Markus Zusak: Kirjavaras

©Hande

Markus Zusak: Kirjavaras

Otava 2008

Ensin värit.

Sitten ihmiset.

Sillä tavoin minä yleensä asiat näen.

Tai ainakin yritän.  

Tiesin heti, kun päätin viime vuoden alussa ottaa osaa Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen, että palaisin Markus Zusakin Kirjavarkaan pariin. Löysin teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2009 ja aloitettuani lukemisen jäin auttamattomasti koukkuun. Kirja on innoittanut minua suosittelemaan sitä lähes kaikille kohtaamilleni ihmisille, kirjoittamaan siihen liittyvän äidinkielen tutkielman lukiossa sekä lukemaan teoksen useaan otteeseen, nyt neljännen kerran.

Niin, hän palaa mieleeni usein, ja yhdessä valtavan monista taskuistani olen säilyttänyt hänen tarinansa kertoakseni sen uudestaan. Se on yksi lukuisista joita pidän mukanani, niistä joista jokainen on omalla tavallaan ainutlaatuinen. Jokainen on yritys - huikean mielikuvituksellinen yritys - todistaa minulle, että te ja inhimillinen olemassaolonne olette sen arvoisia. 

Tässä se on. Yksi harvoista.

Kirjavaras.

Kirjavaras kertoo kymmenvuotiaasta saksalaistytöstä, Liesel Memingeristä, joka lähetetään pikkuveljensä kanssa sijaisperheeseen, koska heidän äitinsä ei kykene enää tarjoamaan heille turvaa poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Veli kuolee kuitenkin junamatkan aikana jättäen Lieselin aivan yksin. Uusi elämä sijaisvanhempien luona vaatii totuttelua, eikä tilannetta helpota toisen maailmansodan syttyminen. Liesel tulee löytämään kuitenkin kirjat ja sanojen mahdin, ja siinä samassa toivon pilkahduksen synkän aikakauden keskellä.

Tarina on hyvin kiehtova, sillä se kertoo elämästä (ja kuolemasta) natsi-Saksassa lapsen näkökulmasta. Lieselillä on "vaarallisen väriset silmät", mutta hän on autuaan tietämätön maan poliittisesta tilanteesta, vaikka se on vaikuttanut merkittävästi hänenkin elämäänsä. Pikkuhiljaa ruma totuus alkaa valjeta tytöllekin, mutta kaikesta sodan raadollisuudesta huolimatta elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Hämmästyttävää mihin kaikkeen ihmiset pystyvät, vaikka heidän kasvoillaan virtaa puroja ja he kompuroivat eteenpäin yskien ja etsien ja löytäen.

Zusak on onnistunut luomaan romaaniinsa monia hahmoja, joihin kiinnyin syvästi. He ovat kiinnostavia, suorastaan ihania, ja jossain vaiheessa huomasin kokemieni tuntemusten olevan samoja kuin minulle tärkeiden kirjan hahmojen. Erilaisen näkökulman lisäksi nämä ihmiset vaiheineen saivat minut kiinnostumaan ja innostumaan tästä tarinasta, joka käsittelee lähestulkoon loppuun kulutettua aihetta. Sen traagisuudesta huolimatta minulla on ajoittain vaarana saada siitä yliannostus, mutta tämän kirjan kohdalla sellaista huolta ei ole.

Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän.

Kaikista eniten minua kiehtoo kuitenkin romaanin kertoja, joka on itse Kuolema. Zusak antaa tulkintansa kautta kyytiä kuoleman henkilöitymiin liittyville stereotypioille: hänen tulkintansa väistämättömästä elämäntapahtumasta persoonana on hyvin inhimillinen - käytännössä hän on väsynyt sielunkerääjä, joka yrittää selvitä suuresta työtaakastaan keskittymällä taivaan väreihin ja välttelemällä henkiin jääneitä ihmisiä vaihtelevalla menestyksellä. Kirjavarkaan Kuolema varasti sydämeni jo ensimmäisellä lukukerralla ja kiintymykseni vahvistuu sitä enemmän, mitä useammin palaan teoksen pariin.

Jopa kuolemalla on sydän.

Kirjavaras on mieleenpainuva teos, joka kestää hyvin aikaa. Se on saman-aikaisesti erittäin riipaiseva ja sydäntä lämmittävä tarina selviytymisestä, ystävyydestä sekä sanojen voimasta. Kirja muistuttaakin oivallisesti siitä, miten suuri vaikutus sanoilla on ihmisten elämään: niillä voi opettaa, satuttaa, ilahduttaa, manipuloida, viihdyttää, kontrolloida, antaa toivoa sekä tehdä historiaa.

Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Lisää vain vesi.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopi viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Uudelleen luettua-lukuhaasteen koonti

©Hande

Osallistuin Yöpöydän kirjat-blogin Niinan emännöimään Uudelleen luettua-haasteeseen, jossa tarkoituksena oli, kuten nimestäkin voi päätellä, palata sellaisten kirjojen pariin, jotka on lukenut aiemminkin. Minusta on mukavaa lukea kirjoja uudestaan, joten haaste oli kuin tehty minulle. Suurimmaksi osaksi luin sellaisia teoksia, joista löytyy merkintä paperisesta lukupäiväkirjastani ennen bloggaamisen aloitusta, mutta osan olen lukenut viimeksi ennen vuotta 2011 ja pari kirjaa olen lukenut myös blogini olemassaolon aikana.

Luetut kirjat:

• David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
• Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
• Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa
• Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
• Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
• sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
• Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
• Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
• Markus Zusak: Kirjavaras
• J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat

Ehdin lukemaan siis 12 kirjaa ja saavutin ylimmän lukutason: Kertaus on opintojen äiti. Lukupinooni mahtui teoksia aikajanani eri vaiheilta: mukana on niin lapsuuteni suosikkeja kuin viime vuosien uudempia tuttavuuksia. Lukukokemukset kirvoittivat minussa lukuisia muistoja niihin liittyen ja oloni oli monien kohdalla hyvin nostalginen. Nautin suuresti haasteesta ja se muistutti minua siitä, miksi palaan mielelläni joidenkin kirjojen pariin uudestaan ja uudestaan.

Suurkiitokset Niinalle haasteen järjestämisestä!

Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta

©Hande

Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta

Tammi 1996

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaaste lähenee loppuaan, joten nappasin elokuun kesälukumaratonin pinooni toisen vanhempieni kirjavarastosta nappaamani Viiru ja Pesonen-kirjan. Eihän teos ole odottanut lukemistaan kuin helmikuusta saakka.

Pesonen on huonotuulinen ja alla päin, eikä suostu tekemään muuta kuin istua murjottamassa seinää tuijottaen. Viiru-kissa ei suostu katsomaan isäntänsä toimettomuutta sivusta, vaan ryhtyy moninaisiin toimenpiteisiin ukkoparan piristämiseksi - halusi mies sitä tai ei. Kuinka käy pienen katin juonien?

Minulla oli kirjan tarinasta hataria muistikuvia, jotka vahvistuivat luettuani pari ensimmäistä sivua. En ole tarttunut yhteenkään Nordqvistin teokseen vuosikausiin kettujahti-tarinaa lukuunottamatta, mutta niistä syntyneet muistot ovat säilyneet aivojeni arkistoissa. Muistan nauraneeni lapsena Viirun edesottamuksille tässä kirjassa, mutta tällä kertaa tarina sai myös uuden, vakavamman ulottuvuuden: Pesosen oikuttelun voi tulkita johtuvan masentuneisuudesta. Hätkähdin havaintoani, sillä se syvensi kertomusta paljon enemmän kuin olisin lyhyeltä lasten kirjalta osannut aavistaa.

Jälleen kerran Nordqvistin kuvitukset toivat lisäväriä jo valmiiksi kiintoisaan tarinaan. Kuvien ilmeikkyys sekä yksityiskohtaisuus herättivät sisäisen lapseni tutkimaan tarkasti jok'ikisen sivun. Lisäksi ne toivat kaivattua vastapainoa tarinan herättämille, synkeähköille mietteille, sillä kuvat ovat vallan hulvattomia.

Viiru puijaa Pesosta on lyhyydestään huolimatta varsinainen hyvän mielen kirja, joka tarjoaa ajateltavaa varttuneemmallekin lukijalle. Lisäksi se osoittaa, miten suuri voimavara kissat - tai lemmikit ylipäätään - voivat olla.

Arvosana: ✮✮✮✮

DEKKARIVIIKKO - Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

WSOY 1989

Nimeni on Sherlock Holmes, ja asiani on tietää, mitä muut eivät tiedä.

Tähän kirjoitukseen sopisi alaotsikko "eli miten rakastuin dekkareihin". Tutustuin konsultoivaan etsivään, Sherlock Holmesiin, jo hyvin pienenä ja hänen tapansa ratkoa rikoksia teki minuun suuren vaikutuksen. Asiaa on tainnut auttaa myös se, että etsivä soittaa aikansa kuluksi viulua - en tosin muista, vaikuttiko tämä seikka minun omaan instrumenttivalintaani vai vahvistiko oma harrastukseni mieltymystäni herra Holmesiin. Omistan useammankin version Doylen Holmes-tarinoista, mutten halunnut lukea niistä tähän hätään aivan kaikkia, joten valitsin vuoden 1989 kokoelman.

Sherlock Holmesin seikkailut sisältää Doylen kirjoittamista novellikokoelmista kolme: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Yhteisniteessä on kaiken kaikkiaan 36 novellia. Kaikissa tarinoissa kertojana on Holmesin ystävä, tohtori John Watson, jota etsivä alkaakin kutsua aikojen saatossa kirjurikseen ja elämäkerturikseen. Holmesin ratkaistavaksi annetut tapaukset ovat erittäin monipuolisia: on varkauksia, murhia, kidnappauksia, kiristystä sekä outouksia, jotka eivät ole lain silmissä rikoksia ollenkaan.

Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme piipullista, ja siksi pyydänkin, ettet puhu minulle mitään viiteenkymmeneen minuuttiin.

Tarinat ovat tiiviitä, mutta mukaansatempaavia: sitä yrittää joka kerta seurata etsiväneron loogisen päättelyn ketjua ja kertomukset viihdyttävät minua, vaikka olen lukenut ne useaan otteeseen. Lukijan osallistumisen mahdollisuus vaihtelee eri tapauksien välillä, sillä joissakin arvoituksissa tapahtumavyyhdin selvittäminen itse on kovin vaikeaa vihjeiden puutteen vuoksi, toisissa taas ei. Monesti eväitä rikosten ratkomiseen on tarjolla, jos vain osaa tehdä esitetyistä faktoista oikeat päätelmät. Sherlock Holmesin paluu sisältää pari tarinaa, jotka olivat mielestäni melko yksitoikkoisia, mutta muuten nautin novelleista kovasti.

Kun on lukenut näitä tarinoita yhtä monta kertaa kuin minä, ei voi olla huomaamatta muutamia erikoisuuksia: Doylen muisti ei selkeästi ole ollut parhaimmasta päästä, sillä muun muassa Watsonin nimi muuttuu yhden tarinan ajaksi Johnista Jamesiksi. Lisäksi jotkut kertomuksista ovat yksityiskohdiltaan epärealistisia - tosin näitä seikkoja olen valmis antamaan anteeksi, sillä ovathan Holmes-tarinat loppujen lopuksi fiktiivisiä. Kaiken kukkuraksi nämä erehdykset herättävät minussa pikemminkin hilpeyttä kuin närkästystä.

Holmes aikoi juuri vastata, kun ovi lennähti auki ja kaupunginlähetti Peterson syöksähti sisään punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen hölmistyneen näköisenä.              "Hanhi! Herra Holmes! Hanhi!" hän huohotti.                                    "No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön ikkunasta ulos?" Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen kiihtyneet kasvot.

Siinä, missä Doylen toilailut aiheuttavat minussa huvittuneisuutta, lukemassani painoksessa ja sen käännöksessä on ongelmia, joita en voi ohittaa olankohautuksella. Joitakin teoksen lauseista on käännetty virheellisesti ja tarinoista puuttuu jopa kokonaisia lauseita - tiedän sen, sillä osaan jotkut tarinoista ulkoa, mutta kyllä puutteet pistäisivät silmään ensikertalaisellekin. Ei ole koskaan syytä vähätellä oikolukemisen tärkeyttä, ja tämä on siitä oivallinen esimerkki. Jos haluaa tutustua Holmes-tarinoihin ja on ensikertalainen, suosittelen ennemmin Jaakko Anhavan 2000-luvun puolella tekemää käännöstä.

