lauantai 19. elokuuta 2017

Kesälukumaraton osa 3 - koonti

©MarikaOksa

Viimeiset hetket ennen uutta elämänvaihetta ovat käsillä - sain nimittäin kesäkuun lopussa tietää, että sain opiskelupaikan. Duunarielämä vaihtuu koulun penkkiin, joten mikä olisi parempi tapa viettää viimeisiä vapaapäiviä kuin omistamalla vuorokauden kirjojen lukemiselle? Kesän viimeistä maratonia emännöi MarikaOksa Oksan hyllyltä-blogista.

Olen osallistunut tämän kesän aiempiinkin maratoneihin. Jos kiinnostaa, kesäkuun maratoonaamisestani voi lukea täältä ja heinäkuun vaiheista täältä. Tällä kertaa näin vaivaa ja suunnittelin lukupinoani etukäteen, toisin kuin edellisen maratonin aikaan. Sarjakuvia on jälleen hyvin vähän - oikeastaan vain yksi. Lisäksi pinosta löytyy kaksi lastenkirjaa, tietoteos sekä kaksi romaania. Valitsin suurimman osan lukemistostani erilaisia lukuhaasteita silmälläpitäen. Nämä teokset valikoituivat mukaan:
  • Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
  • Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
  • Frank Miller: Yön ritari
  • Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
  • Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
  • Matti Rönkä: Yyteet

©Hande

Olen menossa tänään perheeni kanssa nostalgiselle matkalle Naantalin Muumimaailmaan, jossa en ole käynyt noin seitsemääntoista vuoteen. Aloitan oman etappini tämän vuoksi vasta illalla. Tarkoituksenani on lukea Yyteet loppuun, sillä olen aloittanut sen jo aikaisemmin - pakotin itseni lukemaan Nixin loppuun, ennen kuin saisin jatkaa Röngän teoksen parissa. Aion lukea kokonaan Yön ritarin sekä Nordqvistin lastenkirjan. Muita luen sen verran kuin ehdin ja jaksan. Päivitän etenemistäni tämän kirjoituksen lisäksi Facebookiin, Goodreadsiin sekä Twitteriin.
*****

Klo 21:10 - Hey ho, let's go!

No niin, Naantalin reissu on taputeltu ja olen saanut levättyä sen jäljiltä, joten lukumaraton voi alkaa minunkin kohdallani! Olen ehtinyt aloittaa jo aikaisemmin Matti Röngän Yyteet-romaanin lukemisen, joten minun on pakko aloittaa maratonini sillä. Modernisointi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on alkanut sen verran lupaavasti, että minun on aivan pakko saada se luetuksi mahdollisimman nopeasti. Lukuseuranani ovat perinteiset maratonherkut sekä kissat.

Klo 0:55 - Tapaaminen Nukkumatin kanssa

Reissu Naantaliin näyttäisi verottaneen jaksamistani enemmän kuin luulinkaan, sillä lukutahtini on ollut yllättävän hidasta. Olen saanut kuitenkin Yyteet luettua ja pidin kirjasta - siinä oli yhdistetty hienosti minulle rakas tarina nykyajan työelämään ja sen kipukohtiin. Jatkoin urakkaa monta astetta kevyemmällä Viiru puijaa Pesosta-kirjalla. Lapsuusajan teokseen oli hauskaa tarttua ja se käsittelikin yllättävän vakavia teemoja, en muistanut tätä ollenkaan. Jatkoin Nordqvistin jälkeen Flavia-dekkarisarjan neljännellä osalla, mutta nyt minun on painuttava pehkuihin, että jaksaisin huomenna lukea tehokkaammin. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 256.

Klo 13:30 - Joulukertomusta sekä kyynisyyttä kuumuudessa

Sain nukuttua kelvolliset yöunet ja jatkoin heti herättyäni maratoonaamista. Jatkoin Filminauha kohtalon käsissä-romaania siitä, mihin viime yönä jäin. On koomista lukea joulun aikaan sijoittuvaa tarinaa auringon paistaessa ulkona ja lämpömittarin näyttäessä 23 astetta. Mysteeri on vielä rakentumassa, mutta päätin siitä huolimatta vaihtaa teosta ja tartuin Frank Millerin kuuluisaan Yön ritari-sarjakuvaan. Olen tähän mennessä vältellyt kyseistä teosta, sillä minua on jännittänyt Millerin mahdollinen tulkinta Batmanista. On kiehtovaa lukea tarinaa, jossa Bruce Wayne on jo vanha mies, katkeruutensa kuluttama. En vielä viitsi antaa sen suurempia arvioita teoksesta. Jatkan sarjakuvan parissa.

Sivuja luettuna: 400.

Klo 18:20 - Tunnelman kevennys maailman vahvimman tytön avulla

Sain Yön ritarin päätökseen jo useampi tunti sitten. Siinä käsiteltiin mielenkiintoista tematiikkaa, mutta se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun sarjakuvien lukijaan ennen minua. Tarina oli sen verran synkkä, että halusin piristää tunnelmaa palaamalla yhden lapsuuteni suosikkikirjoista, Peppi Pitkätossun tarinan, pariin. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi tarttunut kirjaan, mutta muistin monia sen tapahtumia hyvin. Vaihdoin kuitenkin vielä maisemaa aloittamalla Ruma sota-tietokirjan lukemisen. Saa nähdä, lopetanko maratonin sillä vai palaanko Flavian tai Pepin pariin ennen urakan päättymistä.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 21:20 - Kalkkiviiva ylitetty!

Kesän viimeinen lukumaraton päättyi osaltani kymmenen minuuttia sitten. Luin Rumasta sodasta ensimmäisen artikkelin, jossa kerrottiin propagandasta. Minua alkoi kuitenkin väsyttää sen verran, etten jaksanut lukea vahvasti tietopohjaista tekstiä, vaan palasin Flavia-dekkarin pariin ja viihdyin sen parissa maratonin loppuun asti.

Maratonin lukemisto:
Matti Rönkä: Yyteet, 176 sivua (luettu loppuun)
Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta, 24 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä, 210 sivua
Frank Miller: Yön ritari, 240 sivua (luettu loppuun)
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina, 107 sivua
Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 63 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 820

Olen saavuttanut suurempiakin sivumääriä, mutta olen tyytyväinen saldooni - olin kuitenkin eilen koko päivän liikenteessä, eikä tämän päivän sää ollut kaikista otollisin keskittymiselle hiostavuuden takia. Onnistuin kuitenkin tavoitteissani ja luin ne kirjat loppuun, jotka aioinkin. Oli mukavaa suurkuluttaa kirjoja, sillä opiskeluelämän alkaessa minulla ei todennäköisesti tule olemaan mahdollisuutta lukea niin paljon kuin aikaisemmin. Minusta oli myös hienoa, että kesälukumaratonit järjestettiin jokaisena kesäkuukautena ja pystyin lähtemään kaikkiin mukaan. 

Kiitos ja kumarrus!

perjantai 18. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix

©Hande
Nathan Hill: Nix
Gummerus 2017

Sain kesäkuussa sähköpostiviestin, jossa kysyttiin, haluanko lukea ennakkoon elokuussa ilmestyvän Nixin. Perehdyttyäni pintapuolisesti romaanin tarinaan kiinnostuin siitä ja ilmoittaudun halukkaaksi lukijaksi. Kun lähetys saapui minulle, saatoin ensin aikaisemmat lukuprojektini päätökseen ja perehdyin Nathan Hillin esikoisromaaniin aina, kun työkiireet antoivat myöten.
"Vihaa oli niin helppo tuntea, se tarjoaa turvan ihmiselle joka ei halua ponnistella liikaa."
Teos kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kolmikymppisestä, kirjailijan urasta haaveilevasta college-opettajasta, jonka äiti Faye jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Aivan varoittamatta Faye putkahtaa vuosikymmeniä kestäneen radiohiljaisuuden jälkeen poikansa elämään jouduttuaan ongelmiin virkavallan kanssa poliittisen kannanottonsa vuoksi. Samuel alkaa selvittää vaitonaisen äitinsä menneisyyttä ja joutuu rakentamaan tästä oman käsityksensä kahden erilaisen tulkinnan ristitulessa.

Tarina liikkuu kolmen aikatason välillä: 1960-, 1980- ja 2000-luvun. Mitä pidemmälle kirjan lukemisessa pääsee, sitä enemmän aukeavat sekä Samuelin että Fayen vaiheet. Heidän lisäkseen mukana on muitakin hahmoja, jotka liittyvät jompaankumpaan päähenkilöistä tavalla tai toisella. Hahmojen elämät nivoutuvat tarinan mittaan yhteen laajentaen romaanin kokonaiskuvaa. Hillin kerrontatyyli sekä kirjava henkilöhahmojen kavalkadi muistuttavat minusta jonkin verran John Irvingin romaaneja - tarinakuviossakin on samankaltaisuutta lukemieni Irvingin teosten kanssa.

Ihmissuhteiden lisäksi Nix käsittelee henkilöhahmojensa kautta Yhdysvaltojen historiaa sekä politiikkaa. Yhteiskuntakuvaus pysyy yhtenä tarinan kantavista voimista romaanin loppuun asti. USA:n historia eivätkä sen poliittiset pelit ennen omaa elinaikaani ole minulle kovin tuttuja, joten kirja tarjosi minulle uusia aspekteja myös keskeistä tapahtumapaikkaa kohtaan. Historialliset tapahtumat sekä niiden vaikutukset henkilöhahmoihin selittävät hyvin amerikkalaista elämäntyyliä - niin hyvässä kuin pahassakin.
"Eiväthän graffitintekijät tietenkään kirjoittaaneet mitään tärkeää. Mitä nyt omia nimiään, yhä uudelleen ja uudelleen, yhä isompina, räikeämpinä ja värikkäämpinä. Itse asiassa heidän streategiansa oli sama kuin se, jota pikaruokaketjut noudattivat mainostauluissaan ympäri maata. Kaikki oli pelkkää itsetehostusta. He vain pitivät meteliä. Ei ollut kyse siitä, että heidän olisi pitänyt saada sanotuksi jotain. He mainostivat brändiään. Niin paljon hiiviskelyä ja riskinottoa, jottai voitiin oksentaa kiltisti niellyt vallitsevat kauneusarvot takaisin ulos. Se oli masentavaa. Jopa kapinallisuus oli pilattu."
Hillin esikoisen tarina on kiintoisa, muttei temmannut minua kuitenkaan mukaansa: kirjassa oli turhaa kuhnastelua, joka sai minut ajoittain väsymään koko teokseen. Lisäksi osa naishahmoista jäi valitettavan ontoiksi, vaikka heissä olisi ollut potentiaalia paljon enempään. Oli Nixissä kuitenkin hyviäkin puolia, sillä se onnistui välillä yllättämään minut juonenkäänteillään siitäkin huolimatta, että tarina sisälsi monia kliseitä. Romaanin loppuosan ahmaisin nopeasti kahlattuani alkupuolta vaihtelevalla menestyksellä.

