäaktiivisuutena. Tilanne kuitenkin muuttui, kun reilu viikko sitten sain päätökseen Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioonan: se herätti niin paljon ajatuksia, että haluni kirjoittaa heräsi horroksestaan. Eräs henkilö suositteli teosta minulle, kun sattuman kautta saimme tietää, että pidämme kumpikin sotakirjallisuudesta. Lopulta tein matkan kirjastoon ja tartuin tuumasta toimeen.

Tiedättekö, että me voimme kuolla, mutta teidän on säilyttävä hengissä, teidän on kerrottava ihmisille totuus. Mitä pimeämpi yö, sitä kirkkaammat tähdet. Ei, nyt puhun omiani, olen eksynyt aiheesta. Halusin sanoa, että aurinko nousee varmasti, ja meidän nimemme kirjoitetaan itsevaltiuden pirstaleille. Te kirjoitatte ne. Te olette syntynyt täyttämään tämän tehtävän. 

Kuoleman divisioona on dokumenttiromaani talvisodasta neuvostoliittolaisten silmin. Suomalaisilla oli sodassa selkeä alivoima ja sota hävittiinkin, mutta meidän valttikorttinamme oli motitustaktiikka. Siinä saarretaan vastustajan joukko ja estetään viestien, ruoan ja muiden välttämättömyystarpeiden kulku. Vastustajat siis jätettiin käytännössä kuolemaan nälkään ja tauteihin, elleivät he antautuneet. Kuoleman divisioona kertoo myös kenraalimotiksi kutsutusta Itä-Lemetin motista, joka syntyi 28.12.1939 ja laukesi 28.2.1940 saarrettujen ulospurkautumiseen. Se oli yksi yhdeksästä motista, joilla suomalaiset pirstoivat puna-armeijan koko 18. jalkaväkidivisioonan. Moteista omien luokse pääsi vain noin tuhat miestä ja naista, ja arviolta noin 15 000 sotilasta menehtyi niissä. Romaani perustuu motista elossa selvinneen sotakirjeenvaihtajan, politrukki Nikolai Ivanovitš Klimovin päiväkirjaan, joka säilyi, koska sen aikoinaan takavarikoinut sotilas ja tutkija ei koskaan palauttanut sitä esimiehilleen. Koko talvisota on ollut Venäjällä erittäin vaiettu aihe - erityisesti siihen liittyvät vastoinkäymiset.

Emme voi sallia vastustajan katkaisevan ainoaa tietä, jota pitkin olemme tulleet tänne Käsnäselästä. Silloin jäisimme vaille ammuksia, patruunoita, muonaa, rehua ja bensiiniä. Sellaista voimaa suomalaisilla ei ole eivätkä he moiseen röyhkeyteen uskaltaisi ryhtyäkään.

Minulla oli alkuun hankaluuksia päästä kirjan maailmaan sisään, sillä se on hiukan sekavasti kirjoitettu: kerrontatyyli vaihtelee proosamaisesta raporttimaisiin merkintöihin ajoittain poukkoilevasti. Toisaalta tämä sekavuus johtuu todennäköisesti teoksen päiväkirjamaisesta olemuksesta, sillä Klimov on kirjan minäkertoja ja se on ikään kuin hänen laajennettu päiväkirjansa, vaikka Gordijenko onkin täyttänyt joitakin aukkoja fiktion keinoin. Lisäksi minulla kesti tovi tottua romaanin dialogiin, etenkin upseerien ollessa äänessä - en tiedä, johtuiko tämä kulttuurieroista tai esimerkiksi sotilasetiketistä. Myöhemmin dialogin lukeminen sujui ongelmitta, vaikka luinkin teosta enimmäkseen lyhyissä pätkissä.

Kirja kiinnosti minua paljon jo aiheensa vuoksi, sillä en ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa talvi- tai jatkosodasta neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Myös oikeasta motista lukeminen kiehtoi minua: koulun historian tunneilla puhuttiin kyllä niistä jonkin verran, mutta motin merkitystä on vaikeaa hahmottaa kyseisestä sanasta. Ainakaan minulle sanasta "motti" ei tule ensimmäisenä mieleen nälkään, tauteihin, kylmään ja haavoihinsa kuolevat joukot. Kirjan lukeminen muutti motin merkityksen minulle todemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka kirjassa ei mässäilläkään likaisimmilla yksityiskohdilla, pystyin kuvittelemaan ympäristön mielessäni elävästi. Lienee tarpeetonta sanoa, etten pitänyt näkemästäni. Tapahtumien eteneminen näkyy hyvin myös teoksen tunnelmassa: kirja alkaa toiveikkaana ja voitonvarmana, mutta saarron jatkuessa tunnelma vaihtuu silkkaan epätoivoon sekä vahvaan sodanjohtoon kohdistuvaan kritiikkiin.

