Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1900-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1900-luku. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. elokuuta 2025

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43 (ja blogin elvytysyritys)

©Hande

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43

Suomen Kirjallisuuden Seura 2020 

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa, neljän vuoden poissaolon jälkeen. Tuntematon lukija ehti jopa helmikuussa täyttää 10 vuotta, mutten saanut aikaiseksi juhlistaa asiaa - etenkin, kun olen loistanut täällä poissaolollani. Inspiroituneena ystäväni blogi-ideasta lukuprojektiaan (197 kirjaa, haasteessa pyritään lukemaan yksi kirja jokaisesta maasta) varten päätin kokeilla, jos saisin kirjoitettua omaan blogiini kirjasta, jota sillä hetkellä olin lukemassa.

Pullopostia Seilin saarelta kertoo Seilissä monta vuotta asuneen Saima Rahkosen (1903 - 1959) elämästä. Vuonna 2010 Seilin saarelta löydettiin kätkettyjä pulloja, joista löytyi oletettavasti jonkun entisen potilaan kirjoittamia kirjelappusia. Kirjoittajaksi paljastui tutkimusten jälkeen Saima, joka tosiaankin oli ollut potilaana saarella kahdestikin. Susan Heikkinen kuvailee kirjassa Rahkosen elämää niin paljon, kuin löysi tietoja hänen vaiheistaan, sekä historiallisista tapahtumista että mielenterveyden hoidon vaiheista Saiman elinaikana.

Teos on kirjoitettu selkeästi, ja minun oli helppoa lukea sitä, vaikka olen tällä hetkellä erittäin hidas lukija. Heikkinen kirjoittaa asiallisesti ja kertoo avoimesti, milloin tiedetään ja milloin arvaillaan Saiman elämän vaiheita. Heikkinen avaa myös teoksessa mainittuja murresanoja, eikä myöskään sorru tutkijajargonin viljelyyn - sen seuraaminen voi olla vaikeaa jopa tottuneemmalle tietokirjallisuuden lukijalle. Heikkinen on kirjoittanut teoksen Saima Rahkosen elossa olevien sukulaisten luvalla - yksityiskohta, jota arvostan suuresti, kun kyseessä on yksityishenkilö ja todella arkaluontoisia asioita.

Mielestäni Saiman elämää oli mielenkiintoista seurata, ja maailmantapahtumat sekä mielenterveyden hoidon edistysaskeleet hänen elämänsä aikana toivat teokseen lisäsyvyyttä ja -kontekstia. Ystäväni, joka on myös kirjan lukenut, sanoi hienosti (ystävääni hänen luvallaan referoiden), että maailman konteksti Saiman elämän ohella korosti sitä, miten siinä maailmassa oli yksi pieni elämä, jolla mieli oli rikki, ja miten se yksi, pieni elämäkin sellaisena oli tärkeä. Tämän lisäksi Heikkinen oli liittänyt kirjan tiettyihin osioihin omia kommenttejaan Saimalle tämän kotimurteella, Karjalan murteella. Minusta nämä kommentit olivat sympaattisia, ja toivat Saimaa lähemmäksi minua, vaikka hän on todellisuudessa niin kaukana, että hän on jopa kuollut kauan ennen syntymääni.

Pullopostia Seilin saarelta -teoksen jälkisanoissa Heikkinen toteaa tutkimustyötään tehdessään pohtineensa, oliko Saima oikeasti ollenkaan sairas joutuessaan psykiatriseen hoitoon, ja menettikö hän järkensä sitten laitoksiin jouduttuaan. Heikkinen kuitenkin konsultoi useampaakin lääkäriä antamalla heille Saiman potilaskertomukset luettaviksi, ja he kaikki totesivat aikalaislääkäreiden diagnoosin skitsofreniasta olleen oikea (vaikkakin välillä aikalaiset olivat itse epäilleet asiaa, sillä joskus diagnoosin perään oli kirjoitettu kysymysmerkki).

Tämä pohdinta sai minut tajuamaan, että oma tietämykseni psykoosisairauksista vaikutti minuun taas aivan eri tavalla kuin Heikkiseen: tajusin jo Saiman alkuvaiheiden kuvauksesta, että hän kyllä on sairas - en vain ollut varma, oliko hänellä nimenomaan skitsofrenia vai mahdollisesti jokin muu psykoosisairaus. Saiman tapauksessa nykylääkärit vahvistivat skitsofrenia-diagnoosin, mutta tiedän Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan ansiosta, että samoihin aikoihin psykiatrit julistivat paperilla monia psyykkisessä hoidossa olleita sotaveteraaneja psykopaateiksi vain sen vuoksi, etteivät he suostuneet tekemään yhteistyötä lääkäreidensä kanssa, esimerkiksi kertomalla voinnistaan, joten väärän diagnoosin antamisen epäily ei suinkaan ollut kaukaa haettu pohdinnan aihe. 

Pullopostia Seilin saarelta on kiehtova ja ajatuksiaherättävä teos yhdestä ihmiselämästä sekä lääketieteen kehityksestä mielenterveyden saralla tämän ihmiselämän aikana. Teos on sekä faktuaalinen että inhimillinen, ja käsittelee kohdettaan kunnioittavasti. Kirja on kiinnostanut minua jo vuosia, ja olen iloinen, että sain vihdoinkin tartuttua siihen.