Jos unohdetaan painoksesta löytyvät puutokset, minun on helppoa todeta, että tarinoiden perusteella Sherlock Holmes on hyvin kiehtova hahmo. Miehellä on herrasmiehen tavat, mutta hän taitaa myös pisteliäisyyden ja sarkasmin salat. Hän ei välitä erityisemmin sosiaalisesta kanssakäymisestä - Watson on kuitenkin hänelle hyvin tärkeä ystävä, ja tekeehän etsivä yhteistyötä tiettyjen virkavallan jäsenten kanssa. Kokaiiniin satunnaisesti sortuva Holmes nostaa itsensä myös ajoittain lakien yläpuolelle ja saattaa päästää rikokseen syyllistyneitä henkilöitä menemään - tosin niissä tilanteissa asian kokee todennäköisesti moraalisesti oikeutettuna. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin hänen älynsä: hän pystyy lukemaan ihmisiä ja päättelemään asioita heidän elämistään, vaikkapa ammatin. Mikään yksityiskohta ei jää mieheltä huomaamatta ja hänen kykynsä asettua erilaisten ihmisten asemaan takaa hänelle menestyksen suurimmassa osassa tarinoista.

Tarkastaja kohautti olkapäitään. "En oikein tiedä. Näin meidän kesken sanoen, minusta tuntuu, ettei herra Holmes ole vielä täysin toipunut sairaudestaan. Hän on käyttäytynyt varsin omituisesti ja on kovasti kiihdyksissään.'"                                                                     "Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne", sanoin siihen. "Olen huomannut, että hänen hulluuteensa sisältyy aina aimo annos järkeä." 

Sherlock Holmesin seikkailut on todellinen klassikko - Doyle ei ollut suinkaan ensimmäinen, joka kirjoitti arvoituksia ratkovasta etsivästä, mutta hän on hyödyntänyt aikakauden uusia tieteellisiä saavutuksia sekä luonut hahmon, joka on erittäin monisyinen ja kiinnostava. Sherlock Holmes-tarinat ovat olleet minulle lopullinen sysäys dekkareiden maailmaan ja herra Holmes tulee aina olemaan suosikkini kirjallisten salapoliisien joukosta.

Vihdoin Lestrade tuumi:                                                                            "Olen nähnyt sinun käsittelevän montakin mutkikasta juttua, mutta koskaan en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua kuin tämä. Emme ollenkaan kadehdi sinua Scotland Yardissa - ei, päinvastoin olemme sinusta ylpeitä, ja jos kävisit siellä huomenna, ei siellä olisi ainoatakaan miestä, alkaen vanhimmasta tarkastajasta nuorimpaan konstaapeliin, joka ei pitäisi kunnia-asianaan saada puristaa sinun kättäsi."                                                                                              "Kiitos!" Holmes sanoi. "Kiitos!"                                                                Ja kääntyessään poispäin hän näytti liikuttuneemmalta kuin koskaan. Hetken kuluttua hän oli kuitenkin jälleen yhtä tyyni ja viileä kuin ennenkin.

Arvosana: ✮✮✮✮½

Arvio Granadan tv-sarjasta Sherlock Holmesin seikkailut:

©Hande

Granadan tuottama televisosarja Sherlock Holmesista on valmistettu vuosina 1984-1994. Sarja
koostuu neljästä tarinakoko-naisuudesta: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin paluu, Sherlock Holmesin tapauskansio sekä Sherlock Holmesin muistelmat. Kokonaisuuteen kuuluu myös tavallisten jaksojen lisäksi viisi tv-elokuvaa: Neljän merkki, Baskervillen koira, Mestarikiristäjä, Sherlock Holmes ja viimeinen vampyyri sekä Sherlock Holmes ja kadonnut morsian. Sarja sisältää yhteensä 41 jaksoa - Doylen kirjoittamia Sherlock Holmes-tarinoita on yhteensä 60, joten sarjan tekijät onnistuivat tekemään filmatisoinnin lähes kaikista tarinoista. Koska en lukenut tällä kertaa kaikkia Holmes-tarinoita, katsoin sarjastakin vain kaksi ensimmäistä kokonaisuutta: Sherlock Holmesin seikkailut ja Sherlock Holmesin paluun.

Näin sarjan aikoinaan ensimmäistä kertaa peruskouluikäisenä, kun Yle esitti sen uusintana. Rakastuin sarjaan tyystin ja se kohosi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Sarjan myötä minussa syttyi halu omistaa kaikki Doylen kirjoittamat Holmes-seikkailut - kuten kirja-arviossani kerroin, omistan niistä nykyisin useampia laitoksia. Lukemani version ostin vain ja ainoastaan kannen perusteella, sillä minulle sarjan pääosaa näytellyt Jeremy Brett on ainoa, oikea Sherlock Holmes.

Televisiosarja on kaikista Holmes-filmatisoinneista uskollisin alkuperäistarinoille - joissakin jaksoissa on jonkin verran juonellisia muutoksia, mutta tapaukset ja niiden lopputulemat ovat kaikki suoraan Doylen tuotannosta poimittuja. Jaksojen järjestys sekä kronologisesti että tarinoiden ilmestymisajankohtaan nähden poikkeaa jonkin verran alkuperäistarinoista ja kolme jaksoista on muista kokoelmista kuin tällä kertaa lukemistani. Se ei vaikuta kuitenkaan katselukokemukseen. Sarjan aikakaudelliset puitteet ovat myös kohdillaan: tapahtuma-aika on huomioitu lavastuksessa, puvustuksessa sekä hahmojen puhetyylissä erinomaisesti. Puitteet ovat yksi niistä syistä, joiden avulla Doylen kertomuksien tunnelma välittyy täydellisesti televisioruudulta kotisohvalle. Ohjelman musiikin on säveltänyt Patrick Gowers. Erityisesti sarjan tunnusmusiikki on ikimuistoinen, ja sen kuuleminen sai minut ryntäämään television ääreen - oli tilanne mikä tahansa. Myös kaikki sarjassa käytetty taustamusiikki on erinomaista ja esittää tärkeää roolia erilaisten tunnelmien luomisessa.

