Terhi Tarkiainen: Pure mua

©Hande

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Tammi 2018

Huomasin viime syksynä, että ihmiset lukivat Pure mua -nimistä kirjaa. Nimi ei oikein iskenyt minuun ja takakannen perusteella teos vaikutti olevan silkkaa erotiikkahömppää, joten sivuutin kirjan tyystin. Kanssabloggaajani suositus sekä Terhi Tarkiaisen haastattelu Helsingin kirjamessuilla saivat minut kuitenkin kiinnostumaan: päätin ottaa riskin ja ostin kirjan itselleni. Pari viikkoa sitten päätin testata, miten romaani minulle maistuisi.

Hän omisti vampyyrin. Vampyyreja oli olemassa ja niitä myytiin ja hän omisti niistä yhden. Hän oli vampyyrinomistaja. Mikä oli kai vähän sama kuin olla koiranomistaja, mutta kakkapussien sijaan hän saisi kulkea sen perässä ruumispussien kanssa.

Humanistiopiskelija, joka on kirjoittanut sisällissota-aiheista graduaan jo pienen ikuisuuden, täyttää 30 vuotta. Suureksi järkytyksekseen hän saa vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi ihka oikean vampyyrin, Vladin (ei Seivästäjä, vaan Mihailovitš). Vanhemmat ovat ajattelleet elävän kuolleen olevan ainokaiselleen eräänlainen harjoittelukappale miesten kanssa olemiseen. Anna ei ole tästä ajatuksesta lainkaan tyytyväinen, vaan haluaisi palauttaa Vladin sinne, mistä tämä on tullutkin. Vampyyreita välittävän yrityksen yhteystietoja on kuitenkin erittäin vaikea löytää, sillä lähes kukaan ei ole kuullutkaan siitä.

"Ja minä kun valitsin sieltä sivuilta niin hyvän yksilön", äiti jatkoi. "Ensin vähän epäilin, kun se olikin venäläinen, mutta myyjän mukaan se on hyvin suosittu, ja mekin jouduimme oikein jonottomaan sitä! Voitko uskoa?"

Oikeastaan Annan oli helppo uskoa, että Vladin kauniit piirteet keräsivät väkeä kuin ilmaiset ämpärit; äiti jonottamassa olikin sitten vaikeammin visualisoitavissa.

Totta kai mystinen Vlad on aikamoista silmäkarkkia (ainahan vampyyrit ovat!), mutta mitä kauemmin Anna viettää aikaa miehen kanssa, tilanteesta paljastuu yhä enemmän eettisesti arvelluttavia puolia. Lähetyksen mukana on tullut muun muassa kaukosäädin, jolla Anna voi antaa vampyyrille kivuliaita shokkeja, jos tämä ei noudata uuden emäntänsä tahtoa tai käyttäytyy uhkaavasti (noh, tuo jälkimmäinen on sentään hyvä pointti). Vampyyrin on myös tehtävä kaikki, mitä hänen omistajansa käskee tämän tehdä - hänen mielipiteellään ei ole väliä. Eihän vampyyri ole edes ihminen, kuten olentojen olemassaolosta tietoiset ihmiset asian kuittaavat. Anna ei kuitenkaan tätä selitystä niele, eikä suostu kohtelemaan Vladia epäinhimillisesti.

Kuten kirjoitukseni alusta voi päätellä, olin suhtautunut kirjaan hyvin ennakkoluuloisesti. Olettamukseni heittivätkin lahjakkaasti häränpyllyä: saatuani mahdollisuuden keskittyä lukemiseen ajan kanssa, valvoin kirjan parissa yömyöhään, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni - ja seuraavana aamuna minulla oli koulua. Pure mua on todella hauska ja nauroinkin monessa kohtaa katketakseni. Tarkiainen pelleilee vampyyritarinoiden kliseiden kustannuksella onnistuneesti ja nautin irroittelusta suuresti. Romaani ei ollut myöskään pinnallista chick litiä, kuten etukäteen pelkäsin. Tarinasta löytyi muun muassa ihmisoikeuksiin, ilmastonmuutokseen, feminismiin ja rokotusvastaisuuteen liittyvää pohdintaa. Teemat johdattivat melko syville vesille ja jäinkin monessa kohdassa pohtimaan omia kantojani asioihin.

"No mitä me odotetaan? Polkaise beige batmobiili käyntiin!" 

He, jotka ovat lukeneet blogiani pidempään, tietävät minun olevan intohimoinen historianörtti. Rakastinkin suuresti sitä, miten vahvasti muun muassa Suomen sisällissota linkittyi tarinaan muutenkin kuin Annan graduaiheena. Minusta on mukavaa lukea teoksia, joissa myös fantasiaan liittyvät elementit liitetään todellisuuden kontekstiin ja todellisen maailman yhteiskunnalliset muutokset historian varrella huomioidaan. Tosin, minun on hiukan nillitettävä yhdestä pikkuvirheestä kirjassa: teoksessa mainitaan Senaatintorilla oleva Aleksanteri II:n patsas ja samalla mainitaan myös Venäjän viimeinen tsaari, Nikolai II, johon viitataan kirjassa ensiksi mainitun veljenpoikana, vaikka onkin tämän pojanpoika. Minun silmääni tämä virhe särähti, mutta se oli kuitenkin niin pieni kokonaisuuden huomioonottaen, ettei se vaikuttanut lukukokemukseeni.

Kirjassa oli myös paljon kiehtovia ja moniulotteisia hahmoja. Monissa heistä oli myös karikatyyrimäisiä piirteitä, mutta tässä teoksessa se toimi. Kukaan heistä ei myöskään jää yhden roolinsa vangiksi, vaan tarinan mittaan heistä paljastuu useita puolia. Löysin sekä suosikkini että inhokkini helposti, joskin joidenkin hahmojen kohdalla mielipiteen muodostaminen vaati pidemmän ajan kuin toisten. Annasta pidin, vaikka ajoittain hän hiukan ärsyttikin minua.  Löysin hänestä myös useita yhtymäkohtia itseeni, mikä oli sekä huvittavaa että hämmentävää. Tarinan sankarittaren lisäksi kiinnostavimmat hahmot olivat mielestäni Vlad sekä eräs toinen vampyyri, Kalma.