En ole varma, miten tulen tässä onnistumaan, sillä olen saanut luettua viime aikoina harmillisen vähän, mutta ehkä uskaltaisin varovaisen toiveikkaasti sanoa: Tuntematon lukija on palannut.

P. S. Olen päättänyt luopua tähtisysteemin käytöstä omien kirjoitusteni kohdalla. Joskus minusta tuntuu vaikealta alkaa antaa tähtiä eri teoksille, ja koen itselleni helpommaksi ja mielekkäämmäksi arvioida kirjoja tästä lähtien vain sanallisesti. 

lauantai 20. lokakuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande
Nancy Holder: Crimson Peak
Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.
Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.
Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.
Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.
Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.
Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 
Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

©Hande
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Bazar 2018

Selaillessani toukokuun lopussa syksyn kirjakatalogeja, huomioni kiinnittyi Sherlock Holmesin tytär-nimiseen romaaniin. Vannoutuneena Sherlock Holmes-fanina halusin lukea kyseisen teoksen, joten pyysin siitä arvostelukappaletta - kiitokset kustantamolle! Kirja sopii kuin nakutettu dekkariviikon lukemiseksi, joten tartuin siihen heti saatuani Hiljaisen kylän päätökseen.
Ilma oli ulkona kehno. Kaiken peitti paksu, keltainen sumu kuin märkänä lumena. Aurinko yritti vimmatusti tunkea esiin sankasta usvasta, joka haisi palaneelta rikiltä.
Surupukuinen nainen saapuu 221B Baker Streetille vuonna 1910. Hän pyytää jo eläkkeelle jäänyttä tohtori Watsonia selvittämään omaisensa kuolemaa: kyseessä vaikuttaisi poliisin mukaan olevan itsemurha, mutta nainen ei tyydy tähän selitykseen. Ikääntynyt Watson tarttuu toimeen yhdessä poikansa, John Watson nuoremman, kanssa. Tutkimuksiensa aikana kaksikko tapaa yhden tapauksen silminnäkijöistä, Joanna Blalockin, joka pääsee terävän älynsä ja päättelykykynsä ansiosta mukaan selvittämään tapausta, joka myöhemmin paljastuu murhaksi.
"Kuten Sherlock Holmes sanoisi: poliisit ovat poropeukaloita", isäni sanoi. "He ovat miltei tyystin riippuvaisia maksetuista ilmiantajista, jotta ylipäätään saavat ratkotuksi juttunsa. Ei sillä, ettei heillä olisi älliä, he vain kieltäytyvät käyttämästä sitä."
Olen lukenut kaikki sir Conan Doylen Sherlock Holmes-tarinat, joten niiden maailma on minulle entuudestaan erittäin tuttu. Siksi minua kismittikin huomata heti ensimmäisen sivun aikana, ettei Goldberg ole kunnioittanut ainakaan kaikilta osin Holmes-tarinoiden kaanonia: romaanin mukaan Sherlock Holmes olisi kuollut vuonna 1903, mutta Doylen teoksissa Holmes on hengissä sekä hyvissä ruumiin ja mielen voimissa vuonna 1914, jolle kaikista viimeisimmän alkuperäisen novellin tapahtumat sijoittuvat. Tämän lisäksi Watson kutsuu edesmennyttä ystäväänsä Sherlockiksi, mikä on väärin, sillä kaksikko ei kutsunut toisiaan koskaan etunimellä: he olivat toisilleen aina Holmes ja Watson.

Onneksi kirjan lukeminen ei mennyt pelkäksi irvistelyksi, vaikka mukana oli asioita, jotka häiritsivät minunlaistani kanonistia. Teoksen kerronta muistuttaa kovasti Doylen tyyliä, minkä ansiosta minulle tuli kirjaa lukiessani kotoisa olo: se on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, ja tulinkin ahmineeksi teosta isompina kerta-annoksina. Tarinan kaava vastaa myös melko pitkälle alkuperäisiä: kertojan paikan on ottanut isänsä jälkeen tohtori Watson nuorempi ja hän raportoi, kuinka Joanna Blalock, Sherlock Holmesin tytär, ratkoo ongelmavyyhtiä kummankin Watsonin avustuksella loogista päättelyä hyödyntäen. Lisäksi tarina sisältää monia lääketieteellisiä yksityiskohtia, joista nautin suuresti. Alkuperäistarinoista poiketen etsivätyötä ja Blalockin päättelyketjua kuvaillaan hyvin laajasti ja yksityiskohtaisesti. Tämä oli minulle mieluinen muutos, sillä välillä Doylen novellit ovat jättäneet minut kaipaamaan tarkempia selityksiä prosessista, joka on johtanut rikoksen selvittämiseen.
Rikoksen ratkaiseminen on kuin lankakerän selvittämistä.
Vaikka tarinan tunnelma teki kunniaa alkuperäistarinoille, monet juonen aspektit olivat turhankin suoraan kopioitu Doylen kirjoituksista: mysteeri ja siihen liittyvät käänteet olivat käytännössä sekoitus muutamasta alkuperäiskertomuksesta ja syyllisen tiesi välittömästi tämän astuttua mukaan tarinaan. Lisäksi mukana oli lukuisia tarinankerronnallisia kliseitä, jotka lisäsivät teoksen ennalta-arvattavuutta. Tämä oli erittäin harmillista, sillä näiden asioiden vuoksi romaani ei tarjonnut lainkaan yllätyksiä ihmiselle, joka tuntee Doylen Holmes-kertomukset - olisin kaivannut haastetta tarinan lankavyyhdin selvittämiseen.

