Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

©Hande

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

Johnny Kniga 2016

Löysin tämän kirjan muistaakseni viime vuonna erään kirjakaupan alelaarista. Kiinnostuin teoksesta sekä sen nimen että kirjailijan vuoksi: olen lukenut Jaatiselta aiemmin teokset Kalpeat sotilaat sekä Tyttö ja sotilas, ja pidin kummastakin. Olen lukenut kummankin ennen blogini perustamista, mutta minulta löytyvät niistä merkinnät paperisista lukupäiväkirjoistani. Aikaisempien kokemusteni suosittelemana tämäkin romaani sai kodin minun kirjahyllystäni, eikä se edes jäänyt lojumaan sinne vuosikausiksi, osittain 1918-lukuhaasteen ansiosta.

Varjo 1917-1918 alkaa vuodesta 1917, kun koko ikänsä merillä seilannut Oskari Varjo saapuu Raaheen. Hän on saanut paikan ratavartijana veljensä ansiosta. Oskari toivoo rauhallista elämää merimiesvuosiensa jälkeen, mutta Euroopan kuohunnat, Suomen itsenäistyminen ja myöhemmin syttyvä sisällissota eivät jätä rauhaan edes pohjoisessa.

Työläisten ja köyhien oli päivittäin keskityttävä ravinnon hankkimiseen. Vasta toissijaisesti ihmiset olivat kiinnostuneita tunnustavatko ulkomaat Suomen itsenäisyyden.

Romaani on tositapahtumiin perustuva fiktio: osalla hahmoista on esikuva todellisessa elämässä ja tarina sisältää todellisiakin tapahtumia. Kerronta koostuu kolmesta eri äänestä: kaikkitietävästä kertojasta, valkoisten puolella olevasta pankinjohtaja Iisak Leppälästä sekä punaisten joukoissa toimivasta Toivo Ahosesta. Tämä ratkaisu tarjoaa näkökulmia kummastakin sotivasta osapuolesta sekä usein kertomuksissa unohtuvista siviileistä, jotka yrittivät selvitä tilanteen synnyttämässä ristipaineessa.

Tarina etenee verkkaisesti kohti vääjäämätöntä. Onnistuessaan kerronnan hitaus ei häiritse minua lainkaan, mutta Varjon alkupuolisko on harmillisen tasapaksua, ja ajoittain harkitsin kirjan jättämistä kesken. Tilanteen pelasti kuitenkin yllättävä käänne, joka pisti tapahtumiin vauhtia ja sekoitti pakkaa sopivasti. Erityisen mielenkiintoiseksi asiat muuttuvat myöhemmin, kun Iisakin ja Toivon tarinat samoista tilanteista alkavat poiketa toisistaan. Pohdin lukemisen aikana kuumeisesti, kumpi heistä puhuu totta, vai puhuuko kumpikaan. Jokaisella on oma totuutensa.

Varjo 1917-1918 jäi minulle hieman etäiseksi kokemukseksi. Mukana oli kyllä mielenkiintoisia hahmoja sekä pysäyttäviä tapahtumia, mutta alun jähmeys vaikutti minuun etäännyttävästi. Toisaalta miljöön kuvaus oli yksityiskohtaista: aloin kuvitella paikkoja mielessäni, vaikken ole koskaan nähnyt edes valokuvaa Raahen maisemista. Jaatisen viimeisin romaani ei noussut suosikkieni joukkoon, mutta sain sen kautta kokea sisällissodan vaikutuksia alueella, joka sijaitsi kaukana tapahtumien keskeisimmistä paikoista. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirja sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Anneli Kanto: Veriruusut (kirja ja näytelmä)

©Hande

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus 2008

Luettuani viime vuonna Lahtarit kiinnostuin Anneli Kannon muustakin tuotannosta. Onnistuin löytämään Veriruusujen kovakantisen version antikvariaatista, vaikkei se helppoa ollutkaan, ja jätin sen odottamaan sopivaa hetkeä. Se koitti tammikuussa, kun sain kutsun katsomaan kirjaan pohjaavaa näytelmää KOM-teatteriin. Päätin perehtyä kirjaan ennen sitä.

