Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

©Hande

 Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Otava 2010

Kävin kesäkuussa katsomassa elokuvan Kirjallinen piiri perunankuori-paistoksen ystäville. Sain vasta elokuvan alettua tietää sen perustuvan kirjaan, ja koska filmatisointi oli mieleeni, kiinnostuin myös sitä innoittaneesta romaanista. Käännyin jälleen kerran kirjaston puoleen ja varasin teoksen.

Hyvä neiti Ashton,

nimeni on Dawsey Adams ja asun maatilallani St. Martinin kunnassa Guernseyllä. Tiedän teistä, koska minulla on teille taannoin kuulunut kirja Elian valitut esseet, jonka kirjoittajan oikea nimi oli Charles Lamb. Teidän nimenne ja osoitteenne oli kirjoitettu etukannen sisäpintaan.

Lontoo vuonna 1946. Kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen guernseyläiseltä sikafarmarilta, Dawsey Adamsilta, jonka haltuun yksi Julietin aiemmin omistamista kirjoista on päätynyt. Adams piti kirjasta ja pyytää Julietilta apua Charles Lambin muiden teosten etsintään. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville sekä sen jäseniin.

Romaanin kerrontatyyli kiehtoo minua: se koostuu pelkästään henkilöhahmojen kirjoittamista kirjeistä sekä muistiinpanoista. Olen törmännyt vastaavanlaiseen vain kerran aikaisemmin lukiessani Bram Stokerin Draculaa kuusi vuotta sitten - siinä kerronta rakentuu kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä sekä sanomalehtiartikkeleista. Kirjallisessa piirissä tyyli toimi erinomaisesti ja minulle tuli nostalginen olo muistellessani omia kirjeenvaihtovuosiani. Kirjeiden kautta henkilöhahmojen persoonat avautuvat lukijalle pikkuhiljaa, jolloin uteliaisuus pysyy yllä koko lukukokemuksen ajan.

Teos sisältää kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa. Tunnelma on päällisin puolin lämmin, mutta pinnan alla väreilevät muun muassa hahmojen sota-ajan kokemukset. Guernsey, joka kuuluu Kanaalisaariin, oli toisen maailmansodan aikaan saksalaisten miehittämä, mikä on vaikuttanut saaren asukkaiden elämään sekä tarinan keskiössä olevan kirjallisen piirin syntyyn. Toisaalta tarina hersyy huumoria ja tarinassa vallitsee lempeä ilmapiiri, joka sai minut toivomaan, että olisin itsekin mukana kirjan tapahtumissa.

Tarinassa on mukana lukuisia henkilöhahmoja, joista suurin osa on kerrassaan hurmaavia. Vaikka hahmoihin pääsee tutustumaan vain kirjeiden kautta, kiinnyin moniin heistä vahvasti. He ovat ihanan arkisia ja todellisen tuntuisia, mikä sai minut rakastumaan heihin entistäkin enemmän. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kuin yhtä suurta perhettä, jota yhdistävät samankaltaiset kokemukset sekä rakkaus kirjoihin - eihän minunlaiseni lukutoukka voi olla pitämättä tällaisesta joukosta!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on hyvän mielen kirja, joka piti minut otteessaan alusta loppuun. Kepeydestään huolimatta se ei ollut pelkkää sokerikuorrutusta, vaan sisälsi särmää, jonka ansiosta teos pyöri mielessäni silloinkin, kun en lukenut sitä. Kirja sai minut myös kaipaamaan kirjeenvaihtoa - voisiko etanaposti tehdä uuden tulemisen?

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

©Hande

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Minerva 2017

Kun tutkailin viime vuonna syksyn kirjakatalogeja, katseeni kiinnittyi heti belgialaisen Emmanuelle Pirotten esikoisromaaniin. Kuten lukijani ovat varmasti huomanneet, sotakirjallisuus on minua suuresti kiehtova genre, joten liityin heti tilaisuuden tullen kirjaston varausjonoon. Huomasin kuitenkin jonon lyhentyessä, ettei minulla olisi ollut aikaa kirjalle, joten jou-duin jälleen käyttämään lukitustoimintoa toukokuuhun asti.