Pure mua taitaa olla elämäni suurin kirjayllättäjä: oletin inhoavani teosta, mutta menetinkin sydämeni sille. Tarina kuljetti tunteesta toiseen ja onnistui myös yllättämään monessa kohtaa. Enpä tällä kertaa arvannutkaan kaikkia käänteitä jo alkumetreillä! Lukukokemus oli nautinto alusta loppuun asti ja jäin janoamaan lisää - lukisin mieluusti lisää hahmojen vaiheista, niin mieleenpainuvia he olivat. Lukemisen aikana mieleeni juolahti myös, että Hermione Grangerin Harry Potter-romaaneista pitäisi perustaa S.Y.L.K.Y:n (Samat Yhteiset Lait Kotitontuillekin -Yhdistys) rinnalle S.Y.L.V.Y (vastaava yhdistys vampyyreille) - minä olisin liittymässä jäseneksi ensimmäisten joukossa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittasin romaanin lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 16: kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla. 

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

©Hande

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Arktinen Banaani 2018

Tänä vuonna on ilmestynyt lukuisia sisällissota-aiheisia kirjoja - onhan tästä maamme historian murheenkryynistä kulunut sata vuotta. Kiinnostuin kovasti, kun sain kuulla tästä aiheeseen liittyvästä sarjakuvasta ja varasin sen kirjastosta. Saatuani Lapset sodassa 1918-kirjan päätökseen päätin jatkaa samalla teemalla ja saada lisäksi luettavaa Sarjakuvahaasteeseen.

Sisaret 1918 kertoo kymmenen sisällissodan kokeneen naisen tai tytön tarinan sarjakuvan keinoin. Tarinat ovat tosia ja Reetta Laitinen on valinnut ne Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta. Ääneen pääsevät niin valkoiset kuin punaisetkin sekä lapset. Sarjakuvat ovat tehneet Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensuu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen sekä Tiitu Takalo.

Minusta teoksen toteutustapa on erittäin kiehtova: todellisten ihmisten itse kertomien kokemusten kuvaaminen sarjakuvien kautta tuo niihin uudenlaista eloa ja mahdollistaa sellaisten asioiden näyttämisen, joita tekstistä ei löydy. Kukin taiteilijoista on piirtänyt yhden henkilön tarinan ja mukaan mahtuu hyvin erilaisia tyylejä. Oikeastaan se kuvastaa hienosti, miten erilaisia kokoelmaan valittujen kertomusten naiset ovat omanlaisine kokemuksineen.

Lukukokemukseni ei ollut täysin odotusteni mukainen, sillä kokoelma oli makuuni turhan pintapuolinen. Se tarjosi vain pintaraapaisun naisten tarinoihin ja vuoden 1918 oloihin, kun olisin kaivannut sukellusta pintaa syvemmälle. Kenties, jos kokoelmassa olisi ollut vähemmän tarinoita, henkilöitä vaiheineen olisi ollut mahdollista käsitellä syvällisemmin - kokoelmassa oli hieman pikakelauksen tuntua.

Sisaret 1918 on mielenkiintoinen kurkistus yhteen maamme historian kipeimmistä tapahtumasta naisten ja tyttöjen silmin. Se toi hyvin esiin erilaisia näkökulmia, sillä mukana oli niin punaisia kuin valkoisiakin sekä lapsia. Heistä jokainen oli kokenut sodan eri tavalla, sillä heidän joukossaan on sekä aktiivisia toimijoita että sivustaseuraajia - kaikkien kokemuset ovat yhtä arvokkaita. Vaikka olisin kaivannut kokoelmaan syvällisempää otetta, viihdyin sen parissa hyvin. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva täyttää Helmet-lukuhaasteen määritelmän 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (tässä tapauksessa osittain, mutta lasken sen silti mukaan).

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

©Hande

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918

Tammi 2014

Valitsin Pekkalaisen kirjan yhdeksi #hyllynlämmittäjä-kirjakseni 1918-lukuhaasteen ansiosta. Halusin lukea haastetta varten tietokirjan ja lapsien asema sisällissodan pyörteissä on kiinnostanut minua pitkään, erityisesti sen vuoksi, ettei sitä ole erityisemmin käsitelty aiheeseen liittyvissä materiaaleissa. Kaikki ei mennyt kuitenkaan suunnitelmien mukaan: kesti viisi kuukautta, että sain kirjan päätökseen ja haaste oli ehtinyt jo päättyä - opiskelu ja tietokirjojen lukeminen ei taida olla kohdallani hyvä yhdistelmä.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus sisällissodan aikaisille vankileireille joutuneista lapsista. Ainakin tilastojen mukaan leireille joutui noin parituhatta, alle 15-vuotiasta lasta. Todennäköisesti määrä on ollut kuitenkin suurempi, sillä leirien kirjanpidossa on isojakin puutteita ja varsinaisia virheitä. Leireillä oli sekä tyttöjä että poikia kaikista ikäluokista.

Tietokirja on erittäin kattava ja perusteellinen: Pekkalainen on nähnyt vaivaa selvittäessään kaikkien Suomen vankileireillä olleiden lasten lukumäärän, taustat sekä kohtalot sekavista ja ristiriitaisista asiakirjoista. Lasten vaiheet vaihtelivat: jotkut heistä vapautettiin, toiset kuolivat nälkään tai tauteihin, osa teloitettiin tai tapettiin ja toiset joutuivat kuritushuoneeseen. Suurin osa lapsista oli luokiteltu punaisiksi iästä riippumatta - joillakin leireillä jopa vauvaikäisiä oli kirjattu punaisiksi, vaikkei senikäisellä voi mitenkään olla poliittista agendaa. Pekkalaisen perusteellisuus teki minuun vaikutuksen, mutta toisaalta kirjan luettelomaisuus kyllästytti minua ajoittain, enkä jaksanut lukea jokaista listaa alusta loppuun ajatuksella.