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodassa mukana olleista, naispuolisista punakaartilaisista Valkeakoskella ja Tampereella. Romaanissa seurataan useamman henkilön vaiheita, mutta keskiössä ovat valkeakoskelaiset Sigrid ja Martta sekä tamperelainen Lempi. He havahtuvat vaatimaan itselleen tasa-arvoista kohtelua miesten kanssa ja ajautuvat samalla armottoman historian rattaisiin.

Astuessaan housuihin hän astui ulos tytön olemuksesta. Hänestä tuli jotain muuta. Häneen tarttui jokin villi ja väljä ominaisuus, kiihdyttävä, hurmaava seikka, joka sai sydämen takomaan ja veren kohisemaan korvissa.

Kuten Lahtareissakin, Kanto käsittelee valitsemaansa aihetta laajasti ja monipuolisesti. Vaikka suurinta osaa päähenkilöistä ajaa aatteen palo, punaisia ei nosteta jalustalle, muttei heitä nähdä myöskään sivistymättöminä raakalaisina ja punikkeina, kuten sodan vastapuoli halusi heidät kuvailla. Punaiset jäivät kylläkin sodan loppupuolella altavastaajiksi ja kärsivät suuresti valkoisten kostonhimosta sodan päätyttyä, mutteivät hekään puhtoisia pulmusia olleet, vaan syyllistyivät julmuuksiin siinä missä valkoisetkin.

Sisällissodan tapahtumien kuvailu on yksityiskohtaista ja raadollista, mutta itse sotatoimien sijaan romaanissa keskitytään eniten naispunakaartilaisten asemaan sekä valkoisten että punaisten silmissä. Valkoiset halveksivat punakaartiin liittyneitä naisia avoimesti, ja oikeastaan kielsivät heidän naiseutensa tyystin - rikkoivathan he julkeasti 1910-luvun yhteiskuntanormeja. Omienkin joukossa suhtautuminen oli vähintäänkin ristiriitaista: kunnioitus ei ollut taattua eivätkä monet punaisistakaan halunneet päästää naisia aseisiin. Naisten oli tapeltava asema itselleen.

Maailmankirjat olivat sekaisin, kun herrat pelkäsivät työväkeä ja yrittivät sitä mielistellä. Entiseen aikaan olisi reilusti sanottu, että harakka ei ole lintu eikä piika ihminen, ja naurettu päälle. Ei yksikään vallesmanni tai tuomari olisi jonkun piianpöhelön porua tosissaan ottanut ja käräjille kantanut.

Suurimman osan ajasta Veriruusut piti minut hyvin otteessaan. Näkökulman vaihto Valkeakoskelta Tampereelle katkaisi kuitenkin tarinan melko häiritsevällä tavalla ja tunnelma rikkoontui hieman. Siirtymä tapahtui kuin veitsellä leikaten, mutta kerronta nappasi jälleen mukaansa uuteen tilanteeseen tottumisen jälkeen. Kerronnan lisäksi arvostan suuresti Kannon tekemää taustatyötä, sillä tarina on niin yksityiskohtainen ja erinomaisesti punaisten tilanteen kaoottisuutta kuvailevaa, että kirjan maailma aukesi elävänä ja karmaisevana silmieni eteen.

Lempi ajatteli, että nämä olivat valkoisia, mutta yrittivät kaikkensa pelastaakseen venäläiset matruusit, jotka olivat yrittäneet tappaa suomalaiset lahtarit. Suomalaiset lahtarit olivat puolestansa yrittäneet tappaa matruusit. Toisessa paikassa kuulalla ja srapnellilla iskettiin ihmisenliha rikki ja ammuttiin räjähtävillä dum-dum-kuulilla, jotta paremmin ruumis repeytyisi ja henki lähtisi. Toisessa paikassa haavoja kursittiin kiinni ja ammuttuja koetettiin joka konstilla saada jäämään henkiin. 