Eletään vuotta 1944. Mathias on saksalaisten erikoisjoukkojen sotilas, joka pyrkii soluttautumaan sotilastoverinsa kanssa amerikkalaisjoukkoihin Belgian ja Ranskan rajamaastossa. Hän on valeasuineen ja kielitaitoineen niin vakuuttava, että hänen huostaansa annetaan orvoksi jäänyt juutalaistyttö. Mies aikoo ampua vaivoikseen päätyneen lapsen, muttei omaksi yllätyksekseen pysty siihen.

Tyttö halusi katsoa sotilasta. Hän halusi, että sotilas näkee hänet. Hän kääntyi hitaasti paikallaan, kunnes hänen silmänsä kohtasivat sotilaan katseen. Se oli kylmä ja kirkas. Sitten merkillinen hehku täytti sotilaan silmät, pupillit laajenivat. Hän ampui. Renée säpsähti. Tyttö sulki silmänsä sekunniksi, ja kun hän avasi ne, toinen sotilas virui lumessa hämmästynyt ilme kasvoillaan.

Epätavallisen kaksikon vaiheet toisen maailmansodan lopun lähestyessä herättivät minussa kahtiajakoisia tuntemuksia: ajoittain uppouduin tarinaan tyystin ja se vetosi minuun vahvasti tunnetasolla, mutta toisaalta se jätti kylmäksi. Hahmot tuntuivat osittain raakilemaisilta ja keskeneräisiltä, tarina oli ajoittain liiankin imelä sotatilanteen kuvauksista huolimatta ja kieli oli välillä töksähtelevää, vaikkei se häirinnytkään minua raivostumiseen asti. En voinut kuitenkaan näistä syistä nauttia lukukokemuksesta niin paljon kuin olisin halunnut.

Mathias oli yksi osa tuhokonetta. Hän oli yksi kyltymättömän tappajaolion soluista. Yöuniaan hän ei sen takia menettänyt; hän nautti kaikista eduista, joita järjestelmä hänelle tarjosi, vaikka tiesi tarkalleen, kuinka saastaiseen vyyhtiin hän oli sekaantunut. Kukaan ei ollut pakottanut häntä tanssiin, hän oli itse päättänyt osallistua.

Oli romaanissa myös vahvuuksia: nautin suuresti historiallisten tapahtumien mielenkiintoisesta kuvauksesta sekä ihmisluonnon moninaisuuden esilletuomisesta. Pirotte tutkailee hahmojensa motiiveja sekä mielenmaisemia hyvin tarkkasilmäisesti, mikä antaa paljon ajattelemisen aihetta lukemisen aikana. Vaikka osa hahmoista oli melko hiomattomia, osa heistä herätti mielenkiintoni ja löysin jopa joitakin samastumiskohtia. Pidin kovasti päähenkilöiden välisestä kemiasta, vaikka heidän suhteensa onkin melkoisen monimutkainen. En voinut olla myöskään huomaamatta Mathiaksen ja Renéen suhteessa joitakin samankaltaisuuksia Victor Hugon Kurjien Jean Valjeaniin ja Cosetteen.

Vielä tänään olemme elossa on puutteistaan huolimatta mukaansatempaava kirja, jonka luin alle vuorokaudessa. Mathiaksen ja Renéen vaiheet olivat kiinnostavaa seurattavaa - lukisin heistä mielelläni pidemmänkin tarinan, jos teksti olisi sujuvampaa. Teos kuvailee rumuutta ja kauneutta sodan keskellä kiehtovalla tavalla sekä sai minut pohtimaan ihmisyyttä ja sen lukuisia erilaisia puolia. Takakannen mukaan kirjasta pitäisi tulla elokuva, mutten löytänyt siitä internetistä mitään tietoja. Se on harmillista, sillä katsoisin tarinan mieluusti valkokankaalta.

What difference does it make? Today, we live.

 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Romaanin lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 14: kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Lauri Mäkinen: 50/50

©Hande

Lauri Mäkinen: 50/50

Siltala 2017

Kun selailin lokakuussa Helsingin kirjamessujen ohjelmalehteä, huomasin siellä kirjaesittelyn otsikolla 50/50. Totesin mielessäni, että kirjan nimi on kuolettavan tylsä ja toi mieleeni 50:50-dieetin, joten sivuutin teoksen vaivautumatta edes selvittämään, mistä siinä oli kyse. Onneksi näin marraskuun alussa Kirsin kirjanurkka-blogin ylistävän arvion kirjasta, sillä se sai minut kiinnostumaan ja varaamaan teoksen kirjastosta.

