Miniarvioita ja väliaikatietoja

Ei mennytkään kaikki aivan, kuten Strömsössä. Olen voinut jo paljon paremmin, mutta lukeminen ei ole meinannut maistua. Olen lukenut tänä vuonna vain neljä kirjaa, joista yksi on ollut äänikirja, ja joista kaksi on luettu minulle ääneen. En ole koskaan elämäni aikana lukenut näin vähän, mutta minkäs teet. Tämän vuoksi blogikin on viettänyt aikeistani huolimatta hiljaiseloa. Minusta on tuntunut myös vaikealta kirjoittaa näistä muutamasta kirjasta, mutta yritän nyt tehdä lyhyet arviot niistä, jotta blogi saisi edes hiukan täytettä.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (Audible Audio 2015)

Koronapandemian vuoksi Potter-saagan ensimmäinen osa on ollut keväällä kuunneltavissa ilmaiseksi Stephen Fryn lukemana äänikirjana Audiblessa. Päätin hyödyntää tämän mahdollisuuden, sillä olen jo pitkään halunnut tietää, miten Fry tämän kirjasarjan lukee.

Olen lukenut romaanin varmaankin jo 20 kertaa elämäni aikana, mutta kyllä se edelleen vei mukanaan. Pidin kovasti Fryn äänestä, joka sopii täydellisesti kirjojen lukemiseen. Eläytyminen oli minusta myös sopivaa, ei liioiteltua tai liian minimalistista. Kuuntelisin sarjan loputkin osat mielelläni tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Jeph Loeb: Batman - The Long Halloween (DC Comics 1998)

Gothamia vainoaa sarjamurhaaja, joka nappaa uhrinsa vuoden juhlapyhien aikaan. Pakkaa sotkevat myös vallastaan kiinni pitävät mafiapomot sekä uusi uhka: kaupungin varjoista esiin luikertelevat superrikolliset.

Minusta sarjakuvan tarina oli mielenkiintoinen ja pidin kovasti sen dekkarimaisesta otteesta. Mieleeni tulivat noir-elokuvat sekä vanhat salapoliisiromaanit. Sarjakuva on pitkä, mutta piti hyvin otteessaan alusta loppuun asti ja onnistui myös yllättämään minut joissakin käänteissään.

Arvosana: ✮✮✮✮

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus 2015)

Tämä kirja päätyi lukemistooni sattumalta, sillä tämä on toinen niistä kirjoista, jotka minulle luettiin ääneen. Vaikka teos on jo Fjällbacka-sarjan yhdeksäs osa, olen tiennyt hahmoista sen verran, että pysyin heidän vaiheistaan hyvin kärryillä. Talviyönä tapahtuva onnettomuus johdattaa poliisit tutkimaan tarkemmin eri paikkakunnilla kadonneiden nuorten tyttöjen tapauksia - voisivatko katoamiset olla saman henkilön tekosia?

Kirjan mysteeri oli todella koukuttava: mieleni vilisi koko ajan erilaisia teorioita. Onnistuin osumaan joissakin kohdissa oikeaan jo melko varhain, mutta erilaiset käänteet pitivät minut koko ajan varpaillani, enkä uskaltanut suurimman osan ajasta olla satavarma, olivatko teoriani oikeita. Minulle ei ole myöskään luettu kirjoja ääneen sitten lapsuusvuosieni, joten tämä oli mielenkiintoinen ja yhteisöllinen kokemus. Oli hauskaa, kun pystyi keskustelemaan tarinasta toisen kanssa reaaliajassa.

Arvosana: ✮✮✮✮

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä (Otava 2015)

Myös tämä kirja luettiin minulle ääneen. Hyppäsin kelkkaan taas kesken sarjan, mutta tiedän tarpeeksi sarjan ensimmäisestä osasta, ettei tuntunut oudolta aloittaa kokemus toisesta osasta. Romaani sijoittuu vuoden 1921 Helsinkiin, ja päähenkilö on sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka vapaa-aikanaan ratkoo rikoksia. Tässä teoksessa Björk selvittelee vanhan naisen kuolemaa, jota virkavalta pitää sydänkohtauksena. Myöhemmin paljastuu kuitenkin myös toinen kuolemantapaus, joka saattaa myös edellisen tapauksen erilaiseen valoon.

Fiktiiviset hahmot koituvat kohtalokseni: menin ja ihastuin nimittäin Björkiin. Hahmo on todella kiehtova, älykäs ja hurmaava. Nautin myös romaanin miljööstä ja tarkasta ajankuvauksesta - oli hauska seurata, millaista elämä on ollut kotikaupungissani noin sata vuotta sitten. Teos toi mieleeni Sherlock Holmes -tarinat ja tarinan arvoitus oli kiehtova.

Arvosana: ✮✮✮✮

Viimekertaisesta erheestäni oppineena en uskalla luvata mitään blogini aktivoitumisesta. Pyrin kuitenkin tästä lähin kirjoittamaan kokonaisia tekstejä, jos vain saan jonkun teoksen luetuksi. Toivon myös, että lukuintoni palaisi.

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

©Hande

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Otava 2018

Sain mahdollisuuden lukea tämän teoksen ennen sen julkaisua ja tartuin tilaisuuteen innolla - kiitos kustantamolle. Kiinnostuin teoksesta, koska sen sanottiin miellyttävän Jane Austenin ystäviä. Olen kertonut jo aiemmin lukeneeni kaikki Austenin romaanit ja historian kiinnostavan minua muutenkin, joten en voinut vastustaa kiusausta lukea 1870-luvun Suomeen sijoittuvaa teosta.

Adele Wilenius on 19-vuotias paronin tytär, joka matkustaa Turkuun aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Koulutuksensa ajan hän asuu sukulaisensa, kreivi Gyllenfredin luona ja tuo residenssiin uutta eloa eloisalla luonteellaan sekä valtavirrasta poikkeavine mielipiteineen. Adele tutustuu ajan mittaan kahteen neitoon, tukholmalaiseen Margarethaan ja porvaritaustaiseen Beatriceen. Tytöt päätyvät monenmoisiin kommelluksiin - ja yrittävät siinä samassa tehdä hyvät naimakaupat.

"Etkö pelkää että sinua pidetään liian lukeneena kun tiedät noin paljon?" Margaretha värisi. "Joku voi luulla, että olet sinisukka." "Mutta sehän olisi hänen ongelmansa eikä minun, eikö totta?" kuului tyyni vastaus. "Papa sanoo, että naistenkin aivot ovat käyttöä varten."

Kultaportin kaunottaria on verrattu Jane Austenin ja Kaari Utrion teoksiin. Utriolta olen lukenut vain yhden romaanin vuosia sitten, joten olen jäävi sanomaan siitä mitään, mutta Medbergin teos muistutti hieman tunnelmaltaan ja kaavaltaan Austenin tuotantoa. Romaani oli kuitenkin omanlaisensa, vaikka Medberg oli selvästi ottanut vaikutteita muun muassa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

Tarinan kaava oli minulle entuudestaan jo hyvin tuttu, joten lopputulosta ei ollut vaikea arvata. Silloin on tärkeää, että päätökseen johtavat käänteet ovat mielenkiintoisia, ja Kultaportin kaunottaret onnistuu siinä: romaanissa kuvaillaan oman historian tietämykseni perusteella osuvasti tarinan aikakauden seurapiirielämää ja kertomuksen päähenkilöt ovat mielenkiintoisia. Pidin myös kovasti siitä, miten monet teoksen hahmoista kyseenalaistivat aikakautensa asenteita naisia kohtaan - tosin välillä minulle tuli tunne, että asiaa tungettiin väen vängällä naamalleni julistaen: "näettehän varmasti, että tämä kirja on feministinen". Teoksesta löytyy kyllä feministisiä piirteitä, joista pidän, mutta loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, löytävätkö teoksen sankarittaret itselleen aviomiehet, vaikkakin myötämieliset vaimojensa mahdollista työntekoa tai opiskelua kohtaan.

Nautin suuresti romaanin ajankuvasta ja sen uskottavuudesta: yksityiskohtaiset kuvaukset kulttuurista, ruoasta, muodista, yläluokan elämästä, naisten koulutuksesta, luokkaerojen vaikutuksesta ihmisten välisiin kanssakäymisiin sekä ylimystön muodollisen etäisistä suhteista jopa lähisukulaisiinsa loivat 1870-luvun Turun silmieni eteen, aivan kuin olisin ollut itse paikalla todistamassa teoksen tapahtumia. Samanaikaisesti oli virkistävää, että teoksessa oli hahmoja, jotka kapinoivat joitakin aikakauden tapoja vastaan pysäyttäen muitakin ajattelemaan, onko senhetkinen asennemaailma sittenkään paras mahdollinen.

Ajankuvan lisäksi pidin kovasti siitä, miten hahmot kehittyivät tarinan edetessä. He olivat inhimillisiä puutteineen ja vahvuuksineen, eivätkä tapahtumat kehittyneet kuin taikaiskusta, vaan niiden annettiin kypsyä rauhassa. Vaikka nämä kehityssuunnat olivatkin etukäteen arvattavissa, päähenkilöiden vaiheet kiinnostivat sen verran paljon, ettei se häirinnyt lukukokemusta. Ajoittain kerronta sai kuitenkin harlekiiniromaanien maailmaa muistuttavia piirteitä, kun naisten kaunista ulkomuotoa tai miesten lihaksikkaita käsivarsia tarkkailtiin yksityiskohtaisesti sen verran usein, että asia alkoi ajoittaisesta koomisuudestaan huolimatta jopa ärsyttää. Vähemmällä julistamisella yksityiskohdat olisivat olleet toimivampia - ovathan teoksen päähenkilöt myöhäisteini-iässä, vaikkei kyseistä käsitettä ollut olemassa vielä 1870-luvulla.

Kultaportin kaunottaret on hyvän mielen kirja, jonka miljöön ja hahmojen parissa viihtyi hyvin - romaani on täydellistä luettavaa raskaiden aiheiden jälkeen. Jään odottamaan mielenkiinnolla Medbergin kirjailijan uran kehittymistä. Suosittelen kirjaa ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet historiasta ja nauttivat kevyemmästä kirjallisuudesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 11: kirjassa käy hyvin.