Veriruusut on pysäyttävä kirja täynnä riipaisevia ihmiskohtaloita. Aloin myötäelää hahmojen vaiheita vahvasti, mikä lisäsi tunnereaktioideni voimakkuutta. Kirja huijasi ovelasti iloon ja toiveikkuuteen, mutta rysäytti hetken päästä haaveista maan pinnalle repien kaiken rikki. Teos muistuttaa oivallisesti, miten sota on silkkaa epäoikeudenmukaisuutta - punaiset rivitaistelijat tulivat omien päällikköjensä pettämiksi, kun huomattiin sodan olevan hävitty. Romaanissa isketään myös vasten kasvoja se tosiasia, että sodassa häviäjille tungetaan aina luu kurkkuun.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: kirjan nimessä on vain yksi sana.

KOM-teatterin näytelmä:

©Hande

Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta nähdä Lauri Maijalan ohjaama KOM-teatterin näytelmäversio Veriruusuista, tartuin siihen innolla. Pidän teatterista, mutta olen nähnyt näytelmiä harmittavan vähän - olen joutunut usein valitsemaan teatterin ja oopperan välillä, ja ooppera on lähes aina voittanut.

Ennen esityksen alkua bloggaajille oli järjestetty pieni tapahtuma teatterin vieressä olevassa ravintola Pontuksessa. Kirjailija Anneli Kanto sekä KOM-teatterin näyttelijä Vilma Melasniemi olivat paikalla kertomassa kirjasta sekä sen muuntamisesta näytelmämuotoon. Kanto kertoi romaanin kirjoittamisen taustoista ja Melasniemi teatteriproduktiosta. Tapahtuman aikan virisi mielenkiintoista keskustelua ja sain tietää, että osalla romaanin henkilöistä on esikuva todellisesta elämästä.

Veriruusut oli ensimmäinen kokemukseni KOM-teatterista. Paikka oli mukavan idyllinen ja näytelmän teema oli huomioitu sisustuksessa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten saavuin paikalle avoimin mielin. Päästyämme sisään saliin kuljimme paikoillemme näyttämön kautta, mikä oli omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys. Näyttämöllä oli vain yksi ainoa lavaste, joka alkoi kutkutella mielikuvitustani.

Itse näytelmä oli erittäin vaikuttava: käsikirjoitus myötäili uskollisesti romaanin tarinaa, näyttelijät tekivät loistotyötä, tarinaa hienosti kuljettava musiikki sai ihon nousemaan kananlihalle ja lavasteet, puvut sekä tehosteet olivat hyvin upeita. Erityisesti työntekokohtaukset Valkeakosken paperitehtaalla tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen - oli lumoavaa huomata, miten niin yksinkertaisista lavastuksista saa niin paljon irti. Pidin kovasti myös näyttelijöistä, jotka sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti mieleeni jäivät Sigridiä esittänyt Helmi-Leena Nummela, Saiman roolissa nähty Inka Reyes sekä Niko Saarela Kalle Lundanina.

Näytelmä oli uskollinen alkuperäisteokselle, joskin muutamia muutoksia oli tehty: joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu selkeyden vuoksi, sillä kirjassa on muutamia samannimisiä henkilöitä. Lisäksi kirjan Tampere-kohtaukset on jätetty kokonaan pois, mikä on kylläkin ymmärrettävää - näin hahmoja pystyttiin syventämään näytelmän antamissa puitteissa rauhassa eikä teoksesta tullut ylipitkää.

Ravintola Pontuksessa Anneli Kanto sanoi, että rajan ylittäneitä naisia on rangaistu aina - niin sisällissodan aikaan kuin nykypäivänäkin. Näytelmä toi tämän karmean tosiseikan hyvin esille ja poistuin teatterista mykistyneenä ja vaitonaisena. Koin ne samat tunnekuohut, jotka minulle tulivat kirjankin lukemisen aikana ja tiesin, ettei tämä vierailuni KOM-teatteriin tulisi jäämään viimeisekseni.