50/50 sijoittuu vuoden 1942 Kiestinkiin, jossa sotaetsivä Härmä löytää venäläisten alas ammutun lentokoneen. Sen miehistö on kuollut, mutta neljä desanttia on päässyt pakenemaan. Etsintä eskaloituu kiinniottotilanteeseen, jossa ammutaan kolme miestä ja otetaan kiinni pahasti haavoittunut nainen joesta sekä ilkialaston, tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän puuttuva jäsen ja kumpi se, joka väittääkin olevansa? Kumpi joutuu teloitusryhmän eteen?

Kumpareen laella kerosiini käry tuntuu jo selvänä. Härmä laskeutuu hitaasti alas, saapuu aukean laidalle. Koneen peräsin lojuu sen keskellä. Punainen tähti tuijottaa metsänreunaa kuin teräväreunainen, verestävä silmä. Härmä kyykistyy tähystämään, nostaa kiikarit silmilleen. Puut ovat laonneet aukean toisella puolella, kuin avatakseen väylän syvemmälle metsään. Missään ei erotu liikettä.

Mäkisen toinen romaani on sekoitus historiallista romaania, dekkaria sekä jännitys- ja sotaromaania. Yhdistelmä on erittäin toimiva ja minulle lukukokemuksena ainutkertainen, sillä en ole lukenut koskaan sota-aikaan sijoittuvaa dekkaria. Kirja on kaikkea muuta kuin tylsä: tarina imaisi mukaansa tyystin ja kannoin kirjaa mukanani joka paikkaan, jotta voisin lukea sitä aina tilanteen salliessa. Välillä minulle tuli jopa lieviä vieroitusoireita, jos jouduin tekemään pitkiä aikoja jotakin muuta.

Teoksen tarjoama mysteeri on erittäin kiehtova: yritin ratkoa sitä lukemisen lomassa, mutta siitäkin huolimatta, että sain melko pian rakennettua mielessäni teorian, jonka koin oikeaksi, uudet juonenkäänteet pitivät minut varpaillani viime metreille asti. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa sotapoliisien toiminnasta jatkosodan aikana - en ole tiennyt ammattikunnasta entuudestaan paljoakaan, saatika sen historiasta.

Minä olin aina osannut paljon sellaista, mitä muut eivät. Esimerkiksi matematiikkaa ilman että minun tarvitsi edes kunnolla laskea, se vain jotenkin aukesi itsestään. Mutta olin myös oppinut olemaan osaamisistani hiljaa, olin ymmärtänyt aikaisin, ettei kaikesta kannattanut kertoa.

Tapahtumien lisäksi Mäkinen on onnistunut luomaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaiseen hahmoon - niin sotapoliisin riveissä ja rinnalla työskenteleviin kuin vakoilusta epäiltyihinkin - pureudutaan psykologisella tarkkuudella, eikä mikään ole mustavalkoista. Mitä pidemmälle tapauksen tutkimukset etenevät, sitä enemmän hahmoista kuoriutuu esiin erilaisia kerroksia ja näkemykset henkilöhahmoista laajenevat ja jopa muuttuvat.

50/50 on mukaansatempaava, jännittävä ja ihmisyyttä tarkkasilmäisesti kuvaileva romaani, joka jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olen kiitollisuudenvelassa kanssabloggaajilleni, sillä ilman heitä minulta olisi jäänyt tämä helmi tyystin huomaamatta. Teos on niin vaikuttava, että minun on aivan pakko hankkia se omakseni - aion tulevaisuudessa tarttua takuuvarmasti myös Mäkisen esikoisromaaniin.

Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä --. Silti jokaisen elämään kuului pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. 50/50:sta ovat minun ja Kirsin lisäksi kirjoittaneet Amman lukuhetken Amma sekä Reader, why did I marry him?-blogin Omppu.
P. P. S. Kunniamaininta Elina Warstalle, joka on suunnitellut teoksen vangitsevan kannen.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

©Hande

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Otava 2004

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan tähän mennessä suomennetut osat ovat lojuneet kirjahyllyssäni iät ja ajat - olen hamuillut niitä alennusmyynneistä, ensimmäisen osan olen hankkinut antikvariaatista. Keväällä Yöpöydän kirjat-blogin Niina ehdotti että Ruiz Zafónin sarjan aloitusosasta järjestettäisiin heinäkuussa kimppaluku, jonka aikana lukukokemuksista keskusteltiin muiden osallistujien kanssa neljässä eri osassa, luettujen sivumäärien mukaan. Päätin, että tässä olisi loistava tilaisuus perehtyä vihdoinkin suuresti ylistettyyn romaaniin.

