JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa

©Hande

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa

CrimeTime/Docendo 2025

Kuten Amadokankin kohdalla, kiinnostuin tästä teoksesta Helsingin kirjamessuilla kuunneltuani JP Koskisen haastattelun teokseensa liittyen. Kuten nimestä voi jo päätellä, Koskisen tietokirja kertoo yhdysvaltalaisesta sarjamurhaajasta, Ted Bundysta (1946 - 1989). Kirja on ensimmäinen suomenkielinen, miehen elämää käsitellyt teos. Bundyn elämän lisäksi teos käsittelee hänen rikoksiinsa liittyviä poliisitutkimuksia sekä hänen oikeudenkäyntejään, kun hänet vihdoinkin pidätettiin.

Kirja on kirjoitettu erittäin asiallisesti: Bundyn epäluotettavuus tarinansa kertojana tuodaan ilmi jo teoksen alussa, fakta on faktaa ja arvailut esitetään avoimesti sellaisiksi. Lisäksi teos ei mässäile Bundyn teoilla tai tekotavoilla, minkä ansiosta pystyin lukemaan kirjan ongelmitta ilman taukoja. Psykologian ystävänä minua kiinnostavat myös sarjamurhaajat, mutten nauti ihmisten julmuuksilla hekumoinnista, joten olen huojentunut, ettei Koskinen sortunut tähän teoksessaan.

Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa on tietokirja, muttei ole kirjoitettu tieteellisen tekstin tyyliin. Vaikka tapahtumia ei olekaan dramatisoitu (kuten kirjailijan kirjamessuhaastattelun mukaan Yhdysvalloissa on tapana tehdä myös tietokirjallisuudessa), kerronta on ikään kuin faktuaalista kaunokirjallisuutta: Bundyn vaiheet esitetään aivan kuin tarinana, vaikka teoksen sisältö onkin totta ja sisältää ajoittain viittauksia käytettyihin lähteisiin. Pidin tästä lähestymistavasta, sillä se toi teokseen kepeyttä rankasta aiheesta huolimatta, mutta silti pystyin pitämään mielessäni, että luen nimenomaan tietokirjaa. Nautin kovasti tietokirjallisuudesta, myös niistä tieteellisesti kirjoitetuista, mutta tässä teoksessa huomasin nauttivani Koskisen epämuodollisista huomautuksista, jotka toivat välikevennkysiä, joiden voimin kirjan jaksoi loppuun asti ilman taukoja. Alla yksi esimerkki sellaisesta:

Kesäkuussa [1972] Bundy valmistui Washingtonin osavaltion yliopistosta kunniamaininnoin filosofian kandidaatiksi pääaineenaan psykologia.

Jostain syystä Washingtonin osavaltion yliopisto ei kuitenkaan mainitse Theodore Robert Bundyn nimeä tunnettujen alumniensa listallaan.

Kuten Koskinen kirjassaan kertoo, Ted Bundy tuli tunnetuksi nimenomaan siksi, että hän vaikutti olevan amerikkalaisen unelman ilmentymä: komea, hyvätapainen, auttoi aina ystäviään ja oli jopa pelastanut ihmishenkiä - miten tämä mies muka olisi voinut murhata ainakin 30 naista ja tyttöä? Bundya on vuosien varrella mystifioitu, mutta Koskinen ei onneksi ole valinnut tällaista lähestymistapaa. Bundy pystyi olemaan hirmutöissään tehokas, koska hän työkokemustensa kautta ymmärsi muun muassa Yhdysvaltain poliisivoimien toimintaa, ja pystyi täten välttelemään onnistuneesti kiinnijäämistä pitkään. Toisin sanoen Ted Bundy oli tarpeeksi älykäs hyväksikäyttääkseen kotimaansa järjestelmää - ei mitään sen ihmeellisempää.

Vaikka yksityiskohdilla ei mässäillä tässä kirjassa, kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin teosta lukiessani. Erityisesti osiot, joissa kerrottiin Ted Bundyn pitkäaikaisesta tyttöystävästä, Liz Kendallista, hirvittivät. Kendall oli jopa muutamaan otteeseen antanut tietojaan Bundysta poliisille, kun hänen epäilyksensä heräsivät, mutta koska Bundylla ei ollut rikosrekisteriä entuudestaan, asiaa ei tutkittu tarkemmin. Kirja ei käsitellyt tätä seikkaa, mutta jäin pohtimaan, mikä vaikutus rakenteellisella naisten vähättelyllä saattoi olla siinä, ettei Ted Bundya saatu aikaisin satimeen.

Tietokirja ei tarjonnut minulle paljon uutta tietoa, sillä olen perehtynyt aiheeseen melkoisen paljon jo entuudestaan. Sain silti täydennettyä tietojani esimerkiksi liittyen Bundyn rikosten tutkintaan sekä hänen oikeudenkäynteihinsä liittyen. Muun muassa katsomani dokumentit ovat käsitelleet näitä osa-alueita melko pintapuolisesti, joten oli mielenkiintoista perehtyä näihin aiheisiin tarkemmin, ja oppia ymmärtämään koko prosessia laajemmin. Tosin olisin toivonut, että kirjan lopun lähdeluettelo olisi sisältänyt kaikki käytetyt lähteet, eikä vain kirjailijan tärkeimmiksi kokemia.

Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa on helppolukuinen tietoteos, joka kertoo kattavasti Bundyn vaiheista pitäytyen faktoissa. Minusta oli myös mukavaa (jos tätä sanaa voi tällaisen aiheen yhteydessä käyttää) lukea Bundyn koko tarina omalla äidinkielelläni - vaikka englanninkin lukeminen minulta sujuu. Jos Ted Bundy kiinnostaa, etkä välitä julmuuksilla mässäilystä, tämä kirja on sinulle.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43 (ja blogin elvytysyritys)

©Hande

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43

Suomen Kirjallisuuden Seura 2020 

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa, neljän vuoden poissaolon jälkeen. Tuntematon lukija ehti jopa helmikuussa täyttää 10 vuotta, mutten saanut aikaiseksi juhlistaa asiaa - etenkin, kun olen loistanut täällä poissaolollani. Inspiroituneena ystäväni blogi-ideasta lukuprojektiaan (197 kirjaa, haasteessa pyritään lukemaan yksi kirja jokaisesta maasta) varten päätin kokeilla, jos saisin kirjoitettua omaan blogiini kirjasta, jota sillä hetkellä olin lukemassa.

Pullopostia Seilin saarelta kertoo Seilissä monta vuotta asuneen Saima Rahkosen (1903 - 1959) elämästä. Vuonna 2010 Seilin saarelta löydettiin kätkettyjä pulloja, joista löytyi oletettavasti jonkun entisen potilaan kirjoittamia kirjelappusia. Kirjoittajaksi paljastui tutkimusten jälkeen Saima, joka tosiaankin oli ollut potilaana saarella kahdestikin. Susan Heikkinen kuvailee kirjassa Rahkosen elämää niin paljon, kuin löysi tietoja hänen vaiheistaan, sekä historiallisista tapahtumista että mielenterveyden hoidon vaiheista Saiman elinaikana.

Teos on kirjoitettu selkeästi, ja minun oli helppoa lukea sitä, vaikka olen tällä hetkellä erittäin hidas lukija. Heikkinen kirjoittaa asiallisesti ja kertoo avoimesti, milloin tiedetään ja milloin arvaillaan Saiman elämän vaiheita. Heikkinen avaa myös teoksessa mainittuja murresanoja, eikä myöskään sorru tutkijajargonin viljelyyn - sen seuraaminen voi olla vaikeaa jopa tottuneemmalle tietokirjallisuuden lukijalle. Heikkinen on kirjoittanut teoksen Saima Rahkosen elossa olevien sukulaisten luvalla - yksityiskohta, jota arvostan suuresti, kun kyseessä on yksityishenkilö ja todella arkaluontoisia asioita.

Mielestäni Saiman elämää oli mielenkiintoista seurata, ja maailmantapahtumat sekä mielenterveyden hoidon edistysaskeleet hänen elämänsä aikana toivat teokseen lisäsyvyyttä ja -kontekstia. Ystäväni, joka on myös kirjan lukenut, sanoi hienosti (ystävääni hänen luvallaan referoiden), että maailman konteksti Saiman elämän ohella korosti sitä, miten siinä maailmassa oli yksi pieni elämä, jolla mieli oli rikki, ja miten se yksi, pieni elämäkin sellaisena oli tärkeä. Tämän lisäksi Heikkinen oli liittänyt kirjan tiettyihin osioihin omia kommenttejaan Saimalle tämän kotimurteella, Karjalan murteella. Minusta nämä kommentit olivat sympaattisia, ja toivat Saimaa lähemmäksi minua, vaikka hän on todellisuudessa niin kaukana, että hän on jopa kuollut kauan ennen syntymääni.