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

©Hande

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Aula & Co. 2016

Tässä se vihdoinkin on: viimeinen vuonna 2017 luettu kirja. Virallisesti ollaan jo kevään puolella, mutta maisemat ovat vielä sen verran lumiset, ettei tästä teoksesta kirjoittaminen maaliskuussa tunnu tänä vuonna niin koomiselta. Matt Haigin jouluaiheinen kertomus oli kiehtonut minua jo melko pitkään, kiitos blogiyhteisön lukuisten arvioiden. Minulla ei ole tapana lukea teemaan sopivia kirjoja joulun alla, mutta viikon mittaisen Superlukumaratonin erityishaasteet saivat minut turvautumaan kirjastoon ja lainaamaan tämän joulukirjan.

Kirjan asetelma muistuttaa mielestäni jossain määrin Joulutarina-elokuvan vastaavaa: Poika nimeltä Joulussa nimittäin kerrotaan, miten köyhän puunhakkaaja-isänsä kanssa keskellä korpea asuvasta Nikolas-pojasta tulee joulupukki. Hänen isänsä lähtee pienen retkikunnan mukana tutkimusmatkalle paremman toimeentulon toivossa. Nikolasta tulee hoitamaan kamala Charlotta-täti, jonka julmuus saa pojan karkaamaan kotoa ja etsimään isäänsä kaukaa pohjoisesta.

Hän ymmärsi, että kauheat asiat - edes kaikkein kauheimmat asiat - eivät pysäyttäneet maailman menoa. Elämä jatkui.

Yllätyin saatuani aikoinaan tietää, että teos sijoittuu Suomeen: miljöinä on oikeita maamme paikkakuntia ja Nikolas päätyy tarinan edetessä Korvatunturille. On hauskaa huomata, että joku muukin kuin suomalainen tunnustaa tämän tosiseikan joulupukin asuinpaikasta - se nimittäin on totinen tosi. Tosin, kirja sisältää joitakin hullunkurisuuksia liittyen Suomen maantieteeseen ja geologiaan: Suomessa on vuori ja kirjasta löytyvässä kartassa osa paikkakunnista on aivan väärässä paikassa. Nämä seikat pistivät jonkin verran silmään, mutteivät häirinneet liikaa lukukokemusta.

Romaanissa oli aistittavissa roalddahlmainen tunnelma: tarina sisältää kosolti mustaa, ajoittain jopa makaaberia huumoria sekä niin absurdeja käänteitä, että välillä piti pysähtyä miettimään, mitä juuri äsken tuli oikein luettua. Teos seisoo kuitenkin vankasti omilla jaloillaan ja sisältää omaperäisiä piirteitä, sillä se yhdistelee häpeilemättä brittiläisiä sekä suomalaisia joulu- ja kansanperinteitä. Se tuntui ajoittain hyvin hassulta, koska tarina sijoittui Suomeen, mutta toisaalta se oli myös mielenkiintoista.

Poika nimeltä Joulu on yhdistelmä vakavuutta, huumoria sekä jouluista tunnelmaa. Chris Mouldin kuvitus tuo siihen hienon lisän ja se sopii tarinaan kuin nenä päähän. Vaikka teos sisältää joitakin epäloogisuuksia (ei, porojen selässä ei voi edelleenkään ratsastaa), nautin kirjan lukemisesta sekä sen tarjoamasta sanomasta. Se nimittäin opettaa, ettei mikään ole mahdotonta: on vain mahdollisuuksia, joita ei ole vielä ymmärtänyt.

Arvosana: ✮✮✮✮

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

©Hande

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

WSOY 2017

Mikset sinä halua palata kotiin ja aloittaa elämää minun kanssani? Sinäkö päätät vain kuolla, niinkö?

Tämän vuoden maaliskuussa WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat tiedottivat, että lokakuussa ilmestyy novellikokoelma, jossa Tuntemattoman sotilaan naishahmot pääsevät ääneen. Innostuin tiedosta suunnattomasti, sillä olen pohtinut siitä lähtien, kun luin Linnan klassikon ensimmäistä kertaa, millaisia ovat esimerkiksi Lyyti Rokka, Sirkka, Lahtisen äiti tai Vera Petroskoista. Heidän mahdollinen elämänsä ja suhtautumisensa Tuntemattoman keskeisiin hahmoihin on villinnyt mielikuvitustani jo kymmenen vuoden ajan, joten kirjallinen tuotos aiheesta on minulle varsinaista herkkua. Olen odotellutkin teosta kuin kuuta nousevaa ja pyysin siitä arvostelukappaleen heti sen ilmestyttyä - kiitokseni kustantajalle.

Onnellisethan ne unohtavat. Onnettomat muistavat kaiken.

Toinen tuntematon sai alkunsa viestintäkonsultti Kirsi Pihan ideasta: se kertoo naisista, jotka Tuntemattomassa sotilaassa jäävät sivuhenkilöiksi tai pelkiksi maininnoiksi kertojaäänen tai sotilaiden taholta. 22 kirjailijaa lähti projektiin mukaan ja kukin heistä kirjoitti valitsemastaan hahmosta. Kirjoittamassa mukana ovat olleet Hanna Weselius, Petri Tamminen, Niina Repo, Riikka Pulkkinen, Tapio Koivukari, Mooses Mentula, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo, Jenni Linturi, Katja Kettu, Laura Gustafsson, J-P Koskinen, Tommi Kinnunen, Mikko Kalajoki, Inka Nousiainen, Joel Haahtela, Taina Latvala, Laura Lähteenmäki, Venla Hiidensalo, Tuula-Liina Varis sekä Antti Heikkinen.

Hänen sotansa oli toisenlainen kuin muiden, eikä se koskaan päättyisi. Sellaisiin sotiin ei kuulunut rauhansopimuksia. Sormus oli siinä hänen kädessään ja se oli hänen sisällään, eikä menisi pois.

Kaikki novellit esitellään lainauksella Tuntemattomasta sotilaasta: ne auttavat lukijaa yhdistämään tarinan käsiteltävään henkilöön sekä antavat pieniä vihjeitä suunnasta, johon novelli mahdollisesti kuljettaa. Kertomusten päähenkilöinä on äitejä, vaimoja, siskoja, lottia, tuttavia ja jälkeläisiä, ja tarinoiden tapahtuma-ajat vaihtelevat 1910-luvulta aina nykypäivään asti. Myös tyylejä on yhtä monta kuin novellejakin: löytyy kaikkitietävää ja minäkertojaa, proosallisempaa ja lyyrisempää kerrontaa, haastattelua, lehtijuttua ja vaikka mitä. Yksien kansien välissä on niin paljon variaatiota, että sitä havahtuu ihmettelemään, mihin kaikkeen kirjallisuus taipuukaan.

Vaikka novellit ovat persoonallisia, kokonaisuus on yhtenäinen ja sopusointuinen. Kirjoittajat ovat nivoneet tekstejään yhteen, jos tietty hahmo on esiintynyt useammassa novellissa - kirjan tekijät ovat kertoneetkin, että ristiriitaisuuksien välttämiseksi neuvoteltiin ja tehtiin kompromisseja. Lisäksi tarinoiden järjestys kokoelmassa on tasapainoinen: novellit tuntuvat olevan juuri niillä paikoilla, joihin ne kuuluvatkin.

Tai miksei sitä voisi vaikka koettaa lentäjäksi hakeutua. Jotta saisi yli maanpiirin lentää, heinäisen helletuulen ajelemana. Eiköhän sellaista tointa joskus maailmassa naisillekin vielä tarjottaisi. Kukaties jo piankin.

Kokoelman lukeminen oli minulle tunteita herättävä matka: osa novelleista jäi minulle etäisiksi, mutta monet niistä imaisivat mukaansa jättäen mieleeni tunteiden myllerryksen. Koska kokoelmaa innoittanut teos on minulle tuttuakin tutumpi, tunteet olivat erityisen vahvoja ja osa novelleista riipaisikin oikein syvältä. Huomasin kiintyväni moniin tarinoiden naisista, jotka odottavat, surevat, haaveilevat, pelkäävät, iloitsevat ja jatkavat sinnikkäästi eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Mieleenpainuvimpia kokemuksia minulle tarjosivat Kesän 1939 poutapilvet, Juro ja Rukka, Jos siellä kumminki olis jotakin, Nuku nurmelle hyvälle, Sinun ikäisesi poika, Valepuku, Kyl Urho ain pärjää sekä Jauhot.

Liian myöhään moni asia valkeni ja välillä tuntui, ettei iloita voinut muutoin kuin muistoissa.

Novellit muistuttavat siitä, miten naiset pyörittivät kotirintamaa sillä aikaa, kun miehet sotivat siellä jossakin. Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoja on mukana, mutta tällä kertaa pieninä sivuhahmoina, mainintoina, muistoina tai kuvattuna jonkun toisen silmin - osat ovat siis vaihtuneet. Olipa kyseessä Linnan mielikuvituksesta syntyneet tai novellikokoelman kirjailijoiden itse keksimät naiset, he tuntuivat aidoilta ja uskoin heidän tarinoihinsa - etenkin, kun monissa novelleissa käsitellään myös visusti vaiettuja aiheita.

Kerttua riepovat lehtijutut, joissa kaatuneitten äitejä ja vaimoja ylistetään sankareina, jotka ovat antaneet uhrinsa isänmaan vapauden ja kristillisen uskon puolesta. Paskat! Kukaan äiti tai vaimo tai morsian tai sisar olisi sitä miestä antanut, jos olisi ollut jokin keino tapella vastaan. Kukaan ei voinut tuntea oloaan yleväksi semmoisesta menetyksestä.

Toinen tuntematon jätti jälkeensä haikean olon saatuani sen päätökseen. Nautin novellien lukuisista alluusioista innoittajateokseensa, eivätkä niiden tarjoamat uudet tarinat jääneet yhtään niitä huonommiksi. Olen lukenut vain muutaman mukana olleen kirjailijan tuotantoa aikaisemmin, mutta suurin osa novelleista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kiinnostuin monesta minulle uudesta tuttavuudesta. Toinen tuntematon on mahtava lisä Linnan klassikon rinnalle - se tuo minulle rakkaaseen tarinaan uusia tuulia ja kiehtovia tulkintoja. 

Sie, sie, sie.  

Aurinko sie olet. 

Ulkona on pilvessä.

Sie lämmität. 

Sie valaiset. 

Reisiä ei enää polta. 