Tuulen varjo kertoo Daniel Semperestä, barcelonalaisesta kirjakauppiaan pojasta. Danielin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä tutustuttaa pojan Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, salaiseen paikkaan, joka on täynnä ulkomaailman unohtamia teoksia. Daniel saa valita itselleen yhden niteen, josta hänen on pidettävä huolta - lukuisista vaihtoehdoista mukaan valikoituu Tuulen varjo-niminen romaani. Kirja lumoaa Danielin ja hän alkaa etsiä tietoa teoksen kirjoittajasta, Julián Caraxista. Kaivaessaan menneisyyden haamuja esiin Daniel tulee repineeksi myös monia luurankoja kaapeista.

Romaanin alku oli mielestäni lupaava: pidin sen kauniista kielestä, rikkaasta kuvailusta sekä alati välittyvä rakkaus kirjoihin. Se on yksi tarinan kantavista teemoista suurin piirtein puoleen väliin asti. Tämän jälkeen vaikutus hälvenee, vaikka kirjaintoilu pysytteleekin taustalla loppuun asti. Teos onnistui pukemaan sanoiksi monia asioita omasta suhteestani kirjoihin sekä lukemiseen.

Kasvoin kirjojen keskellä ja sain näkymättömiä ystäviä pölyksi murenevilta sivuilta, joiden tuoksua kannan yhä käsissäni. Totuin pienenä saamaan unen päästä kiinni kertomalla huoneeni pimennossa päivän pikku tapahtumia äidille, tekemisiäni koulussa, kaikkea mitä olin päivän mittaan oppinut...

Juoni etenee hyvin verkkaisesti, mutta kirjan alkupuolella se ei minua häirinnyt. Myöhemmin sain kuitenkin karvaasti kokea, miten lukutahtini hidastui hidastumistaan ja aloin pitää yhä enemmän useita päiviä kestäviä taukoja. Romaanissa on monia ylivenytettyjä kohtauksia, joihin kyllästyin totaalisesti ja ajoittain mieleni teki vain jättää kirja kesken. Toisaalta, onnistuin kuitenkin tekemään silloin tällöin sadan sivun spurtteja, joiden vuoksi luin kirjan kuitenkin loppuun. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Tuulen varjo olisi kaivannut tiivistämistä.

Valitettavasti ensimmäisillä sivuilla kasvoilleni noussut hymy hyytyi vähitellen luettujen sivujen lisääntyessä. Mieleeni kehkeytyi melko pian teoriat tulevista juonenkäänteistä, ja ne paljastuivat kaikki oikeiksi. Ruiz Zafón pelaa niin monilla kliseillä, ettei lopputulemien arvaaminen ollut kovin vaikeaa. Lisäksi kirjasta oikein tihkuu seksismi: aluksi se ei haitannut minua, sillä yksittäisien hahmojen möläytykset ovat selitettävissä tapahtuma-ajan asenteilla. Sukupuolten eroavaisuuksien korostaminen alkoi ulottua tarinassa kuitenkin niin syvälle, että minua alkoi harmittaa suunnattomasti ja mieleni tekisi pitää kirjailijalle luentosarja siitä, miten typeriä sukupuolistereotypiat ja niiden pönkittäminen ovat.

Kirja sisälsi kuitenkin muutamia asioita, jotka pelastivat sen totaaliselta tyrmäykseltäni: pari kiehtovaa hahmoa sekä Espanjan historiasta kertovat osiot. Vaikka suurin osa teoksen hahmoista jäi minulle etäisiksi, kaksi hahmoa kiinnittivät huomioni: Danielin isän kirjakauppaan sattuman kautta apulaiseksi päätyvä Fermin Romero de Torres sekä Julián Carax. Fermin osoittautuu karismaattiseksi persoonaksi muutamasta ärsyttävästä piirteestä huolimatta ja Caraxin menneisyyden ja samalla luonteen vähä vähältä avautuminen on kiehtovaa, joskin hänen vaiheensa jäivät melko yllätyksettömiksi. Espanjan vaiheet valtiona eivät ole minulle kovin tuttuja, joten oli mukavaa lukea sen historiasta - se avasi tarinaakin minulle paremmin.