Sarjan roolitus on erityisen onnistunut: kuuluisaa etsivää esittä Jeremy Brett ja hänen uskollisen ystävän, Watsonin roolissa nähdään kaksi näyttelijää, David Burke ja Edward Hardwicke. Burke esitti entistä armeijan lääkäriä Sherlock Holmesin seikkailuissa, mutta vetäytyi roolista viettääkseen enemmän aikaa perheensä kanssa. Hänen tilalleen valittiin Edward Hardwicke, joka esitti Watsonia koko loppusarjan ajan. Brett on aivan kuin kirjan sivuilta napattu: hänen ulkoinen olemuksensa sekä huolellinen roolityönsä saavat minut unohtamaan, että hän on hahmoa esittävä näyttelijä - Brett muuttuu Sherlock Holmesiksi sarjassa. Pidän myös molemmista Watsoneista - heistä kummallakin on erinomainen kemia Jeremy Brettin kanssa, ja on ihanaa seurata Holmesin ja Watsonin elämää Baker Streetillä sekä heidän yhteisiä seikkailujaan.

Myös muut sarjan näyttelijät aina avustajista suurempien sivuosien esittäjiin ovat loistavia. Jos pitää silmänsä auki, ohjelmasta voi löytää myös tuolloin vasta aloittelevia näyttelijöitä, joista on tullut nykypäivään mennessä kuuluisia. Brettin, Burken ja Hardwicken lisäksi sarjassa nähdään muun muassa Rosalie Williams rouva Hudsonina, joka on saanut sarjassa huomattavasti isomman roolin kuin kirjoissa, Charles Gray Mycroft Holmesina, Colin Jeavons komisario Lestradena sekä Eric Porter professori James Moriartyna, Sherlock Holmesin arkkivihollisena. Kaikki edellä luettelemani näyttelijät ovat myös aivan kuin kirjan sivuilta poimittuja - niin hyvin heidän ulkonäkönsä ja roolityönsä vastaavat kirjassa esitettyjä hahmoja ja heidän luonteitaan.

Ohjelman katsominen on minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, nykyisin osittain ensimmäiseen katselukertaan liittyvien muistojen tähden. Sarja on kuitenkin niin hyvin tehty, että tarinat, musiikki sekä näyttelijät häikäisevine roolisuorituksineen ovat syynä naurulleni, jännitykselleni, vihalleni, pelolleni ja itkulleni. Muistan jaksot lähestulkoon ulkoa, mutta silti ne onnistuvat edelleen herättämään minussa samoja tunteita, joita ne herättivät minun katsoessani sarjaa ensimmäistä kertaa. Sherlock Holmesin seikkailut on onnistunut pitämään paikkansa suosikkisarjojeni listalla yli kymmenen vuoden ajan, ja tulee varmasti pysymään siellä elämäni loppuun asti. Annan täydet viisi tähteä!

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

©Hande

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

WSOY 1981

Katson hiljaisuuden yksimielisyyden osoitukseksi. Me siis lähdemme Valkopeuran puistoon!

Yritän lukea vielä teoksia Paperilta ruutuun-haastetta varten, kun aikaa on vielä jäljellä. Tajusin vasta aika myöhään, että Colin Dannin lastenkirja sopii myös siihen erinomaisesti. Kaukametsän pakolaisten tv-sarjaversio oli yksi lapsuuden suosikeistani. Sain vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää piirretyn perustuvan Dannin kirjoittamaan kirjasarjaan. Löysin suommenetun ensimmäisen osan kirjastosta viisi vuotta sitten ja luin sen. Nyt olikin sitten oivallinen hetki palata teoksen pariin uudemman kerran.

Ihmiset valtaavat elintilaa itselleen, minkä seurauksena Kaukametsä, monen luontokappaleen koti, hakataan maan tasalle. Metsän jäljelle jääneet eläimet lyöttäytyvät yhteen pelastaakseen henkensä. He päättävät lähteä Valkopeuran puistoon, joka on luonnonsuojelualue. Monipuolinen joukkio valitsee ketun johtajakseen, ja reitin aiemmin kulkeneen rupikonnan opastamana he aloittavat vaarojen täyteisen matkan uuteen kotiin.

Tarina on hyvin realistinen ja opettavainen. Mukana olevien eläinten luontainen käytös on huomioitu eikä luonnon kiertokulkua unohdeta. Kaikki matkalaiset eivät myöskään selviä matkasta erinäisistä syistä - se on surullista, mutta muistuttaa samalla siitä, miten sellaista käy myös oikeassa elämässä. Samalla huomasin yllätyksekseni reagoivani kirjan tapahtumiin melkoisen vahvasti: välillä sain purra hammasta, etten olisi alkanut itkeä. Lisäksi iloitsin ja jännitin eläinten puolesta, vaikka teoksen juoni onkin minulle tuttuakin tutumpi.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, kiinnyin heihin - osaan heistä vielä erityisen syvästi. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa persoonallisuus, jossa on hyödynnetty jonkin verran lajityypillistä käytöstä sekä lajiin liittyviä uskomuksia. Suosikkejani ovat kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Pidin kyseisistä hahmoista myös lapsena televisiosarjan perusteella, joten on hauskaa huomata, etteivät mieltymykseni ole muuttuneet.

Tarina vei minut tyystin mennessään, vaikka sen kohderyhmä onkin lapset. Nostalgia saattoi vaikuttaa asiaan, mutta kirja on kyllä vetävästi kirjoitettu - aivan oikeasti. Kääntelin kirjan sivuja innoissani, eikä minua häirinnyt lainkaan se, että olen lukenut teoksen aiemminkin. Teos pisti minut myös hyvin mietteliääksi: en voinut olla pohtimatta meitä ihmisiä ja kuinka meidän teoillamme voi olla hyvin haitalliset vaikutukset luontoon sekä eläimiin.

Kaukametsän pakolaiset on mukaansatempaava sekä ajatuksia herättävä tarina, joka peräänkuuluttaa luonnon ja eläinten puolesta kovaan ääneen. Mielestäni kaikille lapsille olisi annettava tilaisuus lukea tämä kirja, sillä se antaa paljon ajattelemisen aihetta kaikenikäisille. Haluan etsiä jatko-osat jossain vaiheessa käsiini - niitä ei ole suomennettu - sillä sarjan ensimmäinen osa vetosi minuun edelleen niin paljon, etten voi jättää kokonaisuutta puolitiehen.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio Kaukametsän pakolaiset-animaatiosarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta:

Sarjan virallinen logo.