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Novellikokoelma sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja.

DEKKARIVIIKKO - J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

©Hande

J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

Crime Time 2016

Löysin muutama kuukausi sitten kirjakaupan alelaarista tämän dekkarin ja kiinnostuin: olen lukenut Koskiselta aiemmin kaksi historiallista romaania, Ystäväni Rasputinin sekä Kuinka sydän pysäytetään - pidin molemmista kovasti, joten halusin kokeilla, mitä pitäisin Koskisen rikosromaanista. Nyt, kun olen päässyt pitkästä aikaa dekkareiden makuun, otin romaanin työn alle.

Tammikuun pimeä syli avaa Murhan vuosi-nimisen, 12-osaisen sarjan, jonka kolme ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet. Sarja kertoo Juho Tulikoskesta, josta tulee vastahakoisesti avustaja yksityisetsivänä työskentelevälle enolleen, Kalevi Arosuolle. Kaksikko selvittelee yhteistyössä Hämeenlinnan poliisivoimien kanssa Juhon isän kuolemaa, joka vaikuttaisi olevan murha.

Juho on perinteinen kotimaisen dekkarin päähenkilö: hän on tarinan minäkertoja, hän elää melko erakkomaista elämää, hänellä on vaikeuksia ihmissuhteiden muodostamisessa eivätkä miehen elämäntavat ole sieltä terveellisimmästä päästä, jos eivät nyt aivan turmiollisetkaan. Juhon eno muistuttaa taas kovasti Sherlock Holmesia yksityiskohtien kaipuineen, innostuksesta kiiltävine silmineen sekä kykyineen olla syömättä ja nukkumatta luonnottoman pitkiä aikoja - jopa ainakin yksi hänen lausahduksistaan on muunneltu versio eräästä Holmesin repliikistä. Arosuo ei kuitenkaan ollut onneksi vain Holmesin kopio, vaan löytyi hänestä omiakin piirteitä. En saanut hahmoista vielä erityisen paljon irti, mutta he herättivät mielenkiintoni.

Tässä jutussa ei kummittele kukaan muu kuin ex-rikosetsivä Arosuo. Miksi sinun pitää tehdä yksinkertaisinkin asia monimutkaiseksi? Tässä etsitään Johannes Tulikosken murhaajaa, ei mitään oopperan kummitusta.

Kirjan pituus on vajaat 250 sivua, mutta tarina tuntui siitä huolimatta etenevän niin verkkaisesti, että se alkoi ärsyttää: en jaksanut keskittyä lukemiseen yhtäjaksoisesti, vaan pidin useita taukoja. Lisäksi minulta meni viisi päivää teoksen päätökseen saattamiseen, vaikkei minulla ollut kiireitä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Ei lukeminen ollut minulle sentään yhtä tervanjuontia, muttei ollut myöskään miellyttävimpiä kokemuksiani, joistakin hauskoista ja kiinnostavista hetkistään huolimatta.

Tulikosken ja Arosuon tutkima rikos oli melko erikoinen: lähtöasetelma on hyvin perinteinen ja arvasin monet seikat etukäteen, mutta tutkimusten edetessä mysteeri alkoi saada piirteitä, joita en ollut osannut odottaa. Vastaan ei tullut sellaista shokkikäännettä kuin Annoin sinun mennä-romaanissa, mutta kaiken ilmenneen ansiosta tarina ei muuttunut minulle yhdentekeväksi.

Tammikuun pimeä syli herätti minussa kaksijakoisia ajatuksia: en jaksanut lukea kirjaa nopeasti ja tuntemukseni tarinaa kohtaan jäivät laimeiksi, mutta toisaalta hahmot sekä heidän taustansa alkoivat kiinostaa minua ja pidin Koskisen tavasta kirjoittaa - hänen helposti tunnistettava tyylinsä on tehnyt minuun vaikutuksen aikaisemmin kahdesti. Minun on kuitenkin myönnettävä, että pidän miehen historiallisista romaaneista enemmän, mutta aion kuitenkin antaa Murhan vuosi-sarjalle vielä mahdollisuuden ja lukea ainakin seuraavan osan.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Tammikuun pimeä syli sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Katja Kallio: Yön kantaja

©Hande

Katja Kallio: Yön kantaja

Otava 2017

Katja Kallio on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosikausia, mutten ole aiemmin lukenut yhtäkään hänen teoksistaan - ne eivät ole vaikuttaneet sellaisilta, jotka vetäisivät minua puoleensa. Tilanne muuttui kuitenkin maaliskuun Kirja vieköön-tapahtumassa, jossa kirjailija oli haastateltavana uusimman romaaninsa tiimoilta. Kiinnostuin kyseisestä teoksesta niin paljon, että ostin sen heti, kun se minulle oli mahdollista.

Amandan koko elämä taas oli luettavissa näistä papereista. Jokainen puute ja virhe ja harha-askel siitä lähtien kun hän oli syntynyt; hänen sisikuntansa väärät mitat ja kummalliset muodot ja väärät asennot.

Yön kantaja perustuu tositapahtumiin: se kertoo irtolaiselämää viettäneen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) vaiheista. Hän ei istunut aikakauden naisille asettamaan muottiin, minkä vuoksi hän joutui erilaisten vaiheiden jälkeen mielenvikaisten naisten säilytyspaikkana pidetylle Seilin saarelle - nuoren naisen diagnoosiksi oli julistettu epileptinen kuukautishulluus. Kallio oli tekemässä tutkimustyötä aivan toista työtä varten, kun hän törmäsi väitöskirjaan, jossa oli mukana Amandan potilaspaperit Seilin ajoilta. Niissä oli lyhyt maininta, että nuori nainen oli väittänyt lentäneensä kuumailmapallolentäjän jalkavaimona muun muassa Pariisiin, Lontooseen ja Hampuriin. Väitteen todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se herätti Kallion mielenkiinnon Amandaa kohtaan ja sai hänet kirjoittamaan tämän teoksen.

Tarina vei minut mennessään ensihetkistä alkaen - minä vain kääntelin sivuja malttamattomana, palaen halusta tietää lisää. Toisaalta kieli on niin hiottua ja kaunista, että välillä minun oli pakko jäädä makustelemaan jotakin lausetta ja pyöritellä sitä mielessäni. Kallio kuvailee ympäristöä sekä ihmismieliä niin yksityiskohtaisesti, että näin paikat silmieni edessä ja tunsin sulautuvani kuhunkin henkilöön - heidän ajatuksensa ja kokemuksensa muuttuivat omikseni.

Mutta ei hätää, ilta tulee, se tulee vaikka mitä tapahtuisi, joskus vielä, ja muuttaa kaiken vaaleanpunaiseksi malvaksi violetiksi ja lopulta, lopulta siniseksi, ja sitten voi kaikessa rauhassa muuttua siniseksi itsekin, ja jos nojautuu taaksepäin ei kaadu selälleen vaan jää kellumaan samaan paksuun musteeseen kuin kaikki muukin, lyhtypylväät, kavioiden kapse, talot ja patsaat ja puut.

Romaanin henkilöhahmot ovat realistisia ja kiehtovia. Luonnollisesti suurimman huomion vie Amanda, mutta teoksen muukin hahmokaarti sisältää herkullisia persoonia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita. En olisi osannut arvata tätä etukäteen, mutta samastuin hyvin vahvasti Amandaan - elämäni ei ole sentään ollut aivan yhtä rankkaa kuin hänen, mutta ymmärrän Amandan ulkopuolisuuden tunnetta ja haluttomuutta asettua yhteiskunnan ihmisille ylipäätään, mutta ennen kaikkea naisille määriteltyihin, rajoittaviin muotteihin.

Häntä epäilivät kaikki, papereita ei epäillyt kukaan. Kaikki uskoivat papereita.

Huonomaineisella Seilin saarella olot eivät ole olleet kovin hohdokkaat: hoitajat, joista harvalla oli alan koulutus, käyttäytyivät mielivaltaisesti, eikä ihmisen tarvinnut olla oikeasti mielisairas päätyäkseen saarelle säilöön. Jos nainen oli köyhä, riitti syyksi elinkautisen saamiseksi se, että oli yhteiskunnan mielestä vääränlainen - Amandankin potilastiedoissa ilmoitetaan, ettei hänen käytöksessään ole havaittu oireita minkäänlaisesta mielenvikaisuudesta. Romaanissa kuvaillaankin pysäyttävällä tavalla naisten kohtelua 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amandalle annettua diagnoosi on nykyihmisen näkökulmasta naurettava - kirjassa annetut tiedot viittaisivat aistiyliherkkyyteen, jota tuolloin pidettiin vain tottelemattomuutena. Myös muiden Seilissä olleiden naisten tarinat pistivät mietteliääksi ja minun teki mieli huutaa heidän kohtaamansa epäoikeudenmukaisen kohtelun vuoksi. Niin monia väärällä vuosisadalla eläneitä naisia...

Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.

Yön kantaja on kertakaikkisen liikuttava romaani. Kiinnyin moniin sen henkilöhahmoista, mutta erityisesti sydämeni vei Amanda - mahdoton nainen. Vaikka saamme tuskin koskaan tietää, mikä kaikki romaanista on totta, uskoin jokaisen sanan - kyllä tämä kaikki olisi voinut tapahtua. Tunsin kirjaa lukiessani paljon surua, mutta sen sivuilta heijastui myös valon pisaroita, jotka antoivat toivoa. Katja Kallion kuudes romaani oli säväyttävä lukukokemus, jota en voi enkä halua unohtaa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Valitsin kirjalle Helmet-lukuhaasteen kohdan 10: kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla

©Hande

May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla

Minerva 2008

Siitä on melkein kolme kuukautta, kun olen lukenut mitään #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, joten päätin pienentää valittujen kirjojen pinoa yhdellä. Minulla on samaan aikaan kesken kaksi paksumpaa teosta, minkä vuoksi valitsin ohuimman vaihtoehdon. En muista enää, milloin ja mistä olen tämän kirjan hankkinut, mutta se on todennäköisesti poimittu jonkun kaupan alelaarista monia vuosia sitten.