Nix ei varastanut sydäntäni, mutta viihdyin sen parissa hyvin joitakin turhautumisen hetkiä lukuunottamatta. Tulen kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla Hillin kirjailijan uran etenemistä, sillä Nix on kaikesta huolimatta lupaava esikoisromaani. Kiitos kustantamolle ennakkokappaleesta!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Nix sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

tiistai 15. elokuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Hande
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
Tammi 2017

Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ollut kuullutkaan kaksi vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Svetlana Aleksijevitšista ennen blogimaailmaan tutustumista. Bloggaajien arvioiden kautta sain kuulla hänen teoksestaan Tšernobylista nousee rukous - se kiinnostaa minua, mutten ole saanut vielä aikaiseksi tarttua siihen. Kun tämä teos ilmestyi, liityin pian kirjaston varausjonoon, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Lopulta odotus palkittiin ja pääsin kirjaan käsiksi.
"Miksi näin on? Kysyin sitä itseltäni useasti. Kun naiset silloin vaativat ja ottivat itselleen paikan miehisessä maailmassa, miksi he eivät vaatineet myös omaa historiaa? Omia sanoja ja omia tunteita? He eivät itsekään uskoneet itseensä. Meiltä on kätketty kokonainen maailma. Heidän sotansa on jäänyt tuntemattomaksi."
Toisen maailmansodan puhjettua lähes miljoona neuvostonaista osallistui taisteluun erilaisissa tehtävissä, myös etulinjassa miesten rinnalla. Aleksijevitš on koonnut teokseensa yli 200 naisen kokemuksia, eivätkä ne rajoitu vain rivisotilaisiin tai heitä johtaneisiin upseereihin, vaan äänensä saavat kuuluviin muun muassa sairaanhoitajat, lääkärit, muonittajat, tarkka-ampujat, lentäjät, siviilit, lähetit ja partisaanit. Kirja on ilmestynyt alunperin jo 1980-luvulla, mutta tänä vuonna ilmestynyt uusi painos on Aleksijevitšin uudelleen muokkaama, toimittama ja laajentama versio. Se sisältää myös aiemmin sensuroituja kohtia.
"Tyttö kallis, sinunkaltaisiasi tarvittaisiin vielä satoja. Että kaikki kärsimyksemme voitaisiin kuvailla. Meidän lukemattomat kyyneleemme." 
Sodalla ei ole naisen kasvoja on jaettu useaan osa-alueeseen, joissa käsitellään esimerkiksi sotatoimia, elämää etulinjassa, muita tehtäviä, partisaaneja, siviilejä, rakkautta sekä heitä, jotka leimattiin pettureiksi. Yhdessä näistä sirpaleista koostuu eheä paketti, jossa sotaa ja naisten osaa siinä käsitellään monipuolisesti. Tekstit on litteroitu Aleksijevitšin haastattelemien naisien kertomuksista tehdyistä äänitteistä. Teos on faktaperäinen ja luen sen tietokirjallisuuden joukkoon, mutta Aleksijevitš on yhdistellyt naisten tarinat sekä omat tekstinsä niin, että kerronta muistuttaa proosaa ja on erittäin sujuvaa luettavaa.
"Nykyään ajattelen, että on parempi, jos jalka tai käsi vammautuu. Kyllä ruumis joutaa sairastamaan. Mutta sielu... Se on tuskallista..." 
Sotakirjallisuus on ollut lähellä sydäntäni yläasteajoista lähtien, mutten ole tullut aiemmin lukeneeksi teoksia, jotka olisivat käsitelleet toista maailmansotaa neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Oli Tuntemattoman sotilaan ansiota, että tiesin Neuvostoliiton käyttäneen myös naisia sotilaina ja aihe alkoi kiinnostaa minua kovasti, vaikken saanutkaan aikaiseksi etsiä esimerkiksi siihen liittyvää kirjallisuutta. Minua on myös kiinnostanut talvi- ja jatkosodassa meitä vastassa olleen Neuvostoliittoon liittyvät sotatarinat, sillä minulla on halu ymmärtää. Aleksijevitšin teos sisältää muutaman pienen maininnan Suomea vastaan käydyistä sodista, mutta enimmäkseen tarinat ovat Saksaa vastaan käytyjen taisteluiden rintamilta, sillä suurin osa naisista sekä ylipäätään Neuvostoliiton armeijan muonavahvuudesta oli siellä.
"Meille kipu on taidetta."
Kirja osoittautui minulle silmiä avaavaksi kokemukseksi, sillä siinä selitetään, mikä sai neuvostoliittolaiset, myös monet naiset, lähtemään suurella innolla taisteluun vihollista vastaan. Kommunismi ja isänmaa olivat niin tärkeitä, että ihmiset olivat valmiita jättämään perheensä suuremman edun nimissä. Lisäksi minulle jäi tunne, että Neuvostoliiton hallitus sekä armeijan johto suhtautuivat sotaan kuin yrityksen pyörittämiseen ja että kaiken oletettiin tulevan liukuhihnalta. Eräs lääkintäyksikön nainen, jonka tehtävänä oli pelastaa etulinjasta haavoittuneita, kertoo kirjassa, miten jo aivan äärirajoille itsensä ajaneita joukkoja pyrittiin kannustamaan parempiin tuloksiin: mitä enemmän haavoittuneita pelasti yhden taistelun aikana, sitä arvokkaamman kunniamitalin sai. Kuri oli muutenkin ankaraa, ja jos jäi vangiksi sen sijaan, että riisti hengen itseltään, oli syyllistynyt käytännössä maanpetokseen.
"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla." 
Naisten tarinat paljastavat neuvostoyhteiskunnan tekopyhyyden sekä kaksinaamaisen suhtautumisen sotiviin naisiin: toisaalta kaikkialla julistettiin, miten naistenkin velvollisuus on osallistuttava isänmaansa puolustamiseen, mutta rintamalla heitä vähäteltiin ja heidän oli tehtävä miehiä enemmän töitä osoittaakseen kyvykkyytensä, jolloin he saivat osakseen ihailua. Sodan päätyttyä voittoon rintamalla olleet naiset salasivat menneisyytensä, sillä naistenhan piti olla lempeitä, pehmeitä, helliä ja kauniita, eikä sotilasarvo tai kunniamerkit sopineet siihen vaatimukseen. Armoa ei herunut muilta naisiltakaan, vaan nämä vähättelivät ja surkuttelivat, jopa halveksivat rintamalla olleita kanssasisariaan - heidän kun oletettiin olevan vapaamielisiä kanssakäymisissään miesten kanssa.
"Mutta alkuaikoina me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä. Miehet kantoivat, mutta naiset eivät. Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä, he olivat olleet sodassa, mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla. Aivan toisin... Sanon teille nyt, että meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään. Voittoa ei jaettu meidän kanssamme. Ja se loukkasi meitä..." 
Kirjan lukeminen herätti minussa paljon vahvoja tunnetiloja: sodan raadollisuus järkytti ja suretti, ihmisten naiivius sekä halu palvella aatetta sokeasti kummastuttivat, kun taas naisten epäreilu kohtelu sekä heidän uhrauksiensa ja urotekojensa sivuuttaminen raivostuttivat. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että naiset jäivät vaille kiitosta, tunnustusta ja korvauksia, vaikka he pistivät itsensä vaaralle alttiiksi siinä missä miehetkin. Aiheestaan sekä monista sen herättämist negatiivisista tunteista huolimatta teos onnistui myös hymyilyttämään minua, sillä tarinoiden joukossa oli joitakin valon pisaroita, jotka muistuttivat, että jopa sodan keskellä on ollut iloa ja toivoa.
"Hän sanoi, että minä olen julma... Että minun sieluni ei ollut naisen sielu... Vaikka olimme kärsineet koko sodan, me naiset... Ilman perhettä, kotia, omia lapsia... En vain minä vaan monet muutkin olivat jättäneet lapsensa kotiin."
Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo monipuolisesti sodan erilaisista osa-alueista sekä erilaisissa tehtävissä toimineista naisista ja heidän kokemuksistaan. Aleksijevitšin teos on lukukokemuksena raastava, mutta se myös antaa paljon: sain sen ansiosta paljon arvokasta tietoa aiheesta, josta olen kuullut tähän mennessä vain ohimennen esitettyjä huomautuksia. Näiden naisten tarinat tulevat pysymään mielessäni, kiitos tämän mestariteoksen.
 "Voiko sitä ymmärtää, jos ei itse ole sitä nähnyt? Ja miten siitä voisi kertoa? Millä sanoilla? Kerro sinä, miten tätä on muisteltava. Toiset ehkä jotenkin kykenevät... Heillä on se taito... Mutta minulla ei. Itken vain. Silti on pakko, on pakko kertoa, jottei se unohtuisi. Tarinaamme on kerrottava eteenpäin. Meidän huutomme ei saa kadota tästä maailmasta. Meidän itkumme on säilyttävä..."
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

torstai 10. elokuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

©Hande
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bazar 2015

Koska kuulun niihin, jotka ovat jääneet koukkuun Flavia de Luce-kirjoihin, minun piti etsiä sarjan kolmas osa käsiini kesän toista lukumaratonia varten. En löytänyt teoksen sidottua versiota antikvariaateista, joten minun oli turvauduttava kirjaston palveluihin, jotta voisin palata Buckshawiin.

Flavia on kylän markkinoilla ennustavan mustalaisnaisen teltassa kuulemassa povausta, joka järkyttää tyttöä suuresti. Flavia kaataa vahingossa kynttilän ja koko teltta syttyy palamaan. Häpeissään teostaan hän antaa ennustajan majoittua Buckshaw'n maille. Kuten arvata saattaa, maalaisidyllin rauha järkkyy pian vielä lisää, ja Flavian on turvauduttava jälleen kemian taitoihinsa sekä salapoliisin kykyihinsä ratkaistakseen arvoitusten vyyhdin.

Dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat luottaneet pelkästään rationaaliseen päättelyyn, mutta nyt Flavia päätyy epäilemään uskoaan silkkaan tieteesen, sillä romaani yhdistelee hauskasti todellisuutta ja mahdollista yliluonnollista. Fenella-nimisen mustalaisnaisen ympärillä leijuu mystinen tunnelma sekä salaisuuksia sen verran suurissa määrin, että nuoren myrkynkeittäjän on tarkasteltava käsityksiään uudestaan. Asetelma muistuttaa mieleeni sir Conan Doylen Baskervillen koiran.

Romaani laajentaa jälleen Bishop's Laceyn kyläyhteisöä muutamalla uudella hahmolla sekä tarjoamalla lisätietoja joistakin vanhoista tutuista. Kaikkein eniten sarjan kolmas osa keskittyy de Lucen perheeseen. Sain heidän vaiheistaan paljon uutta tietoa, jonka ansiosta etenkin Flavia syventyi henkilöhahmona. Hahmokehittelyssä oli kuitenkin mielestäni yksi puute: Dogger esiintyi kirjassa aivan liian vähän aikaa!

Flavian ratkaistavaksi päätyvä mysteeri ei ollut valitettavasti yhtä kiinnostava kuin edellisten osien arvoitukset. Se ei ollut siitä huolimatta suinkaan huono: siinä oli monia mielenkiintoisia piirteitä - tarina ei vain vienyt mukanaan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Myönnän myös pettyneeni hiukan tapahtumavyyhdin ratkaisuun, muttei siitä sen enempää...

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei ole Bradleyn dekkarisarjan vahvin lenkki, mutta nautin silti sen lukemisesta. Se sai minut kiinnostumaan lisää tarinan henkilöhahmoista ja tartun mielenkiinnolla seuraavaan, kunhan muulta lukupinoltani kerkeän.
"Loppujen lopuksi haamujen ja kemian näkymättömän maailman välillä ei varmaankaan ole suurta eroa."
Arvosana: ✮✮✮✮

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyydissä - tosin vain yhden pysäkin verran

©Oulun kaupunginkirjasto

Oksan hyllyltä-blogin MarikaOksa kannusti alkukesästä muita kirjabloggaajia hyppäämään Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Innostuin ajatuksesta kovasti ja suunnittelin lukevani useampia kirjoja, jotka olisin sitten voinut mainita yhteispostauksessa. Kävi kuitenkin niin, että sain aikaiseksi hilpaista vain yhdellä asemalla lukemalla Tuulen varjon. Arvio teoksesta ilmestyi eilen, sillä se oli myös osa kimppaluku-projektia.

Minua olisi kiinnostanut useampikin metrokartan kirjoista, muun muassa Johanna Holmströmin Itämaa, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä sekä Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset. Ruiz Zafónin romaanin lukemisessa meni minulla kuitenkin huomattavasti kauemmin kuin olin alunperin arvioinut, ja kun tähän lisättiin vielä työkiireet, sai metrolinjastojen tarkempi koluaminen jäädä.

On harmillista, etten päässytkään aikeistani huolimatta matkaamaan kunnolla kirjametrossa, mutta olen iloinen, että sain edes yhden kirjan luettua. Lisäksi haaste on erinomainen kannustin tarttua muihinkin kartan teoksiin, vaikkakin jälkijunassa (hehheh). Itämaa on osa minun #hyllynlämmittäjä-pinoani, joten voisin ottaa sen jäljellä olevista pinon teoksista seuraavaksi lukuun.
Osallistuisin mielelläni vastaavanlaiseen haasteeseen uudestaankiin, toivottavasti paremmalla menestyksellä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

©Hande
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Otava 2004

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan tähän mennessä suomennetut osat ovat lojuneet kirjahyllyssäni iät ja ajat - olen hamuillut niitä alennusmyynneistä, ensimmäisen osan olen hankkinut antikvariaatista. Keväällä Yöpöydän kirjat-blogin Niina ehdotti että Ruiz Zafónin sarjan aloitusosasta järjestettäisiin heinäkuussa kimppaluku, jonka aikana lukukokemuksista keskusteltiin muiden osallistujien kanssa neljässä eri osassa, luettujen sivumäärien mukaan. Päätin, että tässä olisi loistava tilaisuus perehtyä vihdoinkin suuresti ylistettyyn romaaniin.

Tuulen varjo kertoo Daniel Semperestä, barcelonalaisesta kirjakauppiaan pojasta. Danielin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä tutustuttaa pojan Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, salaiseen paikkaan, joka on täynnä ulkomaailman unohtamia teoksia. Daniel saa valita itselleen yhden niteen, josta hänen on pidettävä huolta - lukuisista vaihtoehdoista mukaan valikoituu Tuulen varjo-niminen romaani. Kirja lumoaa Danielin ja hän alkaa etsiä tietoa teoksen kirjoittajasta, Julián Caraxista. Kaivaessaan menneisyyden haamuja esiin Daniel tulee repineeksi myös monia luurankoja kaapeista.

Romaanin alku oli mielestäni lupaava: pidin sen kauniista kielestä, rikkaasta kuvailusta sekä alati välittyvä rakkaus kirjoihin. Se on yksi tarinan kantavista teemoista suurin piirtein puoleen väliin asti. Tämän jälkeen vaikutus hälvenee, vaikka kirjaintoilu pysytteleekin taustalla loppuun asti. Teos onnistui pukemaan sanoiksi monia asioita omasta suhteestani kirjoihin sekä lukemiseen.
"Kasvoin kirjojen keskellä ja sain näkymättömiä ystäviä pölyksi murenevilta sivuilta, joiden tuoksua kannan yhä käsissäni. Totuin pienenä saamaan unen päästä kiinni kertomalla huoneeni pimennossa päivän pikku tapahtumia äidille, tekemisiäni koulussa, kaikkea mitä olin päivän mittaan oppinut..."  
Juoni etenee hyvin verkkaisesti, mutta kirjan alkupuolella se ei minua häirinnyt. Myöhemmin sain kuitenkin karvaasti kokea, miten lukutahtini hidastui hidastumistaan ja aloin pitää yhä enemmän useita päiviä kestäviä taukoja. Romaanissa on monia ylivenytettyjä kohtauksia, joihin kyllästyin totaalisesti ja ajoittain mieleni teki vain jättää kirja kesken. Toisaalta, onnistuin kuitenkin tekemään silloin tällöin sadan sivun spurtteja, joiden vuoksi luin kirjan kuitenkin loppuun. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Tuulen varjo olisi kaivannut tiivistämistä.

Valitettavasti ensimmäisillä sivuilla kasvoilleni noussut hymy hyytyi vähitellen luettujen sivujen lisääntyessä. Mieleeni kehkeytyi melko pian teoriat tulevista juonenkäänteistä, ja ne paljastuivat kaikki oikeiksi. Ruiz Zafón pelaa niin monilla kliseillä, ettei lopputulemien arvaaminen ollut kovin vaikeaa. Lisäksi kirjasta oikein tihkuu seksismi: aluksi se ei haitannut minua, sillä yksittäisien hahmojen möläytykset ovat selitettävissä tapahtuma-ajan asenteilla. Sukupuolten eroavaisuuksien korostaminen alkoi ulottua tarinassa kuitenkin niin syvälle, että minua alkoi harmittaa suunnattomasti ja mieleni tekisi pitää kirjailijalle luentosarja siitä, miten typeriä sukupuolistereotypiat ja niiden pönkittäminen ovat.

Kirja sisälsi kuitenkin muutamia asioita, jotka pelastivat sen totaaliselta tyrmäykseltäni: pari kiehtovaa hahmoa sekä Espanjan historiasta kertovat osiot. Vaikka suurin osa teoksen hahmoista jäi minulle etäisiksi, kaksi hahmoa kiinnittivät huomioni: Danielin isän kirjakauppaan sattuman kautta apulaiseksi päätyvä Fermin Romero de Torres sekä Julián Carax. Fermin osoittautuu karismaattiseksi persoonaksi muutamasta ärsyttävästä piirteestä huolimatta ja Caraxin menneisyyden ja samalla luonteen vähä vähältä avautuminen on kiehtovaa, joskin hänen vaiheensa jäivät melko yllätyksettömiksi. Espanjan vaiheet valtiona eivät ole minulle kovin tuttuja, joten oli mukavaa lukea sen historiasta - se avasi tarinaakin minulle paremmin.

Tuulen varjo jätti minut kahtiajakoisiin mietteisiin: teoksen alku ja loppu olivat mielenkiintoisia, mutta enimmäkseen kirja oli, kuten eräs toinen kimppalukija asian ilmaisi, "haaleessa veessä lilluvaa tarinointia". Barcelona ei myöskän auennut elävänä silmieni eteen, niin kuin olisi pitänyt joidenkin kirjan lukeneiden mukaan käydä. Lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, mutta aion silti antaa jatko-osille mahdollisuuden - tämä ei tule kuitenkaan tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 16: ulkomaisen kirjapalkinnon voittanut kirja.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian

©Hande
Aino Kallas: Sudenmorsian
Seven 2014

Ilmoittauduin helmikuussa ensimmäistä kertaa elämässäni mukaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on viides kerta, kun tempaus järjestetään ja tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. Valitsin luettavakseni Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, sillä teos on kiinnostanut minua yläasteikäisestä saakka. Hankin saatavilla olevan pokkariversion verkkokaupasta etukäteen, ja päätin vihdoinkin tarttua siihen toisen kesälukumaratonin aikana.

Sudenmorsian sijoittuu 1600-luvun puolenvälin Viroon, jossa Aalo-niminen piika menee naimisiin metsävahti Priidikin kanssa. Avioliitto vaikuttaa onnelliselta, mikä ei kuitenkaan kestä loputtomiin, sillä Aalo alkaa kuulla kyläyhteisön järjestämän susijahdin aikana ääniä, jotka kehoittavat häntä liittymään susien joukkoon suolla. Lopulta nainen antaa houkutukselle periksi ja hänestä tulee ihmissusi.
"Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsäpedon käyriksi kynsiksi."
Kirja ei tarjoa juonensa osalta suuria yllätyksiä - tarinan kaavan pystyi päättelemään pääpiirteittäin jo ensimmäisellä sivulla - mutta sen vanhahtava kieli vei minut mennessään. Kallaksen käyttämä kaunis, runollinen kerronta tuo mieleeni balladit, ja tämä piirre luo tarinaan aivan erityistä tunnelmallisuutta. Teksti soljui rauhallisesti eteenpäin ja unohduin kirjan kieleen niin totaalisesti, että havahduin sen lumouksesta vasta luettuani viimeisen lauseen.