Suurkiitokset KOM-teatterille lipusta ja bloggaajaillasta!

1918-lukuhaasteen koonti

©Omppu Martin

Blogini on viettänyt nyt lähes kaksi kuukautta hiljaiseloa. Liekö minulla kevätväsymystä, kun jo pidemmän tovin on tuntunut siltä, että minusta on imetty kaikki mehut, enkä ole saanut kotona aikaiseksi mitään järkevää, vaikka aikaa kerrankin olisi. Opintoihini liittyvä ensimmäinen työharjoittelu päättyy tällä viikolla, ja ensimmäinen lukuvuosi lähenee loppuaan - aika se vain kiitää eteenpäin...

Olen ollut päivittämättä blogiani kauemmin kuin koskaan Tuntemattoman lukijan historiassa, joten päätin ryhdistäytyä Reader, why did I marry him?-blogin Ompun järjestämän 1918-lukuhaasteen päättymisen kunniaksi. Tänään myös Suomen sisällissodan päättymisestä tulee kuluneeksi sata vuotta. Sain luettua haastetta varten kuusi kirjaa ja niiden lisäksi kävin katsomassa kaksi näytelmää: KOM-teatterin Veriruusut sekä Vihan kevät - Helsinki 1918 Hakasalmen huvilassa. Veriruusut-näytelmästä tulee kirjoitus blogiin kirja-arvion yhteyteen, jahka saan sen tehtyä.

Luetut kirjat:

• Anneli Kanto: Lahtarit
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
• Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
• Anneli Kanto: Veriruusut
• Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

Kahdesta lukemastani kirjasta en ole vielä kirjoittanut, mutta aion molemmista kirjoittaa mahdollisimman pian. Sisällytin Ruman sodan mukaan haastelukemistoon, sillä hyvin monessa sen artikkelissa kerrotaan, miten sisällissota vaikutti vahvasti monissa talvi- ja jatkosotaan liittyvissä asioissa. Vaikka taistelut olivat päättyneet ja vankileiritkin suljettu vuosikymmeniä aikaisemmin, sisällissota jatkui ihmisten mielissä - tuntuu oikeastaan siltä, että vasta nyt asiasta pystytään puhumaan melko avoimesti, kun suurin osa tapahtumaketjun kokeneista on jo poistunut keskuudestamme.

Vaikka lukuhaaste päättyikin tänään, aion jatkaa sisällissotateeman parissa, sillä minulla on kesken yksi aihetta käsittelevä kirja. Tartun myös mitä todennäköisemmin muihinkin aiheeseen liittyviin teoksiin tämän vuoden aikana. Yritän myös ryhdistäytyä blogin suhteen ja kirjoittaa rästitekstit julkaisuvalmiiksi.

Kiitokset Ompulle haasteen järjestämisestä!

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

©Hande

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Gummerus 2018

Huomasin tammikuussa, että Mike Pohjolalta oli ilmestymässä Suomen sisällissotaan sijoittuva teos, jossa omilla valinnoillaan voi vaikuttaa tarinan kulkuun. Asetelma kiehtoi minua sen verran paljon, että minun oli pakko pyytää teoksesta arvostelukappale, vaikka koulu piti minua kiireisenä. Kiitokset kustantamolle.

Sinä vuonna 1918 on immersiivinen romaani, jossa lukija päättää hahmonsa nimen, sukupuolen, kotipaikkakunnan, mahdollisen uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen sekä tarinan laadun (onnellinen, murheellinen tai oikukas). Kaikki tarinat alkavat samalla tavalla, mutta toisesta luvusta alkaen lukijan valinnat ja arpaonni kuljettavat hahmoa kohti Suomen itsenäistymistä sekä sisällissotaa.

