Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja (Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9)

©Hande

Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja

RW Kustannus 2015

Jälleen kerran on aika pitää meteliä klassikoista Kirjabloggaajien klassikkohaasteen avulla. Otan siihen osaa viidettä kertaa, minkä lisäksi luotsaan tätä haasteen yhdeksättä osaa. Sattumalta aikaisemmat haasteeseen valitsemani teokset ovat edustaneet erilaisia lajityyppejä. Nyt päätinkin valita tarkoituksella jälleen erilaisen lajityypin kirjan. Huomasin, ettei kukaan ole koskaan lukenut klassikkohaastetta varten sarjakuvaa, ja päätin korjata asian. Selvittelytyöni jälkeen valintani kohdistui Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasarjan aloitusosaan, sillä sitä pidetään lajityyppinsä klassikkona.

Salaseuran jäsenet ovat vihdoinkin saaneet käsiinsä välineet, joilla kutsua itse Kuolema esiin. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan ihmisten eteen ilmestyy Morpheus eli Uni. Salaseuran johtaja vangitsee Unen, joka jää odottamaan pakenemismahdollisuutta. Samaan aikaan Unen puuttuminen vaikuttaa merkitsevästi joidenkin ihmisten elämiin: he eivät joko voi herätä tai eivät pysty enää nukkumaan.

Neil Gaiman ei ole luonut Sandman-hahmoa. DC Comicsin versio on alunperin 1930-luvulta, ja sillä on ollut useita tekijöitä. Hahmo on kuitenkin näissä vanhemmissa teoksissa hyvin erilainen Gaimanin luomukseen verrattuna - enemmänkin supersankari kuin yksi Ikuisista. Kirjailijalle tarjottiinkin mahdollisuutta pistää Sandman uuteen uskoon, ja niin hän tekikin. Tämän Sandmanin esikuva löytyy antiikin Kreikan mytologiasta, vaikka poikkeaa siitäkin merkittävästi. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen: Uni muistuttaa kovasti vaatetukseltaan rokkaria ja on luonteeltaan kyyninen, muttei suinkaan julma.

Yösävelmiä ja alkusoittoja on sekoitus fantasiaa, gotiikkaa ja kauhua. Pidin kovasti Sam Keithin, Mike Dringenbergin ja Malcolm Jones III:n kuvituksista, jotka sopivat mielestäni teoksen tunnelmaan ja maailmaan. Sarjakuva on melkoisen synkkä ja se näkyy myös kuvituksessa: monet kohtaukset, myös raa'at sellaiset, ovat graafisia. Kuvitus ei mennyt kuitenkaan oman sietokykyni yli, joten pystyin jatkamaan lukemista ongelmitta. Oikeastaan ahmaisin teoksen melkoisella vauhdilla.

Ymmärrän hyvin, miksi Gaimanin tulkintaa Sandmanista rakastetaan: se ammentaa myyteistä ja muustakin kirjallisuudesta, mutta on samanaikaisesti hyvin innovatiivinen. Lopputulos on hyvällä tavalla vinksahtanut kokoelma toden ja unen välimailta. Sarjakuva sisältää niin vakavia aiheita, syvällisiä teemoja kuin mustaa huumoriakin. Luin teoksen suomeksi, ja jännitinkin aluksi käännöksen laatua. Sarjakuvan suomentaneen Petri Silaksen jälki on joissain toisissa teoksissa ollut kömpelöä, mutta suureksi ilokseni Sandmanin aikana unohdin useaan otteeseen lukevani käännöstä.

Yösävelmiä ja alkusoittoja luo pohjan uudenlaiselle myytille, joka yhdistää mytologian ja supersankarit laajassa mittakaavassa. Kirja tarjosi paljon ajattelemisen aihetta, ja haastoi oman käsitykseni Nukku-Matista sekä ihmisyydestä. Sandman-sarjan aloitusosa voitti minut puolelleen ja tulen jatkamaan Morpheukseen tutustumista jatkossakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Oma kirjoitukseni ilmestyy myöhässä teknisen ongelman vuoksi (ajastus ei toiminut niin kuin piti ja huomasin asian vasta vuorokauden vaihduttua).

Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande

Nancy Holder: Crimson Peak

Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.

Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.

Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.

Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.

Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.

Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 

Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande

Stephen King: SE 1 & 2

Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.

Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                    George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias. 

Viemärissä oli pelle.

Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.

- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.

Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.

Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.

Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.

Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

Hanna Morre: Tuonen tahto

©Hande

Hanna Morre: Tuonen tahto

Osuuskumma 2016

Uskaltauduin pyytämään ensimmäistä kertaa elämässäni arvostelukappaletta suoraan kustantajalta ja sain sen - kiitokset siitä. En lue kovin paljon kauhua tai siihen liittyvää kirjallisuutta, mutta Tuonen tahto herätti mielenkiintoni inhimilliseltä vaikuttavalla tarinalla sekä suomalaisella mytologialla.