Pullopostia Seilin saarelta -teoksen jälkisanoissa Heikkinen toteaa tutkimustyötään tehdessään pohtineensa, oliko Saima oikeasti ollenkaan sairas joutuessaan psykiatriseen hoitoon, ja menettikö hän järkensä sitten laitoksiin jouduttuaan. Heikkinen kuitenkin konsultoi useampaakin lääkäriä antamalla heille Saiman potilaskertomukset luettaviksi, ja he kaikki totesivat aikalaislääkäreiden diagnoosin skitsofreniasta olleen oikea (vaikkakin välillä aikalaiset olivat itse epäilleet asiaa, sillä joskus diagnoosin perään oli kirjoitettu kysymysmerkki).

Tämä pohdinta sai minut tajuamaan, että oma tietämykseni psykoosisairauksista vaikutti minuun taas aivan eri tavalla kuin Heikkiseen: tajusin jo Saiman alkuvaiheiden kuvauksesta, että hän kyllä on sairas - en vain ollut varma, oliko hänellä nimenomaan skitsofrenia vai mahdollisesti jokin muu psykoosisairaus. Saiman tapauksessa nykylääkärit vahvistivat skitsofrenia-diagnoosin, mutta tiedän Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan ansiosta, että samoihin aikoihin psykiatrit julistivat paperilla monia psyykkisessä hoidossa olleita sotaveteraaneja psykopaateiksi vain sen vuoksi, etteivät he suostuneet tekemään yhteistyötä lääkäreidensä kanssa, esimerkiksi kertomalla voinnistaan, joten väärän diagnoosin antamisen epäily ei suinkaan ollut kaukaa haettu pohdinnan aihe. 

Pullopostia Seilin saarelta on kiehtova ja ajatuksiaherättävä teos yhdestä ihmiselämästä sekä lääketieteen kehityksestä mielenterveyden saralla tämän ihmiselämän aikana. Teos on sekä faktuaalinen että inhimillinen, ja käsittelee kohdettaan kunnioittavasti. Kirja on kiinnostanut minua jo vuosia, ja olen iloinen, että sain vihdoinkin tartuttua siihen.

En ole varma, miten tulen tässä onnistumaan, sillä olen saanut luettua viime aikoina harmillisen vähän, mutta ehkä uskaltaisin varovaisen toiveikkaasti sanoa: Tuntematon lukija on palannut.

P. S. Olen päättänyt luopua tähtisysteemin käytöstä omien kirjoitusteni kohdalla. Joskus minusta tuntuu vaikealta alkaa antaa tähtiä eri teoksille, ja koen itselleni helpommaksi ja mielekkäämmäksi arvioida kirjoja tästä lähtien vain sanallisesti. 

Piers Paul Read: Elossa!

©Hande

Piers Paul Read: Elossa!

Gummerus 1974

Tuntuupa oudolta kirjoittaa taas tänne. Siitä on viisi kuukautta, kun julistin Tuntemattoman lukijan virallisesti tauolle - säännöllisestä kirjoittamisesta on vieläkin pitempi aika. Blogikin ehti tässä välissä täyttää viisi vuotta. Tänään minulle tuli pitkästä aikaa tunne, että voisin ehkä jaksaa kirjoittaa. Elossa! oli viimeinen kirja, jonka luin viime vuonna. Se teki niin suuren vaikutuksen, että haluan kirjoittaa siitä, vaikka lukemisesta onkin jo aikaa.

*****

Vuoden 1972 Andien lento-onnettomuus on ollut minulle tuttu tapahtuma ja melkoisen nuoresta iästä lähtien: muistan vanhempieni maininneen siitä minulle jo ala-asteikäisenä. Olen nähnyt aiheesta useamman dokumentin sekä elokuvan. Muistan myös tämän kirjan lapsuudestani - kysyttyäni kirjan aiheesta vanhemmiltani taisi olla ensimmäinen kosketukseni tapahtumaan, jota kutsutaan Etelä-Amerikassa onnettomuuden sijaan "Andien ihmeeksi". Tapahtunut palautui mieleeni katsoessani Youtubesta koontivideota kamalista onnettomuuksista, ja aloin kaivella siitä tietoja muistin virkistykseksi. Päätin myös, että olisi vihdoinkin aika lukea tämä teos, jonka ensimmäinen painos löytyy vanhempieni hyllystyä.

Niiden monien huhujen vuoksi, joita liikkui Kordillieerien tapahtumista, päätimme, että tämä kirja tulee kirjoittaa ja totuus tehtävä tiettäväksi. Omistamme kertomuksen kärsimyksistämme ja yhteishengestämme niille ystävillemme, jotka kuolivat, sekä heidän vanhemmilleen, jotka osoittivat meille rakkautta ja ymmärrystä juuri silloin kun sitä eniten tarvitsimme.

Elossa! on ensimmäinen Andien lento-onnettomuudesta kertova kirja: se ilmestyi jo vuonna 1974, alle kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Uruguaylaisen katolisen koulun rugbyjoukkue oli matkalla Chileen kohdatakseen paikallisen joukkueen. He olivat vuokranneet matkustajakone Fairchild FH-227D:n matkaa varten ja minimoidakseen kulut he kutsuivat mukaan sukulaisiaan ja ystäviään, jotta kone saataisiin täyteen. Ironisesti lokakuun 13. päivänä perjantaina kone törmäsi lentäjän arviointivirheen vuoksi yhteen Andien vuorista, ja kone syöksyi vuoristoon. Koneessa oli yhteensä 45, joista 12 kuoli törmäyksessä tai pian sen jälkeen.

-- sitten kuului korvia huumaava rysähdys, kun oikeanpuoleinen taso iski vuorenseinään. Taso katkesi silmänräpäyksessä, kaatui rungon päälle ja leikkasi perän poikki. Hyiseen ilmaan putosivat lentoperämies, suunnistaja, heidän korttipakkansa sekä kolme poikaa, yhä vyöllä istuimiinsa sidottuina. Hetkeä myöhemmin vasemmanpuoleinen taso taittui ja potkurin lapa repäisi ennen putoamistaan aukon runkoon.

Eloonjääneet yrittivät selvitä parhaansa mukaan ankarissa olosuhteissa vähäisin muonavaroin - suurin osa koneessa olleista ei ollut edes nähnyt koskaan lunta. Ruoan loputtua selviytyjät tekivät vaikean päätöksen syödä kuolleita tovereitaan pysyäkseen hengissä. Kun apua ei parin kuukauden jälkeen kuulunut ja eloonjääneitä oli jäljellä vain 16, selviytyjät lähettivät pienen retkikunnan hakemaan apua. Fernando "Nando" Parrado ja Roberto Canessa onnistuivat kiipeämään vuoristossa ilman kokemusta tai kunnon välineitä, ja reilu viikon päästä he pääsivät ihmisten ilmoille. Heidät löytänyt hevospaimen toimitti heille apua, ja vuorille jääneetkin saatiin pelastettua joulukuun 23. päivään mennessä.

Minun on ihailtava, miten kattavan taustatyön Read on tehnyt kirjaa varten: teos taustoittaa tarkkaan onnettomuutta edeltäneet tapahtumat, selviytyjien olosuhteet ja vaiheet sekä lentoturmaan joutuneiden omaisten ponnistelut joukon löytämiseksi. Vaikka olen perehtynyt tapahtumiin aiemminkin, Elossa! käsittelee lentoturmaa laajemmin kuin yksimään näkemäni dokumentti tai lukemani artikkeli. Kirjasta huomaa, että Read on päässyt myös haastattelemaan eloonjääneitä sekä turmaan joutuneiden omaisia, minkä ansiosta kirjassa tapahtumat kuvaillaan todella monesta näkökulmasta. Osoitan kiitokseni myös teoksen suomentajalle, Kaija Kaupille, jonka työn ansiosta unohdin lukevani käännöstekstiä.

Teoksen kerronta on erittäin yksityiskohtaista, ja tuo epäonnisten uruguaylaisten vaiheet Andeilla silmieni eteen - elin hyvin vahvasti heidän vaiheissaan mukana käyden läpi varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Read kuvailee eloonjääneiden oloja rehellisesti - myös liittyen heidän terveydellisiin vaivoihinsa sekä ruokavalioonsa. Ajoittain minua jopa kuvotti hiukan, sillä vilkas mielikuvitukseni piirsi sanojen luomat maisemat elävästi mieleeni. Kerronta ei ole kuitenkaan sensaationhakuista, vaan Readin ote on oikeastaan hyvin arkista, vaikka kirjan kuvailemat asiat tapahtumat ovatkin erittäin poikkeuksellisia. Olenkin todella vaikuttunut siitä, miten joukko, johon kuului suurimmaksi osaksi todella nuoria miehiä, on onnistunut pysymään kurinalaisena ja tekemään yhteistyötä äärimmäisen ankarissa oloissa. Selviytyjät osoittivat vuoristossa myös hienoa kekseliäisyyttä, sillä he onnistuivat esimerkiksi sulattamaan lumesta itselleen juomavettä ja rakentamaan lumikenkiä - vaikka heillä ei ollut aiempaa kokemusta lumesta.