Teos on pituudeltaan lyhyt, mutta on sitäkin tapahtumarikkaampi. Kerronnan rytmi on juuri sopiva: romaani ei ole liian tiivis, muttei liian väljäkään. Kuten sanoin jo aikaisemmin, juoni ei onnistunut yllättämään, mutta se oli siitä huolimatta vaikuttava, eritoten pintaa syvemmälle kaivauduttaessa. Sudenmorsiamessa kuvaillaan paljon uskonnon asemaa tapahtuma-ajan yhteiskunnassa sekä ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan.

Edelä mainittujen, melko näkyvien piirteiden lisäksi aistin tarinassa vertauskuvallisuutta. Kirjan takakannessa sanotaan, että teoksen inspiraationa on ollut Kallaksen rakkaus Eino Leinoon, mutta näen kertomuksessa aivan jotain muuta kuin piilotetun rakkaudentunnustuksen. Tulkitsen teoksen symboloivan naisen asemaa: 1920-luvulla naisten rooli yhteiskunnassa alkoi muuttua entistä itsenäisemmäksi. Aalon kirouksen voisi katsoa edustavan tasapainoilua modernin ja perinteisen, omien halujen ja yhteiskunnan odotusten välillä.

Sudenmorsian kiehtoo minua väkevyydellään ja surullisuudellaan. Se tarjosi minulle myös paljon ajateltavaa pinnan alta löytyvien teemojensa kautta. En ole koskaan lukenut Harry Pottereita lukuunottamatta ihmissusia käsittelevää kirjaa, joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen, mutta Kallaksen klassikko onnistui siinä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Teoksella sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 44: kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

©Hande
Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä
Arktinen Banaani 2015

Blogiani on vaivannut muutaman viikon ajan hiljaisuus arkikiireitteni vuoksi - rästitekstit ovat pysyneet kirjoittamattomina, kun kotona oleiluni on koostunut enimmäkseen nukkumisesta. Nyt päätin kuitenkin ryhdistäytyä, sillä rästissä on kolme kirjoitusta. Kuten lukijani jo tietävätkin, heinäkuun lukumaraton kului osaltani flunssan kourissa, mikä vaikutti huomattavasti keskittymiseeni. Väsähdettyäni romaanien lukemiseen aloin silmäillä sarjakuvakokoelmaani ja päätin tarttua sarjakuvakokoelmaan Eino Leinon runoista. Teoksen olen hankkinut viime vuonna Helsingin kirjamessuilta.

Teos yhdistää toisiinsa runouden ja sarjakuvat: kymmenen sarjakuvataiteilijaa on tehnyt omat versionsa Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelmista valitsemistaan runoista - tosin yksi heistä on vastannut vain kirjan kannesta, joka on kuitenkin vaikuttava. Kahdesta osasta koostuvasta runokokoelmasta mukaan ovat päässeet Tumma, Ylermi, Ukri, Pimeän peikko, Pyhä Yrjänä, Äijön virsi, Kevät, Merenkylpijäneidot, Kimmon kosto, Räikkä räähkä, Ukon lintu ja virvaliekki sekä Tuuri.

Leinon muutama yksittäinen runo on minulle tuttu, mutta suurin osa Helkavirsiä-kokoelmien antimistia ovat minulle vieraita. Teos on sekoitus erilaisia kuvitus- ja kerrontatyylejä, sillä sarjakuvakokoelman ote alkuperäisiin runoihin vaihtelee: osassa alkuperäinen runo on osa tarinaa ja kuvitus mukailee runon mahdollista ajankuvaa, joistakin on tehty moderni versio, runo on saatettu muuttaa proosamuotoon tai alkuperäisen teoksen rinnalla saattaa kulkea sarjakuvataiteilijan oma tarina. Erilaisten kerrontatyylien lisäksi visuaaliset ilmeet vaihtelevat kunkin kuvittajan kohdalla. Kokonaisuus on näyttävä ja mielenkiintoinen - lisäksi runojen ymmärtäminen helpottui minunlaiselleni keltanokalle kuvituksien ansiosta.

Sarjakuva osoittautui minulle varsinaiseksi silmienavaajaksi, sillä se esitteli minulle monia, kiehtovia runoja, joita en ollut lukenut aiemmin. Kokoelma muistutti myös, ettei ole vain yhtä runojen tulkintatapaa, vaan yhdestä ainoasta runostakin on moneksi. Minuun kokoelman teoksista tekivät suurimman vaikutuksen Tumma, Pyhä Yrjänä, Kevät ja Kimmon kosto. Ne edustavat erilaisia tyylejä sekä tulkintatapoja, ja kiinnittivät huomioni toisistaan eroavista syistä. En viitsi paljastaa tässä sen enempää, menkää ja lukekaa itse!

Eino Leinon Helkavirsiä on mielenkiintoinen paketti, joka yhdistää oivallisesti kaksi tyylilajia, joista toinen on minulle hyvin tuttu, mutta toinen ei niinkään. Sarjakuvataiteilijoiden sovitukset saivat minut kiinnostumaan alkuperäisistä Helkavirsistä, joten aion joskus perehtyä niidenkin maailmoihin.

Arvosana: ✮✮✮✮

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton osa 2 - koonti

©Hanna/Hannan kirjokansi

Aika on kulunut nopeasti: meinasin jopa unohtaa, että vuoden toinen kesälukumaraton on jo tällä viikolla. Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin-blogin Jane. Ironisesti kesäloman jälkeen minuun iski heti flunssa, joten olen nyt vuoteen omana - aion kuitenkin osallistua maratoniin. Otan rauhallisesti ja luen sen verran kuin voimani sallivat - jos en jaksa, niin en jaksa.

Aloitan maratoonaamisen jo tänään, sillä minulla on tällä hetkellä sen verran hyvä olo, että jaksan keskittyä lukemiseen ainakin jonkin aikaa. En taaskaan ole suunnitellut lukemisiani sen kummemmin, mutta pinossani on alustavasti neljä kirjaa: yksi on heinäkuun kimppalukuprojektia varten, yksi elämäni ensimmäiseen klassikkohaasteeseen ja kaksi on kirjastolainoja. Tavoistani poiketen  pinoni koostuu enimmäkseen tiiliskivistä, eikä mukana ole yhtäkään sarjakuvaa. Jos kuitenkin väsyn pitkäjänteiseen lukemiseen, aion napata hyllyistäni sarjakuvia, #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoja tai jonkun opuksen lapsuudestani. Alla lista valitsemistani teoksista:
  • Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
  • Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  • Aino Kallas: Sudenmorsian
  • Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Aloitan rupeamani joskus puolenpäivän aikaan tai jonkin verran sen jälkeen. Näin puolikuntoisena en usko, että onnistuisin lukemaan ennätysmäärää sivuja. Hakuna matata-asenne on siis erityisen hyödyllinen tällä kertaa, mitä tulee maratonin sivusaldoon. Sudenmorsiamen saan todennäköisesti luetuksi loppuun, mutta muista en osaa sanoa, onnistunko - vain aika sen näyttää. Päivittelen etenemistäni jossain määrin myös Facebookissa sekä Twitterissä.

*****

Klo 12:30 - Ihmissusiballadia räkänokalle

Tättärätää! Kesän toinen lukumaraton alkaa osaltani nyt! Päätin tehdä kevyen aloituksen ja valita sen ainoan pinostani löytyvän alle 100-sivuisen kirjan eli Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Teos on kiinnostanut minua yläasteikäisestä asti, mutta vasta tämän kuun tuleva klassikkohaaste sai minut hankkimaan kirjan itselleni. Saa nähdä, millaiseksi tarina osoittautuu... Nenäliinat (vuotavan nenän varalle) sekä maratonherkut ovat käden ulottuvilla.

Klo 17:00 - Matka Unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Sudenmorsian osoittautui vähäisestä sivumäärästään huolimatta teokseksi, jota ei noin vain ahmaista kertaheitolla: sen kieli on vanhaa ja tunnelmallisuus niin vahvaa, että maltillinen tahti on paras tapa nauttia siitä. Kirja ei tarjonnut juonellisesti suuria yllätyksiä, mutta teki minuun silti suuren vaikutuksen kauniilla kielellään.
Jatkoin 1600-luvun Virosta 1940-luvun Espanjaan Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Romaani kietoi minut otteeseensa ensimmäisistä sanoistaan lähtien ja silmäni ovat kiitäneet pitkin kirjan sivuja. Erityiseksi teoksen tekee siitä huokuva rakkaus kirjallisuuteen - Ruiz Zafón on onnistunut pukemaan monia ajatuksiani sanoiksi, mitä tulee kirjoihin.
Muuten oloni on hyvä, mutta tunnen väsymystä siitäkin huolimatta, että olen nukkunut viime yönä reilusti. Siirsin Tuulen varjon äskettäin sivuun, sillä kaipasin vaihtelua ja aloitin Bradleyn Flavia-sarjan kolmannen osan.

Sivuja luettuna: 246.

Klo 20:45 - Torkkumista, dekkaria sekä runosarjakuvaa

Lukeminen on sujunut hyvissä merkeissä, vaikka huomaakin minun olevan toipilas: minun oli torkuttava parisenkymmentä minuuttia sohvalla jaksaakseni taas uppoutua kirjojen maailmaan. Tiedoksenne: minä nukun päiväunia vain erittäin univelkaisena tai sairaana, en koskaan muulloin. En edes lapsena suostunut nukkumaan päiväunia, vaikka alkuun vanhempani yrittivät minua sellaisille tavoille opettaa.
Mutta takaisin lukumaratoniin! Flavia de Luce-sarjan kolmas osa ei ole tuottanut minulle pettymystä - tosin sain odotella tovin, että Dogger astuisi tarinaan mukaan. :D Aivoni eivät kuitenkaan vaikuta jaksavan tähän hätään keskittyä yhteen teokseen reilua sataa sivua kauempaa kerrallaan, joten ajattelin silmäillä sarjakuvakokoelmaani. Eilisen Eino Leinon päivän kunniaksi valitsin sarjakuvaversion hänen Helkavirsiä-kokoelmastaan. Leinon tuotanto on minulle tuttua vain yksittäisten runojen kautta, joten perehdyn mielenkiinnolla yhteen hänen kokoelmistaan yhden lempityylilajini eli sarjakuvan kautta. Kokonaisuus oli erittäin kiehtova ja sai minut kiinnostumaan alkuperäisestä runokokoelmasta.
Aloitan nyt romaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja.

