Jane Austen: Järki ja tunteet

©Hande

  

Jane Austen: Järki ja tunteet

suomentanut Kersti Juva

Teos 2020

Tuulevin lukublogi järjestää tänä vuonna Jane Austenin syntymän 250:nnen vuosipäivän kunniaksi lukuhaasteen, jossa on tarkoituksena nauttia Jane Austenin tuotannosta tavalla tai toisella, ja julkaista mietteitään Austenin syntymäpäivänä. Sattumalta tulin hankkineeksi Helsingin kirjamessuilta Austenin esikoisromaanin, Järki ja tunteet, joten päätin lukea kirjan uudestaan ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni.

Järki ja tunteet kertoo kahden Dashwoodin sisaruksen, Elinorin ja Mariannen, tarinan. Isänsä kuoltua he joutuvat muuttamaan äitinsä ja nuoremman siskonsa, Margaretin, kanssa kotitilaltaan huomattavasti vaatimattomampaan maalaistaloon, jonka omistaa heidän etäinen sukulaisensa. Teos kuvailee perheen elämää uusissa olosuhteissa sekä järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen lemmenhuolia peilaten siskosten päinvastaisia luonteenlaatuja.

"En yritäkään kieltää", hän sanoi, "että minulla on hänestä erittäin hyvä käsitys - että arvostan häntä suuresti ja pidän hänestä."

Marianne puuskahti tuohtuneena:

"Arvostat! Pidät! Mikä kylmä sydän! Ei, pahempaa! Sinua hävettää tuntea toisin. Uskallapa vielä käyttää noita sanoja niin minä marssin saman tien ulos huoneesta." 

Austenin kuvailu on hyvin eläväistä, ja minun oli helppoa kuvitella paikat ja ihmiset mielessäni. Vaikka mielessäni kummitteli myös vuoden 1995 elokuvaversion visuaalinen ilme, pystyin helposti luomaan päässäni omat versioni kirjaan pohjaten. Kuten Ylpeyden ja ennakkoluulonkin kohdalla, Järjestä ja tunteista huomaa suomennoksessakin, että teos ei ole suinkaan uusi, mutta on kerronnaltaan sujuvaa ja helppolukuista - asia, joka ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka lukemiseni on hiukan takkuillut viime aikoina, Austenin esikoisteosta luin mielelläni ja melko nopeaan tahtiin. 

Kuten Austenin kaikissa teoksissa, myös Järjessä ja tunteissa on aimo annos kuivaa huumoria sekä tarkkasilmäistä hahmojen analysointia. Kerronta sisältää kosolti piiloivaa sekä oivaltavia sivalluksia, jotka kritisoivat muun muassa naisen asemaa Austenin elinaikana, seurapiirisääntöjä sekä itsekkäitä, ahneita ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Nautin suuresti tarinan näistä aspekteista, enkä voinut olla ihailematta, miten hyvin Austen tarkkailee ja kuvailee henkilöhahmojensa mielenmaisemia.

Järki ja tunteet on tapahtumarikas kertomus rakkaudesta (niin romanttisesta kuin perheenjäseniin kohdistuvasta), uskollisuudesta sekä järjen ja tunteiden hyvistä ja huonoista puolista. Muistan, miten Jane Austenin teokset olivat minulle teini-ikäisenä turvasatama, joiden kautta uppoutua menneeseen aikakauteen sekä mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin, ja sain ilokseni huomata, ettei tämä merkitys ole hälvennyt vuosien saatossa.

Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja (Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9)

©Hande

Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja

RW Kustannus 2015

Jälleen kerran on aika pitää meteliä klassikoista Kirjabloggaajien klassikkohaasteen avulla. Otan siihen osaa viidettä kertaa, minkä lisäksi luotsaan tätä haasteen yhdeksättä osaa. Sattumalta aikaisemmat haasteeseen valitsemani teokset ovat edustaneet erilaisia lajityyppejä. Nyt päätinkin valita tarkoituksella jälleen erilaisen lajityypin kirjan. Huomasin, ettei kukaan ole koskaan lukenut klassikkohaastetta varten sarjakuvaa, ja päätin korjata asian. Selvittelytyöni jälkeen valintani kohdistui Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasarjan aloitusosaan, sillä sitä pidetään lajityyppinsä klassikkona.

Salaseuran jäsenet ovat vihdoinkin saaneet käsiinsä välineet, joilla kutsua itse Kuolema esiin. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan ihmisten eteen ilmestyy Morpheus eli Uni. Salaseuran johtaja vangitsee Unen, joka jää odottamaan pakenemismahdollisuutta. Samaan aikaan Unen puuttuminen vaikuttaa merkitsevästi joidenkin ihmisten elämiin: he eivät joko voi herätä tai eivät pysty enää nukkumaan.

Neil Gaiman ei ole luonut Sandman-hahmoa. DC Comicsin versio on alunperin 1930-luvulta, ja sillä on ollut useita tekijöitä. Hahmo on kuitenkin näissä vanhemmissa teoksissa hyvin erilainen Gaimanin luomukseen verrattuna - enemmänkin supersankari kuin yksi Ikuisista. Kirjailijalle tarjottiinkin mahdollisuutta pistää Sandman uuteen uskoon, ja niin hän tekikin. Tämän Sandmanin esikuva löytyy antiikin Kreikan mytologiasta, vaikka poikkeaa siitäkin merkittävästi. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen: Uni muistuttaa kovasti vaatetukseltaan rokkaria ja on luonteeltaan kyyninen, muttei suinkaan julma.

Yösävelmiä ja alkusoittoja on sekoitus fantasiaa, gotiikkaa ja kauhua. Pidin kovasti Sam Keithin, Mike Dringenbergin ja Malcolm Jones III:n kuvituksista, jotka sopivat mielestäni teoksen tunnelmaan ja maailmaan. Sarjakuva on melkoisen synkkä ja se näkyy myös kuvituksessa: monet kohtaukset, myös raa'at sellaiset, ovat graafisia. Kuvitus ei mennyt kuitenkaan oman sietokykyni yli, joten pystyin jatkamaan lukemista ongelmitta. Oikeastaan ahmaisin teoksen melkoisella vauhdilla.

Ymmärrän hyvin, miksi Gaimanin tulkintaa Sandmanista rakastetaan: se ammentaa myyteistä ja muustakin kirjallisuudesta, mutta on samanaikaisesti hyvin innovatiivinen. Lopputulos on hyvällä tavalla vinksahtanut kokoelma toden ja unen välimailta. Sarjakuva sisältää niin vakavia aiheita, syvällisiä teemoja kuin mustaa huumoriakin. Luin teoksen suomeksi, ja jännitinkin aluksi käännöksen laatua. Sarjakuvan suomentaneen Petri Silaksen jälki on joissain toisissa teoksissa ollut kömpelöä, mutta suureksi ilokseni Sandmanin aikana unohdin useaan otteeseen lukevani käännöstä.

Yösävelmiä ja alkusoittoja luo pohjan uudenlaiselle myytille, joka yhdistää mytologian ja supersankarit laajassa mittakaavassa. Kirja tarjosi paljon ajattelemisen aihetta, ja haastoi oman käsitykseni Nukku-Matista sekä ihmisyydestä. Sandman-sarjan aloitusosa voitti minut puolelleen ja tulen jatkamaan Morpheukseen tutustumista jatkossakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Oma kirjoitukseni ilmestyy myöhässä teknisen ongelman vuoksi (ajastus ei toiminut niin kuin piti ja huomasin asian vasta vuorokauden vaihduttua).

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi ja miten tarina syntyi (Kirjabloggaajien klassikkohaaste 8)

©Hande

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi ja miten tarina syntyi

WSOY 2006

Jälleen kerran ajan kuluminen yllättää minut: on kulunut puoli vuotta edellisestä klassikkohaasteesta. Itselleni jo perinteeksi muodustunut Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään jo kahdeksatta kertaa. Kun Tarukirja-blogissa ilmoitettiin seuraavasta haasteesta, en lähtenyt mukaan heti, sillä blogini hiljaisuuden vuoksi pohdin, jaksanko tai ehdinkö ottaa siihen osaa. Päätin lopulta, etten halua jättää ainakaan tätä haastetta väliin. Jouduin miettimään neljännen osallistumiskertani klassikkoa hetken, mutta päädyin melko pian Pikku Prinssiin: sitä siteerataan kaikkialla ja monet ihmiset rakastavat sitä, joten halusin vihdoinkin tutustua teokseen.

Eräs lentäjä joutuu tekemään hätälaskun Saharan erämaahan lentokoneensa moottorivian takia. Yrittäessään korjata kulkuneuvoaan karussa ja vaarallisessa ympäristössä lentäjä kohtaa Pikku Prinssin. Päivien kuluessa Prinssi alkaa kertoa tarinaansa ja käy ilmi, että tämä on kotoisin asteroidilta B612. Hän on ennen Maahan saapumistaan tutustunut kuuteen muuhun tähteen ja kohdannut niissä hyvin erilaisia henkilöitä. Lentäjä ystävystyy yksinäisen Prinssin kanssa ja kuuntelee tämän vaiheista samalla, kun yrittää korjata koneensa ennen kuin juomavesi loppuu.