Vaikka lukukokemus ei ollut minulle täysin kitkaton, teos oli silmiä avaavaa luettavaa: lapset eivät saaneet leireillä minkäänlaista erityiskohtelua aikuisiin nähden, vaan heidän oli tultava toimeen parhaansa mukaan, joskus jopa ilman vanhempiaan. Tilanteet vaihtelivat paikkakunnittain, mutta suurimmmaksi osaksi leirien olot olivat surkeat: ruokaa ei ollut tarpeeksi, eikä kaikissa paikoissa saanut vastaanottaa perheenjäsenten lähettämiä ruokapaketteja. Hygieniasta ei myöskään ollut tietoakaan ja vangit olivat täysin leirien vartijoiden armoilla. Valtiorikosoikeus ei langettanut kuolemantuomioita lapsille, mutta kenttäoikeuksissa niin tehtiin. Joillakin leireillä lapsia tapettiin myös mielivaltaisesti: esimerkiksi Tampereen vankileirillä vartija ampui yhdeksänvuotiaan Wilho Kuusijärven, koska tämä oli kurkistellut ovesta, ja kolmeviikkoinen vauva, Antti Adolf Matinpoika Wuori, murhattiin kuristamalla. Lukuisat epäoikeudenmukaisuudet, joita lapset saivat kärsiä joko leireillä tai tuomioistuimissa, saivat minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi.

Lapset sodassa 1918 on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä tietokirja: se muistuttaa, miten lapsia kohdeltiin tuohon aikaan pienikokoisina aikuisina, jotka saivat kärsiä sisällissodan seurauksista sekä sen voittajien mielivallasta aivan kuten täysikasvuisetkin. Minulla kesti pitkään saattaa teos päätökseen, mutta sen tarjoamat tiedot pitivät minut mietteliäänä niinäkin hetkinä, kun pidin taukoa kirjan lukemisesta. Pekkalaisen tutkimus antaa äänen ihmisryhmälle, joka on aikaisemmin tyystin unohdettu sisällissotaan liittyvästä aineistosta.

Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat, eivät tiedä. 

Ne, jotka tietävät, eivät tee kumpaakaan. 

Sotatuomarina 1918 toiminut Toivo Tapanainen 1956

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 24: surullinen kirja.

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

©Hande

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918

Johnny Kniga 2016

Löysin tämän kirjan muistaakseni viime vuonna erään kirjakaupan alelaarista. Kiinnostuin teoksesta sekä sen nimen että kirjailijan vuoksi: olen lukenut Jaatiselta aiemmin teokset Kalpeat sotilaat sekä Tyttö ja sotilas, ja pidin kummastakin. Olen lukenut kummankin ennen blogini perustamista, mutta minulta löytyvät niistä merkinnät paperisista lukupäiväkirjoistani. Aikaisempien kokemusteni suosittelemana tämäkin romaani sai kodin minun kirjahyllystäni, eikä se edes jäänyt lojumaan sinne vuosikausiksi, osittain 1918-lukuhaasteen ansiosta.

Varjo 1917-1918 alkaa vuodesta 1917, kun koko ikänsä merillä seilannut Oskari Varjo saapuu Raaheen. Hän on saanut paikan ratavartijana veljensä ansiosta. Oskari toivoo rauhallista elämää merimiesvuosiensa jälkeen, mutta Euroopan kuohunnat, Suomen itsenäistyminen ja myöhemmin syttyvä sisällissota eivät jätä rauhaan edes pohjoisessa.

Työläisten ja köyhien oli päivittäin keskityttävä ravinnon hankkimiseen. Vasta toissijaisesti ihmiset olivat kiinnostuneita tunnustavatko ulkomaat Suomen itsenäisyyden.

Romaani on tositapahtumiin perustuva fiktio: osalla hahmoista on esikuva todellisessa elämässä ja tarina sisältää todellisiakin tapahtumia. Kerronta koostuu kolmesta eri äänestä: kaikkitietävästä kertojasta, valkoisten puolella olevasta pankinjohtaja Iisak Leppälästä sekä punaisten joukoissa toimivasta Toivo Ahosesta. Tämä ratkaisu tarjoaa näkökulmia kummastakin sotivasta osapuolesta sekä usein kertomuksissa unohtuvista siviileistä, jotka yrittivät selvitä tilanteen synnyttämässä ristipaineessa.

Tarina etenee verkkaisesti kohti vääjäämätöntä. Onnistuessaan kerronnan hitaus ei häiritse minua lainkaan, mutta Varjon alkupuolisko on harmillisen tasapaksua, ja ajoittain harkitsin kirjan jättämistä kesken. Tilanteen pelasti kuitenkin yllättävä käänne, joka pisti tapahtumiin vauhtia ja sekoitti pakkaa sopivasti. Erityisen mielenkiintoiseksi asiat muuttuvat myöhemmin, kun Iisakin ja Toivon tarinat samoista tilanteista alkavat poiketa toisistaan. Pohdin lukemisen aikana kuumeisesti, kumpi heistä puhuu totta, vai puhuuko kumpikaan. Jokaisella on oma totuutensa.

Varjo 1917-1918 jäi minulle hieman etäiseksi kokemukseksi. Mukana oli kyllä mielenkiintoisia hahmoja sekä pysäyttäviä tapahtumia, mutta alun jähmeys vaikutti minuun etäännyttävästi. Toisaalta miljöön kuvaus oli yksityiskohtaista: aloin kuvitella paikkoja mielessäni, vaikken ole koskaan nähnyt edes valokuvaa Raahen maisemista. Jaatisen viimeisin romaani ei noussut suosikkieni joukkoon, mutta sain sen kautta kokea sisällissodan vaikutuksia alueella, joka sijaitsi kaukana tapahtumien keskeisimmistä paikoista. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirja sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Anneli Kanto: Veriruusut (kirja ja näytelmä)

©Hande

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus 2008

Luettuani viime vuonna Lahtarit kiinnostuin Anneli Kannon muustakin tuotannosta. Onnistuin löytämään Veriruusujen kovakantisen version antikvariaatista, vaikkei se helppoa ollutkaan, ja jätin sen odottamaan sopivaa hetkeä. Se koitti tammikuussa, kun sain kutsun katsomaan kirjaan pohjaavaa näytelmää KOM-teatteriin. Päätin perehtyä kirjaan ennen sitä.