Kirjassa kuvaillaan tarkasti myös eloonjääneiden keskinäistä ryhmädynamiikkaa. Opin, millaisen roolin kukin selvinnyt itselleen otti ja miten voimasuhteet muuttuivat ahdingon jatkuessa sekä menehtyneiden lukumäärän kasvaessa. Elossa! onkin kaiken muun lisäksi kiehtova kuvaus ihmisen psyykestä ja miten erilaisin tavoin äärimmäisiin olosuhteisiin joutuminen voi vaikuttaa fyysisen terveyden lisäksi mielenterveyteen. Andien lentoturman kokeneiden joukosta löytyi sekä epätoivoon vaipuvia että suurta peräänantamattomuutta osoittavia, kuin myös kaikkea muuta siltä väliltä. Vaikka kirja kuvaileekin kaikkea pikkutarkasti, voin vain kuvitella, miltä eloonjääneistä on tuntunut, kun joutuivat keskelle kolkkoa ja kylmää vuoristoa, eivät tienneet sijaintiaan ja joutuivat todistamaan ystäviensä sekä sukulaistensa kuolemaa. Aivan kuin tässä ei ollut tarpeeksi kestämistä, he joutuivat turvautumaan kuolleiden läheistensä lihaan selvitäkseen. Teos havahdutti minut pohtimaan, miten suhtautuisin itse vastaavanlaiseen tilanteeseen ja miten toimisin.

Lopulta mantereen joka ainoa aaltopituus tuntui välittävän sensaatiomaisia tietoja: uruguayalaisesta lentokoneesta, joka syöksyi Andeille kymmenen viikkoa sitten, on päässyt ihmisten ilmoille kaksi pelastunutta; neljätoista on yhä elossa onnettomuuden tapahtumapaikalla; pelastustoimiin on ryhdytty.

Hetki, jota pojat olivat kauan kuvitelleet, oli vihdoin koittanut. He huitoivat käsiään, huusivat ympärillään kohoaville välinpitämättömille vuorenhuipuille, että he olivat pelastuneet, kiittivät Jumalaa sekä ääneen että sydämessään riemullisista uutisista. 

Elossa! on raadollisen rehellinen kuvaus traagisista tapahtumista sekä ihmisen peräänantamattomuudesta. Koko maailma oli jo luovuttanut Fairchild FH 227D:n matkustajien selviytymisen suhteen, mutta kuin ihmeen kaupalla heistä 16 oli vielä yli kahden kuukauden jälkeenkin hengissä. Tämän lisäksi kaksi heistä olivat tarpeeksi rohkeita ja sitkeitä lähteäkseen kiipeämään vuoristossa, jotta heillä olisi edes vähän toivoa pelastumisesta. Ei ihme, että tapahtumaa kutsutaan Etelä-Amerikassa Andien ihmeeksi. Vaikka tunsin kirjan luettuani suurta surua, oloni oli myös toiveikas: jos nämä 16 henkilöä onnistuivat selviämään hengissä tällaisesta koettelemuksesta ja sen jättämistä arvista, ehkä minäkin selviän omista vastoinkäymisistäni.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

*****

Oloni on kyllä parempi kuin syksyllä, mutta lukutahtini on edelleen hyvin hidas - olen lukenut tänä vuonna vasta yhden kirjan. Sain kuitenkin tämän tekstin tehtyä, joten aion jatkaa bloggaamista. Toivottavasti lukuintonikin kasvaisi pikkuhiljaa tämän pienen voiton myötä. :)

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014

Valitsin Pekkalaisen kirjan yhdeksi #hyllynlämmittäjä-kirjakseni 1918-lukuhaasteen ansiosta. Halusin lukea haastetta varten tietokirjan ja lapsien asema sisällissodan pyörteissä on kiinnostanut minua pitkään, erityisesti sen vuoksi, ettei sitä ole erityisemmin käsitelty aiheeseen liittyvissä materiaaleissa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan: kesti viisi kuukautta, että sain kirjan päätökseen ja haaste oli ehtinyt jo päättyä - opiskelu ja tietokirjojen lukeminen ei taida olla kohdallani hyvä yhdistelmä.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus sisällissodan aikaisille vankileireille joutuneista lapsista. Ainakin tilastojen mukaan leireille joutui noin parituhatta, alle 15-vuotiasta lasta. Todennäköisesti määrä on ollut kuitenkin suurempi, sillä leirien kirjanpidossa on isojakin puutteita ja varsinaisia virheitä. Leireillä oli sekä tyttöjä että poikia kaikista ikäluokista.

Tietokirja on erittäin kattava ja perusteellinen: Pekkalainen on nähnyt vaivaa selvittäessään kaikkien Suomen vankileireillä olleiden lasten lukumäärän, taustat sekä kohtalot sekavista ja ristiriitaisista asiakirjoista. Lasten vaiheet vaihtelivat: jotkut heistä vapautettiin, toiset kuolivat nälkään tai tauteihin, osa teloitettiin tai tapettiin ja toiset joutuivat kuritushuoneeseen. Suurin osa lapsista oli luokiteltu punaisiksi iästä riippumatta - joillakin leireillä jopa vauvaikäisiä oli kirjattu punaisiksi, vaikkei senikäisellä voi mitenkään olla poliittista agendaa. Pekkalaisen perusteellisuus teki minuun vaikutuksen, mutta toisaalta kirjan luettelomaisuus kyllästytti minua ajoittain, enkä jaksanut lukea jokaista listaa alusta loppuun ajatuksella.

Vaikka lukukokemus ei ollut minulle täysin kitkaton, teos oli silmiä avaavaa luettavaa: lapset eivät saaneet leireillä minkäänlaista erityiskohtelua aikuisiin nähden, vaan heidän oli tultava toimeen parhaansa mukaan, joskus jopa ilman vanhempiaan. Tilanteet vaihtelivat paikkakunnittain, mutta suurimmmaksi osaksi leirien olot olivat surkeat: ruokaa ei ollut tarpeeksi, eikä kaikissa paikoissa saanut vastaanottaa perheenjäsenten lähettämiä ruokapaketteja. Hygieniasta ei myöskään ollut tietoakaan ja vangit olivat täysin leirien vartijoiden armoilla. Valtiorikosoikeus ei langettanut kuolemantuomioita lapsille, mutta kenttäoikeuksissa niin tehtiin. Joillakin leireillä lapsia tapettiin myös mielivaltaisesti: esimerkiksi Tampereen vankileirillä vartija ampui yhdeksänvuotiaan Wilho Kuusijärven, koska tämä oli kurkistellut ovesta, ja kolmeviikkoinen vauva, Antti Adolf Matinpoika Wuori, murhattiin kuristamalla. Lukuisat epäoikeudenmukaisuudet, joita lapset saivat kärsiä joko leireillä tai tuomioistuimissa, saivat minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi.

Lapset sodassa 1918 on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tietokirja: se muistuttaa, miten lapsia kohdeltiin tuohon aikaan pienikokoisina aikuisina, jotka saivat kärsiä sisällissodan seurauksista sekä sen voittajien mielivallasta aivan kuten täysikasvuisetkin. Minulla kesti pitkään saattaa teos päätökseen, mutta sen tarjoamat tiedot pitivät minut mietteliäänä niinäkin hetkinä, kun pidin taukoa kirjan lukemisesta. Pekkalaisen tutkimus antaa äänen ihmisryhmälle, joka on aikaisemmin tyystin unohdettu sisällissotaan liittyvästä aineistosta.

Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. 

Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan. 

Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen 1956

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 24: surullinen kirja.

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

Reuna 2018

Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.

Maailman reuna, marginaali.

Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!

Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.

Kuulostaa juuri Irlannilta.

Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 

Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.

Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.

Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 

Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.

Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.

Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.

Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

©Hande

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Johnny Kniga 2008

Kuten blogikirjoituksieni sisällöstä voi päätellä, historia vetää minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Löysin tämän kirjan monta vuotta sitten kirjakaupan alennusmyynnistä - sotahistoria lukuisine puolineen kiinnostaa minua, joten pakkohan minun oli lisätä teos kokoelmiini. Kirja jäi kuitenkin vuosikausiksi pelkäksi hyllyn täytteeksi, kunnes keksin valita sen yhdeksi #hyllynlämmittäjä-haasteen luettavaksi.