Minua jännitti melkoisen paljon tarttua Sherlock Holmesin tyttäreen, sillä Holmes on minulle erittäin rakas hahmo. Valitettavasti Goldbergin romaani ei tarjonnut samanlaista elämystä kuin Doylen tuotanto, mutta viihdyin kuitenkin teoksen parissa melko hyvin. Kiinnyin suuresti Joanna Blalockiin, josta tulee Lontoon ensimmäinen naissalapoliisi - hän oli valopilkku, jonka ansiosta halusin jatkaa lukemista, vaikka välillä tunsin turhautumistakin. Goldbergin teos onnistui kaikesta huolimatta herättämään mielenkiintoni jatkoa kohtaan, ja saatankin lukea myös seuraavan osan joskus tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 31: kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Jan Guillou: Sillanrakentajat

©Hande
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Like 2011

Olen ostanut Sillanrakentajat aikapäiviä sitten jostakin alennusmyynnistä. Se on jäänyt kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä pelkäksi hyllyni täytteeksi ennen tätä kesää. Yöpöydän kirjat-blogin Niina on lanseerannut pari kuukautta sitten Pride-viikon lukutempauksen, jossa pyritään lukemaan kirjallisuutta, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin. Olen itse tällä hetkellä Dublinissa, joten asetin tavoitteekseni lukea edes yhden kirjan. Erään tutkimani kirjallisuuslistan mukaan Guilloun romaani sopii HBLT-teemaan, joten otin sen projektikseni ulkomaan matkastani huolimatta.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata-nimisen sarjan - ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Sen keskiössä ovat köyhän, norjalaisen kalastajaperheen isättömäksi jääneet pojat: Lauritz, Oscar ja Sverre. Aurinko pilkistää kuitenkin harmaiden pilvien lomasta, sillä eräs hyväntekeväisyysjärjestö päättää rahoittaa pojille insinöörikoulutuksen Dresdenissä, kun sen hallituksen jäsen huomaa heidän lahjakkuutensa. Järjestön toiveena on, että pojat palaisivat valmistuttuaan rakentamaan Norjan rautatietä, mutta lopulta vain yksi heistä suorittaa kunniavelkansa. Samalla seurataan aikakauden tapahtumia maailman eri kolkissa useamman henkilön näkökulmasta.
Työnjohto uskoi häneen, he olivat antaneet hänelle koko radan suurimman, vaarallisimman ja vaikeimman työn. Hän tekisi itselleen oikeutta, maksaisi velkansa. Sitten hän olisi vapaa. Sillasta tulisi hänen suurtekonsa, hänen vastineensa Medusan kaulan katkaisemiselle.
Guillou on nähnyt selkeästi vaivaa romaanin maailman henkiin herättämiseksi: teoksella on monta tapahtumapaikkaa - Norja, Saksa ja itäinen Afrikka - joiden kulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Kuten arvata saattaa, parikymmentä kirjassa käsiteltyä vuotta sisältävät kosolti historiallisia tapahtumia. Niitä käsitellään oivallisesti, puitteet ovat uskottavat ja pystyin kuvittelemaan mielessäni kaikki tarinan miljööt, tapahtumat ja ihmiset. Sain myös tietoa sellaisita aikakauden käännekohdista, joista en tiennyt entuudestaan mitään.

Romaanin lukuisat hahmot ovat inhimillisyydessään ja erilaisine taustoineen hyvin mielenkiintoisia. Henkilöiden moninaisuuden ansiosta tapahtumia oli helpompaa seurata ja käsitellä erilaisista näkökulmista ja hahmot, kuin myös heidän henkilökohtaiset vaiheensa heijastelevat hyvin 1900-luvun alun historiallisia käänteitä ja uusia ilmiöitä. He tuntuvat erittäin todellisilta, eikä kulunut kauan, kun huomasin kiintyneeni moneen heistä.