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodassa mukana olleista, naispuolisista punakaartilaisista Valkeakoskella ja Tampereella. Romaanissa seurataan useamman henkilön vaiheita, mutta keskiössä ovat valkeakoskelaiset Sigrid ja Martta sekä tamperelainen Lempi. He havahtuvat vaatimaan itselleen tasa-arvoista kohtelua miesten kanssa ja ajautuvat samalla armottoman historian rattaisiin.

Astuessaan housuihin hän astui ulos tytön olemuksesta. Hänestä tuli jotain muuta. Häneen tarttui jokin villi ja väljä ominaisuus, kiihdyttävä, hurmaava seikka, joka sai sydämen takomaan ja veren kohisemaan korvissa.

Kuten Lahtareissakin, Kanto käsittelee valitsemaansa aihetta laajasti ja monipuolisesti. Vaikka suurinta osaa päähenkilöistä ajaa aatteen palo, punaisia ei nosteta jalustalle, muttei heitä nähdä myöskään sivistymättöminä raakalaisina ja punikkeina, kuten sodan vastapuoli halusi heidät kuvailla. Punaiset jäivät kylläkin sodan loppupuolella altavastaajiksi ja kärsivät suuresti valkoisten kostonhimosta sodan päätyttyä, mutteivät hekään puhtoisia pulmusia olleet, vaan syyllistyivät julmuuksiin siinä missä valkoisetkin.

Sisällissodan tapahtumien kuvailu on yksityiskohtaista ja raadollista, mutta itse sotatoimien sijaan romaanissa keskitytään eniten naispunakaartilaisten asemaan sekä valkoisten että punaisten silmissä. Valkoiset halveksivat punakaartiin liittyneitä naisia avoimesti, ja oikeastaan kielsivät heidän naiseutensa tyystin - rikkoivathan he julkeasti 1910-luvun yhteiskuntanormeja. Omienkin joukossa suhtautuminen oli vähintäänkin ristiriitaista: kunnioitus ei ollut taattua eivätkä monet punaisistakaan halunneet päästää naisia aseisiin. Naisten oli tapeltava asema itselleen.

Maailmankirjat olivat sekaisin, kun herrat pelkäsivät työväkeä ja yrittivät sitä mielistellä. Entiseen aikaan olisi reilusti sanottu, että harakka ei ole lintu eikä piika ihminen, ja naurettu päälle. Ei yksikään vallesmanni tai tuomari olisi jonkun piianpöhelön porua tosissaan ottanut ja käräjille kantanut.

Suurimman osan ajasta Veriruusut piti minut hyvin otteessaan. Näkökulman vaihto Valkeakoskelta Tampereelle katkaisi kuitenkin tarinan melko häiritsevällä tavalla ja tunnelma rikkoontui hieman. Siirtymä tapahtui kuin veitsellä leikaten, mutta kerronta nappasi jälleen mukaansa uuteen tilanteeseen tottumisen jälkeen. Kerronnan lisäksi arvostan suuresti Kannon tekemää taustatyötä, sillä tarina on niin yksityiskohtainen ja erinomaisesti punaisten tilanteen kaoottisuutta kuvailevaa, että kirjan maailma aukesi elävänä ja karmaisevana silmieni eteen.

Lempi ajatteli, että nämä olivat valkoisia, mutta yrittivät kaikkensa pelastaakseen venäläiset matruusit, jotka olivat yrittäneet tappaa suomalaiset lahtarit. Suomalaiset lahtarit olivat puolestansa yrittäneet tappaa matruusit. Toisessa paikassa kuulalla ja srapnellilla iskettiin ihmisenliha rikki ja ammuttiin räjähtävillä dum-dum-kuulilla, jotta paremmin ruumis repeytyisi ja henki lähtisi. Toisessa paikassa haavoja kursittiin kiinni ja ammuttuja koetettiin joka konstilla saada jäämään henkiin. 

Veriruusut on pysäyttävä kirja täynnä riipaisevia ihmiskohtaloita. Aloin myötäelää hahmojen vaiheita vahvasti, mikä lisäsi tunnereaktioideni voimakkuutta. Kirja huijasi ovelasti iloon ja toiveikkuuteen, mutta rysäytti hetken päästä haaveista maan pinnalle repien kaiken rikki. Teos muistuttaa oivallisesti, miten sota on silkkaa epäoikeudenmukaisuutta - punaiset rivitaistelijat tulivat omien päällikköjensä pettämiksi, kun huomattiin sodan olevan hävitty. Romaanissa isketään myös vasten kasvoja se tosiasia, että sodassa häviäjille tungetaan aina luu kurkkuun.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: kirjan nimessä on vain yksi sana.

KOM-teatterin näytelmä:

©Hande

Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta nähdä Lauri Maijalan ohjaama KOM-teatterin näytelmäversio Veriruusuista, tartuin siihen innolla. Pidän teatterista, mutta olen nähnyt näytelmiä harmittavan vähän - olen joutunut usein valitsemaan teatterin ja oopperan välillä, ja ooppera on lähes aina voittanut.

Ennen esityksen alkua bloggaajille oli järjestetty pieni tapahtuma teatterin vieressä olevassa ravintola Pontuksessa. Kirjailija Anneli Kanto sekä KOM-teatterin näyttelijä Vilma Melasniemi olivat paikalla kertomassa kirjasta sekä sen muuntamisesta näytelmämuotoon. Kanto kertoi romaanin kirjoittamisen taustoista ja Melasniemi teatteriproduktiosta. Tapahtuman aikan virisi mielenkiintoista keskustelua ja sain tietää, että osalla romaanin henkilöistä on esikuva todellisesta elämästä.