Laki on selvä ja lyhyt: Linjaan vaiko hautausmaalle! Valitse siitä sitten mikä sopivampi on. 

Ruma sota on artikkelikokoelma, joka pureutuu talvi- ja jatkosodan rumimpiin ja laajalti vaiettuihin ilmiöihin. Seitsemän tutkijaa on kirjoittanut 10 artikkelia, jotka käsittelevät sotapropagandaa ja sensuuria, lapsiin ja nuoriin kohdistunutta sukupolviväkivaltaa, rintamaväkivaltaa, päihteiden käyttöä, käpykaartilaisia, poliittisten vankien kohtelua, sota-ajan sukupuolikulttuuria ja seksuaalista väkivaltaa sekä nälkää. Yksi artikkeli käsittelee myös sodan kokeneiden kirjailijoiden, kuten Kalle Päätalon, Mika Waltarin, Eeva Kilven ja Väinö Linnan kokemuksia. Artikkelit ovat kirjoittaneet Jenni Kirves, Sari Näre, Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen.

Moni sotilaista löysi merkityksen vakavasta ja meuhkaamattomasta rintamauskonnollisuudesta, mutta moni myös menetti uskonsa kaikkeen muuhun paitsi toveruuteen tai omaan apuun. Ylevä ja henkevä puhe oli petollista, paska oli paskaa ja siten luotettavampaa, "rehellistä". Jos jaksoi uskoa kauniiseen elämässä, se oli kätkettävä kyyniseltä maailmalta ja ontoilta fraaseilta. Yksi salpa miehisessä vaikenemisen kulttuurissa - todellisessa tai myyttisessä - oli lyöty lukkoon.

Kirja sisälsi minulle tuttua, mutta paljon uuttakin asiaa. Erityisesti Kivimäen artikkelin rintamaväkivaltaan liittyvään sisältöön olin perehtynyt entuudestaan hänen Murtuneet mielet-teoksensa kautta, ja lisäksi käpykaartilaisuudesta eli rintamakarkuruudesta olen tiennyt melko paljon. Sen sijaan esimerkiksi propagandan kehittyminen sodan aikana tai poliittisten vankien kohtelu olivat minulle hyvin pitkälti tuntemattomia aiheita.

Lukukokemus olikin minulle monilta osin silmiä avaava: erityisesti poliittisten vankien kohtelu järkytti minua. Oli hyvin pysäyttävää lukea, miten kommunisteja, pasifisteja tai jollain muulla tavalla "epäilyttäviä" henkilöitä alettiin vangita jo välirauhan aikana - tämä todistaa sen, että jatkosodan syttymisestä voidaan syyttää suurelta osin Suomen silloisia päättäjiä. Kaiken kukkuraksi vankiloissa ja vankileireillä, joille poliittisia vankeja sijoitettiin, rikosvangitkin olivat poliittisia vankeja paremmassa asemassa.

Poliittisten vankien pidätykset kertovat Suomen valtiojohdon harjoittamasta kaksoisstrategiasta: kansalle haluttiin luoda vaikutelma jatkosodan puolustusluonteesta, mutta käytännössä valmisteltiin hyökkäystä, jos sotilaallinen tilanne, toisin sanoen saksalaisten eteneminen itärintamalle sen vain sallii.

Kirjassa kuvaillaan sotaan liittyviä kamaluuksia hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä minun oli pidettävä tauko lukemisesta, kun minua alkoi ahdistaa. Teoksessa on myös monia karuja, sodanaikaisia valokuvia - en ollut osannut lainkaan varautua tähän ja luin kirjaa monesti julkisissa kulkuneuvoissa, joten oli melko hiillostavaa kääntää sivua, kun seuraavalla aukeamalla saattoi komeilla valokuva esimerkiksi ruumiskasasta. Näinä hetkinä peitin kuvan äkkiä kirjanmerkilläni ja toivoin, etteivät vierustoverini, jotka välillä olivat vasta lapsia, olisi nähneet kuvaa. Kaikista herkimpien kannattaa siis harkita, tarttuvatko kirjaan ollenkaan. Miksi turhaan lukea kauhukirjoja, kun tietokirjallisuuskin saa niskakarvat nousemaan pystyyn?

Vaikka teos käsittelee toista maailmansotaa, melkein kaikissa artikkeleissa kerrotaan, miten tietyt aatteet, asenteet ja toimintatavat olivat syntyneet vuonna 1918 käydyn sisällissodan myötävaikutuksesta. Se vaikutti muun muassa propagandaan, uhrieetokseen sekä rintamakarkureiden ja poliittisten vankien kohteluun sekä siihen, ketkä edes päästettiin armeijaan. Artikkelit kyseenalaistivatkin tutkimustiedollaan väitteen, jonka mukaan talvisota olisi yhdistänyt kahtiajakautuneen kansan. Haavat ovat olleet liian syvällä, jotta ne olisivat parantuneet kahdessakymmenessä vuodessa.

Ruma sota on mielenkiintoinen ja pysäyttävä kirja, joka laajensi tietämystäni liittyen talvi- ja jatkosotaan. Jäin tosin kaipamaan joidenkin aiheiden, kuten sodanaikaisen homoseksuaalisuuden laajempaa käsittelyä, mutta tiettyjen osa-alueiden suppeuden syynä on ollut todennäköisimmin lähdemateriaalin vähyys tai puuttuminen. Tutkijoiden tekstit muistuttivat sotaa kokemattomalle kouriintuntuvasti, miten laajasta ja kamalasta asiasta on kyse, ja kuinka suuret vaikutukset näillä sodilla on vielä 2010-luvunkin Suomeen.

Sisäinen kokemus maailman ennustamattomuudesta on motivoinut kannattajasukupolvea rakentamaan sosiaaliturva siltä varalta, että turva läheltä pettää. Sosiaalinen kannattelu on ikään kuin ulkoistettu yhteiskunnan takaamaan turvaan. Hyvinvointivaltion rakentaminen juurtuu näin yksin pärjäämisen eetokseen, jonka emotionaalinen pohja on välttelevien kiintymyssuhteiden kulttuurissa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Hande

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017

Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ollut kuullutkaan kaksi vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Svetlana Aleksijevitšista ennen blogimaailmaan tutustumista. Bloggaajien arvioiden kautta sain kuulla hänen teoksestaan Tšernobylista nousee rukous - se kiinnostaa minua, mutten ole saanut vielä aikaiseksi tarttua siihen. Kun tämä teos ilmestyi, liityin pian kirjaston varausjonoon, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Lopulta odotus palkittiin ja pääsin kirjaan käsiksi.

Miksi näin on? Kysyin sitä itseltäni useasti. Kun naiset silloin vaativat ja ottivat itselleen paikan miehisessä maailmassa, miksi he eivät vaatineet myös omaa historiaa? Omia sanoja ja omia tunteita? He eivät itsekään uskoneet itseensä. Meiltä on kätketty kokonainen maailma. Heidän sotansa on jäänyt tuntemattomaksi.

Toisen maailmansodan puhjettua lähes miljoona neuvostonaista osallistui taisteluun erilaisissa tehtävissä, myös etulinjassa miesten rinnalla. Aleksijevitš on koonnut teokseensa yli 200 naisen kokemuksia, eivätkä ne rajoitu vain rivisotilaisiin tai heitä johtaneisiin upseereihin, vaan äänensä saavat kuuluviin muun muassa sairaanhoitajat, lääkärit, muonittajat, tarkka-ampujat, lentäjät, siviilit, lähetit ja partisaanit. Kirja on ilmestynyt alunperin jo 1980-luvulla, mutta tänä vuonna ilmestynyt uusi painos on Aleksijevitšin uudelleen muokkaama, toimittama ja laajentama versio. Se sisältää myös aiemmin sensuroituja kohtia.

Tyttö kallis, sinunkaltaisiasi tarvittaisiin vielä satoja. Että kaikki kärsimyksemme voitaisiin kuvailla. Meidän lukemattomat kyyneleemme.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on jaettu useaan osa-alueeseen, joissa käsitellään esimerkiksi sotatoimia, elämää etulinjassa, muita tehtäviä, partisaaneja, siviilejä, rakkautta sekä heitä, jotka leimattiin pettureiksi. Yhdessä näistä sirpaleista koostuu eheä paketti, jossa sotaa ja naisten osaa siinä käsitellään monipuolisesti. Tekstit on litteroitu Aleksijevitšin haastattelemien naisien kertomuksista tehdyistä äänitteistä. Teos on faktaperäinen ja luen sen tietokirjallisuuden joukkoon, mutta Aleksijevitš on yhdistellyt naisten tarinat sekä omat tekstinsä niin, että kerronta muistuttaa proosaa ja on erittäin sujuvaa luettavaa.