Ensimmäisenä iltana nukahdin hiekalle tuhannen kilometrin päässä lähimmiltä asutuilta seuduilta. Olin yksinäisempi kuin haaksirikkoinen lautallaan keskellä valtamerta. Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun aamunkoitossa hupaisa pieni ääni herätti minut. Se sanoi:

- Ole hyvä ja piirrä minulle lammas!

- Mitä!

- Piirrä minulle lammas...

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana.

Luin kirjan nopeasti ja kannen sulkemisen jälkeen minulle jäi hämmentynyt olo: tätäkö kirjaa kaikki ovat ylistäneet maasta taivaisiin? Ymmärsin kyllä kirjan idean lapsuuden ihannoinnista ja aikuisten maailman kyseenalaistamisesta, mutta minusta kirja yritti olla nokkelampi kuin mitä se olikaan. Siinä oli ihan hyviä pohdintoja ja havaintoja, mutta ne jäivät irralliksi muuhun tarinaan nähden. Lisäksi tarina eteni töksähdelleen, eikä kertaakaan napannut minua mukaansa. Sanoisin teoksen jättävän myös joitakin asioita liian avonaiseksi, jos tämä on lapsille suunnattu kirja. En ole asiasta aivan varma lukemani perusteella.

Ei kirjan lukeminen ollut kuitenkaan tervanjuontia: sen pystyi lukemaan nopeasti, vaikka todennäköisesti asiaan vaikutti teoksen lyhyys. Se ei ole kuitenkaan ainoa asia: Prinssi on itsessään melko sympaattinen hahmo ja hänessä yhdistyy lapsekkuus sekä mielen vanhuus. Matkatessaan ympäri universumia hän oivaltaa monia asioita ihmisyydestä, mutta nämä oivallukset eivät tehneet minuun suurta vaikutusta potentiaalistaan huolimatta. Lisäksi Prinssin toiminta on välillä sen verran epäjohdonmukaista juonta ajatellen, etteivät hänen persoonansa hyvät puolet poistaneet hämmennystäni.

Minun on hyvin vaikeaa kirjoittaa Pikku Prinssistä, sillä se ei herättänyt minussa kovinkaan paljon ajatuksia. Kokonaisuus jäi valjuksi, enkä tuntenut lukemisen jälkeen yhtään mitään. Kirjan alkupuolen taustoitus romaanin synnystä ja Antoine de Saint-Exupéryn elämästä oli kyllä ihan mielenkiintoinen, muttei korvannut itse tarinan mitäänsanomattomuutta. Mielestäni teoksen yksittäiset lainaukset erilaisissa asiayhteyksissä ovat vaikuttavampia kuin varsinainen tarina. Kyllä tämä klassikko oli ihan luettava, mutta minusta se on yliylistetty - koin tulleeni puijatuksi. Sainpahan kuitenkin teoksen listaltani roikkumasta.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Teos sopii viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38: kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Lisäksi sain sillä kuitattua tämänvuotisen haasteen kohdan 25: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7)

©Hande

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

WSOY 1997

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta näyttää tulleen vakituinen osa blogiani, sillä otan siihen osaa jo kolmatta kertaa peräkkäin. Unelmien aika-blogin Katriinan ilmoittaessa emännöivänsä kaikkien aikojen seitsemättä klassikkohaastetta tiesin välittömästi osallistuvani. Tällä kertaa kynnys mukaanlähtöön oli matala, sillä tiesin minulla olevan kesällä enemmän aikaa lukemiseen kuin opiskelemisen lomassa. Minulla kesti kuitenkin melko pitkään keksiä, minkä teoksen valitsisin. Olen lukenut aiemmilla kerroilla klassikoita, jotka eivät ole kaikkein perinteisimpiä, joten lopulta valintani kohdistui Charlotte Brontën kuuluisimpaan romaaniin. Olen lukenut teini-ikäisenä hänen siskonsa, Emilyn, kirjoittaman Humisevan harjun. Pidin siitä melkoisen paljon ja kiinnostuin sitä myötä myös Charlotten tuotannosta, johon en ole kuitenkaan perehtynyt ennen tätä haastetta.

Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna äitimme kustannuksella.

Jane Eyre on orpotyttö, joka asuu varhaislapsuutensa enonsa perheen hoteissa. Enon kuoltua tytön kohtelu on kurjaakin kurjempaa ja lopulta hänet lähetetään ankaraan Lowoodin kouluun. Jane valmistuu siellä opettajaksi ja täytettyään 18 vuotta hän saa kotiopettajattaren viran Thornfieldin kartanosta. Nuori nainen pitää työstään, mutta kartanon isäntä, kiivasluonteinen ja salaperäinen herra Rochester, aiheuttaa Janelle päänvaivaa.

Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.

Yllätyin siitä, miten koukuttava romaani oli: se nappasi mukaansa jo alkumetreillä ja piti minut imussaan viimeisille sivuille saakka. Vaikka osa juonenkäänteistä sai minut jopa pudistelemaan päätäni, en voinut laskea kirjaa käsistäni, ellei ollut aivan pakko - niin kiehtovalla tavalla se on kirjoitettu. Koko tarinan ajan taustalla väreilevä synkkä tunnelma kirvoitti mielikuvitustani ja sai minut pohtimaan lakkaamatta, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Teoksen kerronta sai minut luomaan mielessäni tarinan tapahtumapaikat aina Lowoodin koulusta Thornfield Halliin, ja monesti koin olevani seuraamassa tapahtumia paikan päällä - ikään kuin kärpäsenä katossa.

Brontë kuvailee ihmismieltä erittäin kiehtovasti, mikä on herkkua minunlaiselleni kyökkipsykologille. Romaanissa on monia kiinnostavia persoonallisuuksia ja jos puitteita muutettaisiin hiukan, hahmot voisivat olla myös nykyaikaan sijoittuvasta teoksesta. Kirjan henkilöt persoonineen herättivät minussa erilaisia tunteita laidasta laitaan, mutta Janeen rakastuin välittömästi: hän on erittäin samastuttava inhimillisyydessään ja arvostan suuresti hänen haluaan itsenäiseen elämään sekä valmiutta uhmata vallitsevan yhteiskunnan normeja ja odotuksia. Olinkin ällikällä lyöty, kun muistin Brontën kirjoittaneen kirjan 1840-luvulla eli melkein 200 vuotta sitten, sillä Jane Eyre on hyvin moderni hahmo ja hänessä on havaittavissa jopa feministisiä piirteitä.

Luuletteko, että olen kone - tunteeton puukuva? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin - ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! 

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Minua ei yllättänyt lainkaan se, että Janen ja herra Rochesterin välille kehkeytyy epäsovinnainen romanssi. Sen sijaan olin aivan häkeltynyt siitä, miten moni kirjan lukenut pitää näitä kahta jonkinlaisena ihanneparina: herra Rochester onnistui nimittäin nostattamaan niskakarvani pystyyn, eikä lainkaan miellyttävällä tavalla. Tapa, jolla tämä kartanonisäntä kohtelee kanssaihmisiään, on hyvin järkyttävä ja hänen asenteensa tuovat mieleeni todellisen elämän miehet, jotka rupeavat ampumaan viattomia ihmisiä, koska eivät ole saaneet naista itselleen. Janen ja Rochesterin suhde onkin minusta kaikkea muuta kuin tervehenkinen ja tavoittelemisen arvoinen - oikeastaan he tuovat ikävästi mieleeni Jokerin ja Harley Quinnin. Heidän versionsa on vahvasti laimennettu, mutta siitä jää kuitenkin suuhun ikävä jälkimaku.

Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä  ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?  

Juonipaljastukset päättyvät.

Kotiopettajattaren romaani on mielenkiintoinen yhdistelmä naiiviutta sekä tarkkanäköisyyttä. Jotkut sen käänteistä lähentelevät jo koomisuutta sinisilmäisyydessään, mutta teoksen sukellukset ihmismielen syövereihin sekä tunneälykkyys tekevät suuren vaikutuksen. Kun ottaa huomioon aikakauden, jolloin teos on kirjoitettu, se on teemoiltaan jopa erityisen rohkea. Tämä romaani on jo kummitellut (hyvällä tavalla) useamman viikon mielessäni, eikä se todennäköisesti koskaan katoa sieltä kokonaan. Kiinnostuin teoksen myötä uudestaan Brontën siskosten tuotannosta, johon tulen varmasti tutustumaan tarkemmin tulevaisuudessa.

Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolesta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja tai kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjomaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittasin teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 1: kirjassa muutetaan.

John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja

©Hande

John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja

Tammi 2012

Katsoin joskus kauan sitten vuoden 2011 elokuvan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Kiinnostuin sen myötä myös kirjasta, joten ostin sen itselleni. Se unohtui hyvin pitkäksi aikaa hyllyjeni kätköihin, kunnes törmäsin siihen sattumalta etsiessäni sopivaa luettavaa #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Olin sopivasti unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, joten sain aloittaa kirjan melko puhtaalta pöydältä maaliskuussa.

George Smiley on tiedustelupalvelun agentti, joka saa tehtäväkseen etsiä järjestön tietoja vuotavan myyrän. Tehtävä ei ole helppo, sillä epäiltyjen listalla olevat henkilöt ovat huippuosaajia, ja syyllisen henkilöllisyyden selvittämiseksi Smileyn on päätettävä, keiden apuun hän on valmis luottamaan.