Sivuja luettuna: 408.

Klo 22:30 - Laiskiainen lähtee vetämään zetaa

Saatuani Helkavirsiä-sarjakuvan luetuksi keskittymiseni herpaantui useammasta syystä - yksi niistä oli päiväunista huolimatta kehoani kalvava väsymys. Rupesin selailemaan somen ihmeellistä maailmaa, erityisesti muiden maratoonaajien suorituksia. Maltoin kuitenkin aloittaa viimeisen maratonpinostani löytyvän teoksen, johon en ollut kajonnut. En ole lukenut Aleksijevitšilta aikaisemmin mitään, mutta mielenkiintoni hänen tuotantoaan kohtaan on herännyt lukuisten Tšernobylista nousee rukous-teosta kehuvien blogitekstien myötä. Sodalla ei ole naisen kasvoja-teoksen aihe kiehtoo minua suuresti, joten liityin aikoinaan kirjastojen pitkään varausjonoon.
Teos on hyvin kiinnostava eikä vähiten siksi, että tarina koostuu oikeasti sodan kokeneiden naisten kertomuksista. Vaikka olen vasta melko alussa, en ihmettele yhtään, miksi meni niin kauan, että teos ylipäätään on saatu julkaistuksi.
Nyt silmäni eivät meinaa kuitenkaan enää millään pysyä auki, joten lähden tutimaan - ehdinpähän lukea enemmän huomisen puolella. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 452.

Klo 10:45 - Loppurutistus

Tuli nukuttua kunnon yöunet - olen ollut hereillä puolitoista tuntia. Nappasin heti noustuani käsiini Bradleyn teoksen, sillä se on tyyliltään sopivan kevyttä lukemista aamuaivoille. Toinen kissoistani hyppäsi syliini heti, kun istahdin sohvalle, joten seurakin on olut mitä mainiointa. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen mysteeri on nyt paljastunut kokonaisuudessaan ja aivonystyräni yrittävät selvitellä tapahtumien ketjua.
Pitääkseni pienen vaihtelupaussin jatkoin taas hiukan Sodalla ei ole naisen kasvoja-teoksen lukemista. Todennäköisesti palaan taas Flavian pariin, mutten ole varma, tuleeko se olemaan ainoa kirja, jota luen maratonin viimeiset hetket.

Sivuja luettuna: 513.

Klo 12:45 - Maaliviiva on ylitetty

Oma urakkani päättyi varttitunti sitten. Jatkoin loppuun asti Flavia de Lucen seurassa, sillä en malttanut vaihtaa kesken kaiken toiseen kirjaan. Kemiasta kiinnostunut harrastelijaetsivä on edelleen kerrassaan mahtava persoona, teoksen arvoitus vaikuttaa kiinnostavalta ja mukana on aiemmista osista tutuksi tullutta, sarkastista huumoria, josta pidän suuresti.

Maratonin lukemisto:
Aino Kallas: Sudenmorsian, 96 sivua (luettu loppuun)
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, 105 sivua
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus, 224 sivua
Petri Hiltunen, Kristian Huitula, Katariina Katla ym: Eino Leinon Helkavirsiä, 96 sivua (luettu loppuun)
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja, 44 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 565

En olisi osannut etukäteen arvata, että saisin näinkin paljon sivuja luetuksi, ottaen huomioon puolikuntoisuuteni. Sain luetuksi kaikkia pinooni valitsemia kirjoja ja sisällytin mukaan myös yhden ylimääräisen teoksen. Vaikka flunssa vaikutti lukemiseeni ylimääräisen väsymyksen sekä keskittymisen herpaantumisen muodossa, pidin taudin hoitamisesta lepäilyn lisäksi tarinakuurilla.
Aion oman urakkani päättäneenä seurata vielä muiden maratoonajien urakoita
Sain myös vahvistuksen sille, että voin osallistua kesän kolmanteen ja viimeiseen lukumaratoniin puolentoista kuukauden päästä. Tällöin maratonia emännöi Oksan hyllyltä-blogin MarikaOksa.

Kiitos ja kumarrus!

torstai 6. heinäkuuta 2017

Grant Morrison: Batman and Son

©Hande
Grant Morrison: Batman and Son
DC Comics 2007

Ehdin lukea ensimmäisen kesälukumaratonin loppuvaiheessa vielä yhden ystävältäni lainaamista sarjakuvista. Pidin suuresti Morrison Arkham Asylumista, ja tiesin Batman and Son-tarinan sisällöstä joitakin hippusia, joten halusin perehtyä teokseen kokonaisuudessaan.

Yön ritari on selvittelemässä tapahtumaketjua, joka johtaa vääjäämättä Talia al Ghulin, Ra's al Ghulin tyttären luokse. Päästyään naisen jäljille tämä ilmoittaa, että heillä kahdella on yhteinen lapsi, Damian. Talia jättää pojan väkisin isänsä hoiviin, eikä Batmanin auta muu kuin yrittää koulia ekoterroristin kasvattamasta lapsesta itselleen sopivanlaisen apurin ja yrittää muodostaa toimivaa isä-poika-suhdetta tämän kanssa.

Sarjakuvan tarina on mielestäni kiintoisa: ajatus siitä, että Bruce Waynella olisi biologinen lapsi, joka on vielä salamurhaajien killan johtohahmon kasvattama, on kutkuttava. Tosin, jos Talian väittämä Brucen isyydestä edes pitää paikkansa, Damian on saanut alkunsa, kun Talia huumasi Brucen tajuttomaksi muutamia vuosia aikaisemmin - Bruce siis raiskattiin. Minusta on kurjaa, että asia vain mainitaan ohimennen, minkä jälkeen sitä ei käsitellä enää ollenkaan. Jos asiaa ja tapahtuman vaikutusta Bruceen olisi käsitelty enemmän, tarina olisi ollut realistisempi, syvällisempi, inhimillisempi ja kiinnostavampi.

Teoksessa on periaatteessa neljä osiota: prologi, varsinaisen tarinan ensimmäinen osa, prologiin liittyvä välitarina, varsinaisen tarinan toinen osa sekä erillinen epilogi. Kaikki osiot ovat kuitenkin kietoutuneet toisiinsa juonen kautta. Päätarina oli suosikkini näistä kaikista selkeytensä ja kiinnostavan tarinansa ansiosta. Välitarina oli juonellisesti kiehtova, mutta toteutustapa vaikutti minusta hyvin oudolta: kuvituksen määrä oli minimaalista ja osion sivut olivat täynnä raskaalla fontilla kirjoitettua tekstiä - se vaikutti merkitsevästi kokemukseeni teoksesta. Epilogista en välittänyt ollenkaan- se oli liian irtonainen muuhun tarinaan nähden.

Sen sijaan kirjan taide miellytti silmääni: välitarinaa lukuunottamatta sarjakuvan on kuvittanut Andy Kubert, jonka kynästä ovat syntyneet myös Flashpointin sarjakuvaruudut. Hänen tyylinsä on selkeä ja hahmojen ulkonäkö on sentyyppinen, että voisin aivan hyvin kuvitella heidät sellaisiksi tosielämässäkin. Välitarinan visuaalisesta ilmeestä on vastannut John Van Fleet. Hänen kynäilynsä muistuttavat etäisesti Dave McKeanin taidetta Arkham Asylum-sarjakuvassa. Yleisilme oli hiukan outo, mutta se sopi hyvin tarinaan.

Batman and Sonin parasta antia oli erilaisten ihmissuhteiden käsittely. Sarjakuva kokonaisuudessaan olisi voinut olla toimivampi, mutta se sai minut pohdiskelemaan hahmojen välistä kemiaa, joten mielenkiintoni sarjakuvaa kohtaan säilyi hengissä loppuun asti - aiheen käsittelytapa oli sen verran moniulotteinen ja kiehtova. Vaikka Batman and Son ei ollut yhtä toimiva kokonaisuus kuin Arkham Asylum, viihdyin tarinan parissa hyvin ja aion perehtyä tulevaisuudessa Morrisonin tuotantoon lisää.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva sopi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: kirja kirjailijalta, jolta olet lukenut aiemmin vain yhden kirjan.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Jan Guillou: Sillanrakentajat

©Hande
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Like 2011

Olen ostanut Sillanrakentajat aikapäiviä sitten jostakin alennusmyynnistä. Se on jäänyt kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä pelkäksi hyllyni täytteeksi ennen tätä kesää. Yöpöydän kirjat-blogin Niina on lanseerannut pari kuukautta sitten Pride-viikon lukutempauksen, jossa pyritään lukemaan kirjallisuutta, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin. Olen itse tällä hetkellä Dublinissa, joten asetin tavoitteekseni lukea edes yhden kirjan. Erään tutkimani kirjallisuuslistan mukaan Guilloun romaani sopii HBLT-teemaan, joten otin sen projektikseni ulkomaan matkastani huolimatta.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata-nimisen sarjan - ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Sen keskiössä ovat köyhän, norjalaisen kalastajaperheen isättömäksi jääneet pojat: Lauritz, Oscar ja Sverre. Aurinko pilkistää kuitenkin harmaiden pilvien lomasta, sillä eräs hyväntekeväisyysjärjestö päättää rahoittaa pojille insinöörikoulutuksen Dresdenissä, kun sen hallituksen jäsen huomaa heidän lahjakkuutensa. Järjestön toiveena on, että pojat palaisivat valmistuttuaan rakentamaan Norjan rautatietä, mutta lopulta vain yksi heistä suorittaa kunniavelkansa. Samalla seurataan aikakauden tapahtumia maailman eri kolkissa useamman henkilön näkökulmasta.
"Työnjohto uskoi häneen, hevolivat antaneet hänelle koko radan suurimman, vaarallisimman ja vaikeimman työn. Hän tekisi itselleen oikeutta, maksaisi velkansa. Sitten hän olisi vapaa. Sillasta tulisi hänen suurtekonsa, hänen vastineensa Medusan kaulan katkaisemiselle."
Guillou on nähnyt selkeästi vaivaa romaanin maailman henkiin herättämiseksi: teoksella on monta tapahtumapaikkaa - Norja, Saksa ja itäinen Afrikka - joiden kulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Kuten arvata saattaa, parikymmentä kirjassa käsiteltyä vuotta sisältävät kosolti historiallisia tapahtumia. Niitä käsitellään oivallisesti, puitteet ovat uskottavat ja pystyin kuvittelemaan mielessäni kaikki tarinan miljööt, tapahtumat ja ihmiset. Sain myös tietoa sellaisita aikakauden käännekohdista, joista en tiennyt entuudestaan mitään.