Tuulen varjo jätti minut kahtiajakoisiin mietteisiin: teoksen alku ja loppu olivat mielenkiintoisia, mutta enimmäkseen kirja oli, kuten eräs toinen kimppalukija asian ilmaisi, "haaleessa veessä lilluvaa tarinointia". Barcelona ei myöskän auennut elävänä silmieni eteen, niin kuin olisi pitänyt joidenkin kirjan lukeneiden mukaan käydä. Lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, mutta aion silti antaa jatko-osille mahdollisuuden - tämä ei tule kuitenkaan tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 16: ulkomaisen kirjapalkinnon voittanut kirja.

Minna Rytisalo: Lempi

©Hande

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus 2016

Leikkiä se oli. Ihanaa leikkiä.

Muistan, kuinka viime kesänä monessa kirjablogissa alettiin ylistää Lempi-nimistä teosta. Selvitettyäni mistä se kertoo lisäsin romaanin lukulistalleni, mutten kuitenkaan tarttunut siihen heti. Aikaa kului ja Rytisalon esikoisteos ehti voittaa Blogistanian Finlandia-palkinnonkin. Hankin lopulta kirjan omaan hyllyyni ja otin sen viimeinkin luettavakseni muutama kuukausi ostamisen jälkeen.

Eletään 1940-luvun Lapissa. Pursuojan isäntä Viljami joutuu kutsuntoihin ja rintamalle - kotiin jäävät nuori vaimo, Lempi, sekä Elli-niminen piikatyttö. Lempi on tarinan keskiössä alusta loppuun, mutta hän ei pääse itse ollenkaan ääneen, vaan hänestä kertovat Viljami, Elli sekä Lempin kaksossisar, Sisko. Kullakin hahmolla on käytössään yksi puheenvuoro ja näistä kolmesta osasta nivoutuu yhtenäinen tarina.

Tapahtumat liikkeelle pyöräyttävä prologi on mystinen ja herättää lukuisia kysymyksiä, joihin toivoo saavansa vastauksen kirjan loppuun mennessä. Kiinnostus jää mieleen kytemään, ja jossain vaiheessa tajuan, että romaani on salakavalasti napannut minut otteeseensa. Tarinan ympärille rakentuu pikkuhiljaa jännite, joka on käsinkosketeltava - tekstiä vain imee itseensä, kunnes tajuaa päässeensä kirjan viimeiselle sivulle.

Ei siellä osattu sanoa, miten elää tai miten jatkaa eteenpäin, vaikka en kyllä kysynytkään. Missä on kaiken tarkoitus, mitä varten kaikki tapahtui, kuka tästä hyötyi, ei missään, ei kukaan.

Rytisalo on onnistunut antamaan kaikille kertojille omanlaisensa äänen, mikä tekee heistä todentuntuisia. Viljamin osuus on hyvin utuinen ja runollinen - se viipyilee tuokioissa ja on enimmäkseen tajunnanvirtaa. Olen havainnut kuuluvani mielipiteineni vähemmistöön, mutta miellyin kovasti ujon nuoren miehen kertojaääneen. Tyyli muuttuu äkisti, kun Elli pääsee ääneen: kerronta on terävää, äkkipikaista ja kiertelevää. Vaikka piikatyttö suoltaa suun täydeltä syvimpiä tuntojaan, on kerronta hieman kryptistä ja sulkeutunutta. Siskon kertoessa tarinan viimeiset vaiheet kaikki on hyvin tyyntä ja hänen osuutensa onkin selkein kaikista kolmesta.

Kaikki kertojat olivat minusta kiinnostavia erilaisine käsityksineen Lempistä. Se, että kuva romaanin keskeisimmästä hahmosta rakentuu ulkopuolisten tarkkailusta, tuo jossain määrin mieleeni Daphne du Maurierin Rebekan, jossa asetelma on samantyyppinen. Lempi on silti aivan omanlaisensa tarina ja sen tarjoama kuva nimikkohahmostaan on kiehtovan ristiriitainen. Ääneen pääsevät hahmot ovat taustoiltaan ja luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta löysin heistä kaikista jonkin verran samastumiskohtia. Suosikeikseni sukeutuivat Viljami sekä Sisko - en viitsi perustella mielipidettäni sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.