Veriruusut oli ensimmäinen kokemukseni KOM-teatterista. Paikka oli mukavan idyllinen ja näytelmän teema oli huomioitu sisustuksessa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten saavuin paikalle avoimin mielin. Päästyämme sisään saliin kuljimme paikoillemme näyttämön kautta, mikä oli omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys. Näyttämöllä oli vain yksi ainoa lavaste, joka alkoi kutkutella mielikuvitustani.

Itse näytelmä oli erittäin vaikuttava: käsikirjoitus myötäili uskollisesti romaanin tarinaa, näyttelijät tekivät loistotyötä, tarinaa hienosti kuljettava musiikki sai ihon nousemaan kananlihalle ja lavasteet, puvut sekä tehosteet olivat hyvin upeita. Erityisesti työntekokohtaukset Valkeakosken paperitehtaalla tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen - oli lumoavaa huomata, miten niin yksinkertaisista lavastuksista saa niin paljon irti. Pidin kovasti myös näyttelijöistä, jotka sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti mieleeni jäivät Sigridiä esittänyt Helmi-Leena Nummela, Saiman roolissa nähty Inka Reyes sekä Niko Saarela Kalle Lundanina.

Näytelmä oli uskollinen alkuperäisteokselle, joskin muutamia muutoksia oli tehty: joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu selkeyden vuoksi, sillä kirjassa on muutamia samannimisiä henkilöitä. Lisäksi kirjan Tampere-kohtaukset on jätetty kokonaan pois, mikä on kylläkin ymmärrettävää - näin hahmoja pystyttiin syventämään näytelmän antamissa puitteissa rauhassa eikä teoksesta tullut ylipitkää.

Ravintola Pontuksessa Anneli Kanto sanoi, että rajan ylittäneitä naisia on rangaistu aina - niin sisällissodan aikaan kuin nykypäivänäkin. Näytelmä toi tämän karmean tosiseikan hyvin esille ja poistuin teatterista mykistyneenä ja vaitonaisena. Koin ne samat tunnekuohut, jotka minulle tulivat kirjankin lukemisen aikana ja tiesin, ettei tämä vierailuni KOM-teatteriin tulisi jäämään viimeisekseni.

Suurkiitokset KOM-teatterille lipusta ja bloggaajaillasta!

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

©Hande

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Gummerus 2018

Huomasin tammikuussa, että Mike Pohjolalta oli ilmestymässä Suomen sisällissotaan sijoittuva teos, jossa omilla valinnoillaan voi vaikuttaa tarinan kulkuun. Asetelma kiehtoi minua sen verran paljon, että minun oli pakko pyytää teoksesta arvostelukappale, vaikka koulu piti minua kiireisenä. Kiitokset kustantamolle.

Sinä vuonna 1918 on immersiivinen romaani, jossa lukija päättää hahmonsa nimen, sukupuolen, kotipaikkakunnan, mahdollisen uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen sekä tarinan laadun (onnellinen, murheellinen tai oikukas). Kaikki tarinat alkavat samalla tavalla, mutta toisesta luvusta alkaen lukijan valinnat ja arpaonni kuljettavat hahmoa kohti Suomen itsenäistymistä sekä sisällissotaa.

Teoksen asetelma on minusta hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin kirjallisuuden saralla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli valtaa kirjan tarinaan nähden ja sain luoda siihen oman hahmon. Aloitin kokemukseni pohjanmaalaisensa Selmana, joka kommunistisena huutolaislapsena päätyy hyväsydämisen torpparin, Pylkkään kasvatiksi. Hänen onnistuu vakuuttaa talonpoika Häyrinen armahtamaan torpparinsa, jolta on vaatimassa vastoin aiempaa sopimusta rahavuokraa. Myöhemmin Selma liittyy punakaartiin, mutta pieleen menneiden, rautatieasemaan liittyvien neuvotteluiden jälkeen jättää kaartin välttääkseen pidättämisen tai tapetuksi tulemisen. Hän joutuu valkoisten sotilaiden raiskaamaksi ja joutuu omiensa halveksunnan kohteeksi, kunnes piilottaa punakaartilaisen kotiinsa. Saksalaisten saavuttua Suomeen Selma pakenee piilopirttiin ja pysyy siellä sodan loppuun asti.

Päästyäni ensimmäisen tarinan loppuun aloitin heti seuraavan. Erilaisten tarinoiden luominen oli sen verran koukuttavaa, että loin yhteensä 17 hahmoa ennen kuin sain tarpeekseni. Kävin läpi kaikki tarinalaadut sekä kotiseutu-vaihtoehdot. Loin sekä miehiä että naisia, joiden joukossa oli valkoisia, punaisia sekä siviilejä. Osa hahmoista meni naimisiin, jotkut saivat lapsiakin - joko avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Jotkut hahmoista olivat vastakkaisella puolella kuin puolisonsa, mutta yhdenkään liitto ei päättynyt eroon. Joistakin tuli torppareita tai talollisia, osasta jopa aatelisia. Jotkut joutuivat vankileireille ja tuomittiin kuolemaan, mutta onnistuivat selviämään tavalla tai toisella. Vain yksi hahmoistani kuoli vankileirillä, mutteivät muutkaan välttyneet vastoinkäymisiltä.

Vaikka lukukertojen lisäännyttyä tarinat alkoivat muistuttaa jossakin määrin toisiaan, sain lukea monenlaisia ihmiskohtaloita. Osa kokemistani tarinoista kehkeytyi hyvinkin mielenkiintoisiksi, mutta osa kertomuksista jäi valitettavan ohueksi, jopa mitäänsanomattomaksi. Ymmärrän, ettei tällaiseen teokseen saa rakennettua kovin syvälle luotaavia käänteitä, mutta ajoittain pinnallisuus ärsytti - yksikään hahmoistani ei kuitenkaan menehtynyt ennen Suomen itsenäistymistä. Lisäksi kirja sisälsi joitakin virheitä ja epäloogisuuksia, eikä siinä aina huomioitu kaikkia mahdollisia, aiemmin tehtyjä valintoja jatko-ohjeita annettaessa - tällöin tarina jäi umpikujaan. Sellaiseen tilanteeseen jouduttuani avasin solmut väkisin omavaltaisilla päätöksillä.