Minun ei tarvinnut lukea teosta kovin pitkälle, ennen kuin selvisi, miksi kirja löytyi HBLT-kirjallisuuden listalta: yksi tarinan hahmoista paljastuu homoseksuaaliksi, mutta jää asian paljastettuaan nopeasti paitsioon, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: tarinaa kerrotaan mainitsemani hahmon läheisten näkökulmasta, ja homoseksuaalisuushan on ollut tuohon aikaan peräti rikos. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön lähipiiriin kuuluvat eivät puhu asiasta lähestulkoon ollenkaan, koska häpeävät ja jopa halveksivat omaistaan tämän niin sanotun viallisuuden vuoksi. Kyseessä on siis täydellinen esimerkkikuvaus tuon ajan armottomasta asennoitumisesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sillanrakentajat on romaani, joka piti mielenkiintoani yllä alusta loppuun saakka. Kiinnostavat hahmot, laajat näkökulmat sekä huolellinen taustatyö saivat minut innostumaan sarjan seuraavistakin osista. Tulen lukemaan ne tulevaisuudessa aivan varmasti.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: sukutarina.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

©Hande
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017

Katja Kallio on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosikausia, mutten ole aiemmin lukenut yhtäkään hänen teoksistaan - ne eivät ole vaikuttaneet sellaisilta, jotka vetäisivät minua puoleensa. Tilanne muuttui kuitenkin maaliskuun Kirja vieköön-tapahtumassa, jossa kirjailija oli haastateltavana uusimman romaaninsa tiimoilta. Kiinnostuin kyseisestä teoksesta niin paljon, että ostin sen heti, kun se minulle oli mahdollista.
Amandan koko elämä taas oli luettavissa näistä papereista. Jokainen puute ja virhe ja harha-askel siitä lähtien kun hän oli syntynyt; hänen sisikuntansa väärät mitat ja kummalliset muodot ja väärät asennot.
Yön kantaja perustuu tositapahtumiin: se kertoo irtolaiselämää viettäneen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) vaiheista. Hän ei istunut aikakauden naisille asettamaan muottiin, minkä vuoksi hän joutui erilaisten vaiheiden jälkeen mielenvikaisten naisten säilytyspaikkana pidetylle Seilin saarelle - nuoren naisen diagnoosiksi oli julistettu epileptinen kuukautishulluus. Kallio oli tekemässä tutkimustyötä aivan toista työtä varten, kun hän törmäsi väitöskirjaan, jossa oli mukana Amandan potilaspaperit Seilin ajoilta. Niissä oli lyhyt maininta, että nuori nainen oli väittänyt lentäneensä kuumailmapallolentäjän jalkavaimona muun muassa Pariisiin, Lontooseen ja Hampuriin. Väitteen todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se herätti Kallion mielenkiinnon Amandaa kohtaan ja sai hänet kirjoittamaan tämän teoksen.

Tarina vei minut mennessään ensihetkistä alkaen - minä vain kääntelin sivuja malttamattomana, palaen halusta tietää lisää. Toisaalta kieli on niin hiottua ja kaunista, että välillä minun oli pakko jäädä makustelemaan jotakin lausetta ja pyöritellä sitä mielessäni. Kallio kuvailee ympäristöä sekä ihmismieliä niin yksityiskohtaisesti, että näin paikat silmieni edessä ja tunsin sulautuvani kuhunkin henkilöön - heidän ajatuksensa ja kokemuksensa muuttuivat omikseni.
Mutta ei hätää, ilta tulee, se tulee vaikka mitä tapahtuisi, joskus vielä, ja muuttaa kaiken vaaleanpunaiseksi malvaksi violetiksi ja lopulta, lopulta siniseksi, ja sitten voi kaikessa rauhassa muuttua siniseksi itsekin, ja jos nojautuu taaksepäin ei kaadu selälleen vaan jää kellumaan samaan paksuun musteeseen kuin kaikki muukin, lyhtypylväät, kavioiden kapse, talot ja patsaat ja puut.
Romaanin henkilöhahmot ovat realistisia ja kiehtovia. Luonnollisesti suurimman huomion vie Amanda, mutta teoksen muukin hahmokaarti sisältää herkullisia persoonia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita. En olisi osannut arvata tätä etukäteen, mutta samastuin hyvin vahvasti Amandaan - elämäni ei ole sentään ollut aivan yhtä rankkaa kuin hänen, mutta ymmärrän Amandan ulkopuolisuuden tunnetta ja haluttomuutta asettua yhteiskunnan ihmisille ylipäätään, mutta ennen kaikkea naisille määriteltyihin, rajoittaviin muotteihin.
Häntä epäilivät kaikki, papereita ei epäillyt kukaan. Kaikki uskoivat papereita.
Huonomaineisella Seilin saarella olot eivät ole olleet kovin hohdokkaat: hoitajat, joista harvalla oli alan koulutus, käyttäytyivät mielivaltaisesti, eikä ihmisen tarvinnut olla oikeasti mielisairas päätyäkseen saarelle säilöön. Jos nainen oli köyhä, riitti syyksi elinkautisen saamiseksi se, että oli yhteiskunnan mielestä vääränlainen - Amandankin potilastiedoissa ilmoitetaan, ettei hänen käytöksessään ole havaittu oireita minkäänlaisesta mielenvikaisuudesta. Romaanissa kuvaillaankin pysäyttävällä tavalla naisten kohtelua 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amandalle annettua diagnoosi on nykyihmisen näkökulmasta naurettava - kirjassa annetut tiedot viittaisivat aistiyliherkkyyteen, jota tuolloin pidettiin vain tottelemattomuutena. Myös muiden Seilissä olleiden naisten tarinat pistivät mietteliääksi ja minun teki mieli huutaa heidän kohtaamansa epäoikeudenmukaisen kohtelun vuoksi. Niin monia väärällä vuosisadalla eläneitä naisia...
Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.
Yön kantaja on kertakaikkisen liikuttava romaani. Kiinnyin moniin sen henkilöhahmoista, mutta erityisesti sydämeni vei Amanda - mahdoton nainen. Vaikka saamme tuskin koskaan tietää, mikä kaikki romaanista on totta, uskoin jokaisen sanan - kyllä tämä kaikki olisi voinut tapahtua. Tunsin kirjaa lukiessani paljon surua, mutta sen sivuilta heijastui myös valon pisaroita, jotka antoivat toivoa. Katja Kallion kuudes romaani oli säväyttävä lukukokemus, jota en voi enkä halua unohtaa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Valitsin kirjalle Helmet-lukuhaasteen kohdan 10: kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