Lukuhaaste tarjosi minulle myös oivallisen tekosyyn palata lapsuuteni suosikkiohjelman pariin. TV-sarja on valmistettu vuosina 1992-1993 ja se sisältää yhteensä kolme tuotanto-kautta. Valitettavasti Yle ei ole uusinut sarjaa pitkään aikaan, mutta löysin osan suomenkielisistä jaksoista Youtubesta - puuttuvat jaksot katsoin englanniksi.

Ensimmäinen tuotantokausi sisältää 13 jaksoa ja perustuu kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Animaatio on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. Ensimmäisessä kaudessa on mukana muutama ylimääräinen tapahtuma ja jotkin kirjassa kuvaillut asiat on toteutettu hiukan eri tavalla, mutta muutoin kaikki menee romaanin mukaan. Lisäksi muutaman hahmon sukupuoli on muutettu uroksesta naaraaksi. Tämä ei häiritse minua lainkaan, sillä se tasapainottaa mukavasti hahmokaartin sukupuolijakaumaa.

Kuten kirjassakin, sarjassa on laaja hahmogalleria. Kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän muutamaan tiettyyn hahmoon, kun taas tv-sarja tarjoaa monille pienemmille sivuhahmoille suuremman roolin kuin alkuperäisteos. Myös animaatiossa eläimet ovat persoonallisia ja kiinnyin moniin heistä. Kuten jo kirja-arviossani kerroin, kaikista rakkaimmat hahmot ovat minulle kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Kettu oli suursuosikkini - muistan jopa, että olin lapsena korviani myöten rakastunut häneen. :D

Animaation piirrosjälki on aivan ihanaa: se on mainio sekoitus realismia ja inhimillisiä piirteitä. Sekä hahmot että maisemat tekevät vaikutuksen ja välillä haluan vain pysäyttää videon ja ihailla kuvaa. Pidän myös suomalaisista ääninäyttelijöistä. Heidän äänensä sopivat mielestäni hahmoille erinomaisesti ja ihoni menee ajoittain kananlihalle pelkästään jonkun hahmon repliikin kuulemisesta - tästä huomaa, että olen varttunut sarjaa katsellen. Suomenkielisessä versiossa rooleissa kuullaan Eija Ahvoa, Sanna Fransmania, Eeva Litmasta, Paavo Pentikäistä, Erkki Saarelaa, Eero Saarista, Eira Soriolaa, Aapo Vilhusta sekä Jukka Voutilaista.

Myös sarjan musiikki on mukaansatempaavaa: kun alkuintro alkoi soida, ryntäsin aina täyttä päätä television ääreen. Nykyisin minulle tulee aina kylmät väreet kuullessani tunnusmusiikin - oli kyse sitten alun tai lopputekstien versiosta. Jaksojen taustamusiikki myötäilee intron teemaa, muttei ole sen suora kopio - Kaukametsän pakolaisissa musiikki on erinomainen tehokeino, jonka avulla luodaan muun muassa hilpeyttä, jännitystä ja haikeutta.

Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi oli nostalgiaa täynnä oleva kokemus. Tunteet nousivat pintaan jo alkumusiikin ensimmäisistä sävelistä ja tapahtumien eläminen uudelleen aiheutti monia tunnekuohuja sekä herätti monia muistoja. En ihmettele yhtään, että Kaukametsän pakolaisista tuli yksi suosikkihojelmani, sillä se teki minuun suuren vaikutuksen monien vuosien jälkeenkin. Toivottavasti vanhempani eivät ole heittäneet pois videokasetteja, joille ohjelma on aikoinaan nauhoitettu minun vaatimuksestani - voisin niiden avulla pelastaa sarjan dvd:lle.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Teos 2014

Taivas varjelkoon! - Se se vasta olisi onnettomuus! Että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivo minulle mitään niin kauheaa.

Perehdyin Jane Austenin tuotantoon ensimmäisen kerran teini-ikäisenä ja rakastuin hänen tyyliinsä niin palavasti, että olen lukenut vuosien saatossa hänen kaikki romaaninsa. Ensimmäiseksi taisin lukea juurikin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ellen väärin muista. Romaanin vanhempi versio löytyy vanhemmiltani, mutten voinut viime vuoden Helsingin kirjamessuilla vastustaa kiusausta ostaa uusintapainos omakseni - kansi on niin kaunis ja suomennos on itsensä Kersti Juvan käsialaa. Kirja on vetänyt minua puoleensa ostamishetkestään lähtien, mutta annoin lopullisesti periksi muutama päivä sitten, sillä romaani sopii erinomaisesti Paperilta ruutuun- sekä Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen.

Austenin tunnetuin teos sijoittuu 1700-luvun lopun Iso-Britanniaan ja kertoo maalaisaateliin lukeutuvasta Bennetin perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia, joista Elizabeth on romaanin päähenkilö. Teoksessa kuvaillaan värikkään perheen elämää, tyttärien lemmenhuolia sekä aikakauden seurapiirielämää lempeän ilkikurisesti.

Romaanin kerronta tempaisi minut välittömästi mukaansa, enkä laskenut kirjaa käsistäni mielelläni. Tekstistä on aistittavissa vanhan ajan tuntu, mutta samalla se on yllättävänkin sujuvaa sekä helppolukuista - kiitos tästä yhdistelmästä kuuluu luonnollisesti suomentajalle. Teksti ikään kuin soljuu eteenpäin, eikä lukeminen takkuillut kertaakaan. Oloni lukemisen aikana oli erittäin kepeä, mutta keskityin tarinaan hyvin intensiivisesti, vaikka se onkin minulle entuudestaan tuttu. Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut kirjan loppuun - vain pakolliset arjen velvollisuudet estivät minua lukemasta sitä vuorokaudessa.

Tarinan suola on pureva, kuiva huumori sekä hykerryttävän herkulliset henkilöhahmot. Austen kuvailee tapahtumia sekä hahmoja tarkkasilmäisesti ja lämpimän ironisesti - huumori pääsee loistamaan myös monien hahmojen legendaaristen vuorosanojen myötä. Lisäksi aistin kepeän kuoren alta aimon annoksen yhteiskuntakritiikkiä, jolle onkin hauskaa naureskella hahmojen omien edesottamusten ohella. Irvistelyn kohteiksi joutuvat erityisesti yhteiskuntaluokat, seurapiirielämän säännöt sekä erilaiset ihmistyypit. Piikittely ei ole kuitenkaan haudanvakavaa, vaan se tapahtuu pilke silmäkulmassa.