Teoksen asetelma on minusta hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin kirjallisuuden saralla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli valtaa kirjan tarinaan nähden ja sain luoda siihen oman hahmon. Aloitin kokemukseni pohjanmaalaisensa Selmana, joka kommunistisena huutolaislapsena päätyy hyväsydämisen torpparin, Pylkkään kasvatiksi. Hänen onnistuu vakuuttaa talonpoika Häyrinen armahtamaan torpparinsa, jolta on vaatimassa vastoin aiempaa sopimusta rahavuokraa. Myöhemmin Selma liittyy punakaartiin, mutta pieleen menneiden, rautatieasemaan liittyvien neuvotteluiden jälkeen jättää kaartin välttääkseen pidättämisen tai tapetuksi tulemisen. Hän joutuu valkoisten sotilaiden raiskaamaksi ja joutuu omiensa halveksunnan kohteeksi, kunnes piilottaa punakaartilaisen kotiinsa. Saksalaisten saavuttua Suomeen Selma pakenee piilopirttiin ja pysyy siellä sodan loppuun asti.

Päästyäni ensimmäisen tarinan loppuun aloitin heti seuraavan. Erilaisten tarinoiden luominen oli sen verran koukuttavaa, että loin yhteensä 17 hahmoa ennen kuin sain tarpeekseni. Kävin läpi kaikki tarinalaadut sekä kotiseutu-vaihtoehdot. Loin sekä miehiä että naisia, joiden joukossa oli valkoisia, punaisia sekä siviilejä. Osa hahmoista meni naimisiin, jotkut saivat lapsiakin - joko avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Jotkut hahmoista olivat vastakkaisella puolella kuin puolisonsa, mutta yhdenkään liitto ei päättynyt eroon. Joistakin tuli torppareita tai talollisia, osasta jopa aatelisia. Jotkut joutuivat vankileireille ja tuomittiin kuolemaan, mutta onnistuivat selviämään tavalla tai toisella. Vain yksi hahmoistani kuoli vankileirillä, mutteivät muutkaan välttyneet vastoinkäymisiltä.

Vaikka lukukertojen lisäännyttyä tarinat alkoivat muistuttaa jossakin määrin toisiaan, sain lukea monenlaisia ihmiskohtaloita. Osa kokemistani tarinoista kehkeytyi hyvinkin mielenkiintoisiksi, mutta osa kertomuksista jäi valitettavan ohueksi, jopa mitäänsanomattomaksi. Ymmärrän, ettei tällaiseen teokseen saa rakennettua kovin syvälle luotaavia käänteitä, mutta ajoittain pinnallisuus ärsytti - yksikään hahmoistani ei kuitenkaan menehtynyt ennen Suomen itsenäistymistä. Lisäksi kirja sisälsi joitakin virheitä ja epäloogisuuksia, eikä siinä aina huomioitu kaikkia mahdollisia, aiemmin tehtyjä valintoja jatko-ohjeita annettaessa - tällöin tarina jäi umpikujaan. Sellaiseen tilanteeseen jouduttuani avasin solmut väkisin omavaltaisilla päätöksillä.

Joistakin puutteistaan huolimatta Sinä vuonna 1918 on viihdyttävä ja kiintoisa tapa perehtyä Suomen sisällissodan vaiheisiin sekä erilaisiin ihmiskohtaloihin maassa vallinneen kaaoksen keskellä. Monet hahmojeni vaiheista pysäyttivät minut pohtimaan sadan vuoden takaisten tapahtumien mielettömyyttä ja miten monen aikalaisen kohtalo oli kirjan arpapelin tavoin aivan oikeasti sattuman varassa. Lukisin mielelläni vastaavanlaisen romaanin toisestakin aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain tämän kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuonna 2018 julkaistu kirja.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

©Hande

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Johnny Kniga 2008

Kuten blogikirjoituksieni sisällöstä voi päätellä, historia vetää minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Löysin tämän kirjan monta vuotta sitten kirjakaupan alennusmyynnistä - sotahistoria lukuisine puolineen kiinnostaa minua, joten pakkohan minun oli lisätä teos kokoelmiini. Kirja jäi kuitenkin vuosikausiksi pelkäksi hyllyn täytteeksi, kunnes keksin valita sen yhdeksi #hyllynlämmittäjä-haasteen luettavaksi.