Nykyään ajattelen, että on parempi, jos jalka tai käsi vammautuu. Kyllä ruumis joutaa sairastamaan. Mutta sielu... Se on tuskallista... 

Sotakirjallisuus on ollut lähellä sydäntäni yläasteajoista lähtien, mutten ole tullut aiemmin lukeneeksi teoksia, jotka olisivat käsitelleet toista maailmansotaa neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Oli Tuntemattoman sotilaan ansiota, että tiesin Neuvostoliiton käyttäneen myös naisia sotilaina ja aihe alkoi kiinnostaa minua kovasti, vaikken saanutkaan aikaiseksi etsiä esimerkiksi siihen liittyvää kirjallisuutta. Minua on myös kiinnostanut talvi- ja jatkosodassa meitä vastassa olleen Neuvostoliittoon liittyvät sotatarinat, sillä minulla on halu ymmärtää. Aleksijevitšin teos sisältää muutaman pienen maininnan Suomea vastaan käydyistä sodista, mutta enimmäkseen tarinat ovat Saksaa vastaan käytyjen taisteluiden rintamilta, sillä suurin osa naisista sekä ylipäätään Neuvostoliiton armeijan muonavahvuudesta oli siellä.

Meille kipu on taidetta.

Kirja osoittautui minulle silmiä avaavaksi kokemukseksi, sillä siinä selitetään, mikä sai neuvostoliittolaiset, myös monet naiset, lähtemään suurella innolla taisteluun vihollista vastaan. Kommunismi ja isänmaa olivat niin tärkeitä, että ihmiset olivat valmiita jättämään perheensä suuremman edun nimissä. Lisäksi minulle jäi tunne, että Neuvostoliiton hallitus sekä armeijan johto suhtautuivat sotaan kuin yrityksen pyörittämiseen ja että kaiken oletettiin tulevan liukuhihnalta. Eräs lääkintäyksikön nainen, jonka tehtävänä oli pelastaa etulinjasta haavoittuneita, kertoo kirjassa, miten jo aivan äärirajoille itsensä ajaneita joukkoja pyrittiin kannustamaan parempiin tuloksiin: mitä enemmän haavoittuneita pelasti yhden taistelun aikana, sitä arvokkaamman kunniamitalin sai. Kuri oli muutenkin ankaraa, ja jos jäi vangiksi sen sijaan, että riisti hengen itseltään, oli syyllistynyt käytännössä maanpetokseen.

Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla.

Naisten tarinat paljastavat neuvostoyhteiskunnan tekopyhyyden sekä kaksinaamaisen suhtautumisen sotiviin naisiin: toisaalta kaikkialla julistettiin, miten naistenkin velvollisuus on osallistuttava isänmaansa puolustamiseen, mutta rintamalla heitä vähäteltiin ja heidän oli tehtävä miehiä enemmän töitä osoittaakseen kyvykkyytensä, jolloin he saivat osakseen ihailua. Sodan päätyttyä voittoon rintamalla olleet naiset salasivat menneisyytensä, sillä naistenhan piti olla lempeitä, pehmeitä, helliä ja kauniita, eikä sotilasarvo tai kunniamerkit sopineet siihen vaatimukseen. Armoa ei herunut muilta naisiltakaan, vaan nämä vähättelivät ja surkuttelivat, jopa halveksivat rintamalla olleita kanssasisariaan - heidän kun oletettiin olevan vapaamielisiä kanssakäymisissään miesten kanssa.

Mutta alkuaikoina me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä. Miehet kantoivat, mutta naiset eivät. Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä, he olivat olleet sodassa, mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla. Aivan toisin... Sanon teille nyt, että meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään. Voittoa ei jaettu meidän kanssamme. Ja se loukkasi meitä...

Kirjan lukeminen herätti minussa paljon vahvoja tunnetiloja: sodan raadollisuus järkytti ja suretti, ihmisten naiivius sekä halu palvella aatetta sokeasti kummastuttivat, kun taas naisten epäreilu kohtelu sekä heidän uhrauksiensa ja urotekojensa sivuuttaminen raivostuttivat. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että naiset jäivät vaille kiitosta, tunnustusta ja korvauksia, vaikka he pistivät itsensä vaaralle alttiiksi siinä missä miehetkin. Aiheestaan sekä monista sen herättämist negatiivisista tunteista huolimatta teos onnistui myös hymyilyttämään minua, sillä tarinoiden joukossa oli joitakin valon pisaroita, jotka muistuttivat, että jopa sodan keskellä on ollut iloa ja toivoa.

Hän sanoi, että minä olen julma... Että minun sieluni ei ollut naisen sielu... Vaikka olimme kärsineet koko sodan, me naiset... Ilman perhettä, kotia, omia lapsia... En vain minä vaan monet muutkin olivat jättäneet lapsensa kotiin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo monipuolisesti sodan erilaisista osa-alueista sekä erilaisissa tehtävissä toimineista naisista ja heidän kokemuksistaan. Aleksijevitšin teos on lukukokemuksena raastava, mutta se myös antaa paljon: sain sen ansiosta paljon arvokasta tietoa aiheesta, josta olen kuullut tähän mennessä vain ohimennen esitettyjä huomautuksia. Näiden naisten tarinat tulevat pysymään mielessäni, kiitos tämän mestariteoksen.

Voiko sitä ymmärtää, jos ei itse ole sitä nähnyt? Ja miten siitä voisi kertoa? Millä sanoilla? Kerro sinä, miten tätä on muisteltava. Toiset ehkä jotenkin kykenevät... Heillä on se taito... Mutta minulla ei. Itken vain. Silti on pakko, on pakko kertoa, jottei se unohtuisi. Tarinaamme on kerrottava eteenpäin. Meidän huutomme ei saa kadota tästä maailmasta. Meidän itkumme on säilyttävä...

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

©Hande

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden
hermoista 1939-1945

WSOY 2013

Ostin Kivimäen teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2013 hänen haastattelunsa innoittamana. Minua on monien vuosien ajan mietityttänyt toisen maailmansodan vaikutukset suomalaissotilaiden mielenterveyteen, joten tämä Tieto Finlandiallakin palkittu kirja ilmestyi kuin tilauksesta. Luin teoksen pian ostamisen jälkeen, mutta halusin palata nyt sen pariin Uudelleen luettua- sekä Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteiden inspiroimana.

Noin 18 000 suomalaissotilasta oli hoidettavana toisen maailmansodan aikana päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Kivimäen väitöskirjan laajennettu versio selvittää, millaisia olivat ne mieleltään sairastuneet sotilaat, jotka pääsivät psykiatriseen hoitoon, millä keinoilla enemmistön onnistui rämpiä järkyttävien kokemusten läpi ilman henkistä murtumista, miten sairastuneisiin suhtauduttiin sekä millaisissa paikoissa ja millä keinoilla heitä hoidettiin.

Kirja on erittäin kattava ja kiinnostava: yksistään Kivimäen käyttämien lähteiden luettelo kattaa 62 sivua teoksesta ja kuten yllä kerroin, aihetta käsitellään useammasta näkökulmasta - kyse ei ole tosiaankaan mistään pintaraapaisusta. Psykologia ja historia ovat kiehtoneet minua lapsesta asti ja nautin asioiden perinpohjaisesta selvittämisestä, joten tällainen syväluotaava tutkimus sopii minulle kuin nakutettu.

Vaikka pidän tietokirjoista, jännitän aina sellaiseen tarttumista: pelkään tekstin olevan kankeaa, jolloin lukukokemus muuttuu tahmeaksi. Murtuneet mielet on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen - tosin se sisältää muutamia tilastoja sekä tutkimusterminologiaa, joten niiden tuntemuksesta oli minulle hyötyä. Asiat ilmaistaan silti selkeästi eli kärryillä pysyy ilman sen suurempaa perehtyneisyyttä tutkimuksien tekoon.

En voinut olla ajattelematta tietokirjaa lukiessani muita lukemiani, sodan kokeneiden henkilöiden kirjoittamia teoksia rintamaoloista. Huomasin niissä olevan muun muassa monia niistä elementeistä, jotka olivat Kivimäen mukaan olennaisia henkisen romahtamisen välttämisessä näissä rankoissa olosuhteissa. Muistin myös, miten joissakin teoksista on kuvailtu sellaisia henkilöitä, joiden henkiselle sietokyvylle sodan aiheuttamat koettelemukset olivat liikaa. Lisäksi oli kiintoisaa havaita, että nykykielessä edelleenkiin käytössä olevat termit "hermojen menettäminen" sekä "tärähtänyt" henkisen murtumisen kuvaajina juontavat juurensa sota-aikaan.