Teos kertoo pariskunnasta, jonka tytär kuolee jouduttuaan rattijuopon yliajamaksi. Kumpikin heistä yrittää selvitä menetyksestään tavalla tai toisella. Omalaatuiseksi tarinasta tekee suomalaismytologian yhdistyminen kauhuelementteihin.

Kirjan alku ei saanut minua innostumaan: se tuntui jumittavan paikoillaan, mutta eniten minua ärsyttivät henkilöhahmot. En kiintynyt erityisemmin kumpaankaan päähenkilöistä, mutta aloin vihata Timoa tämän ylimielisyyden ja idioottimaisten aivoitustensa takia. Sivuhenkilöitä oli hyvin vähän, eivätkä he esiintyneet teoksessa kovin usein, joten he jäivät minulle etäisiksi.

Vaikka teoksen alku ei vakuuttanut minua erityisemmin, tarina alkoi saada myöhemmin tuulta alleen. Suomalaisen mytologian käyttäminen oli erittäin kiintoisaa ja sopi hyvin yhteen tarinassa käytettyjen kauhupiirteiden kanssa. Pahaenteisyys hiipii pikkuhiljaa esiin näennäisen rauhallisen ilmapiirin alta ja luo loppua kohden käsin kosketeltavissa olevan jännitteen.

Tarinan loppu yllätti minut tyystin. En aio paljastaa loppuratkaisua, mutta viimeisillä sivuilla suuni loksahti auki ja minun piti jäädä hetkeksi miettimään, mitä oikein oli tullut luettua. Minun on annettava Morrelle pisteet oveluudesta, sillä minua onnistuttiin sumuttamaan aikalailla juonen suhteen.

Tuonen tahto oli melko kiinnostava kirja, vaikkei se ollut niin vaikuttava kuin olin ajatellut pelkän takakannen perusteella. Romaani ei ollut kuitenkaan missään nimessä huono: siinä inhimillinen tarina yhdistyi kauhuun, ja minusta suomalaisen mytologian käyttäminen oli omintakeinen lisä. Tuonen tahto on sopivan tiivis pakkaus, muttei vienyt sydäntäni mennessään.

Arvosana: ✮✮✮½

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

©Hande

Gaston Leroux: Oopperan kummitus

Karisto 1993

Viime vuoteni kruunasi kauan odottamani kulttuurielämys: näin Kansallisoopperalla Oopperan kummitus-musikaalin ensimmäistä kertaa elämässäni paikan päällä. Lumouduin kokemuksesta tyystin: kuuntelen ja laulan teoksen kappaleita edelleen. Lisäksi sormeni alkoivat syyhytä halusta lukea romaani, jota ilman suosikkimusikaalinin ei olisi koskaan syntynytkään. Olen lukenut kirjan kerran aikaisemmin viitisen vuotta sitten. Lainasin sen tuolloin kirjastosta, mutta sittemmin löysin teoksen antikvariaatista omaan kirjakokoelmaani.

Teoksen tarina taitaa olla suurimmalle osalle ihmisistä tuttu: pariisilaista oopperataloa vainoaa salaperäinen kummitus, joka on rakastunut nuoreen laulajattareen, Christineen. Kummitus ei ole kuitenkaan neidon ainoa ihailija, ja asiat mutkistuvat entisestään Kummituksen ja varakreivi de Chagnyn kilpaillessa laulajattaren suosiosta.

Sekä romaani että musikaali käyttävät tarinassaan samoja raameja, mutta mielestäni kirjan versio on pelottavampi ja surullisempi - siinä sukelletaan hahmojen mielten syvyyksiin perusteellisemmin ja salaperäisyyden huntu ympäröi tapahtumia suurimman osan ajasta. Kirjan kerrontatyyli piti minut pihtiotteessaan loppuun asti, eikä tarina ollut mielestäni hetkeäkään kuiva tai väsyttävä. Vaikka tarina onkin minulle entuudestaan tuttu, sen jännittynyt tunnelma valtasi minut ja ajoittain kylmiä väreitä kulki selkäpiitäni pitkin.

Sitten hän lankesi polvilleen eteeni eikä sanonut enää mitään! Hänen nöyryytensä palautti minulle hitusen rohkeuttani, ja valo palautti minut todellisuuteen. Niin merkillinen kuin seikkailu olikin, niin minua ympäröivät nyt tavalliset, näkyvät, kourin kosketeltavat esineet. Huonekalut, verhot, valot, maljakot, vieläpä kukat koreissaan tuntuivat vangitsevan mielikuvitukseni tämän salongin rajoihin, joka oli aivan yhtä banaali kuin mikä salonki tahansa, joka ei sijainnut oopperan alla kellarissa. Olin ymmärtävinäni, että olin tekemisissä hirvittävän omalaatuisen henkilön kanssa, jonka oli jollain salaperäisellä tavalla onnistunut asettumaan tänne, oopperatalon alle, viisi kerrosta maan alle. Ja ääni, ääni jonka olin tuntenut naamion alta, oli polvillaan edessäni ja oli mies. Purskahdin itkuun. Ja miehen, joka yhä oli polvillaan edessäni, oli täytynyt käsittää syy kyyneliini, sillä hän sanoi: "Se on totta, Christine! Minä en ole mikään enkeli, en mikään henki, en mikään kummitus! Minä olen Erik!"