Talvisodan päiväkirja on, kuten nimestäkin voi päätellä, päiväkirja talvisodan ajalta. May-Bee Jacobson, myöhemmin Rautio (1923-2016) oli 16-vuotias helsinkiläinen sodan sytyttyä ja kirjoitti tuntojaan pieneen, lahjaksi saamaansa päiväkirjaan. Varsinaisen päiväkirjan lisäksi kirjassa on Jacobsonin kirjoittama johdanto sekä jälkikirjoitus. Hän on lisännyt tekstiinsä myös alaviitteitä asioita selventääkseen sekä muutaman liitteen.

Päiväkirja sisältää perinteisiä teini-ikäisen mietteitä: on tylsää olla evakossa, etenkin kun sen tähden ei voi nähdä ystäviä eikä toisella puolella maapalloa elävältä isältä tule kirjeitä. Toisaalta, välillä iskee huoli muista ihmisistä, etenkin "meidän pojista" siellä jossakin. Nälkä ja pelko eivät jättäneet ihmisiä rauhaan kotirintamallakaan, sillä ilmahyökkäyksien uhka leijui ilmassa, ja vaikkei virallista säännöstelyä talvisodan aikana ollut, kaikkia elintarvikkeita ei ollut saatavilla, joten oli pakko elää säästäväisesti.

Nyt minulla on niin kova nälkä, etten tiedä mitä tekisin. Kun edes nyt saisi oikein hyvää ruokaa, oikein paljon voita ja muuta hyvää. No, onhan ihminen ennenkin tyytynyt vähempään.

Jacobsonin mielen on täyttänyt ajoittain myös tarmokkuus ja suuri halu toimia isänmaan hyväksi. Ajoittain teksti sisältää jopa paatoksellista isänmaallisuutta, mikä ei kuitenkaan ole ollut tuolloin tavatonta tietynlaisissa piireissä. Jacobson osallistui tilanteen salliessa myös kaikenlaiseen yhteistoimintaan, kuten taloyhtiön suojelupartioon ilmahyökkäysten varalta. Lisäksi hän neuloi vaatteita tuntemattomille sotilaille ja teki sideharsorullia Punaisen Ristin tiloissa.

Jacobsonin tekstissä sekoittuvat henkilökohtaiset kokemukset ja mietteet sekä tiedot sodan etenemisestä, kuin myös siviilien tilanteesta Helsingissä. Radiota kuunneltiin ahkerasti ja lehtiä luettiin, mikäli niitä oli saatavilla. Saadut tiedot ovat olleet melko suurpiirteisiä ja propagandan sävyttämiä, joten en henkilökohtaisesti niele kaikkea purematta, mutta eihän teinityttö ole osannut tietoja kyseenalaistaa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Kiva oikeastaan, ettei aina tarvitse raastaa puita, sahata ja hakata niitä. Onhan kyllä hauskaa noin huvikseen tehdä sitä joskus, mutta ei oikein työkseen.

Talvisodan päiväkirja ei ole kovin tarkka tiedoissaan, mikä ei yllätä minua. Kyseessä on kuitenkin teini-ikäisen tytön hiukan naiivit mietelmät tilanteesta, jotka on alunperin tarkoitettu vain hänelle itselleen. Teos tarjoaa kuitenkin hyvän yleiskuvan talvisodan vaikutuksista kotirintamaan. Kirja ei herättänyt minussa vahvoja mielipiteitä tai tunteita, mutta oli kiintoisaa luettavaa - samalla se oli oivallista välipalalukemista, sillä ahmaisin sen yhden päivän aikana.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kuittasin kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

©Hande

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Reuna 2017

Olen huono kirjakatalogien tutkailemisessa tai eri kustantamoiden tarjonnan seuraamisessa. Kuitenkin, kiitos muiden kirjablogien, sain kuulla Kaarlelan romaanista. Se alkoi kiinnostaa minua, joten pyysin siitä arvostelukappaletta ja sain sen - kiitos kustantamolle!

Lasissa on tyttö kertoo lama-ajan Suomessa teinivuosiaan elävästä, nimettömäksi jäävästä tytöstä, joka tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi: perhe on hyvin etäinen eikä ainoa kaverikaan tunnu oikeasti välittävän. Tyttö yrittää kahlata vaikean elämänsä läpi, vaikka valoa ei tunnu olevan tunnelin päässä. Tytön vaiheiden lisäksi kirjassa kuvaillaan 1990-lukua ja aikakauden vaikutusta ihmisten elämään paikkakunnalla.

Romaanin vahvuus on tarkassa ihmiskuvauksessa: Kaarlela havannoi terävästi erilaisia henkilöitä, ja heidän toimintaansa oli helppoa ymmärtää huolimatta siitä, hyväksyinkö sen vai en. Kaarlela onnistuu myös sukeltamaan hahmojen pintakerroksen alle, minkä näkee erityisen hyvin päähenkilöstä, joka ei ole vain ongelmiensa summa - pinnan alla elää vahvana herkkyys, empatia, tahto pidellä lankoja omissa käsissään sekä sitkeys.

Tarina on kaikkea muuta kuin kepeä, eikä se päästä lukijaa helpolla. Teos oli ajoittain hyvin ahdistavaa luettavaa, eikä vähiten siksi, että tunnistin tytössä olevan paljon menneiden vuosien itseäni. Tämän kirjan kohdalla minua suorastaan pelotti, miten kosolti löysin samastumiskohtia: ymmärsin tytön ajatuksia erinomaisesti ja tunnistin yhteisiä tekijöitä myös hänen ja oman luonteeni välillä. Samaan aikaan olin kuitenkin hyvin huojentunut, sillä negatiiviset yhdistävät tekijät ovat osaltani takana päin.

Kaarlelan teos on vaikuttava, mutta se ei kuitenkaan mennyt aivan ihoni alle. En osaa sanoa syytä, mutta kaikesta huolimatta tarina jäi minulle hieman etäiseksi: en kyennyt eläytymään kirjan tapahtumiin täysillä enkä kokenut vahvoja tunteita sitä lukiessani. Seikka ei häirinnyt kuitenkaan lukukokemustani liikaa, sillä luin romaanin nopeasti loppuun.

Lasissa on tyttö on erittäin rankka kertomus, joka sisältää paljon tavaraa pienessä paketissa. Se jäi pohdituttamaan minua lukemisen jälkeen eikä jättänyt minua aivan heti rauhaan. Valitettavasti romaani ei kuitenkaan imaissut minua täysin mukaansa, vaan jätti hiukan kylmäksi. Silti tarina oli kiintoisa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuoden 2017 uutuuskirja.
P. P. S. Tämä on blogini 200. kirjoitus.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ei muuta kunniaa

Gummerus 2004

Järjestin tämän vuoden ystävänpäivän lukumaratonin. Aloitin oman urakkani lukemalla loppuun Hovimäki-sarjan viimeisen osan. Säästelin loppua, koska en ollut vielä valmis luopumaan rakastamastani tarinasta. Päätösosa käsittelee vuodet 1920-2000 - jouduin siis ensimmäistä kertaa sarjan aikana tyystin tuntemattomille vesille, mikä pelotti ja houkutteli minua samanaikaisesti.

Ei muuta kunniaa sijoittuu Suomen historiassa aikakaudelle, josta olen tiennyt eniten ennen Hovimäki-sarjaan tutustumista. Aikajanalle mahtuu hyvin surullisekuuluisia tapahtumia, kuten kieltolaki, Lapuan liike sekä talvisota. Vaikka olen lukenut aiemmin useitakin tätä aikakautta käsitteleviä teoksia, Ei muuta kunniaa ei tuntunut vanhan toistolta. Tosin heijastelin tarinaa ja sen tapahtumia muihin lukemiini teoksiin, kuten tein myös viidennen osan kohdalla.

Hovimäki-heksalogian kuudennessa osassa on mukana vielä muutama aiemmista osista tuttu hahmo, mutta loput ovatkin minulle täysin uusia tuttavuuksia, sillä televisiosarjaa ei jatkettu viidennelle kaudelle rahoitusongelman vuoksi. Kuten aiemmissakin osissa, parrasvaloissa paistattelee nuorempi sukupolvi, vaikka myös entuudestaan tutuilla hahmoilla on merkittäviä rooleja kirjassa. Suosikkejani uusista hahmoista ovat Irina, suomalaisittain Irja, von Platen, Ulla Haglund ja Väinö Seppä - Vinön mainitsen uudestaan, sillä hänellä on tässä kirjassa suurempi rooli verrattuna viidenteen osaan. Kaikki kirjan hahmot ovat hyvin kiinnostavia ja monisyisiä - oli jälleen nautittavaa nähdä historialliset tapahtumat romaanin hahmojen kautta.

Tarina kaappasi minut tiukkaan otteeseen, jossa pysyin aivan loppuun asti. Jälleen kerran ahnehdin sivun toisensa jälkeen, sillä halusin tietää, mitä hahmoille tapahtuu historian rattaissa. Unohdin jopa pelätä kirjan loppumista, kunnes tajusin sivuja olevan jäljellä alle sata - niin suurta tunteiden myllerrystä juonenkäänteet minussa aiheuttivat. Pidettyäni taukoa lukumaratoniin asti ahmin viimeisiä sivuja kuin viimeistä päivää.

Romaanin kruunaa epilogi, jossa ollaan siirrytty välirauhan ajasta vuoteen 1999, joka on vuosi, jolloin Hovimäen ensimmäinen tuotantokausi esitettiin ensimmäistä kertaa. Oli sekä hyvin haikeaa että ihanaa edetä tarinassa lähestulkoon nykyhetkeen. Lopulta huomasin kyynelten valuvan poskiani pitkin, mutta silti virnuilin tekstille kuin mielipuoli. Ympyrä sulkeutuu mitä hurmaavimmalla tavalla - oloni oli hyvin haikea, mutta olin silti iloinen, että kuljin tämän matkan loppuun asti.

Olen hyvin kiitollinen, että Hovimäen tekijät kirjoittivat vielä Ei muuta kunniaa-romaanin, vaikka televisiosarjaan ei viidettä kautta tehty. Kirjan ansiosta sarja sai ansaitsemansa, eheän lopun - ja minä mielenrauhan. Hovimäki on aivan upea kurkistus Suomen historiaan kiehtovien henkilöhahmojen kautta, ja Ei muuta kunniaa on ehdottomasti kirsikka herkullisen kakun päällä.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Sain ruksittua kirjan lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 43: kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Päin nousevan Suomen rantaa

Gummerus 2004

En malttanut lukea mitään "välipalakirjaa" Hovimäen neljännen osan jälkeen, vaan tartuin saman tien toiseksi viimeiseen kirjaan, sillä paloin uteliaisuudesta: televisiosarjan päätöskausi loppuu vuoteen 1907 jättäen kaiken ärsyttävästi kesken. Kirja kattaa taas vuodet 1897-1918, joten sain vuosien tuskastelun jälkeen vastauksia mieltäni vaivanneisiin kysymyksiin.