Toisin kuin Jim Prideaux, herra George Smiley ei ollut luonnostaan varustettu kiiruhtamaan sateessa, kaikkein vähiten keskellä yötä. --. Hän oli pieni, pullea ja parhaassa tapauksessa keski-ikäinen ja ulkonäöltään yksi niitä Lontoon nöyriä, jotka eivät peri maata.

Minua alkoi naurattaa kovasti, kun luin yllä olevan kuvauksen teoksen päähenkilöstä, sillä Gary Oldman ei ole suinkaan ensimmäinen ihminen, jota ajattelen lukiessani sanat "pieni" ja "pullea". Minulla oli joidenkin hahmojen elokuvaversiot vahvana mielessäni, joten yllätys oli suuri, kun kirja ja elokuva olivat ristiriidassa keskenään. Muutoin vältyin tällaisilta hämmenyksiltä melko hyvin, sillä muistikuvani elokuvasta ovat hyvin hatarat.

Lukukokemukseni ei valitettavasti ollut kummoinen: tarina oli kovin tasapaksu, enkä ajan mittaan jaksanut enää olla kovin kiinnostunut hahmojen tekemisistä tai heidän kohtaloistaan. Sen sijaan salaisen palvelun toiminnan yksityiskohtainen kuvailu kiehtoi minua. John le Carré, oikealta nimeltään David Cornwell, työskenteli tiedustelupalvelun agenttina ennen kirjailijanuraansa, joten hän tietää, mistä puhuu.

Kokonaisuutena Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja jäi minulle melko mitäänsanomattomaksi kokemukseksi, vaikka siinä oli myös mielenkiintoisia elementtejä. En tiedä, vaikuttiko väsymys ja pätkissä lukeminen (luin kirjaa enimmäkseen koulumatkoillani) asiaan, mutta unohdin matkan varrella hyvin paljon aiempia tapahtumia ja yksityiskohtia, mikä johti hämmentäviin tilanteisiin ja vaikeutti kokonaisuuden hahmottamista. Lopussa en ollut enää edes kiinnostunut siitä, kuka kaksoisagentti oikein oli - niin turhautunut olin. Kyllähän tämän kirjan luki, muttei se ollut minulle "suurenmoinen trilleri", jota takakansi minulle lupasi.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Le Carrén trilleri sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3: kirja aloittaa sarjan.

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6)

©Hande

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta

Like 2001

Olen lähes kolmivuotisen blogiurani aikana huomannut, että puolen vuoden välein on järjestetty Kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan klassikoita - kirjoitukset luetuista teoksista julkaistaan samana päivänä. Osallistuin viime kesänä haasteeseen ensimmäistä kertaa, mutten ollut varma, lähtisinkö mukaan uudestaan. Kuitenkin, kun elokuussa Kirjapöllön huhuiluja-blogin Heidi P ilmoitti emännöivänsä kuudetta haastetta, päätin tarttua härkää sarvista jälleen kerran. Jouduin tosin miettimään hetken, minkä teoksen lukisin. Lopulta kirjakseni valikoitui sci-fi-klassikko Apinoiden planeetta, sillä teos ei kuulu tavanomaisimpaan lukemistooni ja olen ollut utelias tarinaa kohtaan jo pitkään.

Olen tiennyt Apinoiden planeetan perusidean lapsesta saakka, mutta luulin alkuperäisteoksen olevan vuoden 1968 elokuva, jota en ole tähänkään päivään mennessä nähnyt. Olen katsonut aiheeseen liittyvistä elokuvista vain vuonna 2011 ilmestyneen Apinoiden planeetan synnyn. Sain tietää vasta muutama vuosi sitten, että elokuvat pohjautuvat ranskalaiskirjailijan vuonna 1963 ilmestyneeseen teokseen, ja kiinnostuin välittömästi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tämä klassikkohaaste tarjosi tilaisuuden kirjastokäyntiin.

Toimittaja Odysseus Mérou tarttuu tilaisuuteen tehdä avauruusmatka Betelgeusen aurinkokuntaan professori Antellen ja tämän oppilaan, Arthur Levainin kanssa. Retkikunta löytää tähden kiertoradalta planeetan, joka muistuttaa kovasti Maata ja laskeutuvat sille. Sororiksi nimetty planeetta herättää miehissä innostusta, kun he löytävät ihmisen jalanjäljen. Innostus vaihtuu kuitenkin hämmästykseksi heidän kohdattuaan Sororin ihmisiä: nämä eivät osaa puhua ja käyttäytyvät muutenkin hyvin alkeellisesti - kuin eläimet. Myöhemmin käy ilmi, että planeettaa hallitsevat gorillat, orangit ja simpanssit: he ovat älyllisesti samalla tasolla kuin Maan ihmiset. Kuinka retkikunnan käy?

Silloin minun havaintokykyni äkkiä heräsi, näin äkkiä terävämmin ja säpsähdin, sillä hänen katseessaan oli jotakin minulle aivan uutta. Siitä minä löysin sen oudon ja salaperäisen elementin, jota me olimme odottaneet maailmalta joka oli niin kaukana meidän maailmastamme. Minä en kuitenkaan pystynyt analysoimaan tätä outoa piirrettä enkä edes määrittelemään mitä se oli. Tunsin vain että se erotti tytön olennaisesti meidän lajimme yksilöistä. Se ei johtunut silmien väristä, niiden harmaa sävy ei tosin ollut meillä kovin yleinen, mutta se ei ollut poikkeuksellinenkaan. Outoa oli niiden ilme, eräänlainen tyhjyys, niissä ei ollut mitään, ne toivat mieleeni erään poloisen vajaamielisen jonka olin joskus tuntenut.

Tarina paljastaa korttinsa sen verran radikaalilla tavalla, että yllätyin kovasti, vaikka tiesinkin etukäteen Sororin lajikehityksen ottamasta, meidän näkökulmastamme nurinkurisesta suunnasta. Minulta menikin melko kauan tottua ihmisten alisteiseen asemaan planeetalla. Toisaalta minua kuitenkin raivostutti tarinan kertojan, Odysseuksen, ylimielinen asenne Sororin luonnonjärjestystä kohtaan - miksi ihminen muka olisi luonnollisesti ylitse muiden, eikä muilla luontokappaleilla muka olisi mahdollisuuksia älylliseen ajatteluun tai minkäänlaista arvoa? Monet tutkimukset kuitenkin ovat todistaneet, ettei ihminen ole suinkaan ainoa älykäs olento Maassakaan. Kirja on ilmestynyt 55 vuotta sitten ja heijastelee mitä todennäköisimmin aikakauden ihmisten asenteita muita eläinlajeja kohtaan.

Vaikka jotkut tarinan aspektit ärsyttivät minua - jotkut enemmän kuin toiset - kerronta oli melko jouhevaa ja kirjan leikittely evoluution mahdollisuuksilla kirvoitti minussa lukuisia pohdintoja liittyen eettisyyteen, eläinlajien hierarkiaan, ihmisyyteen sekä kulttuuriin kehitykseen ja tuhoon. Enimmäkseen pohdiskelin asioita lukemisen lomassa, mutta ajoittain minun oli keskeytettävä lukeminen voidakseni puida ajatuksiani kunnolla. Silloin tällöin paloin halusta purkaa mietteitäni jonkun toisen kanssa - se oli hankalaa, sillä lähipiirissäni kukaan ei ole lukenut kirjaa enkä halua pilata juonta mahdollisesti kiinnostuneelta, mutta joistakin teemoista pystyin keskustelemaan parin ystäväni kanssa yleisellä tasolla.

Apinoiden planeetta ei ollut mielestäni täydellinen lukukokemus: suurin osa hahmoista jäi minulle etäisiksi, monet tarinan käänteistä olivat ennalta-arvattavia ja jotkin teoksen herättämät kysymykset jäivät vaille mielekästä vastausta. Kuitenkin viihdyin kirjan parissa alusta loppuun ja yllätyinkin pariin otteeseen yleisestä ennakoitavuudesta huolimatta sekä jouduin kasvokkain omien näkemysteni kanssa liittyen tarinan teemoihin. Boullen romaani on idealtaan kiinnostava, vaikka ajoittain joidenkin asioiden toteutustapa minua häiritsikin - olen kuitenkin iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän klassikkoon, sillä se oli ajatuksia herättävä.  Kenties tulen katsomaan myös tarinaan liittyvät elokuvat tulevaisuudessa. Rakastan klassikoiden lukemista ja tämä oli virkistävällä tavalla erilainen verrattuna aikaisempiin kokemuksiini.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 7: kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Rästikirjojen miniarviot