Toiset ihmiset ovat sellaisia. Imevät kaiken hapen pirtistä. Niitä ympäröi sellainen outo valo, että kun ne tulevat huoneeseen, kaikki näkevät ne eivätkä enää muuta. Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme.

Ihmisten lisäksi keskeisessä osassa on luonto: sitä kuvaillaan romaanissa hyvin elävästi. Mieleeni piirtyivät selkeästi Lapin maisemat, enkä edes ole koskaan matkustanut niin pohjoiseen. Rikas luontokuvaus tuo teokseen omanlaistaan tunnelmallisuutta erilaisten kertojaäänien rinnalla. Kerrontaan tulee eräänlaista verkkaisuutta, minkä ansiosta sivuja ei vain kääntele konemaisesti ja ahnehtien.

Lempi on samanaikaisesti hyvin raaka ja kaunis teos. Se ei aivan kokonaan mennyt ihoni alle, mutta jätti mieleeni lähtemättömän jäljen. Kuten takakannessakin sanotaan, se "osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään." Lempi on vaikuttava romaani, jota ei ole kehuttu suotta!

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lukemalla teoksen sain ruksittua Helmet-lukuhaasteesta kohdan 6: kirjassa on monta kertojaa.

Eero Korpinen: Patli Dunin yö

©Hande

Eero Korpinen: Patli Dunin yö

Kuoriaiskirjat 2017

En ole aiemmin ottanut vastaan kirjailijoiden suoraan minulle tarjoamia arvostelukappaleita, sillä tarjotut teokset eivät ole olleet minun tyyppiäni, kuten sanotaan. Kuitenkin, helmikuun lopussa minulle tarjottiin seikkailuteosta Patli Dunin yö, joka vaikutti sen verran kiintoisalta, että päätin kokeilla. Kiitokset arvostelukappaleesta!

Ilta tummuu jo. Ikkunani takana kukoistava puutarhamme ja taivaanrantaan levittäytyvät savannit katoavat pian Afrikan nopeasti lankeavaan yöhön, ja tunnen, että minun on tullut viimein aika kertoa Jalkapuolesta sekä viimeisestä metsästysretkestäni Kumaonin kukkuloilla, josta olen sittemmin käyttänyt itsekseni nimitystä Patli Dunin yö.

Patli Dunin yön päähenkilö on oikeasti elänyt ihmissyöjätiikereiden metsästäjä ja luonnonsuojelija, eversti Jim Corbett (1875-1955). Intiassa lähes koko ikänsä elänyt mies on jo yli 70-vuotias, kun maan kuvernööri pyytää häntä lähtemään vielä yhdelle metsästysretkelle Patli Dunin laaksoon, jonka asukkaita eräs ihmissyöjätiikeri on terrorisoinut jo vuosikymmenen ajan. Vastahakoisesti Corbett ottaa tehtävän vastaan ja niin alkaa intensiivinen kissa-hiiri-leikki - mutta kumpi osapuolista onkaan kissa ja kumpi hiiri?

Teos on erityisen viihdyttävää luettavaa: lukeminen ei takkuillut ollenkaan ja aihe kiinnostaa minua jo vanhastaan - olen ollut lapsena suuri seikkailuromaanien ystävä, tiikerit ovat olleet minusta aina kiehtovia, kuin myös jännittävät kertomukset ihmissyöjätiikereistä ja niiden metsästyksestä. Ei siis ihme, että kirjan parissa viettämäni aika kului rattoisasti. Tarinan kerronta muistutti mieleeni monet vanhat seikkailukertomukset, joita pienenä tulin lukeneeksi. Tuttuudessa oli kieltämättä sekin puoli, ettei juoni tarjonnut suuresti yllätyksiä, mutta se muuttui loppua kohden melkoisen jännittäväksi.

