Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

©Hande

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Gummerus 2016

Sairastuin näin vuoden alun kunniaksi ja tervehdyttyäni minulla oli rankka työvuoroputki, joten blogi on viettänyt hiljaiseloa, vaikka olen kirjoja lukenutkin. Nyt kuitenkin tartuin härkää sarvista ja kävin rästikirjoituskasani kimppuun.

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta, joten pakkohan minun oli aloittaa vuosi kotimaisella kirjalla. Olin suunnitellut Viikilän teoksen lukemista jo kuukausia kanssabloggaajien kehujen innoittamana. Minulla oli kuitenkin viime vuonna sen verran paljon haastelukemista, että hankin kirjan hyllyyni vasta, kun se oli voittanut Finlandia-palkinnon - en jaksanut odottaa kirjaston pitkääkin pidemmän varausjonon hännillä.

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliola. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanhyvän, ja se on sisältä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin suunniteltavakseen 1800-luvulla saaneen Johan Carl Ludvig Engelin (1778-1840) fiktiivinen yöpäiväkirja. Arkkitehti pohtii työtään, elämää syrjäisessä Helsingin raakileessa, perhettään ja koti-ikäväväänsä.

Minä olen luoja, luon keisarin maailmaa, hänen untansa, ja tärkeää on, ettei hän herää siitä.

Kirjan kerronta on maalailevaa ja runollista: Engelin merkinnät alkoivat tuntua pieniltä, mutta tunteikkailta maalauksilta - akvarelleilta. Vaikka yksittäiset päiväkirjamerkinnät olivat välillä hyvinkin lyhyitä ja näennäisen kevyitä, niiden sanat jäivät kaikumaan mieleeni painavina ja ajatuksia herättävinä - ne kätkivät sisälleen kiehtovia pohdintoja ja ahdistavan ulkopuolisuuden tunteen.

Onni oli sillä hetkellä ainoastaan sietämättömän kärsimyksen poissaoloa.

Teos on kiinnostava myös historialliselta kantilta: se tarjoaa ihania kurkistuksia Engelin ja Helsingin uudelleenrakentamisen lisäksi muihinkin ajan henkilöihin ja tapahtumiin, esimerkkeinä säveltäjä Fredrik Pacius ja Turun palo vuonna 1827. Näiden viittausten ja Viikilän luomien Engelin pohdintojen yhdistelmä saivat minut uskomaan teoksen olevan aito päiväkirja, vaikka se todellisuudessa onkin fiktiivinen.

Engel purkaa teoksessa vuolaasti tuntojaan, mutta jokin pitää minut kuitenkin hiukan etäällä miehestä tekstin takana. Olen lukenut aiemmin Engeliä käsitteleviä artikkeleita, joissa kerrotaan hänen olleen ujo ja sisäänpäin kääntynyt henkilö. Se selittääkin hyvin tätä päiväkirjamerkintöjenkin rivien välissä aistittavissa olevaa varautuneisuutta. Vaikka romaanin arkkitehti ei ole täysin avoin, teksti lumosi minut kauneudellaan ja syvällisyydellään.

Maailma näyttäytyy usein järkevänä aikuisena mutta on useimmiten oikutteleva lapsi, vielä useammin lipevä sukulainen, johon ei ole enää luottamista.

Akvarelleja Engelin kaupungista on tunnelmallinen teos, jonka avulla voi aavistella, millaista on ollut elää 1800-luvun autonomisessa Suomessa ulkomaalaisena. Fiktiivisyydestään huolimatta sillä on historiallinen viitekehys, ja kirja tarjosikin minulle kosketuksen kotikaupunkini historiaan. Kyllä Viikilän esikoisromaani on Finlandia-palkintonsa ansainnut!

On elämän haaskausta olla koko ikänsä itsensä armoilla.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain täytettyä Helmet 2017-lukuhaasteen kohdan 27: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Teos sopii myös Suomi(ko) 100-lukuhaasteeseen.