©Hande

Olen pitänyt kirjablogia kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, enkä ole koskaan kirjoittanut ainoatakaan miniarviota. Olen saanut aikaiseksi kokonaisen tekstin kaikista lukemistani teoksista ilman mitään ongelmaa. Joululomanikin alkoi jo viisi päivää sitten, mutta viimeiset viikot koulussa olivat sen verran stressaavia, että nyt kun minulla olisi aikaa tehdä muutakin kuin päntätä tentteihin, pääni on typötyhjä. Luin marraskuussa neljä kirjaa, joista en ole vielä kirjoittanut mitään - minulla toisaalta riittäisi sanottavaa niistä enemmänkin, mutta en vain jostakin syystä nyt pysty siihen. Päätin siis olla armollinen itselleni ja kirjoittaa kustakin teoksesta miniarvion. Kaikki teokset ovat omasta hyllystäni napattuja.

~~~~~~

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
WSOY 1991

Oscar Wilden ainoa romaani kertoo nuoresta, kuvankauniista Dorian Graysta, josta hänen ystävänsä Basil Hallward on maalannut muotokuvan. Taiteilijan tuttavan, lordi Henryn, vuoksi Dorian tulee tietoiseksi komeasta ulkomuodostaan ja turhamaisuuksissaan toivoo muotokuvansa ikääntyvän hänen itsensä sijaan. Toivomus käy toteen, mutta millä hinnalla...

Miten ihmeelliseksi maailma muuttuikaan hänen silmssään! Panna merkille intohimon outo tiukka johdonmukaisuus ja tunteen värittämä älyllinen elämä... tarkkailla, missä ne kohtasivat toisensa ja missä jälleen erosivat, milloin ne olivat sopusoinnussa ja milloin ristiriidassa keskenään... se oli innostuttavaa. Mitäpä väliä hinnasta! Sensaatiosta ei koskaan voinut maksaa liikaa.

Kirja käsittelee tarkkanäköisesti naiiviuutta, pinnallisuutta, turhamaisuutta sekä elämän ja taiteen suhdetta. Doian Gray on kuin tutkija, joka tekee itsellään ihmiskoetta ja vetää myös tuttavansa siihen mukaan - monesti mieleni olisi tehnyt huutaa hänelle. Teos sisälsi kiehtovaa kuvailua ja sen kieli oli niin kaunista, että ajoittain unohduin vain tunnelmoimaan. Muutamissa kohdissa tarina tuntui jumittavan paikoillaan, mutta sitten taas tapahtui jotain, joka imaisi minut mukaansa. Lisäksi löysin teoksesta paljon yhtymäkohtia nykymaailmaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Sammakko 2017

Tartuin teokseen kiitos internetin sekä monen kanssabloggaajan suosituksen. Aikuisuus on myytti käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, aikuisuutta ja siihen liittyviä odotuksia niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla. Takakannessa Andersen kiistää kirjan olevan omaelämäkerrallinen, koska miksi se muka sellainen olisi.

Sarjakuva on erittäin hauska, myös itseironisella tavalla - kaikista suurimmat nauruni taisivatkin syntyä juuri siitä, että huomasin höröttäväni itselleni. Samastuin hyvin moniin kokoelman stripeistä ja lisäksi ne havainnollistavat yhteiskuntaa oivallisesti.

Arvosana: ✮✮✮✮

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017

Suomen historia koostuu Tammisen keräämistä, tavallisten ihmisten kertomista tarinoista Suomen itsenäisyyden eri vaiheista, aina itsenäistymisen hetkistä nykypäivään. Mukana on aivan arkisia asioita sekä historiallisia tapahtumia - monesti nämä kaksi kertomustyyppiä nivoutuvat toisiinsa.

Tarinat olivat tunnelmiltaan erilaisia: löytyi niin hupaisia, sydäntäsärkeviä, jopa shokeeraaviakin, kuin myös sydäntä lämmittäviä, hurmaavia kertomuksia. Ne olivat kaikkia lyhyitä, mutta suurin osa niistä onnistui kuitenkin herättämään minussa vahvojakin tunteita. Tulin nauraneeksi monet kerrat ja jopa vähän itkeneeksikin.

Kaikkia tarinoita yhdisti arkisuus, joka vetosi minuun: kertomuksista huomasi niiden olevan tavallisten ihmisten kertomia. Kirja muistuttaa oivallisesti, ettei historian tarvitse olla mullistavaa suuressa mittakaavassa ollakseen merkittävää - myös yksittäisten henkilöiden vaiheilla on merkitystä ja ne luovat näkökulmia myös niihin suuriin tapahtumiin.

Mitään näitä nykyisiä bonus- ja plussakortteja äiti ei huolinut. Hän sanoi, että hän eli jo sen oman korttiaikansa silloin sodan jälkeen.

Tämä arvonnasta voittamani teos tarjosi minulle idean kirjabloggaajien joulukalenterin kuudennen luukun sisältöön.

Arvosana: ✮✮✮✮

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley: Loppusoinnun
kaiku kalmistossa
Bazar 2016

Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen, Pyhän Tancredin, kuolemasta tulee kuluneeksi 500 vuotta ja vuosipäivän kunniaksi hänen hautansa halutaan avata. Flavia saapuu luonnollisesti todistamaan tapahtumaa, joka kuitenkin keskeytyy äkisti, kun hautakammiosta löytyy pyhimystä huomattavasti tuoreempi ruumis. Flavian on aika näyttää jälleen salapoliisin kykynsä.

Tarina on taattua Bradley-laatua: kiehtovia hahmoja ja vakavia teemoja peruskepeällä tunnelmalla höystettynä, kuivaa huumoria unohtamatta. Teoksen mysteeri oli minusta kiinnostavampi kuin edeltäjänsä, vaikka onnistuinkin punomaan sen langat yhteen melko nopeasti. Lisäksi kirja tarjosi kiinnostavaa lisätietoa Bishop's Laceyn asukkaista ja jos Dogger on kunnolla mukana, minulla on kaikki hyvin. Tarina jäi myös melkoisen jännittävään kohtaan, joten mielelläni tartun vielä seuraavaankin osaan.

Pelko maistuu kuparilta, ja vaikeudet vastaavasti haisevat lyijylle.

Arvosana: ✮✮✮✮½

~~~~~~

P. S.  Kaksi kirjoista sopii Helmet-lukuhaasteeseen:
Dorian Grayn muotokuva kohtaan 39: ikääntymisestä kertova kirja, ja
Loppusoinnun kaiku kalmistossa kohtaan 1: kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande

Stephen King: SE 1 & 2

Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.

Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                    George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias. 

Viemärissä oli pelle.

Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.

- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.

Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.

Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.

Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.

Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

©Hande

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

WSOY 1997

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen päättymisestä on jo yli puolitoista kuukautta, mutta pitäähän minun kirjoittaa vielä viimeisestä kirjasta, jonka haastetta varten luin. Palasin Astrid Lindgrenin klassikkoteoksen pariin vuosien tauon jälkeen, sillä Peppi Pitkätossu on ollut yksi lapsuusaikani esikuvista. Kaipasin myös hyvän mielen kirjaa vastapainoksi aiemmin lukemilleni, synkemille teoksille. Tuskin siis yllättää, että valitsin Peppi Pitkätossun tarinan Lindgrenin laajasta tuotannosta. Peppi Pitkätossun tarina pitää sisällään kaikki Lindgrenin kirjoittamat teokset maailman vahvimmasta tytöstä, niitä on yhteensä kolme kappaletta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.

Peppilotta Sikurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, maailman vahvin tyttö, muuttaa pienen kaupungin laidalla sijaitsevaan Huvikumpuun Herra Tossavainen-niminen apinansa sekä hevosensa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli ja merikapteeni-isänsä on kadonnut merillä, mutta Peppi on neuvokas ja pärjää erinomaisesti itsekseen. Huvikummun naapurissa on talo, jossa asuvat sisarukset, Tommi ja Annikka, vanhempiensa kanssa. Lapset ystävystyvät keskenään ja luvassa on paljon hauskanpitoa.

Kirja koostuu pienemmistä tarinoista, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa luoden eheän kokonaisuuden. Kertomukset ovat hassun hauskoja, ja sain nauraa moneen otteeseen niitä lukiessani. Lisäksi teoksen lukeminen oli nostalgista, sillä se herätti minussa monia muistoja kirjaan, sen hahmoihin sekä omiin vaiheisiini liittyen. Jos tarinoita kaivelee pintaa syvemmältä, hauskuuden ja pirteyden verhon takaa on löydettävissä myös vakavia teemoja, kuten yksinäisyys ja kiusaaminen. Teos ottaa näihin aiheisiin hienovaraisesti kantaa ja antaa pohtimisen aihetta kirjaa lukevalle aikuisellekin.

Nautin kirjan tarinoista kovasti, mutta silmiini pistivät vanhahtavat termit, jotka eivät ole soveliaita nykykielessä. Koska kyseessä on lastenkirja, termit häiritsevät minua - oikeastaan ne häiritsivät minua myös lapsuudessani, sillä termit eivät olleet enää silloinkaan hyväksyttäviä. Suomennos on varmaan vieläkin vanhempi kuin omistamani painoksen ilmestymisvuosi, en osaa muuten selittää termien käyttöä. En tiedä, onko käännöstä muokattu myöhemmissä painoksissa, mutta mielestäni se olisi suotavaa - kirjat vaikuttavat kuitenkin lukevan lapsen asennemaailman muodostumiseen.

Peppi Pitkätossun tarina on mielikuvituksen riemujuhlaa: luovuus kukoistaa ja teoksen päälimmäinen sanoma kuuluttaa, että annetaan lasten olla lapsia. Samastuin edelleen Peppiin monessa asiassa vahvasti, ja kirjan lukeminen muistuttikin minulle, ettei lapsenmielisyys ole suinkaan pahasta aikuisillakaan. Päälimmäiseksi minulle jäi tämä ajatus: kenenkään ei kannata kasvaa aikuiseksi - ainakaan liikaa.