©Hande
Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen
Otava 2011

Minua ovat aina kiehtoneet tositarinat vaikeuksista kärsineistä ihmisistä, jotka ovat oppineet tavalla tai toisella selättämään hankaluutensa tai elämään niiden kanssa. Tämän tiedon valossa on tuskin yllättävää, että myös Iso- Britanniaa vuosina 1936-1952 hallinnut, änkyttävä kuningas Yrjö VI (1895-1952) on kiinnostanut minua. Olen nähnyt sekä elokuva- että näytelmäversion hänestä kertovasta Kuninkaan puheesta, joten löydettyäni tämän tietokirjan vuosia sitten kirjakaupan alennuslaarista en voinut olla ostamatta sitä. Päätin vihdoinkin tarttua teokseen #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Teos on Yrjö VI:nnen änkytystä hoitaneen, australialaissyntyisen Lionel Loguen (1880-1953) pojanpojan, Mark Loguen, sekä Peter Conradin käsialaa. Kirja on kirjoitettu Lionel Loguen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, ja kattaa puheterapeutin koko elämänkaaren painottaen kuitenkin hänen ja Yorkin herttua Albertin, myöhemmin kuningas Yrjö VI:n, välistä hoitosuhdetta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen: pidin suuresti Kuninkaan puhe- elokuvasta sekä -näytelmästä, mutta niissä on otettu taiteellisia vapauksia, jotta tarinankerronnalliset aukot on saatu täytettyä. Nautin kirjan lukemisesta, sillä se sisältää pelkkää faktatietoa - tutkijasieluna haluan aina tietää totuuden ja mikä olisikaan parempi tapa saada se selville kuin ensi käden tiedon kautta.

Mark Loguen mukaan hänen isoisänsä ei kuvaillut hoitometodejaan erityisen paljon, mutta joitakin mainintoja päiväkirjamerkinnöistä löytyy. En ole alan asiantuntija, mutta Logue vaikuttaa olleen ainakin joidenkin käyttämiensä metodien osalta aikaansa edellä - tunnistin nimittäin osan niistä omasta kokemuksestani: minulla oli lapsena ärrävika ja kävin erityisopetuksessa päästäkseni vaivasta eroon. Oli kiehtovaa huomata, että Logue on käyttänyt samoja menetelmiä monta vuosikymmentä aikaisemmin.

Teos sai minut pohtimaan, miten raskasta on ollut olla puhevikainen monarkki, sillä puheiden pitäminen on kuulunut olennaisena osana virkaan. On myös kiehtovaa huomata, että Loguesta ja kuninkaasta tuli ilmeisen läheisiä hoitosuhteen myötä - tämä on kiintoisaa, erityisesti kun otetaan huomioon heidän olevan eri yhteiskuntaluokista aikana, jolloin luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan. Kaikki tämä herätti minussa ihailua ja kunnioitusta kumpaakin miestä kohtaan.

Kuninkaan puhe valottaa kiinnostavasti niin Lionel Loguen kuin myös Yrjö VI:n elämää sekä heidän välillään vallinneesta siteestä. Loguen pojanpoika ja Conradi ovat nähneet vaivaa kootessaan päiväkirjojen ja muiden lähteiden pohjalta eheän kokonaisuuden - tässä on elämäkerta minun makuuni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14: valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

torstai 23. helmikuuta 2017

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa
Gummerus 2004

Järjestin tämän vuoden ystävänpäivän lukumaratonin. Aloitin oman urakkani lukemalla loppuun Hovimäki-sarjan viimeisen osan. Säästelin loppua, koska en ollut vielä valmis luopumaan rakastamastani tarinasta. Päätösosa käsittelee vuodet 1920-2000 - jouduin siis ensimmäistä kertaa sarjan aikana tyystin tuntemattomille vesille, mikä pelotti ja houkutteli minua samanaikaisesti.

Ei muuta kunniaa sijoittuu Suomen historiassa aikakaudelle, josta olen tiennyt eniten ennen Hovimäki-sarjaan tutustumista. Aikajanalle mahtuu hyvin surullisekuuluisia tapahtumia, kuten kieltolaki, Lapuan liike sekä talvisota. Vaikka olen lukenut aiemmin useitakin tätä aikakautta käsitteleviä teoksia, Ei muuta kunniaa ei tuntunut vanhan toistolta. Tosin heijastelin tarinaa ja sen tapahtumia muihin lukemiini teoksiin, kuten tein myös viidennen osan kohdalla.