Laki on selvä ja lyhyt: Linjaan vaiko hautausmaalle! Valitse siitä sitten mikä sopivampi on. 

Ruma sota on artikkelikokoelma, joka pureutuu talvi- ja jatkosodan rumimpiin ja laajalti vaiettuihin ilmiöihin. Seitsemän tutkijaa on kirjoittanut 10 artikkelia, jotka käsittelevät sotapropagandaa ja sensuuria, lapsiin ja nuoriin kohdistunutta sukupolviväkivaltaa, rintamaväkivaltaa, päihteiden käyttöä, käpykaartilaisia, poliittisten vankien kohtelua, sota-ajan sukupuolikulttuuria ja seksuaalista väkivaltaa sekä nälkää. Yksi artikkeli käsittelee myös sodan kokeneiden kirjailijoiden, kuten Kalle Päätalon, Mika Waltarin, Eeva Kilven ja Väinö Linnan kokemuksia. Artikkelit ovat kirjoittaneet Jenni Kirves, Sari Näre, Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen.

Moni sotilaista löysi merkityksen vakavasta ja meuhkaamattomasta rintamauskonnollisuudesta, mutta moni myös menetti uskonsa kaikkeen muuhun paitsi toveruuteen tai omaan apuun. Ylevä ja henkevä puhe oli petollista, paska oli paskaa ja siten luotettavampaa, "rehellistä". Jos jaksoi uskoa kauniiseen elämässä, se oli kätkettävä kyyniseltä maailmalta ja ontoilta fraaseilta. Yksi salpa miehisessä vaikenemisen kulttuurissa - todellisessa tai myyttisessä - oli lyöty lukkoon.

Kirja sisälsi minulle tuttua, mutta paljon uuttakin asiaa. Erityisesti Kivimäen artikkelin rintamaväkivaltaan liittyvään sisältöön olin perehtynyt entuudestaan hänen Murtuneet mielet-teoksensa kautta, ja lisäksi käpykaartilaisuudesta eli rintamakarkuruudesta olen tiennyt melko paljon. Sen sijaan esimerkiksi propagandan kehittyminen sodan aikana tai poliittisten vankien kohtelu olivat minulle hyvin pitkälti tuntemattomia aiheita.

Lukukokemus olikin minulle monilta osin silmiä avaava: erityisesti poliittisten vankien kohtelu järkytti minua. Oli hyvin pysäyttävää lukea, miten kommunisteja, pasifisteja tai jollain muulla tavalla "epäilyttäviä" henkilöitä alettiin vangita jo välirauhan aikana - tämä todistaa sen, että jatkosodan syttymisestä voidaan syyttää suurelta osin Suomen silloisia päättäjiä. Kaiken kukkuraksi vankiloissa ja vankileireillä, joille poliittisia vankeja sijoitettiin, rikosvangitkin olivat poliittisia vankeja paremmassa asemassa.

Poliittisten vankien pidätykset kertovat Suomen valtiojohdon harjoittamasta kaksoisstrategiasta: kansalle haluttiin luoda vaikutelma jatkosodan puolustusluonteesta, mutta käytännössä valmisteltiin hyökkäystä, jos sotilaallinen tilanne, toisin sanoen saksalaisten eteneminen itärintamalle sen vain sallii.

Kirjassa kuvaillaan sotaan liittyviä kamaluuksia hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä minun oli pidettävä tauko lukemisesta, kun minua alkoi ahdistaa. Teoksessa on myös monia karuja, sodanaikaisia valokuvia - en ollut osannut lainkaan varautua tähän ja luin kirjaa monesti julkisissa kulkuneuvoissa, joten oli melko hiillostavaa kääntää sivua, kun seuraavalla aukeamalla saattoi komeilla valokuva esimerkiksi ruumiskasasta. Näinä hetkinä peitin kuvan äkkiä kirjanmerkilläni ja toivoin, etteivät vierustoverini, jotka välillä olivat vasta lapsia, olisi nähneet kuvaa. Kaikista herkimpien kannattaa siis harkita, tarttuvatko kirjaan ollenkaan. Miksi turhaan lukea kauhukirjoja, kun tietokirjallisuuskin saa niskakarvat nousemaan pystyyn?