Arvosana: ✮✮✮✮

Aino Kallas: Sudenmorsian (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5)

©Hande

Aino Kallas: Sudenmorsian

Seven 2014

Ilmoittauduin helmikuussa ensimmäistä kertaa elämässäni mukaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on viides kerta, kun tempaus järjestetään ja tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. Valitsin luettavakseni Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, sillä teos on kiinnostanut minua yläasteikäisestä saakka. Hankin saatavilla olevan pokkariversion verkkokaupasta etukäteen, ja päätin vihdoinkin tarttua siihen toisen kesälukumaratonin aikana.

Sudenmorsian sijoittuu 1600-luvun puolenvälin Viroon, jossa Aalo-niminen piika menee naimisiin metsävahti Priidikin kanssa. Avioliitto vaikuttaa onnelliselta, mikä ei kuitenkaan kestä loputtomiin, sillä Aalo alkaa kuulla kyläyhteisön järjestämän susijahdin aikana ääniä, jotka kehoittavat häntä liittymään susien joukkoon suolla. Lopulta nainen antaa houkutukselle periksi ja hänestä tulee ihmissusi.

Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsäpedon käyriksi kynsiksi.

Kirja ei tarjoa juonensa osalta suuria yllätyksiä - tarinan kaavan pystyi päättelemään pääpiirteittäin jo ensimmäisellä sivulla - mutta sen vanhahtava kieli vei minut mennessään. Kallaksen käyttämä kaunis, runollinen kerronta tuo mieleeni balladit, ja tämä piirre luo tarinaan aivan erityistä tunnelmallisuutta. Teksti soljui rauhallisesti eteenpäin ja unohduin kirjan kieleen niin totaalisesti, että havahduin sen lumouksesta vasta luettuani viimeisen lauseen.

Teos on pituudeltaan lyhyt, mutta on sitäkin tapahtumarikkaampi. Kerronnan rytmi on juuri sopiva: romaani ei ole liian tiivis, muttei liian väljäkään. Kuten sanoin jo aikaisemmin, juoni ei onnistunut yllättämään, mutta se oli siitä huolimatta vaikuttava, eritoten pintaa syvemmälle kaivauduttaessa. Sudenmorsiamessa kuvaillaan paljon uskonnon asemaa tapahtuma-ajan yhteiskunnassa sekä ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan.

Edelä mainittujen, melko näkyvien piirteiden lisäksi aistin tarinassa vertauskuvallisuutta. Kirjan takakannessa sanotaan, että teoksen inspiraationa on ollut Kallaksen rakkaus Eino Leinoon, mutta näen kertomuksessa aivan jotain muuta kuin piilotetun rakkaudentunnustuksen. Tulkitsen teoksen symboloivan naisen asemaa: 1920-luvulla naisten rooli yhteiskunnassa alkoi muuttua entistä itsenäisemmäksi. Aalon kirouksen voisi katsoa edustavan tasapainoilua modernin ja perinteisen, omien halujen ja yhteiskunnan odotusten välillä.

Sudenmorsian kiehtoo minua väkevyydellään ja surullisuudellaan. Se tarjosi minulle myös paljon ajateltavaa pinnan alta löytyvien teemojensa kautta. En ole koskaan lukenut Harry Pottereita lukuunottamatta ihmissusia käsittelevää kirjaa, joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen, mutta Kallaksen klassikko onnistui siinä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Teoksella sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 44: kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

DEKKARIVIIKKO - Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

WSOY 1989

Nimeni on Sherlock Holmes, ja asiani on tietää, mitä muut eivät tiedä.

Tähän kirjoitukseen sopisi alaotsikko "eli miten rakastuin dekkareihin". Tutustuin konsultoivaan etsivään, Sherlock Holmesiin, jo hyvin pienenä ja hänen tapansa ratkoa rikoksia teki minuun suuren vaikutuksen. Asiaa on tainnut auttaa myös se, että etsivä soittaa aikansa kuluksi viulua - en tosin muista, vaikuttiko tämä seikka minun omaan instrumenttivalintaani vai vahvistiko oma harrastukseni mieltymystäni herra Holmesiin. Omistan useammankin version Doylen Holmes-tarinoista, mutten halunnut lukea niistä tähän hätään aivan kaikkia, joten valitsin vuoden 1989 kokoelman.

Sherlock Holmesin seikkailut sisältää Doylen kirjoittamista novellikokoelmista kolme: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Yhteisniteessä on kaiken kaikkiaan 36 novellia. Kaikissa tarinoissa kertojana on Holmesin ystävä, tohtori John Watson, jota etsivä alkaakin kutsua aikojen saatossa kirjurikseen ja elämäkerturikseen. Holmesin ratkaistavaksi annetut tapaukset ovat erittäin monipuolisia: on varkauksia, murhia, kidnappauksia, kiristystä sekä outouksia, jotka eivät ole lain silmissä rikoksia ollenkaan.

Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme piipullista, ja siksi pyydänkin, ettet puhu minulle mitään viiteenkymmeneen minuuttiin.

Tarinat ovat tiiviitä, mutta mukaansatempaavia: sitä yrittää joka kerta seurata etsiväneron loogisen päättelyn ketjua ja kertomukset viihdyttävät minua, vaikka olen lukenut ne useaan otteeseen. Lukijan osallistumisen mahdollisuus vaihtelee eri tapauksien välillä, sillä joissakin arvoituksissa tapahtumavyyhdin selvittäminen itse on kovin vaikeaa vihjeiden puutteen vuoksi, toisissa taas ei. Monesti eväitä rikosten ratkomiseen on tarjolla, jos vain osaa tehdä esitetyistä faktoista oikeat päätelmät. Sherlock Holmesin paluu sisältää pari tarinaa, jotka olivat mielestäni melko yksitoikkoisia, mutta muuten nautin novelleista kovasti.

Kun on lukenut näitä tarinoita yhtä monta kertaa kuin minä, ei voi olla huomaamatta muutamia erikoisuuksia: Doylen muisti ei selkeästi ole ollut parhaimmasta päästä, sillä muun muassa Watsonin nimi muuttuu yhden tarinan ajaksi Johnista Jamesiksi. Lisäksi jotkut kertomuksista ovat yksityiskohdiltaan epärealistisia - tosin näitä seikkoja olen valmis antamaan anteeksi, sillä ovathan Holmes-tarinat loppujen lopuksi fiktiivisiä. Kaiken kukkuraksi nämä erehdykset herättävät minussa pikemminkin hilpeyttä kuin närkästystä.

Holmes aikoi juuri vastata, kun ovi lennähti auki ja kaupunginlähetti Peterson syöksähti sisään punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen hölmistyneen näköisenä.              "Hanhi! Herra Holmes! Hanhi!" hän huohotti.                                    "No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön ikkunasta ulos?" Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen kiihtyneet kasvot.

Siinä, missä Doylen toilailut aiheuttavat minussa huvittuneisuutta, lukemassani painoksessa ja sen käännöksessä on ongelmia, joita en voi ohittaa olankohautuksella. Joitakin teoksen lauseista on käännetty virheellisesti ja tarinoista puuttuu jopa kokonaisia lauseita - tiedän sen, sillä osaan jotkut tarinoista ulkoa, mutta kyllä puutteet pistäisivät silmään ensikertalaisellekin. Ei ole koskaan syytä vähätellä oikolukemisen tärkeyttä, ja tämä on siitä oivallinen esimerkki. Jos haluaa tutustua Holmes-tarinoihin ja on ensikertalainen, suosittelen ennemmin Jaakko Anhavan 2000-luvun puolella tekemää käännöstä.

Jos unohdetaan painoksesta löytyvät puutokset, minun on helppoa todeta, että tarinoiden perusteella Sherlock Holmes on hyvin kiehtova hahmo. Miehellä on herrasmiehen tavat, mutta hän taitaa myös pisteliäisyyden ja sarkasmin salat. Hän ei välitä erityisemmin sosiaalisesta kanssakäymisestä - Watson on kuitenkin hänelle hyvin tärkeä ystävä, ja tekeehän etsivä yhteistyötä tiettyjen virkavallan jäsenten kanssa. Kokaiiniin satunnaisesti sortuva Holmes nostaa itsensä myös ajoittain lakien yläpuolelle ja saattaa päästää rikokseen syyllistyneitä henkilöitä menemään - tosin niissä tilanteissa asian kokee todennäköisesti moraalisesti oikeutettuna. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin hänen älynsä: hän pystyy lukemaan ihmisiä ja päättelemään asioita heidän elämistään, vaikkapa ammatin. Mikään yksityiskohta ei jää mieheltä huomaamatta ja hänen kykynsä asettua erilaisten ihmisten asemaan takaa hänelle menestyksen suurimmassa osassa tarinoista.

Tarkastaja kohautti olkapäitään. "En oikein tiedä. Näin meidän kesken sanoen, minusta tuntuu, ettei herra Holmes ole vielä täysin toipunut sairaudestaan. Hän on käyttäytynyt varsin omituisesti ja on kovasti kiihdyksissään.'"                                                                     "Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne", sanoin siihen. "Olen huomannut, että hänen hulluuteensa sisältyy aina aimo annos järkeä." 