Hovimäki-heksalogian kuudennessa osassa on mukana vielä muutama aiemmista osista tuttu hahmo, mutta loput ovatkin minulle täysin uusia tuttavuuksia, sillä televisiosarjaa ei jatkettu viidennelle kaudelle rahoitusongelman vuoksi. Kuten aiemmissakin osissa, parrasvaloissa paistattelee nuorempi sukupolvi, vaikka myös entuudestaan tutuilla hahmoilla on merkittäviä rooleja kirjassa. Suosikkejani uusista hahmoista ovat Irina, suomalaisittain Irja, von Platen, Ulla Haglund ja Väinö Seppä - Vinön mainitsen uudestaan, sillä hänellä on tässä kirjassa suurempi rooli verrattuna viidenteen osaan. Kaikki kirjan hahmot ovat hyvin kiinnostavia ja monisyisiä - oli jälleen nautittavaa nähdä historialliset tapahtumat romaanin hahmojen kautta.

Tarina kaappasi minut tiukkaan otteeseen, jossa pysyin aivan loppuun asti. Jälleen kerran ahnehdin sivun toisensa jälkeen, sillä halusin tietää, mitä hahmoille tapahtuu historian rattaissa. Unohdin jopa pelätä kirjan loppumista, kunnes tajusin sivuja olevan jäljellä alle sata - niin suurta tunteiden myllerrystä juonenkäänteet minussa aiheuttivat. Pidettyäni taukoa lukumaratoniin asti ahmin viimeisiä sivuja kuin viimeistä päivää.

Romaanin kruunaa epilogi, jossa ollaan siirrytty välirauhan ajasta vuoteen 1999, joka on vuosi, jolloin Hovimäen ensimmäinen tuotantokausi esitettiin ensimmäistä kertaa. Oli sekä hyvin haikeaa että ihanaa edetä tarinassa lähestulkoon nykyhetkeen. Lopulta huomasin kyynelten valuvan poskiani pitkin, mutta silti virnuilin tekstille kuin mielipuoli. Ympyrä sulkeutuu mitä hurmaavimmalla tavalla - oloni oli hyvin haikea, mutta olin silti iloinen, että kuljin tämän matkan loppuun asti.

Olen hyvin kiitollinen, että Hovimäen tekijät kirjoittivat vielä Ei muuta kunniaa-romaanin, vaikka televisiosarjaan ei viidettä kautta tehty. Kirjan ansiosta sarja sai ansaitsemansa, eheän lopun - ja minä mielenrauhan. Hovimäki on aivan upea kurkistus Suomen historiaan kiehtovien henkilöhahmojen kautta, ja Ei muuta kunniaa on ehdottomasti kirsikka herkullisen kakun päällä.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Sain ruksittua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 43: kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa
Gummerus 2004

En malttanut lukea mitään "välipalakirjaa" Hovimäen neljännen osan jälkeen, vaan tartuin saman tien toiseksi viimeiseen kirjaan, sillä paloin uteliaisuudesta: televisiosarjan päätöskausi loppuu vuoteen 1907 jättäen kaiken ärsyttävästi kesken. Kirja kattaa taas vuodet 1897-1918, joten sain vuosien tuskastelun jälkeen vastauksia mieltäni vaivanneisiin kysymyksiin.

Päin nousevan Suomen rantaa käsittelee minulle tuttua aikakautta Suomen historiassa: sortovuodet alkavat, mutta suomalaiset puolustavat sinnikkäästi oikeuksiaan. Lopulta Suomi julistautuu itsenäiseksi vuonna 1917, minkä jälkeen seuraa sisällissota. Pidän aikaa hyvin mielenkiintoisena, joten minusta on mukavaa, että romaani jatkaa tarinaa pidemmälle kuin televisiosarja.

Sarjan viides osa on mukaansatempaava - se piti imussaan paremmin kuin osat 2-4. Kääntelin sivuja malttamattomana, vaikka suurimman osan ajasta tiesin, mitä tuleman piti. Toisaalta, kun vihdoin sain luettua entuudestaan tutut tapahtumat loppuun, minua alkoi pelottaa: jatkaminen tuntemattomille vesille sai miettimään, haluanko sittenkään tietää enempää. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja ahnehdin viimeiset 114 sivua aivan kuin olisin pelännyt jonkun vievän kirjan minulta kesken kaiken.

Romaanissa on paljon tapahtumia, jotka menevät ihoni alle - eikä se edes johdu siitä, että joku tuntemani omainen olisi elänyt tuota aikaa. Yksi merkittävä osatekijä tälle vahvalle tuntemukselle on monisyiset henkilöhahmot: Oolannin sodasta sortovuosiin jäi monien hahmojen osalta laimeaksi, mutta Päin nousevan Suomen rantaa parantaa edeltäjäänsä nähden roimasti. Suurin osa hahmoista herätti hyvin vahvojakin tunteita suuntaan taikka toiseen. Kuten aiemmissakin osissa, tässäkin parrasvaloissa paistattelee uusi sukupolvi, vaikka aiempiakin tuttavuuksia on mukana runsas määrä. Uusista hahmoista miellyin eniten Lindhofin sisaruksiin, Lennartiin ja Ruhtiin, pehtoori Otto Haglundiin sekä Toivo ja Väinö Seppään. Lisäksi voisin sisällyttää mukaan Felix Lindhofin - suhtaudun häneen sen verran ristiriitaisella tavalla, että voisin kutsua sitä viha-rakkaussuhteeksi.