Romaanin lukuisat hahmot ovat inhimillisyydessään ja erilaisine taustoineen hyvin mielenkiintoisia. Henkilöiden moninaisuuden ansiosta tapahtumia oli helpompaa seurata ja käsitellä erilaisista näkökulmista ja hahmot, kuin myös heidän henkilökohtaiset vaiheensa heijastelevat hyvin 1900-luvun alun historiallisia käänteitä ja uusia ilmiöitä. He tuntuvat erittäin todellisilta, eikä kulunut kauan, kun huomasin kiintyneeni moneen heistä.

Minun ei tarvinnut lukea teosta kovin pitkälle, ennen kuin selvisi, miksi kirja löytyi HBLT-kirjallisuuden listalta: yksi tarinan hahmoista paljastuu homoseksuaaliksi, mutta jää asian paljastettuaan nopeasti paitsioon, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: tarinaa kerrotaan mainitsemani hahmon läheisten näkökulmasta, ja homoseksuaalisuushan on ollut tuohon aikaan peräti rikos. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön lähipiiriin kuuluvat eivät puhu asiasta lähestulkoon ollenkaan, koska häpeävät ja jopa halveksivat omaistaan tämän niin sanotun viallisuuden vuoksi. Kyseessä on siis täydellinen esimerkkikuvaus tuon ajan armottomasta asennoitumisesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sillanrakentajat on romaani, joka piti mielenkiintoani yllä alusta loppuun saakka. Kiinnostavat hahmot, laajat näkökulmat sekä huolellinen taustatyö saivat minut innostumaan sarjan seuraavistakin osista. Tulen lukemaan ne tulevaisuudessa aivan varmasti.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: sukutarina.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

©Hande
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014

Tykästyin Flavia de Luceen sen verran paljon, että minun oli hankittava sarjan toinenkin osa itselleni - onnekseni löysin sen Huuto.netistä. Sain mahdollisuuden lukea kirjan loppuun ensimmäisen Kesälukumaratonin aikana. Olin aloittanut teoksen lukemisen jo aiemmin, mutta tapahtuman ansiosta minulle jäi aikaa keskittyä kirjaan.

Bishop's Laceyn rauha järkkyy jälleen, kun kylään saapuu kuuluisa marionettitaitelija avustajineen. He päättävät järjestää kaksi esitystä kylän seurakuntatalolla, mutta kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti ja Flavia saa täysin odottamatta uuden mysteerin ratkaistavakseen. En viitsi kertoa tapauksesta sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.
"Sinä olet epäluotettava, Flavia", hän sanoi. "Äärettömän epäluotettava."                                                                                       Tietysti olin! Se oli yksi niistä piirteistä, joista pidin itsessäni eniten.
Romaanissa keskitytään aiempaa enemmän Flavian kotikylän ja sen asukkaiden kuvailuun. Minusta on kiintoisaa saada lisätietoa tämän omalaatuisen tytön seikkailujen miljööstä sekä yhteisöstä, jonka osana hän elää. Samalla de Lucen perheen kuopuksen ratkaistavaksi päätyvä arvoitus tarjoaa oivallisen aivopähkinän kiinnostavuudellaan, monimutkaisuudellaan ja synkkyydellään. Minulla oli omia aavistuksiani mysteerin suhteen, mutta tällä kertaa en onnistunut punomaan aivan kaikkia lankoja yhteen ennen viimeisiä paljastuksia.

Teoksen tunnelmaan alkoi tosiaankin ilmestyä melko synkkiä piirteitä tarinan edetessä, mutta Piiraan maku makea-romaanistakin tuttu huumori kevensi sitä huomattavasti. Oloni oli lähes koko lukukokemuksen ajan kepeä ja rikosten ratkaisemisen lisäksi sain nauttia brittiläisestä maalaisidyllistä - jonka kliseiden kustannuksella Bradley leikittelee koko kirjan ajan, vaikkakin erittäin hyväntahtoisesti. Odotin myös innolla Flavian pisteliäitä kommentteja, ja sainkin runsaasti sitä, mitä tilasin.
"Ans tulla se Louie B:n Kuutamosnadi", minulla oli tapana murahtaa karhealla gangsteriäänellä lorvaillessani huoneeseen Feelyn harjoitellessa koskettimien ääressä. Hetken päästä nuotit lepattelivat lattialle ja minä juoksin minkä kintuistani pääsin raivostunut Feely kintereilläni.
Bradley ei ole suinkaan unohtanut hahmoja, jotka on esitellyt jo sarjan ensimmäisessä osassa. Luonnollisesti hurmaava myrkynkeittäjä Flavia loisti jälleen kerran pikkuvanhalla olemuksellaan ja kemian tietämyksellään, ja toinen suosikkini, Dogger, oli aivan yhtä ihana kuin sarjan aloitusosassakin. Nämä kaksi, kuin myös muutkin entuudestaan minulle tutut hahmot saivat lisää lihaa mielikuvitusluidensa ympärille ja paljastivat itsestään uusia puolia, jotka saivat minut kiinnostumaan heistä entistä enemmän.

Kuolema ei ole lasten leikkiä vei minut mukanaan aivan yhtä hyvin kuin Piiraan maku makeakin. Se sisälsi samanlaisen, oivallisen yhdistelmän myrskyä ja auringonpaistetta, minkä ansiosta dekkari sopii täydellisesti kesälukemiseksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkan sarjan lukemista - onneksi tajusin varata kolmannen osan kirjastosta!
Me olimme nukkeja kaikki, nukkeja joita liikutteli Jumala - tai kohtalo - tai kemia - miksi sitä sitten halusikin kutsua, ja meidät vedettiin käteen kuin hansikkaat ja meitä ohjailivat maailman Rupert Porsonit ja Mutt Wilmottit. 
Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teoksen lukemalla sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2

©Hande
Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2
DC Comics 2016

Siitä on puoli vuotta, kun luin viimeksi supersankareiden sisällissodan vaiheista. Olen onnistunut vihdoinkin haalimaan itselleni kummankin osan Injusticen neljännestä vuodesta. Koska luin Kesälukumaratonilla sarjakuvia, nappasin nämäkin teokset mukaan pinooni.

Batmanin separatistien voittokulku ei jatkunut kovin pitkään, vaan heidät on ajettu jälleen maanrakoon. Teräsmiehen metsästäessä pakkomielteisesti Yön ritaria Batmanin liittolaiset yrittävät toimia, tosin huonoin tuloksin. Epätoivoisena Gothamin sankari tarttuu hänelle tarjottuun oljenkorteen: kreikkalaiset jumalat eivät pidä suunnasta, johon Teräsmies on maailmaa viemässä, joten he päättävät näyttää ylimieliseksi käyneelle miehelle kaapin paikan.

Neljännen vuoden ensimmäinen osa osoittautui varsinaiseksi rimanalitukseksi edellisiin osiin nähden: antiikin Kreikan jumalten sotkeminen jo ennestään monimutkaiseen kuvioon oli aivan ylilyövää ja tuntui suorastaan pelleilyltä. Lisäksi Batmanin ja separatistien rippeiden passiivisuus ja saamattomuus raivostuttivat sekä turhauttivat. Ymmärrän, että sodassa altavastaaja ei voi tehdä suuria, mutta separatistit käytännössä seuraavat kaikkea vain sivusta - tämä ei sovi ollenkaan Yön ritarin periksiantamattomaan luonteeseen. Hahmojen kehitys tuntuu myös pysähtyneen neljännen vuoden ensimmäisessä osassa.

Toinen osa on jonkin verran edeltäjäänsä toimivampi kokonaisuus, joskaan sekään ei yllä Tom Taylorin kirjoittamien vuosien tasolle. Joka tapauksessa tapahtumat tuntuvat jonkin verran mielekkäämmiltä ja sarjakuvassa oli edeltäjäänsä enemmän minuun vetoavaa huumoria. Koko tarinan valopilkkuna loistaa Harley Quinn, joka pelastaa joitakin kohtauksia, jotka muutoin vain unohtuisivat. Kaikkein eniten minua kiinnosti kuitenkin teoksen viimeinen, pääjuonesta erillinen tarina, jonka oli kirjoittanut - yllätys, yllätys - Tom Taylor.


Sarjakuvat eivät olleet tarinan suhteen parhaimmasta päästä, mutta ne sisälsivät kuitenkin hauskoja hetkiä sekä käsittelivät mielenkiintoisia teemoja. Lisäksi teosten kuvitus miellytti silmääni: neljännen vuoden visuaalisesta ilmeestä on vastannut seitsemän taiteilijaa ja kuvitus on yhdenmukaista edellisten osien kanssa - mukana on jälleen samoja tekijöitä kuin aiemmissa osissa.

Injusticen neljäs vuosi ei vetänyt vertoja edeltäjilleen, mutta oli kuitenkin viihdyttävää luettavaa. Tarina myös parani loppua kohden ja pääjuoni loppui sen verran kiinnostavaan cliffhangeriin, että haluan jatkaa sarjan loppuun asti. Tosin, saattaa mennä jokunen tovi, ennen kuin saan hankittua viimeiset osat käsiini.

Arvosana (Vol. 1): ✮✮✮½

Arvosana (Vol. 2): ✮✮✮✮

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs

©Hande
Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs
DC Comics 2010
One by one 
They'll hear my call,
Then this wicked town
Will follow my fall 
Kuten blogiani lukevat huomasivat, otin viikonloppuna osaa elämäni toiseen Kesälukumaratoniin, joten sain taas kannustetta napata luettavakseni sarjakuvia alati kutistuvasta, ystävältäni lainatusta Batman-teosten pinosta. Ensimmäiseksi valintani kohdistui Brubakerin sarjakuvaan erityisesti siksi, etten voinut olla huomaamatta kirjan nimessä viittausta Victor Hugon samannimiseen romaaniin.