Teosta rikastuttavat otteet tavallisten sotaveteraanien muistelmista, psykiatrien kirjoittamista artikkeleista ja lausunnoista sekä rintamalla "tärähtäneiden" sotilaiden tarinat. Nämä aikalaiskuvaukset toivat aiheen lähemmäksi minua, joka en ole sota-aikaa kokenut. Erityisen paljon minua kiinnostivat psykiatriset potilaat ja heidän tarinansa. Niistä kaikista mieleenpainuvin oli mielestäni jo esipuheessa esitelty Urpo Viinikaisen tapaus: hän oli lääketieteen kandidaatti, joka sai hermoromahduksen kesällä 1944. Hän pakeni metsään jättäen pataljoonansa monen päivän ajaksi ilman lääkäriä. Psykiatri julisti miehen syyntakeettomaksi, mutta hänet tuomittiin siitä huolimatta kuolemaan sotilaskarkuruudesta ja tuomio pantiin täytäntöön heti oikeudenkäynnin jälkeen.

Viinikaisen kohtalo on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvastaa silti osuvasti tuolloisen yhteiskunnan suhtautumista henkisesti haavoittuneisiin sotilaisiin. Romahtamisen syiden katsottiin olevan aina potilaassa itsessään, eikä psykiatrisessa hoidossa olleille sotaveteraaneille myönnetty korvauksia edes 90-luvulla, jolloin esimerkiksi posttraumaattinen stressihäiriö oli ollut jo kauan tunnustettu sairaus. Tämä kaikki tuntuu minusta järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, mutta Kivimäki pysyy teoksessaan puolueettomana: hän ei syyllistä ketään ja esittelee kustakin aiheesta mahdollisimman monta puolta auttaen minua ymmärtämään kokonaiskuvaa.

Murtuneet mielet on monipuolinen ja kiinnostava teos ihmisistä, jotka eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin ja jotka on tahdottu unohtaa sotahistoriaan liittyvänä häpeäpilkkuna. Kirjan tiedot jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja tarjoavat erilaisen näkökulman sodan ylistämisen rinnalle. Vaikka sodassa murtuneille kirjan ilmestyminen taitaa olla jo liian myöhäistä, olen iloinen, että nämäkin sotaveteraanit ovat saaneet vihdoinkin paikan historian tutkimuksessa. Kivimäen teos oli yhtä vaikuttavaa luettavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja sen pariin oli mieluisaa palata. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Minun on pakko kiitellä oikein erikseen Mika Tuomista vangitsevasta kannesta, joka kuuluu kotikirjastoni suosikkeihin.
P. P. S. Sain kirjan lukemalla täytettyä Helmet-lukuhaasteen kohdan 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

©Hande

Mark Logue & Peter Conradi: Kuninkaan puhe - tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen

Otava 2011

Minua ovat aina kiehtoneet tositarinat vaikeuksista kärsineistä ihmisistä, jotka ovat oppineet tavalla tai toisella selättämään hankaluutensa tai elämään niiden kanssa. Tämän tiedon valossa on tuskin yllättävää, että myös Iso- Britanniaa vuosina 1936-1952 hallinnut, änkyttävä kuningas Yrjö VI (1895-1952) on kiinnostanut minua. Olen nähnyt sekä elokuva- että näytelmäversion hänestä kertovasta Kuninkaan puheesta, joten löydettyäni tämän tietokirjan vuosia sitten kirjakaupan alennuslaarista en voinut olla ostamatta sitä. Päätin vihdoinkin tarttua teokseen #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Teos on Yrjö VI:nnen änkytystä hoitaneen, australialaissyntyisen Lionel Loguen (1880-1953) pojanpojan, Mark Loguen, sekä Peter Conradin käsialaa. Kirja on kirjoitettu Lionel Loguen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, ja kattaa puheterapeutin koko elämänkaaren painottaen kuitenkin hänen ja Yorkin herttua Albertin, myöhemmin kuningas Yrjö VI:n, välistä hoitosuhdetta.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen: pidin suuresti Kuninkaan puhe- elokuvasta sekä -näytelmästä, mutta niissä on otettu taiteellisia vapauksia, jotta tarinankerronnalliset aukot on saatu täytettyä. Nautin kirjan lukemisesta, sillä se sisältää pelkkää faktatietoa - tutkijasieluna haluan aina tietää totuuden ja mikä olisikaan parempi tapa saada se selville kuin ensi käden tiedon kautta.

Mark Loguen mukaan hänen isoisänsä ei kuvaillut hoitometodejaan erityisen paljon, mutta joitakin mainintoja päiväkirjamerkinnöistä löytyy. En ole alan asiantuntija, mutta Logue vaikuttaa olleen ainakin joidenkin käyttämiensä metodien osalta aikaansa edellä - tunnistin nimittäin osan niistä omasta kokemuksestani: minulla oli lapsena ärrävika ja kävin erityisopetuksessa päästäkseni vaivasta eroon. Oli kiehtovaa huomata, että Logue on käyttänyt samoja menetelmiä monta vuosikymmentä aikaisemmin.

Teos sai minut pohtimaan, miten raskasta on ollut olla puhevikainen monarkki, sillä puheiden pitäminen on kuulunut olennaisena osana virkaan. On myös kiehtovaa huomata, että Loguesta ja kuninkaasta tuli ilmeisen läheisiä hoitosuhteen myötä - tämä on kiintoisaa, erityisesti kun otetaan huomioon heidän olevan eri yhteiskuntaluokista aikana, jolloin luokkayhteiskunta oli vielä voimissaan. Kaikki tämä herätti minussa ihailua ja kunnioitusta kumpaakin miestä kohtaan.

Kuninkaan puhe valottaa kiinnostavasti niin Lionel Loguen kuin myös Yrjö VI:n elämää sekä heidän välillään vallinneesta siteestä. Loguen pojanpoika ja Conradi ovat nähneet vaivaa kootessaan päiväkirjojen ja muiden lähteiden pohjalta eheän kokonaisuuden - tässä on elämäkerta minun makuuni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14: valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Jody Revenson: Harry Potter - suuri hahmokirja

©Hande

Jody Revenson: Harry Potter - suuri hahmokirja

Readme.fi 2015

Olen havitellut tätä kirjaa ties miten kauan, mutta kallis hinta on karkoittanut minut sen luota. Minulla on kuitenkin menossa suuri Potter-intoilu, kuten jotkut ovat saattaneet huomata, ja päätin hankkia hahmokirjan kokoelmaani. En malttanut odottaa lukupinon pienenemistä, joten luin kirjan heti sen saavuttua.

Kuten nimikin jo kertoo, Harry Potter - suuri hahmokirja keskittyy elokuvasaagan hahmogalleriaan. Teoksessa kerrotaan erityisesti hahmojen ulkoisen olemuksen luomisprosesseista, ja ääneen pääsevät muun muassa osa elokuvien ohjaajista, maskeeraajia hiusmuotoilijoita, pukusuunnittelijoita sekä tarpeistonhoitajia, unohtamatta myöskään roolihahmojen esittäjiä.

Kirja sisältää mielenkiintoista ja yksityiskohtaista tietoa rekvisiitasta, hahmojen puvusteista ja maskeerauksista sekä näyttelijöiden kertomuksia hahmoihinsa liittyen. Teoksessa kerrotaan muun muassa, mistä  pukusuunnittelijat ottivat vaikutteita luodessaan velhomaailman tyyliä, miksi Hermionen hampaat eivät ole epätavallisen suuret ja miksi lordi Voldemortin silmät ovat siniset kirjoista tutun punaisen sijaan. Pidin myös siitä, miten kirjassa kerrottiin jokaisen esitellyn hahmon taikasauvasta.

Teos on kattava ja viihdyttävä, mutten voinut sivuuttaa muutamaa perustavanlaatuista virhettä. Pahin niistä oli elokuvasarjan kolmannen osan nimeäminen Puoliveriseksi prinssiksi, vaikka osan nimi on Azkabanin vanki. Tällaisen tietokirjan tekijälle sarjan osien nimien pitäisi olla perustietoa, joka on tarkistettu tarpeen tullen useaan otteeseen. Olen tämän vuoksi pöyristynyt siitä, ettei kukaan ole prosessin aikana huomannut virhettä, vaikka tiedot olisi helppoa tarkistaa.

Vaikka Harry Potter - suuri hahmokirja sisälsi joitakin virheitä, se on viihdyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Lisäksi se tarjosi minulle uutta tietoa elokuvien tekemisestä, vaikka olenkin perehtynyt aiheeseen dokumenttien ja muun kirjallisuuden kautta. Suosittelen lämpimästi Potter-elokuvien ystäville.