Austen on onnistunut luomaan suuren määrän kiehtovia henkilöhahmoja romaaniinsa. Muistin suurimman osan heistä, mutta silti minusta tuntui kuin olisin tutustunut heihin ensimmäistä kertaa - niin vahvoja tunnereaktioita he minussa herättivät. Osaan hahmoista miellyin, joihinkin jopa rakastuin, kun taas jotkut heistä naurattivat, ärsyttivät tai inhottivat minua. Suosikkini ovat samat kuin ensimmäiselläkin lukukerralla: Elizabeth, Jane, herra Bennet sekä herrat Bingley ja Darcy. Kukin heistä on omanlaisensa persoona ja samastuinkin heihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kerrassaan hurmaava hyvän mielen romaani, jota lukiessa sain nauraa makeasti sekä jännittää hahmojen puolesta. Austenin klassikko nosti jälleen hymyn huulilleni ja piristää synkempääkin päivää. Oli ihanaa palata yhden teinivuosieni suosikin pariin - pitäisi varmaankin aloittaa projekti Austenin muidenkin romaanien uudelleen lukemiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo:

©Hande

Katsoin BBC:n kuuluisan minisarjan vuodelta 1995 pian sen jälkeen, kun olin lukenut Austenin
romaanin ensimmäisen kerran. Olen palannut sarjan pariin muutaman kerran sen jälkeenkin, mutta edellisestä kerrasta on sen verran monta vuotta aikaa, että oli syytäkin katsoa se uudestaan.

Filmatisointi on erittäin uskollinen alkuperäisteokselle, mikä on erinomainen asia - minulle on aina erityisen tärkeää, että elokuva- tai televisiosarjaversiot romaaneista noudattavat alkuperäistä juonta mahdollisimman tarkasti. Tekijät ovat selkeästi nähneet myös suuresti vaivaa löytääkseen sopivia rakennuksia, tehdäkseen aikakauden sekä hahmojen yhteiskuntaluokan huomioivia pukuja, ja taatakseen hahmojen puhuvan ja käyttäytyvän kuvailtavan aikakauden tapojen mukaisesti.

Musiikki-ihmisenä kiinnitän myös erityistä huomiota elokuvien sekä tv-sarjojen musiikkiin, etenkin kun kyseessä on historiallinen draama. Tämäkin asia on huomiotu filmatisoinnissa hyvin ja minisarjassa kuullaan paljon musiikkia, joka oli suosittua 1700-1800-lukujen vaihteessa. Musiikki esitetään myös soittimilla, jotka aikakaudella ovat olleet olemassa ja tekijät ovat huomioineet sen, että monissa instrumenteissa valmistusmateriaalit ovat olleet erilaisia kuin nykypäivänä - en tosin tiedä sen tarkemmin, onko käytössä olleiden soittimien osat valmistettu aikakaudelle tyypillisistä materiaaleista, vai onko soittimet vain viritetty eri tavalla, jotta sointi olisi oikea. Myös Carl Davisin sarjaa varten säveltämä musiikki sopii sarjan tunnelmaan ja ajankohtaan hyvin.

Roolitus on mielestäni erittäin onnistunut: pidin kaikista keskeisiä hahmoja esittäneistä näyttelijöistä, sillä he sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Jennifer Ehlestä Elizabethina, Susannah Harkerista Janena, David Bamberista herra Collinsina, Crispin Bonham-Carterista herra Bingleynä, Barbara Leigh-Huntista lady Catherine de Bourghina sekä tietenkin Colin Firthistä herra Darcyna - minun on tunnustettava, että kuulun Firthin Darcyn perään haikailijoihin. Erikseen minun on vielä mainittava Benjamin Whitrow sekä Alison Steadman herra ja rouva Bennetinä - he ovat aivan täydellisiä rooleissaan, kuin kirjan sivuilta kaapattuja!

Kaiken kaikkiaan Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarja on onnistunut filmatisointi Austenin rakastetusta klassikosta: nautin sen katselemisesta yhtä paljon kuin kirjan lukemisesta. Innostuin tämän myötä myös muista Austen-romaaninen filmatisoinneista, joita katsoin paljon kirjojen lukemisen ohella. Tahdon palata todennäköisesti niidenkin pariin jossakin vaiheessa.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

©Hande

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden
hermoista 1939-1945

WSOY 2013

Ostin Kivimäen teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2013 hänen haastattelunsa innoittamana. Minua on monien vuosien ajan mietityttänyt toisen maailmansodan vaikutukset suomalaissotilaiden mielenterveyteen, joten tämä Tieto Finlandiallakin palkittu kirja ilmestyi kuin tilauksesta. Luin teoksen pian ostamisen jälkeen, mutta halusin palata nyt sen pariin Uudelleen luettua- sekä Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteiden inspiroimana.

Noin 18 000 suomalaissotilasta oli hoidettavana toisen maailmansodan aikana päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Kivimäen väitöskirjan laajennettu versio selvittää, millaisia olivat ne mieleltään sairastuneet sotilaat, jotka pääsivät psykiatriseen hoitoon, millä keinoilla enemmistön onnistui rämpiä järkyttävien kokemusten läpi ilman henkistä murtumista, miten sairastuneisiin suhtauduttiin sekä millaisissa paikoissa ja millä keinoilla heitä hoidettiin.

Kirja on erittäin kattava ja kiinnostava: yksistään Kivimäen käyttämien lähteiden luettelo kattaa 62 sivua teoksesta ja kuten yllä kerroin, aihetta käsitellään useammasta näkökulmasta - kyse ei ole tosiaankaan mistään pintaraapaisusta. Psykologia ja historia ovat kiehtoneet minua lapsesta asti ja nautin asioiden perinpohjaisesta selvittämisestä, joten tällainen syväluotaava tutkimus sopii minulle kuin nakutettu.

Vaikka pidän tietokirjoista, jännitän aina sellaiseen tarttumista: pelkään tekstin olevan kankeaa, jolloin lukukokemus muuttuu tahmeaksi. Murtuneet mielet on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen - tosin se sisältää muutamia tilastoja sekä tutkimusterminologiaa, joten niiden tuntemuksesta oli minulle hyötyä. Asiat ilmaistaan silti selkeästi eli kärryillä pysyy ilman sen suurempaa perehtyneisyyttä tutkimuksien tekoon.