Päin nousevan Suomen rantaa käsittelee minulle tuttua aikakautta Suomen historiassa: sortovuodet alkavat, mutta suomalaiset puolustavat sinnikkäästi oikeuksiaan. Lopulta Suomi julistautuu itsenäiseksi vuonna 1917, minkä jälkeen seuraa sisällissota. Pidän aikaa hyvin mielenkiintoisena, joten minusta on mukavaa, että romaani jatkaa tarinaa pidemmälle kuin televisiosarja.

Sarjan viides osa on mukaansatempaava - se piti imussaan paremmin kuin osat 2-4. Kääntelin sivuja malttamattomana, vaikka suurimman osan ajasta tiesin, mitä tuleman piti. Toisaalta, kun vihdoin sain luettua entuudestaan tutut tapahtumat loppuun, minua alkoi pelottaa: jatkaminen tuntemattomille vesille sai miettimään, haluanko sittenkään tietää enempää. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja ahnehdin viimeiset 114 sivua aivan kuin olisin pelännyt jonkun vievän kirjan minulta kesken kaiken.

Romaanissa on paljon tapahtumia, jotka menevät ihoni alle - eikä se edes johdu siitä, että joku tuntemani omainen olisi elänyt tuota aikaa. Yksi merkittävä osatekijä tälle vahvalle tuntemukselle on monisyiset henkilöhahmot: Oolannin sodasta sortovuosiin jäi monien hahmojen osalta laimeaksi, mutta Päin nousevan Suomen rantaa parantaa edeltäjäänsä nähden roimasti. Suurin osa hahmoista herätti hyvin vahvojakin tunteita suuntaan taikka toiseen. Kuten aiemmissakin osissa, tässäkin parrasvaloissa paistattelee uusi sukupolvi, vaikka aiempiakin tuttavuuksia on mukana runsas määrä. Uusista hahmoista miellyin eniten Lindhofin sisaruksiin, Lennartiin ja Ruhtiin, pehtoori Otto Haglundiin sekä Toivo ja Väinö Seppään. Lisäksi voisin sisällyttää mukaan Felix Lindhofin - suhtaudun häneen sen verran ristiriitaisella tavalla, että voisin kutsua sitä viha-rakkaussuhteeksi.

Päin nousevan Suomen rantaa sijoittuu aikakauteen, jonka tiimoilta olen lukenut muutakin kirjallisuutta - en siis voinut olla peilaamatta romaanin tapahtumia muihin lukemiini teoksiin. Erityisen usein mieleeni tuli tapahtumia ja henkilöitä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogiasta. Pohdin kovin usein, missä Linnan klassikon hahmot olivat samalla hetkellä tiettyjen Hovimäen viidennen osan tapahtumien aikaan - fiktiiviset Hirvikoski ja Pentinkulma eivät edes ole kovin kaukana toisistaan maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna.

Siinä missä heksalogian neljäs osa herätti minussa vahvoja tunteita vain tietyissä kohdissa, viides osa oli yhtä tunteiden vuoristorataa alusta loppuun. Etenkin kirjan loppupuolella, jonka tapahtumia en etukäteen tiennyt, jännitin hirmuisen paljon ja koin suuria, laidasta laitaan siirtyviä tunnekuohuja. Kolmen edellisen osan lukemisesta selvisin kuivin silmin, mutta nyt tarvitsin nenäliinoja, etten olisi kastellut kirjan sivuja. Ajoittain tuntui, että sydämeeni olisi isketty veitsi, jota romaanin tekijät vääntelivät silloin tällöin - enkä siitäkään huolimatta voinut lopettaa lukemista kesken.

Päin nousevan Suomen rantaa tempaisi minut täysillä mukaansa - en meinannut millään malttaa laskea sitä käsistäni siihen kerran tartuttuani. Suljettuani kirjan minulle tuli haikea olo, sillä Hovimäestä on jäljellä enää vain yksi kirja, ja sitten olenkin lukenut ne kaikki. Olen kuitenkin iloinen, että kirjasarjaa jatkettiin, vaikka tv-sarja päättyykin neljänteen kauteensa. Tartun suurin uteliaisuuden ja kauhunsekaisin tuntein sarjan päätösosaan.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio televisiosarjan neljännestä kaudesta:

Päin nousevan Suomen rantaa on Hovimäki-televisiosarjan neljäs ja viimeinen tuotantokausi. Käsikirjoittajat olivat suunnitelleet tekevänsä vielä viidennenkin kauden, mutta Yle lopetti sarjan rahoituksen, joten hahmojen vaiheet televisioruudulla päättyivät vuoteen 1907. Kuten jo kerroin kirjaan liittyvässä arviossani, kauden tarina alkaa sortovuosista. Toisin kuin kirjassa, ohjelmassa ei päästä näkemään Suomen itsenäistymistä, vaan tv-sarja päättyy ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan ja niiden jälkimaininkeihin.

Sarjan päätöskausi vei minut mennessään historiallisten raamien sekä hahmokehityksen ansiosta. Vanhojen tuttujen ja uusien hahmojen elämät nivoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen aikakaudella, joka kiinnostaa minua kovasti. Vaikka yritin harkita hidasta nautiskelua viimeisen kauden kohdalla, päädyin maratoonaamaan sen kahdessa vuorokaudessa.

Pidin näyttelijätyöstä jälleen kerran kovasti - tosin ensimmäisellä katselukerralla vuonna 2009 oli hyvin outoa tunnistaa monia näyttelijöitä ja nimenomaan heidän äänistään. Tuli hihkuttua, että tuossahan on Powhatan ja tuo on Phoebus ja tuo on Jasson häntä ja voi hyvänen aika, siinähän on Tuttiritari. Eli siis moni näyttelijä oli minulle tuttu lapsuuteni televisio-ohjelmista sekä animaatioelokuvista. Kun nämä huomiot olivat minusta huvittavia, niin koin minä yhden järkytyksenkin: Tapani Kalliomäki, joka näytteli ensimmäisellä kaudella Magnus Lindhofia, palasi esittämään ensimmäisen hahmonsa pojanpojan poikaa, Felix Lindhofia. Mitä useamman kerran olen sarjaa katsonut, sitä enemmän olen alkanut ihailla Kalliomäkeä, sillä tutuista kasvoistaan huolimatta en ikinä näe häntä neljännellä kaudella Magnuksena, vaan Felixinä - kuten pitääkin. Nämä kaksi hahmoa ovat persooniltaan hyvin erilaisia, joten Kalliomäki tekee vakuuttavaa työtä.

Kalliomäen lisäksi minuun tekivät vaikutuksen Tapani Perttu Wilhelm Lindhofina, Leena Pöysti Ruth Lindhofina, Carl-Kristian Rundman Otto Haglundina ja Antti Mikkola Lennart Lindhofina. Lisäksi minun on annettava erityismaininta Riko Eklundhille, joka esittää edelleen Axel Ingbergiä, joka on kauden tapahtuma-aikoihin jo lähes 100-vuotias - Eklundhilla oli ikää kauden tekoaikana 37. Hänen hahmonsa on kauden parasta antia! Ollakseen alle nelikymppinen mies on minusta erittäin uskottava vanhus - ylistän suuresti myös maskeerausta erinomaisesta lopputuloksesta. Muissa rooleissa viimeisellä kaudella nähdään muun muassa Anna-Leena Härkönen, Johan Storgård, Erja Manto, Jukka Leisti, Reidar Palmgren, Lauri Tilkanen, Johanna Kokko, Mikko Bredenberg ja Sami Markus.

Pidin Hovimäen päätöskaudesta, mutta se jää inhottavasti kesken - surumielisyyden lisäksi mielessäni herää liian monta kysymystä, että voisin tyytyä sarjan hyvin avoimeen päätökseen, kun suuret, historialliset mullistukset ovat vasta tuloillaan. Onneksi on vielä yksi kirja lukematta, sillä se tarjoaa vastaukset kysymyksiini. Neljäs tuotantokausi saa minulta neljä ja puoli tähteä kokonaisen viiden sijaan.

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

Gummerus 2002

Luettuani välissä kaksi mietteliääksi jättänyttä teosta palasin Hovimäki-sarjan pariin. Kirjasarjan neljäs osa kattaa vuodet 1851-1896 eli kolmannen tuotantokauden sekä viidettä kirjaa edeltävät vuodet, joita televisiosarjassa ei näytetä.

Oolannin sodasta sortovuosiin käsittelee historialliselta kantilta ajanjaksoa, josta minulla on vähiten tietoa koko Hovimäen aikajanalta. Oolannin sota on minulle tuttu vain vanhan laulun kautta, eikä 1860-luvun suuria nälkävuosiakaan käsitelty historiantunneilla kuin jossain sivulauseessa. Tiesin sentään, että tuolloin annettiin myös kansakouluasetus, joka aloitti Suomen koulutuksen tulevan menestystarinan, vaikkei Suomi vielä ollut edes itsenäinen valtio. Juuri tietämättömyyteni vuoksi minusta oli kiehtovaa saada tästä aikakaudesta tietoa hovimäkeläisten tarinoiden kautta - opin paljon uutta lukemalla kirjan.

Kirjan lukeminen oli mieluisa kokemus myös kielellisesti - sarjan luojat hallitsevat käsikirjoituksen lisäksi proosan. Tapahtumien tuttuus ei häirinnyt lukukokemustani tälläkään kertaa, vaan kääntelin sivuja mielenkiinnolla. Neljännessä kirjassa koetaan jälleen sukupolven vaihdos, vaikka entuudestaan tuttujakin hahmoja on mukana. Mielipiteeni hahmoista vaihtelivat, mutta heidän vaiheensa kiinnostivat minua huolimatta siitä, pidinkö heistä vai en.