Joistakin puutteistaan huolimatta Sinä vuonna 1918 on viihdyttävä ja kiintoisa tapa perehtyä Suomen sisällissodan vaiheisiin sekä erilaisiin ihmiskohtaloihin maassa vallinneen kaaoksen keskellä. Monet hahmojeni vaiheista pysäyttivät minut pohtimaan sadan vuoden takaisten tapahtumien mielettömyyttä ja miten monen aikalaisen kohtalo oli kirjan arpapelin tavoin aivan oikeasti sattuman varassa. Lukisin mielelläni vastaavanlaisen romaanin toisestakin aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain tämän kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuonna 2018 julkaistu kirja.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

©Hande

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Otava 2017

Blogini on viettänyt hiljaiseloa nyt reilut pari viikkoa. Työasiat ovat sotkeneet suunnitelmiani sen verran, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoitella lukemistani teoksista ennen kuin nyt.

Sattuma ohjasi minut käymään eräässä antikvariaatissa noin kuukausi sitten. Hihkaisin innosta huomattuani, että yhdellä hyllyistä nökötti Venla Hiidensalon uutuusromaani, joka oli herättänyt mielenkiintoni helmikuun Kirja vieköön-tapahtumassa. En voinut olla ostamatta teosta ja aloin lukeakin sitä heti, kun olin saanut aiemmin kesken olevat kirjat päätökseen.

Elämänvietin ainoa päämäärä oli jatkaa itse itseään, Albert ajatteli. Kauneus oli yritystä uskotella jotakin muuta.

Romaani kertoo kansallistaiteilijastamme, Albert Edelfeltistä (1854-1905). Romaani seuraa miehen vaiheita lapsuudesta aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen lisäkseen ääneen pääsevät muun muassa taiteilijan varjoon jääneet naiset, Berta-sisar ja Ellan-vaimo. Fakta ja fiktio yhdistyvät teoksessa kiinnostavalla tavalla luoden eheän tarinan. En ole lukenut koskaan aikaisemmin Hiidensalon teoksia, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia esimerkiksi hänen kirjoitustyyliään kohtaan.

Siitä, mihin totuus loppui, alkoi tarina.

Kirjan alkuvaiheissa en päässyt vielä tarinaan kiinni, mutta ajan mittaan totuin romaanin kerrontatyyliin, joka on verkkaista, mutta alati etenevää. Juoni itsessään oli kiinnostava alusta alkaen: kuten blogiani kauemmin seuranneet jo tietävätkin, historia kiinnostaa minua suuresti ja vaikken tuntenut erityisemmin Edelfeltin elämänvaiheita entuudestaan, monet hänen maalauksistaan ovat minulle tuttuja ja halusin tietää miehestä niiden takana. Monet hänen teoksistaan onkin nivottu tarinaan nerokkaasti, kuten kuvaamalla maalausten syntyhetkiä ja joidenkin Edelfeltin käyttämien mallien tarinoita - löytyy romaanista myös ainakin yksi kohtaus, joka on saanut inspiraationsa selkeästi yhdestä miehen teoksista. En aio paljastaa kohtausta, enkä maalausta, etten pilaisi älynväläyksen aiheuttamaa riemua.

Bertan kärsimyksellä ei sen sijaan ollut lunastajaa. Se oli mykkää ja turhaa, mahoa niin kuin hän itsekin.

Teos sisältää monia kiintoisia henkilöhahmoja. Itse Edelfelt on kieltämättä kiehtova, mutta voiton minun kirjoissani veivät kiinnostavuudessaan romaanin naiset, erityisesti Berta, Ellan sekä piikatyttö Ansa. Suurin osa hahmoista on todellisia, mutta luonnollisesti Hiidensalon on täytynyt tukkia joitakin tarinankerronnallisia aukkoja, joihin historiantutkimus ei kykene tarjoamaan tyhjentäviä vastauksia. Romaanissa on keskeisten henkilöiden lisäksi kosolti Edelfeltin aikakautena eläneitä kulttuurialan ihmisiä, joista käytetään vain etunimiä. Onnekseni tunnistin suurimman osan heistä, kuten Juhani Ahon, Akseli Gallen-Kallelan, Helene Schjerfbeckin sekä Aino Acktén, mutta muutaman henkilön jouduin googlettamaan.

Hiidensalo on tehnyt huolellista taustatyötä kirjaansa varten. Sen verran kuin olen asioista selvillä, tarinan historialliset puitteet ovat kohdillaan, yhtä pientä virhettä lukuunottamatta: Aino Ackté debytoi Pariisin oopperalla vuonna 1897, ei 1895, kuten kirjassa väitetään. Vaikka huomasinkin tämän erheen, ei tämä seikka missään nimessä pilannut lukukokemustani, ja arvostan suuresti kirjailijan vaivannäköä, sillä sen ansiosta tarina on uskottava myös minunlaiseni historiaintoilijan näkökulmasta. En voinut olla myöskään ajattelematta kaikkia aiemmin lukemiani, samaan aikakauteen sijoittuvia kotimaisia teoksia, joiden jatkumoon romaani kietoutui - minulla on selkeästi menossa vimma lukea teoksia, jotka sijoittuvat Suomen itsenäistymisen molemmin puolin tapahtuma-aikansa osalta.

Hiljaisuus oli kuin musta korppi, joka teki hänen rintansa alle pesän. Se nokki häntä sisältäpäin niin, ettei hän pystynyt olemaan paikoillaan.