En voinut olla ajattelematta tietokirjaa lukiessani muita lukemiani, sodan kokeneiden henkilöiden kirjoittamia teoksia rintamaoloista. Huomasin niissä olevan muun muassa monia niistä elementeistä, jotka olivat Kivimäen mukaan olennaisia henkisen romahtamisen välttämisessä näissä rankoissa olosuhteissa. Muistin myös, miten joissakin teoksista on kuvailtu sellaisia henkilöitä, joiden henkiselle sietokyvylle sodan aiheuttamat koettelemukset olivat liikaa. Lisäksi oli kiintoisaa havaita, että nykykielessä edelleenkiin käytössä olevat termit "hermojen menettäminen" sekä "tärähtänyt" henkisen murtumisen kuvaajina juontavat juurensa sota-aikaan.

Teosta rikastuttavat otteet tavallisten sotaveteraanien muistelmista, psykiatrien kirjoittamista artikkeleista ja lausunnoista sekä rintamalla "tärähtäneiden" sotilaiden tarinat. Nämä aikalaiskuvaukset toivat aiheen lähemmäksi minua, joka en ole sota-aikaa kokenut. Erityisen paljon minua kiinnostivat psykiatriset potilaat ja heidän tarinansa. Niistä kaikista mieleenpainuvin oli mielestäni jo esipuheessa esitelty Urpo Viinikaisen tapaus: hän oli lääketieteen kandidaatti, joka sai hermoromahduksen kesällä 1944. Hän pakeni metsään jättäen pataljoonansa monen päivän ajaksi ilman lääkäriä. Psykiatri julisti miehen syyntakeettomaksi, mutta hänet tuomittiin siitä huolimatta kuolemaan sotilaskarkuruudesta ja tuomio pantiin täytäntöön heti oikeudenkäynnin jälkeen.

Viinikaisen kohtalo on äärimmäinen esimerkki, mutta kuvastaa silti osuvasti tuolloisen yhteiskunnan suhtautumista henkisesti haavoittuneisiin sotilaisiin. Romahtamisen syiden katsottiin olevan aina potilaassa itsessään, eikä psykiatrisessa hoidossa olleille sotaveteraaneille myönnetty korvauksia edes 90-luvulla, jolloin esimerkiksi posttraumaattinen stressihäiriö oli ollut jo kauan tunnustettu sairaus. Tämä kaikki tuntuu minusta järkyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, mutta Kivimäki pysyy teoksessaan puolueettomana: hän ei syyllistä ketään ja esittelee kustakin aiheesta mahdollisimman monta puolta auttaen minua ymmärtämään kokonaiskuvaa.

Murtuneet mielet on monipuolinen ja kiinnostava teos ihmisistä, jotka eivät ole saaneet ääntänsä kuuluviin ja jotka on tahdottu unohtaa sotahistoriaan liittyvänä häpeäpilkkuna. Kirjan tiedot jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja tarjoavat erilaisen näkökulman sodan ylistämisen rinnalle. Vaikka sodassa murtuneille kirjan ilmestyminen taitaa olla jo liian myöhäistä, olen iloinen, että nämäkin sotaveteraanit ovat saaneet vihdoinkin paikan historian tutkimuksessa. Kivimäen teos oli yhtä vaikuttavaa luettavaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, ja sen pariin oli mieluisaa palata. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Minun on pakko kiitellä oikein erikseen Mika Tuomista vangitsevasta kannesta, joka kuuluu kotikirjastoni suosikkeihin.
P. P. S. Sain kirjan lukemalla täytettyä Helmet-lukuhaasteen kohdan 47: kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa

©Hande

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen kettujahdissa

Tammi 1996

Palasin ystävänpäivän lukumaratonin aikana lapsuusmuistoihini lukemalla yhden Viiru ja Pesonen-kirjoista. Muistan, miten pyysin vanhempiani lukemaan tätä nimenomaista kirjaa minulle iltasaduksi erittäin usein, kun en vielä itse osannut lukea - tosin palasin kirjan pariin usein myöhemmälläkin iällä. Edellisestä lukukerrasta on tosin jo hyvin kauan, joten palasin lapsuuden suosikin pariin mielenkiinnolla.

Ukko Pesonen asuu maalaistalossa kissansa, Viirun, kanssa. Eräänä päivänä Kosonen, Pesosen naapuri, tulee varoittamaan alueella liikkuvasta ketusta, joka on vienyt kanoja mennessään. Pesonen aikoo suojella omia kanojaan, muttei halua tappaa kettua. Niinpä hän ja Viiru lyövät päänsä yhteen virittääkseen ketulle ansan, joka säikäyttäisi sen tiehensä. Onnistuuko kaksikon suunnitelma?

En muistanut kirjasta entuudestaan kovinkaan paljoa, mutta luettuani pari ensimmäistä sivua mieleeni muistui lukuisia yksityiskohtia tarinasta, joka on oikein mukava, hauska ja sympaattinen. Oli huvittavaa seurata kaksikon yhteistyötä: Pesosella olivat tavarat alituiseen hukassa, mutta Viiru tiesi aina niiden olinpaikan - voi, kun omatkin kissani omaisivat tuon taidon, elämäni helpottuisi suuresti. Kirjan kieli on myös sujuvaa, mistä kiitos kuuluu osittain suomentajalle, Kaija Pakkaselle.

Rakastan suuresti teoksen yksityiskohtaista kuvitusta, joka on Nordqvistin itsensä käsialaa. Kuvat kertovat oikeastaan omaa tarinaansa, sillä niissä tapahtuu hyvin paljon sellaista, mitä tekstissä ei kerrota. Kuvitus on myös erittäin ilmeikästä ja nostatti hymyn huulilleni.