Teos sisältää kaksi tarinaa: nimikkotarinan sekä kertomuksen nimeltään Made of Wood. Ensiksi mainittu sijoittuu aikaan, jolloin tuleva poliisipäällikkö James Gordon on vielä ylikomisario ja Batman vasta melkoisen uusi tuttavuus Gothamin asukkaille - jotkut pitävät häntä jopa urbaanina legendana. Aivan varoittamatta kaupunkiin ilmestyy murhanhimoinen, vihreähiuksinen ja alati virnuileva mies, jolle kaupunkilaiset antavat pian oman liikanimen: Jokeri. Batman pyrkii estämään murhasarjan aloittaneen mielipuolen aikeet ja selvittämään, kuka tämä mies on ja mistä hän on tullut.

Made of Woodissa on taas siirrytty kauas tulevaisuuteen The Man Who Laughsin tapahtumiin nähden: Gordon on jäänyt jo eläkkeelle ja kaikki tuntevat Batmanin niin Gothamissa kuin sen ulkopuolellakin. Kaupungissa alkaa ilmestyä ruumiita, joiden asettelu muistuttaa vastaavia, 40 vuotta aiemmin tapahtuneita murhia. Yön ritarin on turvauduttava aikoja sitten taka-alalle jättäytyneen Green Lanternin apuun, sillä tämä oli Gothamin suojelija ensimmäisten murhien aikaan.

Kumpikin tarina kiinnosti minua kovasti. The Man Who Laughs on kylläkin minulle yksi versio tutusta tarinasta, sillä Jokerin synnystä on tehty vuosien saatossa useita tulkintoja. The Man Who Laughsissa oli kuitenkin omat mausteensa, joiden avulla se ei tuntunut vain vanhan asian toistolta. Vaikka tarina oli omanlaisesta, minusta oli hauskaa huomata, että Brubaker oli ottanut siihen vaikutteita The Killing Joke-sarjakuvasta sekä Tim Burtonin ohjaamasta, vuonna 1989 ilmestyneestä Batman-elokuvasta.


Made of Wood tarjosi minulle taasen uutta tietoa, sillä en tiedä paljoakaan Green Lanterneista tai heidän maailmastaan. Brubakerin tarinassa Lanternin sormusta kantaa Alan Scott, joka on ollut koko sarjakuvien historian ensimmäinen Green Lantern. Kertomuksessa minua kiehtoi historian yhdistäminen nykyhetkeen sekä Batmanin, Green Lanternin sekä James Gordonin välinen yhteistyö rikoksen selvittämiseksi.

Kummallakin tarinalla on oma kuvittajansa: Doug Mahnke on piirtänyt The Man Who Laughsin ja Made of Woodin visuaalisesta ilmeestä on vastannut Patrick Zircher. Molempien kertomusten piirrosjälki miellyttää silmääni: kummankin taiteilijan kuvitus on selkeää ja yksityiskohtaista. Mahnken jälki on hiukan rosoisempaa ja kaunistelemattomampaa, kun taas Zircherin tuotokset ovat hyvin sulavalinjaisia ja siistejä. Kumpikin visuaalisista ilmeistä sopi omaan tarinaansa erittäin hyvin.

Kokoelmassa käsitellään perinteistä Batman- ja supersankaritematiikkaa. The Man Who Laughsissa
pohditaan erityisesti Jokerin ja Batmanin eroja - kuinka toinen haluaa tappaa aivan kaikki, mutta toinen ei aio tehdä niin edes ihmiskunnan kaikkien julmimmille yksilöille. Pinnalla ovat myös Yön ritarin Atlas-kompleksi sekä Jokerille Batmanista kehittyvä pakkomielle. Made of Woodissa sankarin vastuu ja huoli omien toimien riittämättömyydestä sekä tasapainottelu kahden erilaisen sankarin ja heidän toimintatapojensa välillä ovat vallitsevat teemat. Vaikka näitä kaikkia on käsitelty sarjakuvissa hyvin laajalti, on kiehtovaa nähdä, millaisin ottein erilaiset tekijät niihin tarttuvat - samalla kun voi heijastella omia pohdintojaan aiheista.

The Man Who Laughs ei tuonut Batman-universumiin mitään vallankumouksellista materiaalia, mutta nautin kovasti sen lukemisesta sekä sen herättämistä ajatuksista, joita kävin läpi mielessäni vielä sarjakuvan lukemisen jälkeenkin.  

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton osa 1 - koonti

©Hanna/Hannan kirjokansi

Sain jännittää ystävänpäivän lukumaratonin jälkeen, onko kesällä luvassa myös yhteisöllistä luku-urakointia. Odotukseni ylittyivät moninkertaisesti, sillä kesällä maratoonataan peräti kolmesti. Tiedän varmasti pääseväni mukaan kahdella ensimmäisellä kerralla, mutta toivon ehtiväni kolmanteenkin. Kesän ensimmäistä maratonia emännöi Hannan kirjokansi-blogin Hanna - linkin takaa löytyvät ohjeet.

Aloitan oman urakkani tänään illalla, mutten ole vielä varma aloitusajasta. Menen Korjaamon Dekkarilauantai-tapahtumaan, joten jossain vaiheessa sen jälkeen alkaa oma maratonini. En ehtinyt suunnitella etukäteen lukemisiani kovin tarkkaan, mutta nappasin jälleen pinoon sarjakuvia - sekä omia, että ystävältä edelleen lainassa olevia. Jatkan myös minulla kesken olevaa dekkaria ja ajattelin aloittaa yhden teoksen Pride-viikon tempausta varten. Ohessa on lukupinoni kokonaisuudessaan:
  • Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
  • Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs
  • Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1
  • Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2
  • Jan Guillou: Sillanrakentajat
  • Grant Morrison: Batman and Son
©Hande

Lukupinoni on nyt jonkin verran pienempi kuin vastaavani tavallisesti, mutta jos siltä tuntuu, nappaan lisää luettavaa #hyllynlämmittäjä-haasteen pinostani. Kuten ennenkin, en aseta mitään sivumäärätavoitteita, vaan luen juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Sarjakuvat aion lukea kokonaan, mutten osaa sanoa mitään kahdesta romaanista: minun on mahdollista lukea Bradleyn teos loppuun, mutta se riippuu siitä mistä se roikkuu. Tuttuun tapaan päivittelen urakkani etenemistä tänne - ajattelin kirjoitella jonkin verran myös Facebookiin, Twitteriin sekä Goodreadsiin.

*****

Klo 19:30 - Lähtölaukaus suloisen myrkynkeittäjän voimalla

No niin, nyt on Dekkarilauantai koettu - se oli oikein mukava, pieni tapahtuma, jonka soisin järjestettävän ensi vuonnakin. Kotiinpaluun jälkeen lepäilin hiukkasen pelaten Arkham Cityä ja valmistautuen samalla henkisesti tulevaan lukukoitokseen. Koska dekkariviikkoa on vielä jäljellä, aloitan maratonini sen kunniaksi Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä-romaanilla - olen lukenut siitä entuudestaan jo seitsemän lukua. Kirjapino ja maratonherkut ovat vieressäni sohvalla, joten maraton voi omalta osaltani alkaa!

Klo 22:30 - Rikosten klovniprinssiä ja supersankareiden sisällissotaa

Maraton on sujunut osaltani melko jouhevasti. Nautin kovasti Kuolema ei ole lasten leikkiä-teoksesta, joka kuvailee tapahtumapaikkana olevaa Bishop's Laceyn kylää ja sen asukkaita yhtä paljon kuin tapahtuvaa rikosta ja sen ratkomista. Pääsin Flavia de Luce-sarjan toisessa osassa tarinan käännekohtaan, kun päätin pitää taukoa nuoren kemistin ja rikostenratkojan vaiheista. Valitsin yhden teoksen pinoni sarjakuvista - valintani kohdistui Ed Brubakerin Batman - The Man Who Laughs-sarjakuvaan. En siis varsinaisesti vaihtanut lajityyppiä, sillä Batman-sarjakuvat voi huoletta luokitella rikoskirjallisuudeksi, vaikkeivät olekaan romaaneja. Tarina kertoo ajasta, jolloin Batman on vielä melkoisen uusi nimi Gothamissa. Kaupunkiin ilmestyy kuin tyhjästä uusi rikollinen, jolle annetaan liikanimi Jokeri. Nimikkotarinan lisäksi teoksessa on mukana toinenkin sarjakuva, Made of Wood, joka sijoittuu taas aikaan, jolloin Batman on ollut olemassa jo vuosikausia.

Sarjakuva oli kiintoisaa luettavaa, vaikka sisälsikin kosolti Batman-tarinoiden perinteistä tematiikkaa. Jatkan jälleen sarjakuvalla, ja otan luettavakseni Injustice - Gods Among Us Year Fourin ensimmäisen osan. On kulunut jo useampi kuukausi edellisen vuoden lukemisesta, joten nyt on sopiva aika palata jälleen supersankareiden sisällissodan pariin.

Sivuja luettuna: 208.

Klo 1:45 - Sarjakuvien maailmasta unten maille

Injusticen tarina eteni niin nopeasti, että tulin lukeneeksi molemmat osat neljännestä vuodesta. Minun on kuitenkin myönnettävä, että petyin pahasti ensimmäisen osan juonen laihuuteen ja turhan pitkälle vietyihin käänteisiin. Toinen osa oli onneksi edeltäjäänsä parempi, muttei silti yltänyt samalle tasolle kuin Tom Taylorin kokonaan kirjoittamat osat. Sarjakuvat olivat kuitenkin viihdyttäviä ja aion lukea vielä viimeiset osat, jahka saan ne käsiini. Nyt painun kuitenkin pehkuihin ja jatkan aamulla. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 536.