Päin nousevan Suomen rantaa sijoittuu aikakauteen, jonka tiimoilta olen lukenut muutakin kirjallisuutta - en siis voinut olla peilaamatta romaanin tapahtumia muihin lukemiini teoksiin. Erityisen usein mieleeni tuli tapahtumia ja henkilöitä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiasta. Pohdin kovin usein, missä Linnan klassikon hahmot olivat samalla hetkellä tiettyjen Hovimäen viidennen osan tapahtumien aikaan - fiktiiviset Hirvikoski ja Pentinkulma eivät edes ole kovin kaukana toisistaan maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna.

Siinä missä heksalogian neljäs osa herätti minussa vahvoja tunteita vain tietyissä kohdissa, viides osa oli yhtä tunteiden vuoristorataa alusta loppuun. Etenkin kirjan loppupuolella, jonka tapahtumia en etukäteen tiennyt, jännitin hirmuisen paljon ja koin suuria, laidasta laitaan siirtyviä tunnekuohuja. Kolmen edellisen osan lukemisesta selvisin kuivin silmin, mutta nyt tarvitsin nenäliinoja, etten olisi kastellut kirjan sivuja. Ajoittain tuntui, että sydämeeni olisi isketty veitsi, jota romaanin tekijät vääntelivät silloin tällöin - enkä siitäkään huolimatta voinut lopettaa lukemista kesken.

Päin nousevan Suomen rantaa tempaisi minut täysillä mukaansa - en meinannut millään malttaa laskea sitä käsistäni siihen kerran tartuttuani. Suljettuani kirjan minulle tuli haikea olo, sillä Hovimäestä on jäljellä enää vain yksi kirja, ja sitten olenkin lukenut ne kaikki. Olen kuitenkin iloinen, että kirjasarjaa jatkettiin, vaikka tv-sarja päättyykin neljänteen kauteensa. Tartun suurin uteliaisuuden ja kauhunsekaisin tuntein sarjan päätösosaan.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio televisiosarjan neljännestä kaudesta:



Päin nousevan Suomen rantaa on Hovimäki-televisiosarjan neljäs ja viimeinen tuotantokausi. Käsikirjoittajat olivat suunnitelleet tekevänsä vielä viidennenkin kauden, mutta Yle lopetti sarjan rahoituksen, joten hahmojen vaiheet televisioruudulla päättyivät vuoteen 1907. Kuten jo kerroin kirjaan liittyvässä arviossani, kauden tarina alkaa sortovuosista. Toisin kuin kirjassa, ohjelmassa ei päästä näkemään Suomen itsenäistymistä, vaan tv-sarja päättyy ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan ja niiden jälkimaininkeihin.

Sarjan päätöskausi vei minut mennessään historiallisten raamien sekä hahmokehityksen ansiosta. Vanhojen tuttujen ja uusien hahmojen elämät nivoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen aikakaudella, joka kiinnostaa minua kovasti. Vaikka yritin harkita hidasta nautiskelua viimeisen kauden kohdalla, päädyin maratoonaamaan sen kahdessa vuorokaudessa.

Pidin näyttelijätyöstä jälleen kerran kovasti - tosin ensimmäisellä katselukerralla vuonna 2009 oli hyvin outoa tunnistaa monia näyttelijöitä ja nimenomaan heidän äänistään. Tuli hihkuttua, että tuossahan on Powhatan ja tuo on Phoebus ja tuo on Jasson häntä ja voi hyvänen aika, siinähän on Tuttiritari. Eli siis moni näyttelijä oli minulle tuttu lapsuuteni televisio-ohjelmista sekä animaatioelokuvista. Kun nämä huomiot olivat minusta huvittavia, niin koin minä yhden järkytyksenkin: Tapani Kalliomäki, joka näytteli ensimmäisellä kaudella Magnus Lindhofia, palasi esittämään ensimmäisen hahmonsa pojanpojan poikaa, Felix Lindhofia. Mitä useamman kerran olen sarjaa katsonut, sitä enemmän olen alkanut ihailla Kalliomäkeä, sillä tutuista kasvoistaan huolimatta en ikinä näe häntä neljännellä kaudella Magnuksena, vaan Felixinä - kuten pitääkin. Nämä kaksi hahmoa ovat persooniltaan hyvin erilaisia, joten Kalliomäki tekee vakuuttavaa työtä.