Oopperan kummituksen henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa herättivät minunlaiseni kyökkipsykologin mielenkiinnon. Kummitus, joka paljastuu Erik-nimiseksi, kasvoiltaan epämuodostuneeksi mieheksi, sai minut puolelleen hyvin pian. Minun käy häntä kovasti sääliksi ja toivoin useampaankin otteeseen voivani syöksyä kirjan sivuille antaakseni hänelle halauksen. Erik toimii väärin, enkä hyväksy hänen julmuuksiaan, mutta siitä huolimatta ymmärrän, miksi hän kokee olevansa oikeutettu toimimaan niin kuin toimii. Kirjassa tämän onnettoman, rakkautta vaille jääneen miehen taustoja avataan enemmän, ja jälleen kerran huomasin menettäneeni sydämeni Erikille jälleen kerran - hänen surunsa ja epätoivonsa riipaisee niin syvältä, etten voi olla toivomatta hänelle hyvää.

Minusta romaanin kaksi muuta päähenkilöä, Christine ja Raoul, ovat inhottavia. Silti olen yllättynyt, ettei Christine olekaan niin avuton kuin naishenkilöt yleensä 1900-luvun alun kirjallisuudessa ja että ainakin ajoittan hän tuntee sääliä ulkomuodoltaan inhottavaa Erikiä kohtaan. Raoul on mielestäni kaikista ärsyttävin kaikista: hän on piloille hemmoteltu, yli-iso kakara, joka on vähintäänkin yhtä omistushaluinen kuin Erik. Mies, joka kokee omistavansa naisen, jonka on tuntenut lapsena ja jonka tunteista hän ei tiedä mitään, on kaikkea muuta kuin täydellinen sulhaskandidaatti. Erikin syyn inhottavalle käytökselle sentään voi ymmärtää, koska omien vanhempiensakin hyljeksimältä ihmiseltä ei voi odottaa kovin hyvää empatiakykyä.

Goottilaiset kauhukertomukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja Oopperan kummitus on tosiaankin yksi hienoimmista ja mielenpainuvimmista genren edustajista. Tarina on koskettava ja mielenkiintoisen lisämausteen tuo kirjailijan esipuhe, jossa hän vakuuttaa tarinan olevan tosi. Osa teoksen tapahtumista ovatkin todistettavasti tosia, mutta tuskin saamme koskaan tietää, onko päähenkilöillä edes löyhää esikuvaa tosielämästä. Niin tai näin, ei ole epäilystäkään, etteikö Oopperan kummitus pysyisi mielessäni lopun ikääni.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Shimo Suntila & Tuomas Saloranta (toim.): Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista

©Hande

Shimo Suntila & Tuomas Saloranta (toim.): Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista

Kuoriaiskirjat 2014

Elokuun lopussa osallistuin toista kertaa järjestettyyn Popcult Day-tapahtumaan Malmitalolla. Niille, jotka eivät tiedä, Popcult Day on oikeastaan päätapahtuma Popcultin "etko" - Popcult on länsimaiseen populaarikulttuuriin ja fanittamiseen keskittyvä tapahtuma. Paikalla oli Malmin kirjaston työntekijä vinkkaamassa erilaisia kirjoja, joita sai halutessaan lainata. Yksi lukuhaasteen kohta on lukea kirjaston henkilökunnan suosittelema teos, joten tartuin tilaisuuteen ja lainasin minulle vinkatun teoksen.

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista koostuu neljästätoista novellista, joista kaikki ovat eri kirjailijoiden kynäilemiä - kuulemma kyseessä ovat kotimaisen kauhukirjallisuuden kärkinimet (en ole perehtynyt tähän genreen kovin syvällisesti, joten en osaa ottaa asiaan kantaa). Kaikki tarinat pyörivät saman aiheen ympärillä: keskiössä on salaperäinen, Stepanin koodeksiksi kutsuttu kirja, joka on vuosisatojen ajan "kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa" (takakansi).

En lue kovin paljon kauhua, mutta tämä teos vaikutti mielenkiintoiselta. Takakannen tekstin perusteella kirja sisältää minua miellyttävää psykologista kauhua. Pari ensimmäistä novellia eivät kuitenkaan vakuuttaneet minua: ne olivat kiinnostavia, mutten edes jännittänyt hiukan niitä lukiessani. Ehdin jo ajatella, ettei antologialla ole minulle mitään annettavaa, mutta kolmannen novellin aikana alkoi tapahtua - loput novelleista luinkin kahta poikkeusta lukuunottamatta niskakarvat pystyssä.

Hopeoitu vainaja-antologia oli vavisuttava elämys ja tarjosi virkistävää vaihtelua tavanomaiselle lukemistolleni - pitäisi selkeästi ottaa tavaksi etsiä kirjavinkkauksia ja tarttua rohkeasti itselle vieraisiin kirjallisuuden lajeihin!

Arvosana: ✮✮✮✮