Vaikka teos käsittelee toista maailmansotaa, melkein kaikissa artikkeleissa kerrotaan, miten tietyt aatteet, asenteet ja toimintatavat olivat syntyneet vuonna 1918 käydyn sisällissodan myötävaikutuksesta. Se vaikutti muun muassa propagandaan, uhrieetokseen sekä rintamakarkureiden ja poliittisten vankien kohteluun sekä siihen, ketkä edes päästettiin armeijaan. Artikkelit kyseenalaistivatkin tutkimustiedollaan väitteen, jonka mukaan talvisota olisi yhdistänyt kahtiajakautuneen kansan. Haavat ovat olleet liian syvällä, jotta ne olisivat parantuneet kahdessakymmenessä vuodessa.

Ruma sota on mielenkiintoinen ja pysäyttävä kirja, joka laajensi tietämystäni liittyen talvi- ja jatkosotaan. Jäin tosin kaipamaan joidenkin aiheiden, kuten sodanaikaisen homoseksuaalisuuden laajempaa käsittelyä, mutta tiettyjen osa-alueiden suppeuden syynä on ollut todennäköisimmin lähdemateriaalin vähyys tai puuttuminen. Tutkijoiden tekstit muistuttivat sotaa kokemattomalle kouriintuntuvasti, miten laajasta ja kamalasta asiasta on kyse, ja kuinka suuret vaikutukset näillä sodilla on vielä 2010-luvunkin Suomeen.

Sisäinen kokemus maailman ennustamattomuudesta on motivoinut kannattajasukupolvea rakentamaan sosiaaliturva siltä varalta, että turva läheltä pettää. Sosiaalinen kannattelu on ikään kuin ulkoistettu yhteiskunnan takaamaan turvaan. Hyvinvointivaltion rakentaminen juurtuu näin yksin pärjäämisen eetokseen, jonka emotionaalinen pohja on välttelevien kiintymyssuhteiden kulttuurissa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Anneli Kanto: Lahtarit

©Hande

Anneli Kanto: Lahtarit

Gummerus 2017

Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole, eikä se vapauta ketään muuta kuin ne, jotka vihollisen kuulasta jättävät maallisen elämänsä, joku nopeasti, joku hirveitä tuskia kärsien. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.

Kannon uusin romaani kiinnitti huomioni tammikuisena iltana eräässä kirjakaupassa hypnoottisella kannellaan: kaukaa katsottuna se näytti kovin kauniilta, mutta tultuani lähemmäksi ruma totuus paljastui - samalla se on aika osuva vertauskuva kirjan sisällölle, ellen sanoisi. Tajusin kirjan nimestä välittömästi, mistä se kertoisi ja kiinnostukseni lisääntyi, sillä olen lukenut monia Suomen sisällissodasta kertovia kirjoja, mutta niissä on korostettu enemmän punaisten vaiheita. Jouduin kuitenkin odottamaan pari kuukautta, ennen kuin pystyin hankkimaan teoksen kotikirjastooni.

Tuskin olen ainoa, joka ymmärtää jo kirjan nimestä sen idean, mutta kerronpa silti hieman juonesta: romaani käsittelee sisällissotaa valkoisten näkökulmasta - he saivat sodan kuluessa punaisilta liikanimen "lahtarit", josta teoskin on saanut nimensä. Kirjan kerronta koostuu monien henkilöhahmojen vuorottelevista, minä-muotoisista äänistä sekä aidoista aikalaisdokumenteista, kuten lehtiartikkeleista sekä Mannerheimin päiväkäskyistä. Ääneen pääsee muun muassa suojeluskuntalaisia, jääkäri, muonittaja, medisiinari, soittokunnan kornetisti ja suomenhevonen. Mosaiikkimainen rakenne vaati minulta alkuun totuttelemista - palasin ajoittain henkilöluettelon pariin varmistaakseni, oliko äänessä oleva hahmo yksi keskeisistä - mutta melko pian tyyli kaappasi minut otteeseensa.