Kärsimisen taito... Mitä se on? Kansallinen ominaisuus, nurkumattoman rahvaamme suuruus vai häpeä? Semmoisesta kansasta johtajien kelpaa olla ylpeitä! Semmoista kansaa on rakastettava! Rakastettava lujasti!

Minua kiehtoi kirjassa, että näin suomalaiset - niin sanotut "omat", joiden joukossa myös sukulaisiani on aikoinaan taistellut - vihollisina. Tällä kertaa me olimme niitä kasvottomia hirviöitä, joina olen tottunut näkemään neuvostoliittolaiset aiemmissa lukukokemuksissani liittyen talvi- tai jatkosotaan. Tämä muistutti kouriintuntuvasti siitä, miten yksi sana voi muuttaa tyystin katsantokantaa johonkin asiaan - onko vastassa ihminen vai vihollinen. Propaganda olikin avainasemassa sodan molempien osapuolten arsenaalissa. Neuvostoliitto tietenkin väitti sodan aloittaneita Mainilan laukauksia suomalaisten ampumiksi, vaikka se nykytutkimuksen valossa on todistettu mahdottomaksi. Suomen valtausaikeet oikeutettiin kyseisellä lavastuksella sekä naapurimaan vapauttamisella kapitalismin ikeestä. Siviileille uutisoitiin ainoastaan menestyksistä, kun taas vastoinkäymisistä - myös 18. divisioonan mottiin joutumisesta - vaiettiin ankarasti, eikä aiheesta kirjoittaneiden tekstejä julkaistu. Oikeastaan Klimov on vaarantanut vähintäänkin oman vapautensa kirjoittaessaan päiväkirjaansa.

Toimettomuus voimistaa näläntunnetta, synnyttää vihaa omaa itseä ja muita kohtaan. Tajuaa olevansa tarpeeton kaikille - niin päällystölle kuin sotilaillekin. Omistan kaiken vapaa-aikani päiväkirjalle ja muistikirjalle, olen alkanut kirjoittaa kertomusta. Kollegani ovat tykkänään masentuneet. Verkkaiset, pitkäveteiset keskustelut muuttuvat yhä useammin riidaksi, sanaharkkaa on yhä useammin, ja joskus käymme toisiamme kiinni rinnuksiinkin. Ymmärrämme, että se johtuu nälästä, nälkä se tekee meistä äkäisiä kulkukoiria.

Kuoleman divisioona on mielenkiintoinen katsaus talvisotaan neuvostoliittolaisten näkökulmasta ja jälleen yksi muistutus sotien mielettömyydestä: Neuvostoliiton vallanpitäjät antoivat omien joukkojensa ennemmin kärsiä hitaan ja tuskallisen kuoleman, koska asemista ei saanut poistua edes mottiin joutumisen jälkeen. Joukkojen varustukset eivät olleet suunniteltu Suomen metsiin eikä ankariin sääolosuhteisiin, mikä pahensi tilannetta entisestään. Kun divisioonan rippeet onnistuivat lopulta pakenemaan saarroksesta, upseereita teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Toisaalta myös yksittäisen ihmisen taantumus ja turtuminen sotaan kuvataan kirjassa oivallisesti. Romaani muistuttaa myös, etteivät suomalaiset suinkaan mitään pulmusia olleet - kuten Hietanen sanoo Tuntemattomassa sotilaassa, sota on pahantekoa molemmin puolin. Klimov pohtii teoksen loppupuolella, kuka lopulta voitti talvisodan: Neuvostoliitto sai Suomelta alueita, mutta minkä hinnan se joutui niistä maksamaan? Sanoisin kirjan lukemisen jälkeen, että kyseisellä sodalla oli pelkkiä häviäjiä, sillä se jätti syvät arvet sekä yksilöihin että kahden maan välisiin suhteisiin - arvet, joita kenties kannamme yhä mukanamme esivanhempiemme perintönä.

Arvosana: ✮✮✮✮