Sherlock Holmesin seikkailut on todellinen klassikko - Doyle ei ollut suinkaan ensimmäinen, joka kirjoitti arvoituksia ratkovasta etsivästä, mutta hän on hyödyntänyt aikakauden uusia tieteellisiä saavutuksia sekä luonut hahmon, joka on erittäin monisyinen ja kiinnostava. Sherlock Holmes-tarinat ovat olleet minulle lopullinen sysäys dekkareiden maailmaan ja herra Holmes tulee aina olemaan suosikkini kirjallisten salapoliisien joukosta.

Vihdoin Lestrade tuumi:                                                                            "Olen nähnyt sinun käsittelevän montakin mutkikasta juttua, mutta koskaan en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua kuin tämä. Emme ollenkaan kadehdi sinua Scotland Yardissa - ei, päinvastoin olemme sinusta ylpeitä, ja jos kävisit siellä huomenna, ei siellä olisi ainoatakaan miestä, alkaen vanhimmasta tarkastajasta nuorimpaan konstaapeliin, joka ei pitäisi kunnia-asianaan saada puristaa sinun kättäsi."                                                                                              "Kiitos!" Holmes sanoi. "Kiitos!"                                                                Ja kääntyessään poispäin hän näytti liikuttuneemmalta kuin koskaan. Hetken kuluttua hän oli kuitenkin jälleen yhtä tyyni ja viileä kuin ennenkin.

Arvosana: ✮✮✮✮½

Arvio Granadan tv-sarjasta Sherlock Holmesin seikkailut:

©Hande

Granadan tuottama televisosarja Sherlock Holmesista on valmistettu vuosina 1984-1994. Sarja
koostuu neljästä tarinakoko-naisuudesta: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin paluu, Sherlock Holmesin tapauskansio sekä Sherlock Holmesin muistelmat. Kokonaisuuteen kuuluu myös tavallisten jaksojen lisäksi viisi tv-elokuvaa: Neljän merkki, Baskervillen koira, Mestarikiristäjä, Sherlock Holmes ja viimeinen vampyyri sekä Sherlock Holmes ja kadonnut morsian. Sarja sisältää yhteensä 41 jaksoa - Doylen kirjoittamia Sherlock Holmes-tarinoita on yhteensä 60, joten sarjan tekijät onnistuivat tekemään filmatisoinnin lähes kaikista tarinoista. Koska en lukenut tällä kertaa kaikkia Holmes-tarinoita, katsoin sarjastakin vain kaksi ensimmäistä kokonaisuutta: Sherlock Holmesin seikkailut ja Sherlock Holmesin paluun.

Näin sarjan aikoinaan ensimmäistä kertaa peruskouluikäisenä, kun Yle esitti sen uusintana. Rakastuin sarjaan tyystin ja se kohosi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Sarjan myötä minussa syttyi halu omistaa kaikki Doylen kirjoittamat Holmes-seikkailut - kuten kirja-arviossani kerroin, omistan niistä nykyisin useampia laitoksia. Lukemani version ostin vain ja ainoastaan kannen perusteella, sillä minulle sarjan pääosaa näytellyt Jeremy Brett on ainoa, oikea Sherlock Holmes.

Televisiosarja on kaikista Holmes-filmatisoinneista uskollisin alkuperäistarinoille - joissakin jaksoissa on jonkin verran juonellisia muutoksia, mutta tapaukset ja niiden lopputulemat ovat kaikki suoraan Doylen tuotannosta poimittuja. Jaksojen järjestys sekä kronologisesti että tarinoiden ilmestymisajankohtaan nähden poikkeaa jonkin verran alkuperäistarinoista ja kolme jaksoista on muista kokoelmista kuin tällä kertaa lukemistani. Se ei vaikuta kuitenkaan katselukokemukseen. Sarjan aikakaudelliset puitteet ovat myös kohdillaan: tapahtuma-aika on huomioitu lavastuksessa, puvustuksessa sekä hahmojen puhetyylissä erinomaisesti. Puitteet ovat yksi niistä syistä, joiden avulla Doylen kertomuksien tunnelma välittyy täydellisesti televisioruudulta kotisohvalle. Ohjelman musiikin on säveltänyt Patrick Gowers. Erityisesti sarjan tunnusmusiikki on ikimuistoinen, ja sen kuuleminen sai minut ryntäämään television ääreen - oli tilanne mikä tahansa. Myös kaikki sarjassa käytetty taustamusiikki on erinomaista ja esittää tärkeää roolia erilaisten tunnelmien luomisessa.

Sarjan roolitus on erityisen onnistunut: kuuluisaa etsivää esittä Jeremy Brett ja hänen uskollisen ystävän, Watsonin roolissa nähdään kaksi näyttelijää, David Burke ja Edward Hardwicke. Burke esitti entistä armeijan lääkäriä Sherlock Holmesin seikkailuissa, mutta vetäytyi roolista viettääkseen enemmän aikaa perheensä kanssa. Hänen tilalleen valittiin Edward Hardwicke, joka esitti Watsonia koko loppusarjan ajan. Brett on aivan kuin kirjan sivuilta napattu: hänen ulkoinen olemuksensa sekä huolellinen roolityönsä saavat minut unohtamaan, että hän on hahmoa esittävä näyttelijä - Brett muuttuu Sherlock Holmesiksi sarjassa. Pidän myös molemmista Watsoneista - heistä kummallakin on erinomainen kemia Jeremy Brettin kanssa, ja on ihanaa seurata Holmesin ja Watsonin elämää Baker Streetillä sekä heidän yhteisiä seikkailujaan.

Myös muut sarjan näyttelijät aina avustajista suurempien sivuosien esittäjiin ovat loistavia. Jos pitää silmänsä auki, ohjelmasta voi löytää myös tuolloin vasta aloittelevia näyttelijöitä, joista on tullut nykypäivään mennessä kuuluisia. Brettin, Burken ja Hardwicken lisäksi sarjassa nähdään muun muassa Rosalie Williams rouva Hudsonina, joka on saanut sarjassa huomattavasti isomman roolin kuin kirjoissa, Charles Gray Mycroft Holmesina, Colin Jeavons komisario Lestradena sekä Eric Porter professori James Moriartyna, Sherlock Holmesin arkkivihollisena. Kaikki edellä luettelemani näyttelijät ovat myös aivan kuin kirjan sivuilta poimittuja - niin hyvin heidän ulkonäkönsä ja roolityönsä vastaavat kirjassa esitettyjä hahmoja ja heidän luonteitaan.

Ohjelman katsominen on minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, nykyisin osittain ensimmäiseen katselukertaan liittyvien muistojen tähden. Sarja on kuitenkin niin hyvin tehty, että tarinat, musiikki sekä näyttelijät häikäisevine roolisuorituksineen ovat syynä naurulleni, jännitykselleni, vihalleni, pelolleni ja itkulleni. Muistan jaksot lähestulkoon ulkoa, mutta silti ne onnistuvat edelleen herättämään minussa samoja tunteita, joita ne herättivät minun katsoessani sarjaa ensimmäistä kertaa. Sherlock Holmesin seikkailut on onnistunut pitämään paikkansa suosikkisarjojeni listalla yli kymmenen vuoden ajan, ja tulee varmasti pysymään siellä elämäni loppuun asti. Annan täydet viisi tähteä!

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Teos 2014

Taivas varjelkoon! - Se se vasta olisi onnettomuus! Että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivo minulle mitään niin kauheaa.

Perehdyin Jane Austenin tuotantoon ensimmäisen kerran teini-ikäisenä ja rakastuin hänen tyyliinsä niin palavasti, että olen lukenut vuosien saatossa hänen kaikki romaaninsa. Ensimmäiseksi taisin lukea juurikin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ellen väärin muista. Romaanin vanhempi versio löytyy vanhemmiltani, mutten voinut viime vuoden Helsingin kirjamessuilla vastustaa kiusausta ostaa uusintapainos omakseni - kansi on niin kaunis ja suomennos on itsensä Kersti Juvan käsialaa. Kirja on vetänyt minua puoleensa ostamishetkestään lähtien, mutta annoin lopullisesti periksi muutama päivä sitten, sillä romaani sopii erinomaisesti Paperilta ruutuun- sekä Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen.

Austenin tunnetuin teos sijoittuu 1700-luvun lopun Iso-Britanniaan ja kertoo maalaisaateliin lukeutuvasta Bennetin perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia, joista Elizabeth on romaanin päähenkilö. Teoksessa kuvaillaan värikkään perheen elämää, tyttärien lemmenhuolia sekä aikakauden seurapiirielämää lempeän ilkikurisesti.

Romaanin kerronta tempaisi minut välittömästi mukaansa, enkä laskenut kirjaa käsistäni mielelläni. Tekstistä on aistittavissa vanhan ajan tuntu, mutta samalla se on yllättävänkin sujuvaa sekä helppolukuista - kiitos tästä yhdistelmästä kuuluu luonnollisesti suomentajalle. Teksti ikään kuin soljuu eteenpäin, eikä lukeminen takkuillut kertaakaan. Oloni lukemisen aikana oli erittäin kepeä, mutta keskityin tarinaan hyvin intensiivisesti, vaikka se onkin minulle entuudestaan tuttu. Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut kirjan loppuun - vain pakolliset arjen velvollisuudet estivät minua lukemasta sitä vuorokaudessa.