Arvosana: ✮✮✮✮½

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

©Hande

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Tammi 2008

Tein kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla erinomaisen löydön: Harry Pottereiden kääntäjän kirjan työstään Rowlingin saagan parissa. Rakastan Pottereiden suomennoksia, joten kirjan mukaan nappaamista ei tarvinnut miettiä lainkaan. Tuolloin minulla oli kuitenkin menossa yksi Batman-kausistani, joten teos jäi hyllyyn odottamaan aikaansa. Nyt Harry Potter-kärpänen on puraissut minua pahemman kerran: ennen Pollomuhkun ja Posityyhtysen aloittamista olin lukenut oheislukemiston lisäksi sarjan ensimmäisen osan englanniksi ja odottelin toista osaa kirjastosta, joten tämä oli mielestäni sopivaa välilukemista.

Kirjassa Kapari-Jatta kertoo hyvin seikkaperäisesti työstään suomentajana yleisesti sekä tietysti Pottereiden parissa - se urakka teki hänestäkin kuuluisan ja sai suuremman yleisön kiinnostumaan kääntämisestä. Teos sammuttaa hyvin tiedonjanoani kääntäjien työtä kohtaan: olen kyllä ymmärtänyt, ettei suomentaminen ole vain sanasta sanaan kääntämistä, mutten ole hahmottanut kunnolla, miten monivaiheinen ja aikaa vievä prosessi on.

Minusta on hauskaa, miten Kapari-Jatan kirjoitustyyli antaa vaikutelman, että rupattelisin hänen kanssaan teepöydän ääressä, enkä lue hänen työstään kirjan sivuilta. Teoksen tunnelma on leppoisa ja se on niin helppolukuinen, että lapsikin voisi lukea sen mielenkiinnolla. Tosin suomentaja sortuu jossain määrin itsensä toistamiseen - se häiritsee hiukan, muttei onneksi niin paljon, etten voisi kirjasta nauttia.

Pollomuhkussa ja Posityyhtysessä lukija pääsee perehtymään yksittäisten sanojen kääntämisen taustoihin. Minulle tuli kieltämättä ylpeä olo, kun olen tajunnut lukuisat sanaleikit asioiden, esineiden tai hahmojen nimissä. Selostuksista huomaa myös, miten Kapari-Jatta on suomentanut saagan ajan kanssa ja ajatuksella.

Vaikka nautin myös yksittäisten sanojen käännöksiin tutustumisesta, olen hyvin iloinen, että mukaan on sisällytetty myös tietoa siitä, miten Kapari-Jatta on pyrkinyt sisällyttämään suomennoksiin alkuperäisversioiden hengen. Se on kuitenkin ollut pääsyy sille, että olen alun alkaenkin rakastunut velhopojan seikkailuihin Tylypahkassa.

Hyvänkin, kauniisti hengittävän tekstin voi pilata hukkaamalla hengityksen, kääntämällä kaiken yhdeksi pötköksi, luikkimalla pintoja pitkin. Tätä voi havainnollistaa vaikkapa lukemalla jotain kirjaa ääneen siten, että kuvittelee sen olevan vierasta kieltä, josta ei ymmärrä höykäsen pölähtämää: lukemalla pelkät kirjainten muodostamat sanat ajattelematta lainkaan, mitä ne tarkoittavat ja miten ne kytkeytyvät toisiinsa. Kenties vielä tehokkaampaa on pyytää kaveria lukemaan pelkät sanat ja kuunnella itse. Takaan ettei lempikirja kuulosta lempikirjalta.

Pollomuhku ja Posityyhtynen saa kunnioittamaan kääntäjiä ja heidän työtään entistä enemmän. Se on sopivaa lukemista Harry Pottereiden ystäville, mutta myös heille, joita kiinnostaa tietää suomentamisesta yleisellä tasolla.

Arvosana: ✮✮✮✮

Pollomuhkun ja Posityyhtysen lukemisen myötä sain taas yhden kirjan lisättyä Okklumeus-haasteeseen. Nyt saldoni on seitsemän kirjaa ja lukutasoni Tylypahkan rehtori. Enää yhtä kirjaa vaille ja olen saavuttanut ylimmän tason. :D

Daniel Wallace: The Art of Rocksteady's Batman

©Hande

Daniel Wallace: The Art of Rocksteady's Batman

Abrams 2015

Päätin hankkia toukokuussa itselleni lahjan syntymäpäiväni kunniaksi. Ja mikä olisikaan parempi lahja itselle kuin kirja, jonka perään on haikaillut kuukausia? Lopulta suurikokoinen opus saapui perille, mutta minulla oli tuolloin sen verran keskeneräisiä kirjoja, että jätin suosiolla tämän lukemisen tuonnemmaksi. Sallittuani itseni käydä vihdoinkin teoksen kimppuun siitä pelmahti hurmaava, vasta painetun paperin tuoksu. Ihana aloitus lukutuokiolle...

©Hande

The Art of Rocksteady's Batman on, kuten nimestä voi päätellä, taidekirja. Se kokoaa yksien kansien väliin konseptitaidetta Rocksteady-yhtiön Arkham-tietokonepelisarjan kaikista kolmesta osasta: Arkham Asylumista, Arkham Citystä ja Arkham Knightista. Lisäksi kirjassa kerrotaan trilogian tekemisestä useiden ammattilaisten näkökulmasta. Rakastan konseptitaidetta sekä näin tehtiin-kertomuksia, joten ilahduin suuresti kuultuani, että myös ainoasta omistamastani pelisarjasta oli tehty sellainen.

©Hande

Kirja sisältää paljon tietoa pelien eri tekovaiheista ja vastasi moniin kysymyksiini, joita niihin liittyen oli herännyt. Tarinoita projektin varrelta ovat kertomassa muun muassa pelien ohjaaja, taiteellinen johtaja sekä yksi musiikin säveltäjistä. Luonnollisesti sivut ovat myös täynnä taiteilijoiden luonnoksia pelien visuaalisesta ilmeestä. Katselin kuvia lumoutuneena - viimeistään tässä vaiheessa tajusin, miten paljon työtä on tehty, jotta kuluttajille on saatu luoduksi monipuolinen elämys.

Teoksessa käsitellään asioita yksityiskohtaisesti, mutta yksi asia jäi minua harmittamaan: trilogian päätösosan, Arkham Knightin, juonta ei käsitelty erityisen laajasti, mikä näkyi myös taiteen määrässä. Olisin kaivannut materiaalia Arkham Knightin tarinan avainkohdista, sillä ne ovat hyvin mielenkiintoisia - tahtoisin myös tietää, miten käsikirjoittajat päätyivät tiettyihin tarinankerronnallisiin ratkaisuihin, muta valitettavasti tämä kirja ei vastaa siihen. Se on erityisen harmillista, sillä edellisten osien kohdalla niin tapahtuu.

©Hande

The Art of Rocksteady's Bat-man on kiehtova teos rakas-tamani pelisarjan tekemi-sestä. En ole tiennyt kovin-kaan paljon tietokonepelien valmistamisesta, joten kirja perehdytti minut aiheeseen myös yleisellä tasolla. Opuksen lukemisen myötä arvostan entistä enemmän ihmisiä, jotka näkevät paljon vaivaa tehdäkseen toimivia ja mukaansatempaavia virtuaalimaailmoja. Tämä kirja on oivallista lukemista Arkham-pelien ystäville. 

Arvosana: ✮✮✮✮½

©Hande

Brian Sibley: Harry Potter - suuri velhouskirja

©Hande

Brian Sibley: Harry Potter - suuri velhouskirja

Readme.fi 2010

Olen ostanut Brian Sibleyn kirjoittaman teoksen jo vuosia sitten ja selaillut sitä, mutten ole lukenut sitä koskaan kokonaan. Okkluemus-lukuhaaste on jäänyt osaltani paitsioon kahdeksi kuukaudeksi, joten päätin palata sen pariin tämän kirjan kautta. Harry Potter-elokuvien katsomisesta on vierähtänyt minulta aikamonen tovi, ja sen takia halusin lukea kirjan, joka kertoo tarkemmin filmatisointien teosta.

Harry Potter - suuri velhouskirja kurkistaa velhopojan tarinan valkokangasversioiden kulissien taakse: se sisältää näyttelijöiden muistelmia ja pohdintoja hahmoistaan sekä tuottajan, ohjaajien, ynnä muun henkilökunnan kertomuksia elokuvien eri tuotantovaiheista. Teoksessa esitellään erikseen kukin elokuvasarjan osa sekä sarjan keskeisiä hahmoja näyttelijöineen. Kirja sisältää myös aivan ihanaa oheismateriaalia, kuten Harryn kutsukirjeen Tylypahkaan, huispauksen mm-kisojen ohjelman, taikajuomaetikettejä sekä Kelmien kartan.