Kirjasarjan neljännen osan uusissa hahmoissa oli paljon sellaisia, jotka jättivät minut kylmäksi - he eivät tehneet minuun oikeastaan minkäänlaista vaikutusta tai sitten inhosin heitä. Onneksi mukana oli myös hahmoja, joista pidin: Wilhlelm Lindhof, opettajatar Katri Seppä, lääketieteen opiskelija Johan Ingberg ja sisäpiika Matilda. Heistä yksikään ei kuitenkaan ollut sellainen, joka ylettyisi koko sarjan hahmokaartista ylimpiin suosikkeihini. Kuitenkin myötäelin heidän vaiheitaan, ja ne herättivät minussa vahvojakin tunteita.

Nautin jälleen kerran suuresti kirjan kohtauksista, jotka tv-sarjassa on sivuutetaan - muutama hahmo putoaa kesken kolmatta kautta kokonaan pois vailla minkäänlaista selitystä, joten oli mukavaa saada vastauksia. Jouduin kuitenkin pettymään hieman, sillä kirjassa jätetään pois pari tv-sarjan kohtausta, jotka olivat minusta yksiä liikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista.

Oolannin sodasta sortovuosiin ei kuulu suosikkeihini Hovimäki-sarjan osista, mutta pidin siitä silti. Sen parasta antia olivat ehdottomasti vanhojen tuttujen hahmokehitys sekä historiantuntemuksessani olleiden aukkojen täyttäminen. Tästä on hyvä jatkaa kirjasarjan osista viimeiseen, josta tiedän entuudestaan suurimman osan tapahtumista.

Arvosana: ✮✮✮✮

Arvio televisiosarjan kolmannesta kaudesta:

Hovimäen kolmas tuotantokausi on kyllä laadukas, mutta siitä huolimatta pidän siitä kaikkein vähiten. Historialliset tapahtumat ovat hyvin kiinnostavia, mutta mukana on niin paljon hahmoja, joita pidän vastenmielisenä, että katselukokemus kärsii siitä jonkin verran. Toisaalta mukana on myös paljon mielenkiintoisia hahmoja, ja entuudestaan tutuissa henkilöissä tapahtuu niin suurta kehitystä, ettei kautta katso vain haukotellen ja toivoen, että se päättyisi pian.

Vaikka mukana on monia hahmoja, joista en pitänyt, näytteleminen on mielestäni hyvää - tosin, pitäähän sitä osata näytellä saadakseen katsojan myös inhoamaan hahmoaan. Kolmannella kaudella oli jälleen kerran näyttelijöitä, joita en tuntenut entuudestaan kovin hyvin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät roolisuorituksillaan Paavo Westerberg Wilhelm Lindhofina, Marjaana Maijala Katri Seppänä, Arttu Ratinen Johan Ingberginä ja Laura Jurkka Matildana. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Konsta Mäkelä, Martina Roos, Riku Kemppinen, Reino Nordin, Mia Hafrén ja Anja Bargum.

Valitettavasti kolmannella tuotantokaudella muutama hahmo vain katoaa ilman selitystä. Olisin kaivannut edes ohimennen mainitun selityksen hahmojen puuttumiselle, mutta onneksi tässä suhteessa kirja pelasti epätietoisuudelta. Asiaan vaikutti myös se, että kirjan aikajana jatkuu televisiosarjaa pidemmälle: kirjan tarina jatkuu vuoteen 1896 asti, kun taas kolmas tuotantokausi päättyy vuoteen 1869.

HUOMIO! Tästä eteenpäin kirjoitus sisältää juonipaljastuksia Hovimäen kolmannen kauden juonesta. Jos sarja ei ole sinulle entuudestaan tuttu, mutta haluaisit siihen tutustua, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät".

Vaikkei Hovimäen kolmas tuotantokausi yllä suosikkeihini, sen hahmojen vaiheet kiinnostivat minua ja mukana oli monia tapahtumia, jotka herättivät minussa vahvoja tunteita. Osa niistä tapahtumista sai minut jopa muuttamaan käsitystäni aiemmin tutuista hahmoista: en ole koskaan oikein pitänyt Carl Magnus Lindhofista, mutta kun hän kolmannella kaudella pelastaa tyttärensä ja työntekijänsä pojan palavasta lasiruukista, aloin arvostaa häntä jonkin verran - minua alkoi myös surettaa, kuinka hän myöhemmin kuoli saamiinsa vammoihin. Erityisen sydäntäriipaisevana pidin kohtausta, jossa jo yli 70-vuotias Johanna Lindhof ahdistuu poikansa kärsimyksistä ja vaikeroi, etteikö hän jo voisi päästä miehensä ja kuolleiden lastensa luokse - tämä kohtaus jätettiin kirjasta pois, mikä harmitti minua suuresti. Myös suurten nälkävuosien orvoiksi jättämien lapsien kohtalot jättivät minut mietteliääksi.

Juonipaljastukset päättyvät.

Oolannin sodasta sortovuosiin on kiinnostava, vaikka mukana oli minut kylmäksi jättäneitä hahmoja. Historialliset raamit ja muutaman loistavat hahmot tekivät kuitenkin minuun vaikutuksen ja annan kolmannelle kaudelle, kuten sitä vastaavalle kirjallekin neljä tähteä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

©Hande

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

WSOY 2010

En voinut olla tammikuussa tutkimatta kirjakauppojen talvialennusmyyntien valikoimia - mielenkiintoni herättikin muutama teos, myös tämä. Näin vuonna 2014 Kyrön luoman hahmon pohjalta tehdyn elokuvan ja ihastuin siihen ikihyviksi - siksi halusinkin tutustua myös elokuvan kirjallisiin esikuviin ja kirjailijan ensimmäinen Mielensäpahoittaja-teos löysikin tiensä kirjahyllyyni. Se oli tarjous, josta en voinut kieltäytyä.

Tämmönenhän tämä elämä on, kaikenlaisia vaiheita tuppaa vaikkei pyydä.

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias mies, joka palaa halusta kertoa, miten ennen kaikki oli paremmin. Kirja koostuu tämän rehdin miehen neljästäkymmenestä mielipidekirjoituksesta, jotka käsittelevät laajan kokoelman aiheita aina rintaruokinnasta marjanpoimijoihin - arvostelulta eivät välty edes tämän periaatteen miehen perheenjäsenet.

Hurmaannuin Mielensäpahoittajan puheenparteen: hänen usein viljelemänsä "kyllä ei" on samaan aikaan hyvin kotoisa ja erilainen. Pidän kovasti myös siitä, miten miehen puhe on hyvin kirjakielistä muutamia puhekielisiä ilmaisuja lukuunottamatta. Kirjan kieli tuntui niin aidolta, että kuulin tekstin elävästi päässäni - Mielensäpahoittajan elokuvaversiossa nimikkohahmoa esittäneen Antti Litjan äänellä, totta kai.

Entäs juna. Niin kuin minä hyvällä tarkoituksella menin Vantaan Koivukulään veljeä tapaamaan, niin kyllä en mene enää, ikinä en mene. Eivät ymmärrä että ensin ulos ja sitten sisään. Väkipakolla työnnytään siitä mistä ei varmasti mahdu niin kuin olisi maailman viimeinen juna.

Oli yllättävää huomata, että Mielensäpahoittajan perinteisistä arvoista huolimatta olin monestakin asiasta hänen kanssaan samaa mieltä: kirjassa on muun muassa erillinen kirjoitus liittyen jonoihin ja jonottamiseen - allekirjoitan Mielensäpahoittajan mietteet aiheesta tyystin. Mies ei myöskään vastusta nykyaikaa pelkästä periaatteesta: hän muun muassa kehuu nuorisoa ja toteaa, että korvatulehdusten hoitaminen antibiooteilla on todella hyvä asia.

Vaikka nauroin kirjaa lukiessani monet kerrat, aistin rivien välistä syvällistä pohdintaa ihmiselämästä sekä yksinäisyyttä. Ajoittain minulle tuli surku Mielensäpahoittajan puolesta ja halusin päästä kirjan sivuille pitämään hänelle seuraa. En ole kaikista asioista miehen kanssa samaa mieltä, mutta kirjan edetessä aloin pitää häntä hyvin sympaattisena ja samastuttavana. Kaivettaessa pintaa syvemmältä käykin ilmi, että vanhuksen jääräpäisen ja juron ulkokuoren alla sykkii suuri sydän.

Lastenlapset toivat vuorotellen itsepiirtämänsä ja tekemänsä. Vähän oli vinoa ja papereihin jätetty liikaa valkoista, mutta ei niistä osaa olla tykkäämättä. Teen itse kehykset.

Sen lisäksi, että itse samastuin Mielensäpahoittajaan, hahmo toi mieleeni edesmenneen vaarini. Ei Kyrön luomus ole vaarini kopio, mutta heidän elämänvaiheissaan ja -asenteissaan on yhteisiä piirteitä. Lukemisen lomassa mieleeni palautui lukuisia muistoja lapsuudesta - minulle tuli haikea olo, mutta silti hymyilin. Kenties tämän vuoksi teoksen vanhus tuntuu minusta hyvin todelliselta ja läheiseltä. Kaiken kukkuraksi oli myös hauskaa huomata, että Mielensäpahoittajan huumorintaju muistutti kovasti vaarini vastaavaa.

Ps. Laitoin seuraintalon ilmoitustaululle lapun. Tarjoan kymmenelle thaimaalaiselle majapaikan, ja ostan kaiken mitä ne saavat Kolehmaisen mailta kerättyä. Keitän niistä hilloa ja myyn Kolehmaiselle ruotsalaisena muka-hienona luomumarmelaatina. Kyllä ei ukko koskaan tiedä maksaneensa omistaan, kyllä yksi tietää ja saa sisässään nauraa.

Mielensäpahoittaja on tragikoominen teos elämästä ja ihmisistä, muutoksesta, vanhuudesta sekä yksinäisyydestä. Kirja on lyhyt, mutta paljonpuhuva: jäin miettimään sen tekstejä vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Haluan lukea tulevaisuudessa muutkin hahmon vaiheita käsittelevät teokset, niin paljon tästä ensimmäisestä pidin! 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19: yhdenpäivänromaani.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Heräämisen aika (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Heräämisen aika

Gummerus 2001

Vaikka rakastankin Hovimäki-televisiosarjaa ja pidän sitä kaikkien aikojen parhaana, kotimaisena sarjana, minua on häirinnyt toisen ja kolmannen tuotantokauden välinensuuri aikaloikka. Toinen kausi päättyy vuoteen 1833 ja kolmas alkaa vuodesta 1851 - mitä on oikein tapahtunut vajaassa kahadesskymmenessä vuodessa, jotka sivuutetaan täysin? Kirjasarjan kolmas osa kattaa välivuodet 1834-1848 ja tarjoaa kauan kaivattua tietoa Hovimäen hahmojen vaiheista.