Teos käsittelee aihettaan hyvin laajalti ja mukana on lukuisia, kiinnostavia näkökulmia. Henkilöhahmoissa on enemmän ja vähemmän aatteellisesti sotaan suhtautuvia taistelijoita, sivullisia sekä heitä, jotka alkavat ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa koko sotaretken merkityksen. Erityisen paljon minua vetivät puoleensa romaanin naishahmot - lukemissani sotakirjoissa naiset ovat monesti jääneet paitsioon, joten minua ilahdutti huomata myös "hameväen" olevan keskeisessä roolissa Lahtareissa. Useiden katsantokantojen ansiosta opin aiheesta paljon uuttakin, vaikka tietoni sisällissodasta ovat olleet melko hyvät vanhastaankin.

Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia persoonia ja heidän omaleimaisuuttaan lisäsivät persoonalliset puhetavat: suurin osa hahmoista puhui oman asuinalueensa murteella tai slangilla, mutta mukaan mahtui myös kirjakieltä käyttäviä henkilöitä. Hahmojen vaiheet herättivät mielenkiintoni ja kiinnyinkin osaan heistä syvästi. Kannon omien luomusten lisäksi teoksessa esiintyy myös todellisia henkilöitä, joista minua kiinnosti eniten säveltäjä Toivo Kuula - hänen mukanaolonsa onnistui yllättämään minut suuresti. Todellisten ja fiktiivisten hahmojen osiot limittyivät erinomaisesti yhteen, enkä olisi edes tajunnut kaikkia todellisia henkilöitä oikeasti eläneiksi, ellei jokin toinen seikka kirjassa sitä olisi paljastanut.

Kannon uutuusteoksessa sodan kuvaus on rehellisen raadollista, eikä se säästele lukijoita vuonna 1918 tapahtuneilta julmuuksilta. Vaikka olen ollut entuudestaankin tietoinen sisällissodan aikana tehdyistä hirveyksistä, teos järkytti ja ahdisti minua paljon - sydäntä oikein kivisti joitakin kohtia lukiessani. Kun on elänyt koko ikänsä rauhan aikana, on hyvin vaikeaa käsittää, miksi ihmiset ovat olleet valmiita tekemään toisilleen niin paljon pahaa, etenkin kun vastassa olivat suurimmaksi osaksi oman maan kansalaiset. Toisaalta, tämän romaanin lukemisen jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä, miksi sisällissodan haamut tuntuvat hellittävän otettaan ihmisistä vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes sata vuotta.

Lahtarit on tapahtumiaan kaunistelemattomasti kuvaava ja vaikuttava romaani Suomen historian kipeästä käännekohdasta. Aiemmin valkoiset ovat jääneet minulle etäisiksi ja piirtyneet mieleeni paatuneina ihmishirviöinä, mutta Kannon teos muutti heidät inhimillisiksi, vaikken edelleenkään hyväksy kaikkia heidän mielipiteitään tai tekojaan. Romaani ei kuitenkaan syyllistä kumpaakaan osapuolta, ja muistuttaa oivallisesti, ettei kukaan ollut täydellinen ja että julmuuksiin syyllistyivät sekä valkoiset että punaiset. Lahtarit jätti minuun samanaikaisesti onton olon sekä lukuisissa ajatuksissa vellovan pään. Lukukokemus oli niin pysäyttävä, että vaati useamman päivän koota ajatukseni selkeään muotoon. Tiedän jo nyt, että teos on yksi vuoden parhaista kirjaelämyksistäni ja oli kaiken odottelun arvoinen. Lisään ehdottomasti myös Kannon Pyövelin sekä Veriruusut lukulistalleni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kuittaan romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 8: Suomen historiasta kertova kirja.