Kalliomäen lisäksi minuun tekivät vaikutuksen Tapani Perttu Wilhelm Lindhofina, Leena Pöysti Ruth Lindhofina, Carl-Kristian Rundman Otto Haglundina ja Antti Mikkola Lennart Lindhofina. Lisäksi minun on annettava erityismaininta Riko Eklundhille, joka esittää edelleen Axel Ingbergiä, joka on kauden tapahtuma-aikoihin jo lähes 100-vuotias - Eklundhilla oli ikää kauden tekoaikana 37. Hänen hahmonsa on kauden parasta antia! Ollakseen alle nelikymppinen mies on minusta erittäin uskottava vanhus - ylistän suuresti myös maskeerausta erinomaisesta lopputuloksesta. Muissa rooleissa viimeisellä kaudella nähdään muun muassa Anna-Leena Härkönen, Johan Storgård, Erja Manto, Jukka Leisti, Reidar Palmgren, Lauri Tilkanen, Johanna Kokko, Mikko Bredenberg ja Sami Markus.

Pidin Hovimäen päätöskaudesta, mutta se jää inhottavasti kesken - surumielisyyden lisäksi mielessäni herää liian monta kysymystä, että voisin tyytyä sarjan hyvin avoimeen päätökseen, kun suuret, historialliset mullistukset ovat vasta tuloillaan. Onneksi on vielä yksi kirja lukematta, sillä se tarjoaa vastaukset kysymyksiini. Neljäs tuotantokausi saa minulta neljä ja puoli tähteä kokonaisen viiden sijaan.

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Naistenviikko: Virginia Woolf: Oma huone

©Hande
Virginia Woolf: Oma huone
Kirjayhtymä 1980

Päätin Thérèse Raquinin luettuani tarttua vielä toiseen teokseen Läpi historian-lukuhaastetta varten. Huomasin yhdessä vaiheessa suunnitellessani lukulistaani että mukana oli lähes pelkästään mieskirjailijoiden töitä. Halusin korjata tilannetta ja ajattelin nyt olevan sopiva aika tutustua Virginia Woolfiin. Kysyin muilta kirjaihmisiltä vinkkejä, ja moni suositteli Omaa huonetta. Tein siis matkan kirjastoon ja luin teoksen.

Oma huone on Woolfin luentosarjaan perustuva essee, jossa pohditaan naisen asemaa kirjallisuudessa sekä yhteiskunnassa ylipäätään. Erityiseen syyniin pääsee pohdinta naiskirjailijoiden vähyys länsimaisessa kaunokirjallisuudessa kirjoitusajankohtana - vuonna 1929 - sekä naisten sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus miehiin nähden.

Teos on kirjoitettu minämuodossa ja muistuttaa kaunokirjallisuutta, vaikka onkin essee. Se on feministinen ja ottaa rohkeasti kantaa Woolfin huomaamiin epäkohtiin yhteiskunnassa sekä kirjallisuuspiireissä. Tekstistä huomaa, miten tarkkaan Woolf on havainnoinut ympäristöään sekä tutkinut kirjallisuuden historiaa. Asiat esitetään käytännön kautta, mikä auttaa aiheeseen perehtymättömääkin lukija ymmärtämään silloisen yhteiskunnan rakenteen.
Kaikkina näinä vuosisatoina naiset ovat palvelleet peleinä, joilla on ollut taianomainen ja ihastuttava kyky heijastaa miehen hahmoa kaksi kertaa luonnollista suuremmassa koossa.
Esseen kirjoitustyyli on mukavan helppolukuinen, mutta teksti pistää silti ajattelemaan sekä historiaa että nykyaika Woolfin tarjomasta näkökulmasta. Ilokseni sain huomata tilanteen muuttuneen parempaan suuntaan monen asian suhteen. Toisaalta en voinut olla kuitenkaan huomaamatta, miten jotkut Woolfin esittämistä epäkohdista ovat ajankohtaisia edeeen, vaikka teoksen kirjoittamisesta on kulunut 87 vuotta.

Woolf on ymmärtänyt hyvin ympäristön vaikutuksen ihmisten asenteisiin ja miten aiemmin toimineet rohkaisevat myöhempiä sukupolvia tekemään samoin. Hänellä on ollut myös silmää tulevaisuudelle, vaikkei hän varsinaisesti rupea povaamaan. Woolf on kuitenkin ymmärtänyt, että aikojen muuttuessa myös naiset tulevat saamaan entistä enemmän mahdollisuuksia.

Oma huone on mielenkiintoinen pohdinta naisen asemasta kirjallisuudessa. Vaikka maailman epäoikeudenmukaisuus paistaa kirkkaasti kirjan sivusta läpi, Woolf kannustaa ja rohkaisee naisia ottamaan elämänsä haltuunsa ja kirjoittamaan omalla tyylillään. Eikä Woolfin luentosarja ole selvästikään kaikunut kuuroille korville, jos mitään voidaan päätellä naiskirjailijoiden määrästä nykyaikana.
Huomaan sanovani lyhyesti ja arkisesti, että on paljon tärkeämpää olla oma itsensä kuin mitään muuta.
Arvosana: ✮✮✮✮

Kuten yllä kerroin, luin Virginia Woolfin teoksen Läpi historian-lukuhaastetta varten. Kirja- sekä aikakausisaldoni on nyt kahdeksan ja aatelisarvoni on tätä nykyä herttuatar.