Naistenviikko: Émile Zola: Thérèse Raquin

©Hande

Émile Zola: Thérèse Raquin

Random House 2014

Olen etsiskellyt vuoden mittaan luettavia kirjoja Läpi historian-lukuhaastetta varten - tavoitteenani on lukea yksi teos kultakin aikakaudelta. Muutamat niistä eivät ole minulle kovin tuttuja, joten käytin apunani internetiä löytääkseni tietyille aikakausille kuuluvia teoksia. Naturalismi oli yksi niistä, mutta löysin pian kirjan, joka herätti mielenkiintoni. Olen kuullut tarinasta vuosia sitten luettuani Alan Rickmanin filmografiaa, johon kuuluu BBC:n minisarja, joka on tehty tämän teoksen pohjalta. Kirjaa ei löytynyt millään kielellä edes kirjastosta, joten tilasin löytämäni uuden englanninkielisen käännöksen.

Romaani on psykologinen kertomus, jossa seurataan nimikkohahmon eli Thérèsen vaiheita ja kuinka hänen tekemänsä päätökset vaikuttavat hänen elämäänsä - en viitsi paljastaa enempää, etten pilaisi tarinaa. Teos kuvailee kaikkea hyvin tarkasti, mutta pääpaino on hahmojen mielenliikkeissä. Tarinan tunnelma on hyvin intensiivinen sekä hyytävä, mikä saa kirjan ilmapiirin tuntumaan tukahduttavalta - välillä tuntui siltä, että on pakko keskeyttää ja haukata happea, vaikka olisinkin ollut ulkona lukemassa.

Päähenkilö Thérèse on mielenkiintoinen hahmo: hän on omaksunut passiivisen tarkkailijan roolin, vaikka hänen sisällään kuohuu tunteiden ja ajatusten myrsky. Myöhemmät tapahtumat rohkaisevat häntä kuitenkin ottamaan aktiivisemman roolin elämässään. Hän ei ole perinteinen miehen 1800-luvulla kirjoittaman romaanin naishahmo, joka miettii pelkästään pinnallisia asioita eikä tee itse asioiden eteen mitään.

Teoksessa keskitytään muutamaan muuhunkin henkilöön: Camilleen, Thérèsen aviomieheen ja serkkuun, madame Raquiniin, Camillen äitiin sekä Laurentiin, Camillen ystävään ja työtoveriin. He saavat kaikki äänensä kuuluviin tasapuolisesti, mutta yllätyin positiivisesti huomatessani Zolan keskittyvän teoksensa naishahmoihin erityisen paljon. Ja koska tarinan keskiössä on ihmismieli, kummastakin naisesta paljastuu väistämättä puolia, jotka eivät ole kaikki herttaisia ja suloisia.

Thérèse Raquin tempaisi mukaansa psykologisella havainnoinnillaan sekä synkeillä väreillä maalaavalla kerronnallaan. Loppu oli ennalta-arvattava, mutta sitä kohti johtava matka oli kiintoisa. Teoksen lukeminen sai minut kiinnostumaan Zolasta kirjailijana, joten aion tulevaisuudessa lukea lisää hänen tuotantoaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

Pieni lisähuomautus: Olin yllättynyt, sillä romaani sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen ALS:tä, vaikkei Zola olekaan voinut tietää sairauden nimeä, sillä oireita on alettu kuvata vasta noin vuosikymmen ennen teoksen ilmestymistä (v. 1867). En ole törmännyt vastaavaan aiemmin, etenkään näin iäkkäässä teoksessa.

Grant Morrison: Batman - Arkham Asylum

©Hande

Grant Morrison: Batman - Arkham Asylum

DC Comics 2005

Ostin viime vuoden Lontoon matkani aikana kaksi sarjakuvaa - tämä oli toinen niistä. Teosta on kehuttu laajalti ja olen nähnyt otteita sen taiteesta, joten mielenkiintoni sitä kohtaan oli pikkuhiljaa alkanut herätä. Luettuani takakannen päätin tehdä lisäyksen Batman-kirjahyllyyni. Sarjakuva on odotellut reilu vuoden lukemistaan, ja koin Kesälukumaratonin olevan oivallinen tilaisuus siihen tarttumiseen.

Arkham Asylumin vangit ovat ottaneet vallan vankimielisairaalassa ja pitävät laitoksen henkilökuntaa panttivankeinaan. Operaatiota johtava Jokeri ottaa yhteyttä Gothamin poliisilaitokseen: hän on valmis vapauttamaan vangit, jos saa heidän tilallensa itsensä Batmanin. Yön ritari hyväksyy vaihtokaupan ja astelee taloon, jossa hulluus on päässyt valloilleen.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi lukija pääsee perehtymään Amadeus Arkhamin, vankimielisairaalan perustajan vaiheisiin. Tasojen välillä vallitsee tiivis yhteys ja ne selittävät toinen toisiaan. Minua on aina mietityttänyt surullisenkuuluisan, vaikkakin fiktiivisen laitoksen historia, joten oli hienoa, että Arkham Asylum tarjosi siihen liittyvän taustakertomuksen.

The house is an organism, hungry for madness. It is the maze that dreams. And I am lost.

Sarjakuvan tunnelma on alusta asti aavemainen, sekä juonen että kuvituksen osalta. Harhailinpa rakennuksen käytävillä Batmanin tai Amadeus Arkhamin kanssa, kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin ja odotin koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi. Dave McKeanin omalaatuinen kuvitus sai kaiken tuntumaan utuiselta ja epätodelliselta - muttei missään nimessä vähemmän pelottavalta. Se oikeastaan teki olon epävarmaksi, enkä uskaltanut luottaa kunnolla näkemääni enkä lukemaani.