Klo 14:30 - 1950-luvun Britanniasta nykyajan Gothamiin 

Rise and shine! Nukuin himpun verran pidempään kuin alunperin suunnittelin, mutta en niin paljon, että se vaikuttaisi merkitsevästi jäljellä olevaan lukuaikaan. Olen lukenut siitä lähtien - olen hoitanut syömisen ja muut pakolliset askareet nenä kiinni kirjassa. Palasin Flavia de Lucen maailman pariin ja sain kirjan äsken luettua loppuun. Tämäkin osa käsitteli synkkiä aiheita, mutta oli silti samaan aikaan kepeä ja viihdyttävä. Nautin suuresti myös romaanin tarjoamasta mysteeristä - en ole tosiaankaan saanut Flaviasta kyllikseni ja olen iloinen, että olen lainannut kolmannen osan kirjastosta. Aion kuitenkin nyt lukea vielä viimeisen sarjakuvan pinostani, jossa Bruce Wayne saa tietää, että hänellä on mitä ilmeisimmin poika. Jos ehdin, aloitan myös Sillanrakentajat.

Sivuja luettuna: 758.

Klo 19:55 - Nyt se loppui.

Lukumaraton päättyi osaltani 25 minuuttia sitten. Sain luettua Batman and Son-sarjakuvan loppuun - tarina oli kiintoisa, mutta sen puolessavälissä oli oudosti toteutettu osio tekstin ja kuvituksen osalta. En oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olin. Lopun tarina tympäisi minua myös jonkin verran - ilman viimeistä lukua olisin voinut pitää teoksesta enemmänkin. Ehdin myös aloittaa Sillanrakentajia, joka on avausosa Suuri vuosisata-sarjalle. Teos kertoo kolmesta, orvoksi jääneestä veljeksestä, joiden tarinat nivoutuvat yhteen historiallisten tapahtumien kanssa. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta ja jatkan innolla kirjan lukemista.

Maratonin lukemisto:
Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs, 144 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1,
168 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2,
160 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä, 286 sivua (luettu loppuun)
Grant Morrison: Batman and Son, 200 sivua (luettu loppuun)
Jan Guillou: Sillanrakentajat, 55 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 1013

Olen positiivisesti yllättynyt lukemastani sivumäärästä, sillä ajoittain minut valtasi väsymys, ja pakolliset kotityöt vaikuttivat myös käytettävissä olevaan aikaan. Pyrkimykseni oli lukea kaikkia pinoon valitsemiani kirjoja, ja onnistuin siinä. Oli jälleen kerran mukavaa omistaa kokonainen vuorokausi vain lukemiselle ja seurata samalla muidenkin edistymistä - yhteisöllisyys tekee lukemisesta vieläkin herkullisempaa. Maltan tuskin odottaa seuraavaa, kolmen viikon päässä olevaa maratonia, jota emännöi Kirjan jos toisenkin-blogin Jane.

Kiitos ja kumarrus!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

©Hande
J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli
Crime Time 2016

Löysin muutama kuukausi sitten kirjakaupan alelaarista tämän dekkarin ja kiinnostuin: olen lukenut Koskiselta aiemmin kaksi historiallista romaania, Ystäväni Rasputinin sekä Kuinka sydän pysäytetään - pidin molemmista kovasti, joten halusin kokeilla, mitä pitäisin Koskisen rikosromaanista. Nyt, kun olen päässyt pitkästä aikaa dekkareiden makuun, otin romaanin työn alle.

Tammikuun pimeä syli avaa Murhan vuosi-nimisen, 12-osaisen sarjan, jonka kolme ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet. Sarja kertoo Juho Tulikoskesta, josta tulee vastahakoisesti avustaja yksityisetsivänä työskentelevälle enolleen, Kalevi Arosuolle. Kaksikko selvittelee yhteistyössä Hämeenlinnan poliisivoimien kanssa Juhon isän kuolemaa, joka vaikuttaisi olevan murha.

Juho on perinteinen kotimaisen dekkarin päähenkilö: hän on tarinan minäkertoja, hän elää melko erakkomaista elämää, hänellä on vaikeuksia ihmissuhteiden muodostamisessa eivätkä miehen elämäntavat ole sieltä terveellisimmästä päästä, jos eivät nyt aivan turmiollisetkaan. Juhon eno muistuttaa taas kovasti Sherlock Holmesia yksityiskohtien kaipuineen, innostuksesta kiiltävine silmineen sekä kykyineen olla syömättä ja nukkumatta luonnottoman pitkiä aikoja - jopa ainakin yksi hänen lausahduksistaan on muunneltu versio eräästä Holmesin repliikistä. Arosuo ei kuitenkaan ollut onneksi vain Holmesin kopio, vaan löytyi hänestä omiakin piirteitä. En saanut hahmoista vielä erityisen paljon irti, mutta he herättivät mielenkiintoni.
"Tässä jutussa ei kummittele kukaan muu kuin ex-rikosetsivä Arosuo. Miksi sinun pitää tehdä yksinkertaisinkin asia monimutkaiseksi? Tässä etsitään Johannes Tulikosken murhaajaa, ei mitään oopperan kummitusta."
Kirjan pituus on vajaat 250 sivua, mutta tarina tuntui siitä huolimatta etenevän niin verkkaisesti, että se alkoi ärsyttää: en jaksanut keskittyä lukemiseen yhtäjaksoisesti, vaan pidin useita taukoja. Lisäksi minulta meni viisi päivää teoksen päätökseen saattamiseen, vaikkei minulla ollut kiireitä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Ei lukeminen ollut minulle sentään yhtä tervanjuontia, muttei ollut myöskään miellyttävimpiä kokemuksiani, joistakin hauskoista ja kiinnostavista hetkistään huolimatta.

Tulikosken ja Arosuon tutkima rikos oli melko erikoinen: lähtöasetelma on hyvin perinteinen ja arvasin monet seikat etukäteen, mutta tutkimusten edetessä mysteeri alkoi saada piirteitä, joita en ollut osannut odottaa. Vastaan ei tullut sellaista shokkikäännettä kuin Annoin sinun mennä-romaanissa, mutta kaiken ilmenneen ansiosta tarina ei muuttunut minulle yhdentekeväksi.

Tammikuun pimeä syli herätti minussa kaksijakoisia ajatuksia: en jaksanut lukea kirjaa nopeasti ja tuntemukseni tarinaa kohtaan jäivät laimeiksi, mutta toisaalta hahmot sekä heidän taustansa alkoivat kiinostaa minua ja pidin Koskisen tavasta kirjoittaa - hänen helposti tunnistettava tyylinsä on tehnyt minuun vaikutuksen aikaisemmin kahdesti. Minun on kuitenkin myönnettävä, että pidän miehen historiallisista romaaneista enemmän, mutta aion kuitenkin antaa Murhan vuosi-sarjalle vielä mahdollisuuden ja lukea ainakin seuraavan osan.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Tammikuun pimeä syli sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

©Hande
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerus 2017

Kun Annoin sinun mennä ilmestyi, se kiinnitti huomioni hypnoottisella kannellaan, mutten kiinnostunut siitä takakannen perusteella tarpeeksi ostaakseni sen tai lainatakseni teoksen kirjastosta. Äitini päätti kuitenkin hankkia romaanin itselleen - luettuaan sen hän suositteli sitä minullekin, joten nappasin sen lainaan - sopiihan se myös dekkariviikon lukemiseksi.

Jacob-niminen poika jää auton alle äitinsä silmien edessä ja menehtyy välittömästi. Auton kuljettaja pakenee paikalta pysähtymättä. Bristolin poliisilaitoksen rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen saa tapauksen ratkaistavakseen, mutta tehtävä on odotettua vaikeampi. Lapsensa menettänyt Jenna Gray tahtoo unohtaa koko onnettomuuden ja pakenee menneisyyttään sekä suruaan Walesin rannikolla sijaitsevaan mökkiin. Muistojaan ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin.
"Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpaantuu.                                                                         Se on ohi silmänräpäyksessä."
 Juonessa ei sinänsä ole mitään uutta: kerronta vuorottelee Rayn sekä Jennan näkökulmien välillä, ja tilannetta rakennetaan pikkuhiljaa. Rayn osuudet kerrotaan kolmannessa persoonassa, kun taas Jenna on oman tarinansa minäkertoja. Mackintosh kuvailee monipuolisesti sekä viranomaisten työtä sekä suuren surun työstämistä. Teoksessa viljellään kuitenkin melko paljon rikoskirjallisuuden kliseitä, joten monessa kohtaa ei ollut vaikeaa arvata, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kerronta oli silti sen verran puoleensavetävää, että jatkoin sivujen kääntelemistä.

Melko harjaantuneena jännitys- ja rikoskirjallisuuden lukijana olin varma, että kaikki tarinan langat olivat käsissäni, kunnes kirjan puoliväli läväytti kasvoilleni käänteen, joka sai suuni loksahtamaan auki ja sieltä lipsahti huudahdus: "Mitä v*ttua juuri luin?!" Tässä vaiheessa minun oli pakko ihailla Mackintoshin oveluutta, sillä hän onnistui petkuttamaan minua pahemman kerran - kliseiden keskellä vaani tikittävä aikapommi.

Teoksen hahmot olivat kiinnostavia ja moniulotteisia. Tosin minua kiinnosti Ray Stevensissä enemmän hänen työskentelynsä rikoksen kimpussa kuin hänen siviiliminänsä, joten pidin hänen yksityiselämäänsä avaavia osuuksia tarinan kannalta melko turhina. Kaikkein eniten minua kiinnosti Jenna Gray sekä hänen vaiheensa. Kirjan hahmoista hänessä näkyivät parhaiten ihmisyyden erilaiset puolet.

Vaikka kirjan puoliväli löi minut ällikällä, sain loksautettua toisen osan palaset melko pian paikoilleen. Nautin siitä huolimatta tarinan jatkamisesta, sillä koko ajan taustalla vellonut uhkaavuuden ilmapiiri alkoi vallata itselleen enemmän ja enemmän tilaa, ja jännitys tiivistyi huimaavasti loppua kohden. Pääni sisällä jylläsi varsinainen tunteiden hirmumyrsky, joka laantui vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Annoin sinun mennä on jännittävä elämys joistakin ennalta-arvattavista elementeistään huolimatta. Se eläytyy erinomaisesti erilaisiin ihmisiin, heidän elämäntilanteisiinsa ja tekoihinsa. Minuun teki myös vaikutuksen realistinen poliisityön kuvailu - syytä ei tarvitse hakea kaukaa, sillä Mackintosh oli poliisi ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Tämä romaani osoittaa erinomaisesti, miten tärkeitä muiden antamat lukuvinkit voivat olla, sillä Annoin sinun mennä paljastui silmissäni yllättäjäksi, ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.