Sinun tähtesi on kiinnostava romaani, jossa oli mieleenpainuvia lauseita, kipuilua vastuun ja velvollisuuksien sekä omien haaveiden välillä, kuin myös liikuttavia ihmiskohtaloita. Lisäksi se antoi kasvot ja persoonan miehelle, joka on aiemmin ollut minulle vain joukko erilaisia maalauksia. Pidin myös siitä, miten teoksessa ei keskitytty vain Edelfeltiin, vaan pääsin tutustumaan muihinkin henkilöihin - sekä todellisiin että fiktiivisiin. Ja mikä parasta, pääsin jälleen aikamatkalle Suomen ja eräiden sen kansalaisten historiaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Hiidensalon romaanin lukemalla sain ruksattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

Anneli Kanto: Lahtarit

©Hande

Anneli Kanto: Lahtarit

Gummerus 2017

Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole, eikä se vapauta ketään muuta kuin ne, jotka vihollisen kuulasta jättävät maallisen elämänsä, joku nopeasti, joku hirveitä tuskia kärsien. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.

Kannon uusin romaani kiinnitti huomioni tammikuisena iltana eräässä kirjakaupassa hypnoottisella kannellaan: kaukaa katsottuna se näytti kovin kauniilta, mutta tultuani lähemmäksi ruma totuus paljastui - samalla se on aika osuva vertauskuva kirjan sisällölle, ellen sanoisi. Tajusin kirjan nimestä välittömästi, mistä se kertoisi ja kiinnostukseni lisääntyi, sillä olen lukenut monia Suomen sisällissodasta kertovia kirjoja, mutta niissä on korostettu enemmän punaisten vaiheita. Jouduin kuitenkin odottamaan pari kuukautta, ennen kuin pystyin hankkimaan teoksen kotikirjastooni.

Tuskin olen ainoa, joka ymmärtää jo kirjan nimestä sen idean, mutta kerronpa silti hieman juonesta: romaani käsittelee sisällissotaa valkoisten näkökulmasta - he saivat sodan kuluessa punaisilta liikanimen "lahtarit", josta teoskin on saanut nimensä. Kirjan kerronta koostuu monien henkilöhahmojen vuorottelevista, minä-muotoisista äänistä sekä aidoista aikalaisdokumenteista, kuten lehtiartikkeleista sekä Mannerheimin päiväkäskyistä. Ääneen pääsee muun muassa suojeluskuntalaisia, jääkäri, muonittaja, medisiinari, soittokunnan kornetisti ja suomenhevonen. Mosaiikkimainen rakenne vaati minulta alkuun totuttelemista - palasin ajoittain henkilöluettelon pariin varmistaakseni, oliko äänessä oleva hahmo yksi keskeisistä - mutta melko pian tyyli kaappasi minut otteeseensa.

Teos käsittelee aihettaan hyvin laajalti ja mukana on lukuisia, kiinnostavia näkökulmia. Henkilöhahmoissa on enemmän ja vähemmän aatteellisesti sotaan suhtautuvia taistelijoita, sivullisia sekä heitä, jotka alkavat ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa koko sotaretken merkityksen. Erityisen paljon minua vetivät puoleensa romaanin naishahmot - lukemissani sotakirjoissa naiset ovat monesti jääneet paitsioon, joten minua ilahdutti huomata myös "hameväen" olevan keskeisessä roolissa Lahtareissa. Useiden katsantokantojen ansiosta opin aiheesta paljon uuttakin, vaikka tietoni sisällissodasta ovat olleet melko hyvät vanhastaankin.

Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia persoonia ja heidän omaleimaisuuttaan lisäsivät persoonalliset puhetavat: suurin osa hahmoista puhui oman asuinalueensa murteella tai slangilla, mutta mukaan mahtui myös kirjakieltä käyttäviä henkilöitä. Hahmojen vaiheet herättivät mielenkiintoni ja kiinnyinkin osaan heistä syvästi. Kannon omien luomusten lisäksi teoksessa esiintyy myös todellisia henkilöitä, joista minua kiinnosti eniten säveltäjä Toivo Kuula - hänen mukanaolonsa onnistui yllättämään minut suuresti. Todellisten ja fiktiivisten hahmojen osiot limittyivät erinomaisesti yhteen, enkä olisi edes tajunnut kaikkia todellisia henkilöitä oikeasti eläneiksi, ellei jokin toinen seikka kirjassa sitä olisi paljastanut.

Kannon uutuusteoksessa sodan kuvaus on rehellisen raadollista, eikä se säästele lukijoita vuonna 1918 tapahtuneilta julmuuksilta. Vaikka olen ollut entuudestaankin tietoinen sisällissodan aikana tehdyistä hirveyksistä, teos järkytti ja ahdisti minua paljon - sydäntä oikein kivisti joitakin kohtia lukiessani. Kun on elänyt koko ikänsä rauhan aikana, on hyvin vaikeaa käsittää, miksi ihmiset ovat olleet valmiita tekemään toisilleen niin paljon pahaa, etenkin kun vastassa olivat suurimmaksi osaksi oman maan kansalaiset. Toisaalta, tämän romaanin lukemisen jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä, miksi sisällissodan haamut tuntuvat hellittävän otettaan ihmisistä vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes sata vuotta.

Lahtarit on tapahtumiaan kaunistelemattomasti kuvaava ja vaikuttava romaani Suomen historian kipeästä käännekohdasta. Aiemmin valkoiset ovat jääneet minulle etäisiksi ja piirtyneet mieleeni paatuneina ihmishirviöinä, mutta Kannon teos muutti heidät inhimillisiksi, vaikken edelleenkään hyväksy kaikkia heidän mielipiteitään tai tekojaan. Romaani ei kuitenkaan syyllistä kumpaakaan osapuolta, ja muistuttaa oivallisesti, ettei kukaan ollut täydellinen ja että julmuuksiin syyllistyivät sekä valkoiset että punaiset. Lahtarit jätti minuun samanaikaisesti onton olon sekä lukuisissa ajatuksissa vellovan pään. Lukukokemus oli niin pysäyttävä, että vaati useamman päivän koota ajatukseni selkeään muotoon. Tiedän jo nyt, että teos on yksi vuoden parhaista kirjaelämyksistäni ja oli kaiken odottelun arvoinen. Lisään ehdottomasti myös Kannon Pyövelin sekä Veriruusut lukulistalleni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kuittaan romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 8: Suomen historiasta kertova kirja.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

©Hande

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

WSOY 1995

Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.