Rakastan kovasti näin tehtiin-teoksia ja tämä kirja on erittäin mielenkiintoinen, mutta minun on annettava sille yksi iso miinus vaillinaisuudesta. Teoksessa ei käsitellä elokuvasarjan viimeistä osaa, Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2:ta, joka ei ollut vielä ilmestynyt kirjan julkaisuajankohtana. Ainoa syy, jonka keksin sille, ettei odotettu viimeisen osan ilmestymistä ja laitettu kirjaa vasta sitten myyntiin, on rahanahneus. Teoksesta on tullut nimittäin myöhemmin päätösosan sisältävä painos, jota on kaiken kukkuraksi myyty uutuuskirjana.

Tekijöiden kikkailusta huolimatta pidän kirjasta. Lisäksi se onnistui herättämään minussa tunteita aina nostalgisuudesta innostukseen ja uteliaisuudesta surumielisyyteen. Minulle tuli erityisen haikea olo, kun pääsin aukeamalle, jossa kerrotaan Alan Rickmanista Severus Kalkaroksen roolissa. Unohdan välillä, että suosikkinäyttelijäni on poissa, ja tällaiset muistutukset ovat häkellyttäviä, jopa katkeransuloisia. Minua alkoi surettaa, mutten voinut olla hymyilemättä, sillä Pottereilla on ollut suuri merkitys lapsuudessani - on yhä edelleen - ja Viisasten kiven filmatisoinnin ansioista minusta tuli vannoutunut Rickman-fani. Hän oli mielestäni Kalkaroksena kuin nostettu suoraan kirjan sivuilta.

Harry Potter - suuri velhouskirja on kattava, viihdyttävä ja nostalginen lukukokemus. Oli mielenkiintoista saada lisätietoa J. K. Rowlingin velhomaailman siirtämisestä valkokankaalle ja lukea tekijöiden muisteluita tekovuosien varrelta. Luin viime vuonna Potter-kirjasarjan uudestaan, ja tämän kirjan ansiosta mieleni tekee palata uudestaan myös elokuvien pariin. Taidanpa pitää kesällä elokuvamaratonin!

Arvosana: ✮✮✮✮½

Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka

©Hande

Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka

Otava 2015

Kuten paljastin jo viime vuonna, yksi salaisista paheistani on vanhat suomi-filmit. Helsingin kirjamessuilta ostamani Jussi Jurkan elämäkerran kansi tuijotti minua sen verran vaativasti, että päätin pitää taukoa lukuhaasteista ja lukea yhden aikansa tunnetuimman suomalaisnäyttelijän vaiheista.

Jussi Jurkka (1930-1982) on kiinnostanut minua työnsä lisäksi siksi, etten ole tiennyt hänestä paljon mitään. Avasin tämän kirjan hyvin uteliaana näkemään, mitä kaikkea näyttelijän työstä ja yksityiselämästä on saatu kansien väliin. En ole sellainen ihminen, joka haluaisi tietää ihailemiensa henkilöiden elämästä kaiken, mutta on aina mukavaa tietää jonkin verran siitä, millainen ihminen löytyy lukuisten roolisuoritusten takaa.

Teos etenee kronologisessa järjestyksessä: se alkaa Jussin äidistä, näyttelijä Emmi Jurkasta (1899-1990) ja päättyy Jussi Jurkan kuolemaan. Työ näytteli pääosaa miehen elämässä, joten yksityiselämän tarinoiden lisäksi kirjassa kuvaillaan projekteja, joissa Jurkka oli mukana. Oli erittäin mielenkiintoista päästä elämäkertaa lukiessa kulissien sekä kameroiden taakse - kirjassa keskitytään erityisesti Jurkan työhön teatterin saralla, mutta on mukana myös muutama elokuvista kertova tarina.

Kirja on mukavan helppolukuinen: se on asiatekstiä, mutta kirjoitettu niin eloisasti, että se pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun - teksti vain soljuu eteenpäin. Teoksen sivuilta aistii, miten omistautunut Meri on ollut tähän projektiin, jota hän on työstänyt monta vuotta.

Elämäkerran lopussa on liitteenä luettelo Jussi Jurkan kaikista töistä, sisältäen roolit valkokankaalla, teattereiden näyttämöillä, televisiossa sekä radiossa. Luettelossa on kuitenkin virhe: sieltä puuttuu Jurkan ainoa äänirooli animaatioelokuvassa. Hän esitti äkäistä mäyrää Nököä elokuvassa Topi ja Tessu vuonna 1981 - se onkin ollut tietämättäni ensimmäinen roolisuoritus, jonka olen Jurkalta nähnyt. Hänen nimensä löytyy elokuvan lopputeksteistä ja rooli mainitaan sekä Jurkan että animaation Wikipedia-sivuilla, joten olen hiukan hämilläni siitä, että se on jäänyt kirjan luettelosta pois.

Tuntematon tähti Jussi Jurkka on kiintoisa ja monipuolinen elämäkerta miehestä, oka pysytteli mielellään omissa oloissaan. Luettuani kirjan jäin ihmettelemään, miten paljon tapahtumia ja rooleja on mahtunut näyttelijän surullisen lyhyeksi jääneeseen elämään. Teos täytti odotukseni moninkertaisesti, sillä sain paljon uutta tietoa Jurkan elämästä sekä mielenkiintoisesta urasta. Aloin oikeastaan toivoa, että minulla olisi aikakone, jotta pääsisin näkemään näytelmiä, joissa Jurkka on ollut mukana - en ollut edes syntynyt miehen elinaikana. Onneksi Lauri Meri on kirjoittanut tämän kirjan, jonka avulla sain Jurkan teatterityöstä edes jonkinlaisen kokemuksen - ja voin sentään nauttia hänen tähdittämistään elokuvista sekä televisio-ohjelmista! 

Arvosana: ✮✮✮✮½

Daniel Rydén: Maailmassa on virhe - 101 historiallista kömmähdystä

©Hande
Ovelaa - onko kannen virhe 
kömmähdys vai tahallista?

Daniel Rydén: Maailmassa on virhe - 101 historiallista kömmähdystä

Atena 2015

Viisas oppii enemmän tyhmältä kuin tyhmä viisaalta. Viisas näet ottaa opikseen tyhmän virheistä, mutta tyhmä ei opi mitään viisaan onnistumisista.

Cato vanhempi (234-149 eaa.)

En voi korostaa tarpeeksi, miten rakastan alennusmyyntejä. Lukuisat kerrat olen tehnyt niissä hyviä löytöjä, enkä joutunut pettymään alelaarien äärellä parisen viikkoa sitten. Tämän kirjan nimi ja kansikuva olivat niin houkuttelevat, että päätin tutkia sitä lähemmin. Luettuani takakannen olin myyty - historian ystävänä sekä virheiden merkitysten pohtijana teos sopi minulle kuin nakutettu.

Maailmassa on virhe lunasti odotukseni täysin: sain lukea mielenkiintoisia selontekoja ihmiskunnan historian varrella tapahtuneista kömmähdyksistä. Virhevalikoima on monipuolinen, sillä kirja sisälsi pienen ja suuren mittakaavan erehdyksiä, joiden vaikutukset vaihtelevat negatiivisesta positiiviseen. Mukana on myös täysin fiktiivisiä virheitä, erittäin kiehtovia nekin.

Historia on ollut aina yksi suurimmista mielenkiinnon kohteistani, joten tiesin monet kirjan tapauksista jo entuudestaan - sain monista tutuista tapauksista kuitenkin kiinnostavaa lisätietoa. Teos sisälsi myös sellaisia munauksia, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Selostukset olivat mukavan ytimekkäitä ja hauskalla tavalla kirjoitettuja. En ole perehtynyt Rydénin muuhun tuotantoon, mutta teksti vaikutti hyvin tutulta. Aloin aavistella syyn olevan käännöksessä ja kappas, suomentaja on Panu Väänänen, sama mies, joka on kääntänyt Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin-kirjan.

Viihdyin teoksen parissa erinomaisesti ja sain lisää käyttökelpoista materiaalia aivojeni trivia-varastoon. Vanha sanonta kuuluu "oppia ikä kaikki" ja Maailmassa on virhe on erittäin opettavainen. Lukemisen aikana tajuaa, miten katastrofaalisia seurauksia joillakin erehdyksillä on. Toisaalta huomaa, miten moni suuri keksintö on syntynyt aivan vahingossa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