Tarinan suola on pureva, kuiva huumori sekä hykerryttävän herkulliset henkilöhahmot. Austen kuvailee tapahtumia sekä hahmoja tarkkasilmäisesti ja lämpimän ironisesti - huumori pääsee loistamaan myös monien hahmojen legendaaristen vuorosanojen myötä. Lisäksi aistin kepeän kuoren alta aimon annoksen yhteiskuntakritiikkiä, jolle onkin hauskaa naureskella hahmojen omien edesottamusten ohella. Irvistelyn kohteiksi joutuvat erityisesti yhteiskuntaluokat, seurapiirielämän säännöt sekä erilaiset ihmistyypit. Piikittely ei ole kuitenkaan haudanvakavaa, vaan se tapahtuu pilke silmäkulmassa.

Austen on onnistunut luomaan suuren määrän kiehtovia henkilöhahmoja romaaniinsa. Muistin suurimman osan heistä, mutta silti minusta tuntui kuin olisin tutustunut heihin ensimmäistä kertaa - niin vahvoja tunnereaktioita he minussa herättivät. Osaan hahmoista miellyin, joihinkin jopa rakastuin, kun taas jotkut heistä naurattivat, ärsyttivät tai inhottivat minua. Suosikkini ovat samat kuin ensimmäiselläkin lukukerralla: Elizabeth, Jane, herra Bennet sekä herrat Bingley ja Darcy. Kukin heistä on omanlaisensa persoona ja samastuinkin heihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kerrassaan hurmaava hyvän mielen romaani, jota lukiessa sain nauraa makeasti sekä jännittää hahmojen puolesta. Austenin klassikko nosti jälleen hymyn huulilleni ja piristää synkempääkin päivää. Oli ihanaa palata yhden teinivuosieni suosikin pariin - pitäisi varmaankin aloittaa projekti Austenin muidenkin romaanien uudelleen lukemiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo:

©Hande

Katsoin BBC:n kuuluisan minisarjan vuodelta 1995 pian sen jälkeen, kun olin lukenut Austenin
romaanin ensimmäisen kerran. Olen palannut sarjan pariin muutaman kerran sen jälkeenkin, mutta edellisestä kerrasta on sen verran monta vuotta aikaa, että oli syytäkin katsoa se uudestaan.

Filmatisointi on erittäin uskollinen alkuperäisteokselle, mikä on erinomainen asia - minulle on aina erityisen tärkeää, että elokuva- tai televisiosarjaversiot romaaneista noudattavat alkuperäistä juonta mahdollisimman tarkasti. Tekijät ovat selkeästi nähneet myös suuresti vaivaa löytääkseen sopivia rakennuksia, tehdäkseen aikakauden sekä hahmojen yhteiskuntaluokan huomioivia pukuja, ja taatakseen hahmojen puhuvan ja käyttäytyvän kuvailtavan aikakauden tapojen mukaisesti.

Musiikki-ihmisenä kiinnitän myös erityistä huomiota elokuvien sekä tv-sarjojen musiikkiin, etenkin kun kyseessä on historiallinen draama. Tämäkin asia on huomiotu filmatisoinnissa hyvin ja minisarjassa kuullaan paljon musiikkia, joka oli suosittua 1700-1800-lukujen vaihteessa. Musiikki esitetään myös soittimilla, jotka aikakaudella ovat olleet olemassa ja tekijät ovat huomioineet sen, että monissa instrumenteissa valmistusmateriaalit ovat olleet erilaisia kuin nykypäivänä - en tosin tiedä sen tarkemmin, onko käytössä olleiden soittimien osat valmistettu aikakaudelle tyypillisistä materiaaleista, vai onko soittimet vain viritetty eri tavalla, jotta sointi olisi oikea. Myös Carl Davisin sarjaa varten säveltämä musiikki sopii sarjan tunnelmaan ja ajankohtaan hyvin.

Roolitus on mielestäni erittäin onnistunut: pidin kaikista keskeisiä hahmoja esittäneistä näyttelijöistä, sillä he sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Jennifer Ehlestä Elizabethina, Susannah Harkerista Janena, David Bamberista herra Collinsina, Crispin Bonham-Carterista herra Bingleynä, Barbara Leigh-Huntista lady Catherine de Bourghina sekä tietenkin Colin Firthistä herra Darcyna - minun on tunnustettava, että kuulun Firthin Darcyn perään haikailijoihin. Erikseen minun on vielä mainittava Benjamin Whitrow sekä Alison Steadman herra ja rouva Bennetinä - he ovat aivan täydellisiä rooleissaan, kuin kirjan sivuilta kaapattuja!

Kaiken kaikkiaan Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarja on onnistunut filmatisointi Austenin rakastetusta klassikosta: nautin sen katselemisesta yhtä paljon kuin kirjan lukemisesta. Innostuin tämän myötä myös muista Austen-romaaninen filmatisoinneista, joita katsoin paljon kirjojen lukemisen ohella. Tahdon palata todennäköisesti niidenkin pariin jossakin vaiheessa.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

©Hande

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Otava 2007

Koirankynnen leikkaaja on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta koskaan ei ole vaikuttanut olevan oikea hetki siihen tarttumiselle. Olen päättänyt lukea tänä vuonna enemmän kotimaista kirjallisuutta, joten halusin sisällyttää suomalaista lukemistoa myös ystävänpäivän lukumaratoniin. Ajattelin silloin olevan sopiva hetki Huovisen klassikon lukemiselle ja lainasin sen vanhemmiltani.

Romaani kertoo Mertsi Vepsäläisestä, joka on saanut jatkosodassa luodin osuman päähänsä. Haavoittuminen on vaikuttanut miehen terveyteen niin, ettei hän kykene kovin raskaaseen työhön - on vamma vaikuttanut hänen luonteenlaatuunsakin. Sattumalta Mertsin mieleen kehittyy haave: hän haluaa auttaa työtoverinsa koiraa leikkaamalla tätä vaivaavat kannukset. Kirja kuvaa Mertsin vaiheita ja samalla sodasta toipuvaa Suomea.

Mertsi on hyvin sympaattinen hahmo, ja hän voitti minut puolellensa alusta alkaen. Hän on kyllä taantunut vammansa takia puolikuntoiseksi, mutta tyhmä hän ei missään tapauksessa ole. Oli sydäntäsärkevää lukea häntä suuresti vaivaavista päänsäryistä ja muistinmenetyksistä sekä siitä, kuinka hän kykenee ansaitsemaan elantonsa vain muiden hyväntahtoisuuden varassa. Ajoittain oudon käytöksen sekä lukuisten vaivojen synnyttämän verhon takaa paljastuu kuitenkin mahtava ja hyväsydäminen persoona, jonka vaiheissa myötäelin vahvasti mukana.

Pakkanen tuoksui puhtaalta kuin vastapesty lakana, kuin näädän päistärkarva, kuin auringossa säkenöivä lumi.

Teoksen kerronta on korutonta ja sisältää paljon tuokiokuvausta - tarina etenee turhia hötkyilemättä, ja se sopii romaanin tunnelmaan erinomaisesti. Kun Huovinen kuvailee lähes neljänkymmenen asteen pakkassäätä Kainuussa, ei tee lainkaan mieli kiirehtiä, sillä ilma tuntui kylmenevän ympärilläni, vaikka olinkin lukemassa sisätiloissa. Teksti tuntuu yksinkertaiselta, mutta on samaan aikaan yksityiskohtaista, paljonpuhuvaa sekä koskettavaa. Sanat tuntuvat soljuvan eteenpäin jättäen kuitenkin mieleeni syvän jäljen. Kerronta sisältää myös ristiriitaisuuksia, jotka luovat kiintoisan kontrastin: romaanissa kuvaillaan pula-ajan ankeutta sekä savottatyön rankkuutta, mutta toisaalta se sisältää maalailevaa, kauniiden talvimaisemien sekä ihmisten pienien, mutta sitäkin merkittävämpien hyvien tekojen kuvailua.

Pidin kirjasta paljon, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua tyystin mukaansa. Jouduin pohtimaan pidemmän aikaa, mikä aiheutti tämän tuntemuksen, mutta lopulta tajusin syyksi lievän etäisyyden tunteen. Teoksen henkilöhahmoiihin ei saanut erityisen vahvaa kosketuspintaa - jopa Mertsi jää jonkin verran etäälle, vaikka kiinnyinkin häneen. Olisin kaivannut hieman lisää syvyyttä osaan kirjan henkilöistä, etteivät he olisi jääneet hahmoiksi, joista en onnistunut muodostamaan minkäänlaista mielipidettä.

Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että vielä oltiin hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin.

Koirankynnen leikkaaja on mukavan verkkaisesti etenevä, mutta hyvin tarkkanäköinen tarina sotainvalidien asemasta sekä savottatyöläisten elämästä pula-ajan Suomessa. Romaanissa kuvaillaan elämän karuutta, mutta se on silti omalla tavallaan hyvin kaunis kertomus - lempeän melankolinen. Teos sai minut kiinnostumaan Huovisen muustakin tuotannosta ja tulen varmasti tutustumaan hänen muihinkin töihinsä tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Hermann Hesse: Arosusi

©Hande

Hermann Hesse: Arosusi

WSOY 1988

Läpi historian-haasteen sekä koko vuoden 2016 loppurutistukseksi päätyi Hermann Hessen klassikkoteos, jonka valitsin luettavakseni vuosia sitten saamieni suosituksien ansiosta. Kirjassa pohditaan ihmisluonnetta fiktiivisen päähenkilön, Harry Hallerin, kautta - enempää en viitsi juonesta paljastaa, etten pilaisi muiden lukukokemusta.