Viime vuoden lukukokemukset päätin lukemalla Väinö Linnan Sotaromaanin kolmannen kerran. Tai oikeastaan kerta oli neljäs, sillä olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kerran ennen kuin pääsin käsiksi teoksen käsikirjoitusversioon. Joka tapauksessa lukemisen aiheuttaman innostuksen myötä päätin jatkaa Linnan tuotantoon tutustumista ja tarttua kauan harkinnan alla olleeseen Pohjantähti-trilogiaan. joka jäi myös kirjailijan viimeiseksi teokseksi.

Täällä Pohjantähden alla kertoo erään fiktiivisen suomalaissuvun tarinan. Tosin kyse ei ole ihan mistä tahansa suvusta, vaan Linna kertoo romaanitrilogiansa kautta Tuntemattomasta sotilaasta tutun Vilho Koskelan suvun vaiheista - seikka, joka sai minut alunperin kiinnostumaan tästä teoksesta. Tarina alkaa Vilhon isoisästä Jussista, joka raivaa pappilan maille kuuluvasta suosta itselleen ja vaimolleen torpan paikan. Lukija kokee Koskelan perheen mukana helmikuun manifestin, Suomen itsenäistymisen, sisällissodan ja sen jälkimainingit sekä toisen maailmansodan.

Teoksen kerronta on yksinkertaista ja korutonta, mutta mukaansatempaavaa. Linna kuvailee ihmisten ajatuksia ja tunteita hyvin tarkasti. Hänen realistinen tyylinsä tekee henkilöhahmoista uskottavia ja välillä unohdin hahmojen olevan fiktiivisiä. Pidin kerronnassa erityisesti dialogista, joka oli iskevää ja aitoa. Jokaisella hahmolla on oma, persoonallinen puhetyylinsä, vaikka lähes kaikki ovatkin samalta pitäjältä kotoisin.

Pohjantähti-trilogia on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja. He tuntuvat todellisilta inhimillisyytensä ansiosta ja huomasin kiintyväni moniin heistä. Lukemista oli pakko jatkaa aina kun mahdollista, sillä paloin halusta tietää, miten tarinan henkilöille käy ja miten he kehittyvät tapahtumien edetessä. Mieleenpainuvia hahmoja oli paljon, muun muassa Aadolf Halme, Laurilan Anttoo, Akseli ja Elina Koskela, Otto Kivivuori sekä Leppäsen Preeti ja Aune. Toivoin saavani tietää lisää myös Vilho Koskelasta ja hänen persoonastaan, enkä joutunut pettymään. Sain hänestä moniulotteisemman kuvan kuin pelkän Sotaromaanin perusteella ja aloin pitää hahmosta entistäkin enemmän.

Väinö Linnaa on usein kritisoitu suppeasta valikoimasta naishahmoja sekä naisnäkökulman unohtamisesta. Minusta kritiikki ei pidä Pohjantähden kohdalla paikkaansa - trilogiasta löytyy hyvin laaja skaala naishahmoja, jotka ovat keskeisessä asemassa juonen etenemisen kannalta. Heistä eniten esillä ovat Alma Koskela, Aune Leppänen, Elina Koskela ja Elma Laurila. He ovat luonteeltaan täysin erilaisia ja osa heistä jopa rikkoo käytöksellään aikansa yhteiskuntanormeja. Hahmot ovat aivan yhtä uskottavia kuin miespuolisetkin ja heidän kokemuksensa huomioidaan mielestäni hyvin trilogiassa.

Historialliset tapahtumat, jotka muovaavat trilogian henkilöhahmoja ja vievät tarinaa eteenpäin, tulevat lähemmäksi nykylukijaa tavallisten ihmisten kautta kuvailtuina, Nämä Suomen historiassa tapahtuneet asiat tuntuvat paljon elävämmiltä kuin historian oppikirjoista luettuina. Käsitin helpommin, että jotkut ihmiset ovat todella kokeneet nämä nykyihmisille jo melko etäiseltä tuntuvat tapahtumat. Rakastan sitä, miten laajalta näkökannalta tapahtumat käydään läpi: vaikka Koskelan torpparisuku on keskeisimmässä roolissa, asioita kuvataan myös Pentinkulman parempiosaisten asukkaiden näkökulmasta. Tämä auttaa ymmärtämään kaikkia osapuolia maailmantapahtumien myllerryksessä, vaikkei asioista olisi heidän kanssaan samaa mieltä. 

Täällä Pohjantähden alla on tunteita herättävä: nauroin ja itkin henkilöhahmojen mukana sekä sain kokea ihmisluonnon koko kirjon pikkumaisuudesta jalouteen ja solidaarisuuteen. Pidin myös siitä, että miesten tunteita kuvattiin yhtä tarkasti kuin naistenkin. Vaikka Suomessa on pitkään ajateltu, etteivät miehet saa tunteilla tai itkeä, näitäkin asioita käsitellään. On mukavaa huomata, ettei ainakaan Väinö Linna unohtanut, että miehilläkin on tunteet.

Suljettuani kirjan mieleni täytti haikeus: tähänkö tosiaan päätettiin Koskeloiden tarina? Asiaa ei auttanut tieto siitä, että Linna ei enää koskaan kirjoittanut romaania Pohjantähden jälkeen. Toisaalta, teos on kieltämättä hieno tapa päättää uransa kirjailijana. Rakastuin tyystin tähän 1046-sivuiseen opukseen, Täällä Pohjantähden alla on hieno teos ja suosittelen sitä kaikille suomalaisille (ja miksen muillekin)!

Arvosana: ✮✮✮✮✮