Minusta oli kiehtovaa päästä lukemaan, mitä rakastamilleni hahmoille tapahtuu toisen ja kolmannen tuotantokauden välissä, sillä se auttoi ymmärtämään kolmannen kauden alkuasetelmaa, joka oli hyvin yllättävä ilman taustatietoja. Myös historiallisessa mielessä ajankohta on hyvin kiinnostava: Finlaysonin tehdas on ollut toiminnassa jo useita vuosia, Saimaan kanavaa rakennetaan vihdoin valmiiksi ja Maamme-laulu esitetään ensimmäistä kertaa.

Heräämisen aika on Hovimäki-sarjan ohuin kirja, mutta ei sen tarvitsekaan olla mikään paksu opus: se kertoo minulle, mitä minun tarvitseekin tietää, eikä sivuja ole yritetty täyttää turhilla täytesanoilla. Kirjasarjan kolmas romaani on mukava väliosa, jonka kautta siirrytään luontevasti neljänteen kirjaan ja televisiosarjan kolmanteen tuotantokauteen.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Muistuttaisin, että tulevana viikonloppuna vedän ystävänpäivän lukumaratonia (11.2-14-2). Jos haluat omistaa vuorokauden lukemiselle, ilmoittaudu mukaan tästä. Ei tarvitse olla bloggaaja osallistuakseen.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Keisarin auringon alla (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki -  Keisarin auringon alla

Gummerus 2000

Hovimäki-sarjan lukemiseni on edennyt toiseen osaan, jossa käsitellään vuodet 1822-1833. Suomi on siirtynyt vuonna 1809 Suomen sodan seurauksena Ruotsilta Venäjälle, mutta siitä huolimatta Hirvikosken pitäjän asukkaiden elämä jatkuu. Luonnollisen jatkumon myötä osa edellisen osan hahmoista ei ole enää mukana, ja uusia on tullut heidän tilalleen.

Kirjan kerronta on edelleenkin sujuvaa ja helppolukuista. Mukana on jälleen tarkempaa tietoa tapahtumista, jotka televisiosarjassa sivuutetaan. Tarinassa tapahtuu myös sukupolven vaihdos, sillä siinä valokeilaan pääsevät edellisen osan päähenkilöiden lapset.

Hovimäki-sarjan toiseen osaan mahtuu erityisen paljon tapahtumia, jotka ovat minulle tuttuja historian kirjoista: mukana ovat muun muassa Turun palo, Helsingin muuttaminen Suomen pääkaupungiksi sekä kolera-epidemia. Keisarin auringon alla jatkaa myös edeltäjänsä viitoittamalla tiellä, ja kuvaa henkilöhahmojensa kautta monipuolisesti eri yhteiskuntaluokkien elämää romaanin tapahtuma-aikana.

Hahmokaartista löytyy yhä vanhoja tuttuja, mutta myös uusia tuttavuuksia. Kirjan uusista hahmoista suosikkejani ovat Ulla Lindhof, kotiopettaja Axel Ingberg, sepän kisälli Erkki Aaroninpoika sekä kartanon piika Ester Annantytär. Hahmojen vaiheet veivät tässäkin osassa minut mennessään, ja kääntelin sivuja innolla, vaikka tiesin tapahtumat entuudestaan. Ihastelin myös kirjoittajien tarinan varrelle rakentamaa hahmokehitystä.

Keisarin auringon alla ei vienyt mukanaan yhtä hyvin kuin Ruotsin vallan iltarusko, mutta on silti kiinnostavaa ja nautittavaa luettavaa. Mukana on tuttuun tapaan historallisista tapahtumista kertovia liitteitä, jotka tuovat oman lisänsä tähän aikamatkailuun. Odotan mielenkiinnolla seuraavaan osaan tarttumista, sillä se kertoo tapahtumista televisiosarjan toisen ja kolmannen kauden välissä.

Arvosana: ✮✮✮✮

Arvio televisiosarjan toisesta kaudesta:

Hovimäen toinen kausi on aivan yhtä laadukas kuin ensimmäinenkin. Juonikuviot ovat samat kuin kirjassakin, mutta tuttuun tapaan televisiosarjassa hypätään joitakin kohtauksia yli, jotka kirjassa käsitellään yksityiskohtaisemmin.

Näyttelijätyö on edelleen hyvää, tosin toisin kuin ensimmäisellä kaudella, tällä on mukana enemmän sellaisia näytteijöitä, jotka ovat olleet jo sarjan tekoaikaan ainakin melko tunnettuja. Pidin erityisen paljon Karoliina Blackburnista Ulla Lindhofina, Riko Eklundhista Axel Ingberginä, Esa Latva-Äijöstä Erkki Aaroninpoikana sekä Minna Haapkylästä Ester Annan-tyttärenä. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, vaikken välttämättä pitänyt heidän esittämistään hahmoista. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Marc Gassot, Antti Majanlahti, Elisa Salo, Linda Zilliacus, Niklas Häggblom, Hannu-Pekka Björkman sekä Oskari Katajisto.

Keisarin auringon alla on toimiva kokonaisuus, joka saa myötäelämään hahmojen vaiheita ja tarjoaa erinomaista tietoa 1800-luvun alkupuoliskon Suomesta. Tosin toisella kaudella on keskeisissä asemissa hahmoja, joista en erityisemmin pidä, joten joiltakin osin tarina tuntui minusta hiukan etäisemmältä verrattuna ensimmäiseen kauteen. Pidin kuitenkin näkemästäni, ja annan kirjan tavoin sarjan toiselle kaudelle neljä tähteä.

Kiintoisa trivia: Sain muutama vuosi sitten tietää, että sarjan tekijät olivat muuttaneet toisen kauden käsikirjoitusta, koska näyttelijä Pekka Heikkinen, joka esitti sarjassa Aaron Matinpoikaa, kaksiraajahalvaantui moottoripyörä-onnettomuudessa kesken sarjan tekemisen. Tarinaan tehtyjen muutosten avulla Heikkinen pystyi jatkamaan roolissaan myös toisella kaudella. En tiennyt tästä katsoessani sarjaa ensimmäisen kerran, ja arvostan kovasti tätä käsikirjoittajien tekoa.

P. S. Sain kirjan lukemalla kuitattua Helmetin haasteessa kohdan 20: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

VAROITUS: Kirjoituksen kommenteissa on muutamia juonipaljastuksia - jos kirja taikka televisiosarja ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen välttämään niiden lukemista.

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen & Jussi-Pekka Aukia: Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko

Gummerus 1999

Muistan, kuinka kesällä 2006 aloin katsoa historiallista Hovimäki-sarjaa televisiosta. Kuinka ollakaan, rakastuin siihen ikihyviksi - siksi riemuni repesikin, kun sain tietää ohjelman käsikirjoittajien tehneen sen pohjalta myös kirjasarjan. Vuosien etsinnän jälkeen äitini löysi minulle koko kattauksen, mutta opukset jäivät hyllyyni odottamaan aikaansa. Koska osallistun Paperilta ruutuun-lukuhaasteeseen, ajattelin nyt olevan oikea hetki tarttua sarjaan sekä televisio-, että kirjamuodossa.

Ruotsin vallan iltarusko käsittelee tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, jossa köyhä luutnantti Magnus Lindhof perii setänsä sääntöperintötilan, Hovimäen. Mies muuttaa vaimonsa, Johannan, kanssa uuteen kotiinsa ja opettelee kartanonisännän tehtäviä, erityisesti kartanon sepän avustuksella. Maailma on kuitenkin muuttumassa, eivätkä edes romaanin henkilöhahmot voi välttyä historian rattaiden liikkeeltä. Teos käsittelee vuodet 1798-1820.

Kirjan juoni on minulle entuudestaan tuttu tv-sarjan kautta, mutta se ei lukukokemustani häirinnyt: romaanin kerronta on sujuvaa ja mielenkiintoista, ja se sai minut rakastumaan tarinaan sekä sen henkilöhahmoihin uudestaan. Ei kirja ollut kuitenkaan pelkkää vanhan toistoa, sillä mukana on kosolti kohtauksia ja yksityiskohtia, joita ei televisiosarjassa näy. Lisäksi romaani tarjoaa paremmat näkymät hahmojen mielenmaisemiin - onhan kirjassa mahdollisuus ilmaista filminauhaa enemmän asioita sanoilla.

Ruotsin vallan iltarusko sisältää laajan valikoiman hahmoja, joiden joukosta on helppoa valita lemmikkinsä ja inhokkinsa. Omia suosikkejani ovat Magnus ja Johanna Lindhof, kartanon seppä Matti ja hänen vaimonsa Maria, pastori Wegelius, kamaripalvelija Jonas, talousmamselli Frieda ja pikku-Ulla. Kiinnyin syvästi hahmoihin ja myötäelin heidän vaiheitaan sivulta toiselle - nauroin, odotin ja itkin heidän kanssaan.

Hovimäki-kirjasarjan aloitusosa on hurmaava tarina mukaansatempaavine ihmiskohtaloineen. Se tarjoaa myös kiintoisan kurkistuksen Suomen historiaan - kirjan lopussa on jopa liitteitä, joissa selitetään tarkemmin tarinassa mukana olevia historiallisia tapahtumia. Nautin romaanin lukemisesta aivan yhtä paljon kuin tv-sarjan katsomisestakin, ja tartunkin innolla seuraavaan osaan.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Pieni lisähuomautus: Jos kirjasarja kiinnostaa, muttet ole katsonut alkuperäistä televisiosarjaa, ei kannata tutkia sisäkansissa olevia sukupuita, sillä ne sisältävät juonipaljastuksia. Niitä on turvallista tutkia vasta kirjasarjan neljännen osan lukemisen jälkeen.