Viiru ja Pesonen kettujahdissa on hurmaava, pieni tarina, joka sisältää myös opettavaisia elementtejä. Minulle tuli kirjan lukemisesta hyvä mieli - oli mukavaa nostalgioida tämän kirjan parissa. Taidankin ottaa tavoitteekseni lukea kaikki perheeni varastosta löytyvät Viiru ja Pesonen-kirjat.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kirja kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 25: kirja, jossa kukaan ei kuole.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

©Hande

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Schildts & Söderströms 2012

Luin alelaarista löytämäni Riggsin esikoisteoksen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Minun piti ostaa jatko-osa alunperin englanniksi, mutta minua ärsyttää omistaa jostakin sarjasta sekaisin erikielisiä osia, joten se jäi. Nyt toinen osa on kuitenkin suomennettu, joten päätin palata ensimmäisen kirjan pariin muistin virkistykseksi.

Jacob Portman on varttunut kuunnellen isoisänsä tarinoita tämän elämästä orpokodissa, jossa asuu ihmevoimia omaavia lapsista, sekä heitä vaanivista hirviöistä. Teini-ikäisenä Jacob päättää selvittää, onko isoisän jutuissa sittenkin perää, vaikka kaiken järjen mukaan ne ovat vain vanhan miehen hupsutuksia. Mitä enemmän Jacob asiaa tutkii, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että isoisä on puhunutkin totta. Ja mikä kummallisinta, nämä lapset vaikuttavat olevan edelleen elossa...

Muistikuvani juonesta olivat melko hatarat, mutta lukemisen edetessä asioita alkoi palautua mieleeni. Teoksen alku ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta tarina paranee edetessään ja lopulta jännitys on niin tiivistä, ettei kirjaa voi laskea käsistään ennen kuin sen on saanut päätökseen. Mielenkiintoani lisäsivät myös kuvituksena käytetyt vanhat vintage-valokuvat, joiden inspiroimana Riggs kirjoitti tämän romaanin. Kuvat tehostavat erinomaisesti kerrontaa sekä teoksen synkeää ja mystistä tunnelmaa.

Sanoin kirjasta vuonna 2014 seuraavasti: "Kirjassa käytetty kieli teki myös minuun vaikutuksen: lauseet ja virkkeet olivat hyvin yksinkertaisia, mutta silti vaikuttavia. Niiden ansiosta tunnelma vaihteli uhkaavasta haikeaan ja jopa iloiseen. Kokonaisuus oli kaunis sekä katkeransuloinen." Pidin siis romaanin kerronnasta - jännitän monesti nuortenkirjoihin tarttumista, sillä pelkään niiden kerronnan olevan kankeaa ja juonenkäänteiden loppuunkulutettuja ja lapsellisia. On mukavaa, ettei tämä kirja ole sellainen, toisellakaan lukukerralla.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa. Pidin eniten Jacobista, Emmasta, Millardista ja Bronwynista - en paljasta hahmoista enempää, sillä muuten tarina menee pilalle sellaiselta, joka ei kirjaan ole tutustunut. Monet teoksen henkilöistä ovat samastuttavia ja suosikkieni persoonallisuudet vetivät minua puoleensa. Nimikkohahmo neiti Peregrine ei yltänyt suosikkeihini, mutta hän herätti mielenkiintoni ja toivon, että hänestä kerrotaan jatko-osassa lisää.

Minulle tärkeintä kirjoissa on sisältö, mutta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on esineenä niin kaunis, että minun on mainittava siitä erikseen. Kannet - sekä irtonaiset että kiinteät - ovat mielenkiintoa herättävät ja sisältävät hienoja yksityiskohtia, kirjan sivut ovat paksusta ja laadukkaasta paperista ja kuvituksena toimivat vintage-kuvat on sommiteltu niin, että tunnen selaavani valokuva-albumia tarinan lukemisen lomassa.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielestäni edelleen kiintoisa lukukokemus, hyvällä tavalla erilainen. Kuten alussa sanoin, sarjan toinen osa on suomennettu, joten aion hankkia kirjan käsiini jatkaakseni eriskummallisten lasten tarinaan tutustumista - ensimmäinen osa päättyy sen verran jännittävään kohtaan.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31: fantasiakirja.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

©Hande

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Otava 2011

Luin viitisen vuotta sitten alennusmyynnistä löytämäni kirjan Oscar-kissasta ja pidin lukemastani. Kirjavat kissat-haaste lähenee loppuaan enkä ole lukenut vielä mitään Uudelleen luettua-haastetta varten, joten päätin tarttua jälleen tähän teokseen.

Hoivakodin kissa Oscar on tositapahtumiin perustuva, hoivakodin lääkärinä työskentelevän David Dosan kirjoittama teos. Se kertoo hoivakodissa asuvasta Oscar-kissasta, joka vaistoaa, kun joku potilaista on tekemässä kuolemaa. Kissa käpertyy tällaisen potilaan viereen ja pysyy tämän rinnalla loppuun asti. Dosa peilaa teoksessa omia kokemuksiaan Oscarin kanssa sekä haastatteli useita hoivakodin potilaiden omaisia sekä omia työtovereitaan.

Löysin teoksesta hyvin paljon samastumiskohtia: hoivakodissa, jossa Oscar asuu, on paljon muistisairaita henkilöitä. Oma edesmennyt mummini sairastui aikoinaan Alzheimerin tautiin, joten kirjan kuvaukset muistisairauksien vaikutuksista potilaisiin sekä heidän omaisiinsa tuntuivat hyvin tutuilta - aivan kuin olisin lukenut omista kokemuksistani.

Vaikka kirjan aihe on surullinen, tarina on hyvin lohdullinen - kuoleman alituisesta läsnäolosta huolimatta kissa, joka tietää, milloin sitä tarvitaan eniten, saa hymyn nousemaan huulille. Kuten monet haastateltavat ovat kirjassa sanoneet, kissan seura on ollut hyväksi niin potilaille kuin heidän omaisilleenkin. Oli myös mielenkiintoista lukea aiheesta hoivakodin henkilökunnan näkökulmasta, sillä en ole kovin usein törmännyt keskusteluun hoivakodeista ja saatohoidosta, joissa tätä rankkaa työtä tekevät ihmiset pääsisivät kunnolla ääneen.

Hoivakodin kissa Oscar on ajatuksia herättävä kirja. Kuvailin sitä viisi vuotta sitten sanoilla "aito ja vilpitön" - olen tästä asiasta edelleen samaa mieltä. Teos kertoo oivallisesti, miten älykkäitä eläimet ovat, ja miten suuri vaikutus niillä on ihmisten mielialaan. Dosan teos on haikeudestaan huolimatta mieltä lämmittävä kirja.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjan nimessä on erisnimi.