Olin varautunut siihen, että romaani saattaisi olla turhan korkealentoinen makuuni. Yllätyinkin kovasti, kun tajusin pysyväni tarinan kärryillä erinomaisesti alusta loppuun. Kirjan maailma voi tuntua ajoittain oudolta, mutta silti koin sen jollakin tapaa omakseni. Samastui melko paljon Harry Halleriin, sillä ymmärsin monia hänen kokemistaan tuntemuksista.

"Useimmat ihmiset eivät halua uida ennen kuin se taidon osaavat." Eikö olekin sukkelaa? Tietenkään he eivät tahdo uida! Heidäthän on luotu elämään maalla eikä vedessä. Ja tietenkään he eivät tahdo ajatella; heidäthän on luotu elämään eikä ajattelemaan! Niin, ja se ken ajattelee ja kelle ajatteleminen on tärkeintä kaikesta, voi tosin päästä siinä myös pitkällekin, mutta hän on joka tapauksessa vaihtanut maankamaran veteen ja ennen pitkää hän hukkuu.

Hesse viittaa teoksessaan moniin henkilöihin ja erilaisiin teoksiin: itselleni tuttuja olivat muun muassa Nietzsche, Don Quijote, Händel ja Mozart. Kirjassa on varmasti myös alluusioita, joita en tajunnut, mutta se ei vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti. Lisäksi rakastuin moniin kirjan sitaatteihin, jotka pukivat sanoiksi ihmisluonteen oikkuja sekä elämää ylipäätään. Nostan hattua teoksen suomentaneell Eeva-Liisa Mannerille, sillä hänen ansiostaan Hessen sanat tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luin romaania saksan sijaan suomeksi. Teksti oli muutenkin mielestäni sujuvaa ja toimivaa.

Teos sisältää paljon pohdintaa, mikä sopii minulle täydellisesti - olen varsinainen pohdiskelijaluonne, joka miettii kaikkea mahdollista. Tarinassa on mukana lukuisia teorioita ja maailmankatsomuksia, joista olin montaa mieltä, mutta romaanin yhtenäisen perusidean elämästä allekirjoitan täysin.

Teidän pitää oppia kuuntelemaan elämän pirullista radiomusiikkia, rakastamaan sen takana piilevää henkeä ja nauramaan kaikelle muulle.

Kirjan kieli on ikään kuin tajunnanvirtaa, vaikka sisältääkin selkeän punaisen langan. Kuitenkaan en voinut olla varma, mikä kaikki tarinassa on totta ja mikä harhaa - tosin, mieleeni juolahti samalla kysymys: onko sillä edes väliä? Arosusi on ajatuksia herättävä kirja, joka tuntui minusta oudon tutulta ja kotoisalta - aivan kuin Hesse olisi tutkinut ajatuksiani ja kirjannut niitä paperille. Romaani teki minuun suuren vaikutuksen ja palaan varmasti Hessen tuotannon pariin tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮  

Charles Dickens: Joululaulu

©Hande

Charles Dickens: Joululaulu

Basam Books 2001

Olen lukenut elämäni aikana kaksi Charles Dickensin teosta: Oliver Twistin ja Suuria odotuksia. Joululaulu on ollut minulle kuitenkin tuttu lukuisten filmatisointien myötä. Päätin joulun alla sivistää itseäni ja lukea vihdoinkin alkuperäiversion.

Rahanlainaaja Ebenezer Scrooge inhoaa muita ihmisiä ja vihaa joulua, joka on täyttä humpuukia - hänen omia sanojaan lainatakseni. Mies kokee elämänsä järkytyksen, kun hänen vuosia sitten kuolleen yhtiökumppaninsa haamu vierailee hänen kotonaan ja ilmoitta Scroogen tapaavan muitakin vieraita henkimaailmasta tekojensa tähden. Voiko saita ja kyyninen mies pelastaa sielunsa?

Vaikka siitä on monta vuotta, kun olen lukenut Dickensiä viimeksi, minulle tuli kotoisa tuntemus Joululaulua lukiessani. Kirjailijan tyyli on veikeää ja vakavaa yhtä aikaa, ja muistin sen hyvin häneltä aiemmin lukemistani teoksista. Minusta on myös kiehtovaa, miten Dickens onnistuu luomaan lyhyen kertomuksen aikana jännittyneen ilmapiirin - vaikka tarina oli minulle filmatisointien kautta tuttu, se imaisi minut mukaansa kuin jokin uusi elämys.

En osannut aavistaa etukäteen, että kirja kävisi vahvasti tunteisiini, mutta niin siinä vain kävi. Onnistuin kiintymään moneen teoksen henkilöhahmoista, vaikka se onkin vain reilu sata sivua pitkä. Siitä huolimatta minulle tuli minulle tyytyväinen olo hahmojen suhteen: en jäänyt kaipaamaan jatkoselvityksiä tai mitään muuta lisäystä tarinaan, sillä se on hyvä ja eheä juuri sellaisenaan.

Joululaulu on ihana, hyvän mielen tarina - erittäin sopivaa lukemista joulupyhiksi. Minulle iski myös himo lukea lisää Dickensiä. Kenties tartun ensi vuonna uudestaan Oliver Twistiin - olin 10-vuotias, kun viimeksi luin sen.

Arvosana: ✮✮✮✮✮ 

Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I osa

©Hande

Miguel de Cervantes Saavedra: Don Quijote I osa

WSOY 2005

Aloitin Don Quijoten lukemisen jo puoli vuotta sitten. Se ei kuitenkaan ole kirja, joka ahmaistaan yhdeltä istumalta - kaipasin hyvin usein jotain muuta luettavaa, minkä vuoksi sain Murheellisen hahmon ritarista kertovan romaanin päätökseen vasta joulukuussa.

Teos kertoo hidalgo Don Quijotesta, jonka pää on mennyt sekaisin liiallisesta ritariromaanien lukemisesta. Hän päättää lähteä kotoaan ryhtyäkseen itsekin vaeltavaksi ritariksi. Mies saa aseenkantajakseen paikallisen talonpojan, Sancho Panzan ja yhdessä he joutuvat mitä eriskummallisimpiin kommelluksiin.

Cervantesin klassikko oli hauskaa luettavaa: se parodioi ritariromaaneja häpeilemättä ja kommellukset, joihin Don Quijote aseenkantajineen joutuu, ovat erittäin surkuhupaisia. Rivien välistä olin havaitsevinani myös yhteiskuntakritiikkiä. Nautin erityisen kovasti piikeistä, jotka liittyivät niin sanotun oikeanlaisen kirjallisuuden määrittämiseen.

- Herra tuomioherra, - lausui nyt kirkkoherra - teidän tässä mainitsemanne seikka nostaa mieleeni vanhaa kaunaa, jota tunnen nykyisin suosittuja näytelmiä kohtaan aivan samassa määrässä kuin ritariromaaneja kohtaan, sillä sen sijaan, että näytelmän tulisi, kuten Cicero sanoo, olla inhimillisen elämän peili, tapojen esikuva ja totuuden kuvastaja, nykyaikana esitetyt näytelmät ovat mielettömyyden peilejä, typeryyksien esikuvia ja irstauden kuvastelijoita. Mitä suurempaa järjettömyyttä voisikaan esiintyä alalla, jota nyt käsittelemme, kuin se, että ensimmäisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämölle kapalolapsi, joka toisessa näytöksessä astuu näkyviin parrakkaana miehenä?

Sain naureskella monille kirjan kohtauksille, mutta lukemistani hidastivat tuskallisen pitkät kappaleet sekä omaan makuuni liiallinen jaarittelu. Tiedostan, että hahmojen harrastamat muodollisen keskustelun monimutkaiset sanaparret ovat todennäköisesti tyylikeino, mutta se tuntui siitä huolimattasen verran puuduttavalta, että tartuin välillä herkästi muihin teoksiin jättäen Don Quijoten tauolle.

Kielellisten kompastuskivien seasta oli kiintoisaa huomata, miten paljon romaani muistuttaa nykyaikaista kirjallisuutta: esimerkiksi Sancho Panza oli selkeästi koominen apuri, jollaiseen törmää nykyisin usein, etenkin elokuvissa. Lisäksi kirjassa huomaa renessanssin aikana tapahtuneen selkeän muutoksen keskiaikaiseen kirjallisuuteen verratuna, sillä tarina on hyvin maallinen, kun taas keskiajalla tuotettiin enimmäkseen hengellisiä tekstejä.

Don Quijote oli hauska ja kiintoisa romaani, vaikkakin kappalejakojen raskaus sekä hahmojen usein harrastama jaarittelu söivätkin ajoittain lukuintoani. Tästä huolimatta aion lukea myös jatko-osan Murheellisen hahmon ritarin seikkailuille - tosin en aio tarttua siihen aivan lähiaikoina.

Arvosana: ✮✮✮½