Teos on paljon enemmän kuin ensivilkaisu antaa ymmärtää. Se sisältää paljon alluusioita ja symboliikkaa. Onnekseni ole kiinnostunut kultuurista laajemminkin, sillä sarjakuvassa oli viittauksia muun muassa Carrollin Liisa-teoksiin - miten onnistunkaan nappamaan tällä hetkellä käsiini kaikki niihin viittaavat teokset - Parsifal-oopperaan, sekä Leonardo da Vincin töihin. Olisi jäänyt monta seikkaa huomaamatta ilman tietämystäni aiheista.

Viittausten lisäksi syvyyttä toivat tarinan ja kuvituksen lukuisat symboliset piirteet: löytyy tarinan teemaan sopivia Tarot-kortteja, arkkienkelin taistoa petoa vastaan sekä Carl Jungin arkkityyppejä. Myös suurimmalla osalla alluusioista on jokin symbolinen merkitys tarinaan liittyen. Näitä piilomerkityksiä oli kiehtovaa poimia, sillä ne toivat lisää sisältöä tapahtumiin ja hahmoihin.

©Hande

Omistamani versio Arkham Asylumista on 15-vuotisjuhlapainos, joka sisältää sarjakuvan alkuperäisen käsikirjoituksen Morrisonin muistiinpanoilla varustettuna. Käsikirjoituksesta saa kiinnostavaa lisätietoa kertomukseen liittyen ja se lisää lukijan ymmärrystä hahmoja sekä heidän motiivejaan kohtaan. Minua ilahdutti huomata, että olin ymmärtänyt suurimman osan sarjakuvan tarinankerronnallisista ja visuaalisista jipoista.

Saatuani sarjakuvan päätökseen olin aluksi hämilläni ja täynnä ristiriitaisia tunteita. Ihmettelin, miten yksi teos voi olla typerä ja nerokas samanaikaisesti. Batman ei ollut lainkaan oma itsensä, mutta tässä tarinassa se ei haitannut yhtään. Lisäksi tuntui, ettei tarinalla ole päätä eikä häntää, mutta silti se eteni ja sillä oli mielenkiintoinen punainen lanka - täytyi vain malttaa tarkastella pintaa syvemmältä.

Batman - Arkham Asylum on typerryttävä lukukokemus: vaikka kaikki tuntuu epämääräiseltä, ei se olekaan sitä. Lisäksi sarjakuvan psykologinen ote on erittäin vahva ja saa pohtimaan kertomuksen hahmojen mielenliikkeitä entistäkin enemmän. Morrisonin teos on kehunsa ansainnut, enkä ihmettele yhtään sitä, että se on inspiroinut monia, muun muassa samannimisen tietokonepelin tekijöitä.

 Arvosana: ✮✮✮✮✮

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

©Hande

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Tammi 2011

Ihmismieli on kiehtonut minua aina. Olen halunnut ymmärtää aivojen toimintaa ja niiden vaurioista johtuvia ongelmia. Sain tietää Oliver Sacksin teoksen sisällöstä tarkemmin lukioaikoina, vaikka olinkin kuullut kirjan olemassaolosta jo aiemmin. Tämäkin oli niitä teoksia, jotka olen halunnut omistaa itse, mutta kesti vuosia, ennen kuin löysin sen. Uteliaana aloitin lukemisen.

Tänä vuonna edesmennyt Oliver Sacks oli brittiläinen neurologi, joka kirjoitti useamman teoksen - myös tämän - potilaskertomustensa pohjalta. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi on näistä kirjoista kuuluisin. Sacks toi neurologian lähemmäksi tavallista ihmistä ja teki tutkimastaan tieteenalasta aiempaa tunnetumman. Vaikka teoksessa käytetään paljon alan terminologiaa tieteellisen tarkkuuden takaamiseksi, Sacks kirjoittaa ymmärrettävästi ja selittää suurimman osan käyttämistään termeistä. Teksti on täyttä asiaa, mutta se on kirjoitettu proosallisesti ja mukana on kirjailijan mielenkiintoista pohdintaa potilastapauksista ja niiden seurauksista potilaiden elämiin.

Pidän Sacksin inhimillisestä suhtautumisesta potilaisiinsa ja heidän tapauksiinsa - neurologi ei leimaa heitä saman tien uhreiksi, vaan pohtii aivotoiminnan puutosten tarjoamia mahdollisuuksia ihmisten elämässä. Sacks suhtautuu potilaisiinsa ymmärtäväisesti, pyrkii auttamaan heitä ja on myös valmis oppimaan heiltä uutta. Kirja ei ylistä neurologiaa muiden tieteenalojen kustannuksella, vaan Sacks tiedostaa alansa menetelmien puutokset ja käyttää hyödykseen muitakin näkökulmia pohtiessaan potilaidensa tilaa ja tulevaisuudennäkymiä.

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi ei saa minua surkuttelemaan siinä kerrottuja ihmiskohtaloita, vaan auttaa ymmärtämään niitä. Lisäksi kirja avaa silmät aivojen monimutkaisuudelle ja muuntautumiskyvylle. Kaikki tämä havahduttaa miettimään ihmisen ylemmyydentuntoa erilaisuutta kohtaan - se, että jonkun aivoissa on joitakin puutoksia, ei tee ihmisestä välttämättä vajaaälyisempää eikä missään nimessä muita huonompaa. Erilainen aivotoiminta ei ole aina piina tai kirous, vaan se voi tarjota jopa uusia, hienoja tilaisuuksia mielekkääseen elämään. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi on mielenkiintoinen sekä silmiä avaava kurkistus neurologian ihmeelliseen maailmaan.

Arvosana: ✮✮✮✮