DEKKARIVIIKKO - Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

©Hande

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Gummerus 2010

No niin, nyt olen edennyt dekkariviikossa siihen pisteeseen, jossa kirjoitan lukemistani, genreen sopivista romaaneista. Kuten suurin osa omistamistani kirjoidys, tämäkin on päätynyt haltuuni vuosia sitten jostakin alennusmyynnistä. Parantumaton kirjahamsteri kun olen, se jäi pitkäksi aikaa lojumaan hyllyni täytteeksi, kunnes valitsin sen tammikuussa osaksi #hyllynlämmittäjä-lukuhaastetta. Olin aloittanut monen muun haasteeseen valitsemani kirjan lukemista, kunnes tajusin puolitoista viikkoa sitten, että voisin lukea Schenkelin romaanin dekkariviikkoa varten. Muut keskeneräiset teokset saivat siis jäädä.

Hiljaisen kylän tapahtumat sijoittuvat Einhausen-nimiseen saksalaiskylään vuonna 1955. Syrjäisen Tannöd-maatilan asukkaat löytyvät julmasti murhattuina. Teos koostuu kylän asukkaiden todistajanlausunnoista, joiden pohjalta kokonaiskuva tapahtuneesta alkaa pikkuhiljaa rakentua. Syyllinen veritekoon on selvitettävä puheenvuoroista löytyvien vihjeiden avulla.

Tuollainen talo, tuollainen tila, ei, sinne en tahtoisi tulla edes haudatuksi, minä vielä ajattelin. Minua oikein värisytti.

Teoksen kerrontatyyli on hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin rikoskirjallisuudessa: dialogia ei teoksesta löydy ollenkaan, poliisitutkintaa ei kuvailla lainkaan ja todistajanlausuntojen rinnalla on ainoastaan silloin tällöin kaikkitietävä kertoja. Tämä päästi minut lähemmäs poliisin selvitystyötä kuin kenties koskaan aiemmin. Kukaan ei ole auttamassa, vaan lukijan on pyrittävä selvittämään ratkaisu yksin. 

Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista oli tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.

Pidin kerronnan lisäksi murhamysteerin sijoittamisesta 1950-luvun Saksaan: henkilöhahmojen asennemaailmoista heijastuvat toisaalta toisen maailmansodan tapahtumien kaiut, toisaalta halu unohtaa koetut nöyryytykset. Yhdistelmä pysähtyneisyyttä ja elämän väistämätöntä jatkumista luo kiehtovat puitteet rikokselle ja sen selvittämiselle. Myös pienen kyläyhteisön sulkeutuneisuus suurine juorukoneistoineen luo hyytävää tunnelmaa.

Kuolleistahan ei pitäisi puhua pahaa, siksi minä en mielelläni kuolleista puhukaan. Tiedättekö, kun eletään tällaisessa pienessä kylässä. Jokainen juoru ja huhu kiertää, ja silloin on parasta ettei puhu paljon.

Schenkel onnistuu pitämään lukijan otteessaan alusta loppuun: mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä uteliaammaksi totuutta kohtaan tulee. Samalla kuitenkin empii, sillä ei ole varma, haluaako sittenkään tietää, mitä salaisuuksien verhojen takaa paljastuu. Kehittelin toinen toistaan mutkikkaampia teorioita tapahtumien kulusta sekä murhaajan henkilöllisyydestä ja motiivista. Olin melko varma syyllisestä jo puolessavälissä kirjaa, mutta alati tiivistyvä jännitys sekä yksityiskohtien paljastuminen pitivät minua varpaillani aivan viimeisille sivuille asti.

Hiljainen kylä on kiehtova, mukaansatempaava ja juuri sopivalla tavalla hyytävä romaani. Ovela näkökulmakerronnan käyttäminen pitää mielenkiintoa yllä sekä saa epäilemään omia päätelmiä - jokainenhan kertoo vain oman versionsa tapahtumien kulusta. Schenkelin esikoisromaani teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion lukea kaksi muutakin kirjaa, jotka häneltä omistan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Dekkari sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: kirjan nimessä on adjektiivi.

Markus Zusak: Kirjavaras

©Hande

Markus Zusak: Kirjavaras

Otava 2008

Ensin värit.

Sitten ihmiset.

Sillä tavoin minä yleensä asiat näen.

Tai ainakin yritän.  