Arvio televisiosarjan ensimmäisestä kaudesta:

©Hande

Kirjasarjan ensimmäisen osan alaotsikko on nimetty tele-visiosarjan ensimmäisen kauden nimen mukaan. Tarina on samanlainen muutamaa pientä eroavaisuutta lukuunottamatta, mutta kirja kuvailee tarkemmin monia ajankohtia, jotka hypätään sarjassa suoraan yli, ja joihin viitataan vain ohimennen, jotta katsojat ymmärtäisivät hahmoissa ja heidän toiminnassaan tapahtuneita muutoksia.

Sarjan tekijät ovat nähneet suurta vaivaa taatakseen autenttisuuden: tästä sarjasta ei löydä väärän aikakauden vaatteita tai varusteita - tosin Hovimäen kartanona toimineen Brinkhallin kartanon ikkunaruudut ovat liian kirkasta lasia ollakseen 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta, mutta kuka nyt alkaa vaihtaa olemassaolevan kartanon ikkunoita vain yhden ohjelman takia? TV-sarjassa, kuten kirjassakin, pääkielenä on suomi, vaikka molemmissa versioissa tehdäänkin selväksi, että tuohon aikaan aatelisto on käyttänyt puhekielenä enimmäkseen ruotsia. Vaikka pientä joustoa on tehty suuren yleisön vuoksi, historialliset faktat huomioidaan erinomaisesti.

Ja voi että, miten rakastan sarjan näyttelijöitä! Tapani Kalliomäki ja Nina Hukkinen ovat täydellisiä Magnus ja Johanna Lindhofina - he ovat aivan ihania ja heidän keskinäinen kemiansa toimii. Rakastan myös kovasti kartanon seppää, Matti Antinpoikaa näyttelevää Risto Salmea sekä sepän vaimoa, Maria Heikintytärtä esittävää Anneli Saulia. Roolitus on minusta muutenkin onnistunutta: muissa rooleissa nähdään muun muassa Pekka Heikkinen, Eppu Salminen, Riitta Salminen, Dan Henriksson, Tom Wentzel ja Janina Berman.

Yksi sarjan käsikirjoittajista, Jussi-Pekka Aukia, on säveltänyt myös musiikin ohjelmaan. Kun Hovimäen ikimuistoinen tunnusmusiikki alkoi soida, oli varmaa, että ryntäsin televisioruudun ääreen. Musiikki luo myös erinomaisesti tunnelmaa ohjelman kohtauksiin - lisäksi musiikki on monesti suurena vaikuttajana sille, että liikutun joitakin kohtauksia katsoessani.

Kaiken kaikkiaan Hovimäen ensimmäinen kausi on toimiva kokonaisuus, joka tutustuttaa katsojan ensimmäistä kertaa sarjan hahmoihin ja saa himoitsemaan lisää Lindhofien ja sepän suvun vaiheita. Täydet viisi tähteä!

P. S. Ruotsin vallan iltaruskon lukemalla sain täytettyä Helmet-lukuhaasteen kohdan 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja.

VAROITUS: Kirjoituksen kommenteissa on muutamia juonipaljastuksia - jos kirja taikka televisiosarja ei ole entuudestaan tuttu, suosittelen välttämään niiden lukemista.

Yle ja kirjabloggaajat esittävät: 101 kirjaa

Suomen 100:nnen vuoden kunniaksi Yle ja kirjablogit tekevät yhteistyötä Kirjojen Suomi-projektissa 101 kirjaa. Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, ja nämä kirjat on arvottu mukana olevien kirjabloggaajien kesken. Bloggaajat lukevat kirjan ja kirjoittavat siitä blogissaan, kukin omalla tavallaan. Jokaisesta kirjasta julkaistaan myös radio- ja televisio-ohjelmaa Ylen välityksellä.

Kirjalistaan mahtuu monia mielenkiintoisia teoksia ja pidän siitä, miten erilaisia lajityyppejä listalta löytyy. Kirjat onkin valittu sillä perusteella, että kirjat kertoisivat jotain oleellista ilmestymisvuotensa Suomesta. Olen lukenut listalta löytyvistä teoksista vain kourallisen, mutta olen ajatellut lukea niistä osan tämän vuoden puolella omaksi ilokseni, tämän projektin innoittamana.

Mukana tässä yhteisprojektissa on 81 kirjabloggaajaa, minut mukaan lukien. Olen tästä projektista hyvin innoissani - minusta on hienoa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea kirjaisalla tavalla. Kirjabloggaajat lukevat yhden tai kaksi kirjaa - itse pelasin varman päälle ja ilmoittauduin lukemaan yhden kirjan. Arpa osoitti minulle vuoden 1987 ja sen myötä Eeva Kilven Animalia-runokokoelman. Blogini lukijat tietävät, etten lue kovin paljon runoutta, mutta minusta kohdalleni osunut kirja on kiehtova tutkimusmatka mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Kirjoista kirjoitetaan ensi viikosta alkaen kahden tekstin viikkovauhtia ja kaikki alkaa vuodesta 2016 ja siitä edetään ajassa taaksepäin aina vuoteen 1917. Koko projektin loppuhuipennuksena itsenäisyyspäivänä esitellään vuoden 2017 kirja, joka valitaan vuoden aikana.

Kaikista parasta projektissa on se, että kaikki voivat osallistua. Myös sinulla on mahdollisuus lukea nämä teokset halutessasi, sillä Kansalliskirjaston kautta voit lukea teokset verkossa ilmaiseksi. Listalla on myös harvinaisuuksia, joita ei välttämättä löydä enää mistään, joten tämä on hieno tilaisuus tutustua itsenäisen Suomen moninaisiin tarinoihin.

Nyt vain kaikki rohkeasti Kirjojen Suomi-sivuille ja Yle Areenaan tutkimaan! Toivotan vielä kaikille oikein mahtavaa kirjavuotta ja lukuiloa!

Hanna Morre: Tuonen tahto

©Hande

Hanna Morre: Tuonen tahto

Osuuskumma 2016

Uskaltauduin pyytämään ensimmäistä kertaa elämässäni arvostelukappaletta suoraan kustantajalta ja sain sen - kiitokset siitä. En lue kovin paljon kauhua tai siihen liittyvää kirjallisuutta, mutta Tuonen tahto herätti mielenkiintoni inhimilliseltä vaikuttavalla tarinalla sekä suomalaisella mytologialla.

Teos kertoo pariskunnasta, jonka tytär kuolee jouduttuaan rattijuopon yliajamaksi. Kumpikin heistä yrittää selvitä menetyksestään tavalla tai toisella. Omalaatuiseksi tarinasta tekee suomalaismytologian yhdistyminen kauhuelementteihin.

Kirjan alku ei saanut minua innostumaan: se tuntui jumittavan paikoillaan, mutta eniten minua ärsyttivät henkilöhahmot. En kiintynyt erityisemmin kumpaankaan päähenkilöistä, mutta aloin vihata Timoa tämän ylimielisyyden ja idioottimaisten aivoitustensa takia. Sivuhenkilöitä oli hyvin vähän, eivätkä he esiintyneet teoksessa kovin usein, joten he jäivät minulle etäisiksi.

Vaikka teoksen alku ei vakuuttanut minua erityisemmin, tarina alkoi saada myöhemmin tuulta alleen. Suomalaisen mytologian käyttäminen oli erittäin kiintoisaa ja sopi hyvin yhteen tarinassa käytettyjen kauhupiirteiden kanssa. Pahaenteisyys hiipii pikkuhiljaa esiin näennäisen rauhallisen ilmapiirin alta ja luo loppua kohden käsin kosketeltavissa olevan jännitteen.

Tarinan loppu yllätti minut tyystin. En aio paljastaa loppuratkaisua, mutta viimeisillä sivuilla suuni loksahti auki ja minun piti jäädä hetkeksi miettimään, mitä oikein oli tullut luettua. Minun on annettava Morrelle pisteet oveluudesta, sillä minua onnistuttiin sumuttamaan aikalailla juonen suhteen.

Tuonen tahto oli melko kiinnostava kirja, vaikkei se ollut niin vaikuttava kuin olin ajatellut pelkän takakannen perusteella. Romaani ei ollut kuitenkaan missään nimessä huono: siinä inhimillinen tarina yhdistyi kauhuun, ja minusta suomalaisen mytologian käyttäminen oli omintakeinen lisä. Tuonen tahto on sopivan tiivis pakkaus, muttei vienyt sydäntäni mennessään.

Arvosana: ✮✮✮½

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea

©Hande

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea

Atena 2016

Viime vuoden marraskuussa näin Facebookissa, että jotkut kavereistani olivat tykänneet sivustosta nimeltään Finnish Nightmares. Huomasin sivuston koostuvan silloin vielä nimettömänä pysyneen henkilön piirroksista tilanteista, joita suomalaiset tyypillisesti kammoavat. Vaikken olekaan kaikilta osin stereotyyppinen suomalainen, kuvat kolahtivat ja kovaa - aloin seurata Facebook-sivua sekä tekijän blogia. Innostuin kovasti saatuani tietää että kuvia kootaan kirjaksi ja nappasin teoksen mukaani käytyäni viimeksi kirjakaupassa.

Tämä puhuttelee minua henkisellä tasolla.
©Hande

Kirjan sivuilla seikkaileva Matti kohtaa tilanteita, joita monet suomalaiset pyrkivät välttämään viimeiseen asti, kuten tuntemattoman viereen istuminen julkisessa kulkuvälineessä tai ensimmäisenä ruokajonoon meneminen. Painajaiset hymyilyttivät, sillä tunnistin itseni ja monia tuttujani niistä. Korhonen on onnistunut ilmentämään suomalaisuutta tavallla, joka vetoaa ihmisiin ympäri maapalloa. Vaikka kirja on tehty pilke silmäkulmassa, sen huumori on hyväntahtoista eikä loukkaa ketään.

Pahin painajaiseni ruokapaikassa...
©Hande

Suomalaisten painajaisia on viihdyttävä ja oiva tapa tutustuttaa ihmisiä kulttuuriimme. Myös tämä suomalainen rakastaa kirjaa, jonka päähenkilö on yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta ihanan ilmeikäs. Toivottavasti Korhosen blogi pysyy aktiivisena pitkään, sillä haluaisin päästä nauttimaan jatkossakin Matin elämästä kertovista kuvista, jotka kirjan nimen mukaisesti tarjoavat vähäsanaista vertaistukea.

Arvosana: ✮✮✮✮

Mahtui mukaan muutama päiväunikin. :D
©Hande