Patli Dunin yö kulkee klassisten seikkailukertomusten jalanjäljissä ja yhdistää oivallisesti todellisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon, mikä tuo tarinaan kiintoisaa lisäväriä. Korpisen pienoisromaani on nautinnollista välipalalukemista ja sopi erinomaisesti kaluttavaksi mielen raskaaksi jättäneen Lahtarit-romaanin jälkeen. Jos haluaa kepeää lukemista esimerkiksi riippumattoon kesähelteillä, Patli Dunin yö on oivallinen kirja sitä varten!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: kirja kertoo Intiasta.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

©Hande

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Otava 2007

Koirankynnen leikkaaja on ollut lukulistallani ainakin kymmenen vuotta, mutta koskaan ei ole vaikuttanut olevan oikea hetki siihen tarttumiselle. Olen päättänyt lukea tänä vuonna enemmän kotimaista kirjallisuutta, joten halusin sisällyttää suomalaista lukemistoa myös ystävänpäivän lukumaratoniin. Ajattelin silloin olevan sopiva hetki Huovisen klassikon lukemiselle ja lainasin sen vanhemmiltani.

Romaani kertoo Mertsi Vepsäläisestä, joka on saanut jatkosodassa luodin osuman päähänsä. Haavoittuminen on vaikuttanut miehen terveyteen niin, ettei hän kykene kovin raskaaseen työhön - on vamma vaikuttanut hänen luonteenlaatuunsakin. Sattumalta Mertsin mieleen kehittyy haave: hän haluaa auttaa työtoverinsa koiraa leikkaamalla tätä vaivaavat kannukset. Kirja kuvaa Mertsin vaiheita ja samalla sodasta toipuvaa Suomea.

Mertsi on hyvin sympaattinen hahmo, ja hän voitti minut puolellensa alusta alkaen. Hän on kyllä taantunut vammansa takia puolikuntoiseksi, mutta tyhmä hän ei missään tapauksessa ole. Oli sydäntäsärkevää lukea häntä suuresti vaivaavista päänsäryistä ja muistinmenetyksistä sekä siitä, kuinka hän kykenee ansaitsemaan elantonsa vain muiden hyväntahtoisuuden varassa. Ajoittain oudon käytöksen sekä lukuisten vaivojen synnyttämän verhon takaa paljastuu kuitenkin mahtava ja hyväsydäminen persoona, jonka vaiheissa myötäelin vahvasti mukana.

Pakkanen tuoksui puhtaalta kuin vastapesty lakana, kuin näädän päistärkarva, kuin auringossa säkenöivä lumi.

Teoksen kerronta on korutonta ja sisältää paljon tuokiokuvausta - tarina etenee turhia hötkyilemättä, ja se sopii romaanin tunnelmaan erinomaisesti. Kun Huovinen kuvailee lähes neljänkymmenen asteen pakkassäätä Kainuussa, ei tee lainkaan mieli kiirehtiä, sillä ilma tuntui kylmenevän ympärilläni, vaikka olinkin lukemassa sisätiloissa. Teksti tuntuu yksinkertaiselta, mutta on samaan aikaan yksityiskohtaista, paljonpuhuvaa sekä koskettavaa. Sanat tuntuvat soljuvan eteenpäin jättäen kuitenkin mieleeni syvän jäljen. Kerronta sisältää myös ristiriitaisuuksia, jotka luovat kiintoisan kontrastin: romaanissa kuvaillaan pula-ajan ankeutta sekä savottatyön rankkuutta, mutta toisaalta se sisältää maalailevaa, kauniiden talvimaisemien sekä ihmisten pienien, mutta sitäkin merkittävämpien hyvien tekojen kuvailua.

Pidin kirjasta paljon, mutta se ei kuitenkaan vienyt minua tyystin mukaansa. Jouduin pohtimaan pidemmän aikaa, mikä aiheutti tämän tuntemuksen, mutta lopulta tajusin syyksi lievän etäisyyden tunteen. Teoksen henkilöhahmoiihin ei saanut erityisen vahvaa kosketuspintaa - jopa Mertsi jää jonkin verran etäälle, vaikka kiinnyinkin häneen. Olisin kaivannut hieman lisää syvyyttä osaan kirjan henkilöistä, etteivät he olisi jääneet hahmoiksi, joista en onnistunut muodostamaan minkäänlaista mielipidettä.

Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että vielä oltiin hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin.

Koirankynnen leikkaaja on mukavan verkkaisesti etenevä, mutta hyvin tarkkanäköinen tarina sotainvalidien asemasta sekä savottatyöläisten elämästä pula-ajan Suomessa. Romaanissa kuvaillaan elämän karuutta, mutta se on silti omalla tavallaan hyvin kaunis kertomus - lempeän melankolinen. Teos sai minut kiinnostumaan Huovisen muustakin tuotannosta ja tulen varmasti tutustumaan hänen muihinkin töihinsä tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.