Tiesin heti, kun päätin viime vuoden alussa ottaa osaa Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen, että palaisin Markus Zusakin Kirjavarkaan pariin. Löysin teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2009 ja aloitettuani lukemisen jäin auttamattomasti koukkuun. Kirja on innoittanut minua suosittelemaan sitä lähes kaikille kohtaamilleni ihmisille, kirjoittamaan siihen liittyvän äidinkielen tutkielman lukiossa sekä lukemaan teoksen useaan otteeseen, nyt neljännen kerran.

Niin, hän palaa mieleeni usein, ja yhdessä valtavan monista taskuistani olen säilyttänyt hänen tarinansa kertoakseni sen uudestaan. Se on yksi lukuisista joita pidän mukanani, niistä joista jokainen on omalla tavallaan ainutlaatuinen. Jokainen on yritys - huikean mielikuvituksellinen yritys - todistaa minulle, että te ja inhimillinen olemassaolonne olette sen arvoisia. 

Tässä se on. Yksi harvoista.

Kirjavaras.

Kirjavaras kertoo kymmenvuotiaasta saksalaistytöstä, Liesel Memingeristä, joka lähetetään pikkuveljensä kanssa sijaisperheeseen, koska heidän äitinsä ei kykene enää tarjoamaan heille turvaa poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Veli kuolee kuitenkin junamatkan aikana jättäen Lieselin aivan yksin. Uusi elämä sijaisvanhempien luona vaatii totuttelua, eikä tilannetta helpota toisen maailmansodan syttyminen. Liesel tulee löytämään kuitenkin kirjat ja sanojen mahdin, ja siinä samassa toivon pilkahduksen synkän aikakauden keskellä.

Tarina on hyvin kiehtova, sillä se kertoo elämästä (ja kuolemasta) natsi-Saksassa lapsen näkökulmasta. Lieselillä on "vaarallisen väriset silmät", mutta hän on autuaan tietämätön maan poliittisesta tilanteesta, vaikka se on vaikuttanut merkittävästi hänenkin elämäänsä. Pikkuhiljaa ruma totuus alkaa valjeta tytöllekin, mutta kaikesta sodan raadollisuudesta huolimatta elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Hämmästyttävää mihin kaikkeen ihmiset pystyvät, vaikka heidän kasvoillaan virtaa puroja ja he kompuroivat eteenpäin yskien ja etsien ja löytäen.

Zusak on onnistunut luomaan romaaniinsa monia hahmoja, joihin kiinnyin syvästi. He ovat kiinnostavia, suorastaan ihania, ja jossain vaiheessa huomasin kokemieni tuntemusten olevan samoja kuin minulle tärkeiden kirjan hahmojen. Erilaisen näkökulman lisäksi nämä ihmiset vaiheineen saivat minut kiinnostumaan ja innostumaan tästä tarinasta, joka käsittelee lähestulkoon loppuun kulutettua aihetta. Sen traagisuudesta huolimatta minulla on ajoittain vaarana saada siitä yliannostus, mutta tämän kirjan kohdalla sellaista huolta ei ole.

Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän.

Kaikista eniten minua kiehtoo kuitenkin romaanin kertoja, joka on itse Kuolema. Zusak antaa tulkintansa kautta kyytiä kuoleman henkilöitymiin liittyville stereotypioille: hänen tulkintansa väistämättömästä elämäntapahtumasta persoonana on hyvin inhimillinen - käytännössä hän on väsynyt sielunkerääjä, joka yrittää selvitä suuresta työtaakastaan keskittymällä taivaan väreihin ja välttelemällä henkiin jääneitä ihmisiä vaihtelevalla menestyksellä. Kirjavarkaan Kuolema varasti sydämeni jo ensimmäisellä lukukerralla ja kiintymykseni vahvistuu sitä enemmän, mitä useammin palaan teoksen pariin.

Jopa kuolemalla on sydän.

Kirjavaras on mieleenpainuva teos, joka kestää hyvin aikaa. Se on saman-aikaisesti erittäin riipaiseva ja sydäntä lämmittävä tarina selviytymisestä, ystävyydestä sekä sanojen voimasta. Kirja muistuttaakin oivallisesti siitä, miten suuri vaikutus sanoilla on ihmisten elämään: niillä voi opettaa, satuttaa, ilahduttaa, manipuloida, viihdyttää, kontrolloida, antaa toivoa sekä tehdä historiaa.

Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Lisää vain vesi.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopi viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Jan Guillou: Sillanrakentajat

©Hande

Jan Guillou: Sillanrakentajat

Like 2011

Olen ostanut Sillanrakentajat aikapäiviä sitten jostakin alennusmyynnistä. Se on jäänyt kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä pelkäksi hyllyni täytteeksi ennen tätä kesää. Yöpöydän kirjat-blogin Niina on lanseerannut pari kuukautta sitten Pride-viikon lukutempauksen, jossa pyritään lukemaan kirjallisuutta, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin. Olen itse tällä hetkellä Dublinissa, joten asetin tavoitteekseni lukea edes yhden kirjan. Erään tutkimani kirjallisuuslistan mukaan Guilloun romaani sopii HBLT-teemaan, joten otin sen projektikseni ulkomaan matkastani huolimatta.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata-nimisen sarjan - ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Sen keskiössä ovat köyhän, norjalaisen kalastajaperheen isättömäksi jääneet pojat: Lauritz, Oscar ja Sverre. Aurinko pilkistää kuitenkin harmaiden pilvien lomasta, sillä eräs hyväntekeväisyysjärjestö päättää rahoittaa pojille insinöörikoulutuksen Dresdenissä, kun sen hallituksen jäsen huomaa heidän lahjakkuutensa. Järjestön toiveena on, että pojat palaisivat valmistuttuaan rakentamaan Norjan rautatietä, mutta lopulta vain yksi heistä suorittaa kunniavelkansa. Samalla seurataan aikakauden tapahtumia maailman eri kolkissa useamman henkilön näkökulmasta.

Työnjohto uskoi häneen, he olivat antaneet hänelle koko radan suurimman, vaarallisimman ja vaikeimman työn. Hän tekisi itselleen oikeutta, maksaisi velkansa. Sitten hän olisi vapaa. Sillasta tulisi hänen suurtekonsa, hänen vastineensa Medusan kaulan katkaisemiselle.

Guillou on nähnyt selkeästi vaivaa romaanin maailman henkiin herättämiseksi: teoksella on monta tapahtumapaikkaa - Norja, Saksa ja itäinen Afrikka - joiden kulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Kuten arvata saattaa, parikymmentä kirjassa käsiteltyä vuotta sisältävät kosolti historiallisia tapahtumia. Niitä käsitellään oivallisesti, puitteet ovat uskottavat ja pystyin kuvittelemaan mielessäni kaikki tarinan miljööt, tapahtumat ja ihmiset. Sain myös tietoa sellaisita aikakauden käännekohdista, joista en tiennyt entuudestaan mitään.

Romaanin lukuisat hahmot ovat inhimillisyydessään ja erilaisine taustoineen hyvin mielenkiintoisia. Henkilöiden moninaisuuden ansiosta tapahtumia oli helpompaa seurata ja käsitellä erilaisista näkökulmista ja hahmot, kuin myös heidän henkilökohtaiset vaiheensa heijastelevat hyvin 1900-luvun alun historiallisia käänteitä ja uusia ilmiöitä. He tuntuvat erittäin todellisilta, eikä kulunut kauan, kun huomasin kiintyneeni moneen heistä.

Minun ei tarvinnut lukea teosta kovin pitkälle, ennen kuin selvisi, miksi kirja löytyi HBLT-kirjallisuuden listalta: yksi tarinan hahmoista paljastuu homoseksuaaliksi, mutta jää asian paljastettuaan nopeasti paitsioon, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: tarinaa kerrotaan mainitsemani hahmon läheisten näkökulmasta, ja homoseksuaalisuushan on ollut tuohon aikaan peräti rikos. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön lähipiiriin kuuluvat eivät puhu asiasta lähestulkoon ollenkaan, koska häpeävät ja jopa halveksivat omaistaan tämän niin sanotun viallisuuden vuoksi. Kyseessä on siis täydellinen esimerkkikuvaus tuon ajan armottomasta asennoitumisesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sillanrakentajat on romaani, joka piti mielenkiintoani yllä alusta loppuun saakka. Kiinnostavat hahmot, laajat näkökulmat sekä huolellinen taustatyö saivat minut innostumaan sarjan seuraavistakin osista. Tulen lukemaan ne tulevaisuudessa aivan varmasti.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: sukutarina.