sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

©Hande
Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017

Kun tutkailin viime vuonna syksyn kirjakatalogeja, katseeni kiinnittyi heti belgialaisen Emmanuelle Pirotten esikoisromaaniin. Kuten lukijani ovat varmasti huomanneet, sotakirjallisuus on minua suuresti kiehtova genre, joten liityin heti tilaisuuden tullen kirjaston varausjonoon. Huomasin kuitenkin jonon lyhentyessä, ettei minulla olisi ollut aikaa kirjalle, joten jou-duin jälleen käyttämään lukitustoimintoa toukokuuhun asti.

Eletään vuotta 1944. Mathias on saksalaisten erikoisjoukkojen sotilas, joka pyrkii soluttautumaan sotilastoverinsa kanssa amerikkalaisjoukkoihin Belgian ja Ranskan rajamaastossa. Hän on valeasuineen ja kielitaitoineen niin vakuuttava, että hänen huostaansa annetaan orvoksi jäänyt juutalaistyttö. Mies aikoo ampua vaivoikseen päätyneen lapsen, muttei omaksi yllätyksekseen pysty siihen.
Tyttö halusi katsoa sotilasta. Hän halusi, että sotilas näkee hänet. Hän kääntyi hitaasti paikallaan, kunnes hänen silmänsä kohtasivat sotilaan katseen. Se oli kylmä ja kirkas. Sitten merkillinen hehku täytti sotilaan silmät, pupillit laajenivat. Hän ampui. Renée säpsähti. Tyttö sulki silmänsä sekunniksi, ja kun hän avasi ne, toinen sotilas virui lumessa hämmästynyt ilme kasvoillaan.
Epätavallisen kaksikon vaiheet toisen maailmansodan lopun lähestyessä herättivät minussa kahtiajakoisia tuntemuksia: ajoittain uppouduin tarinaan tyystin ja se vetosi minuun vahvasti tunnetasolla, mutta toisaalta se jätti kylmäksi. Hahmot tuntuivat osittain raakilemaisilta ja keskeneräisiltä, tarina oli ajoittain liiankin imelä sotatilanteen kuvauksista huolimatta ja kieli oli välillä töksähtelevää, vaikkei se häirinnytkään minua raivostumiseen asti. En voinut kuitenkaan näistä syistä nauttia lukukokemuksesta niin paljon kuin olisin halunnut.
Mathias oli yksi osa tuhokonetta. Hän oli yksi kyltymättömän tappajaolion soluista. Yöuniaan hän ei sen takia menettänyt; hän nautti kaikista eduista, joita järjestelmä hänelle tarjosi, vaikka tiesi tarkalleen, kuinka saastaiseen vyyhtiin hän oli sekaantunut. Kukaan ei ollut pakottanut häntä tanssiin, hän oli itse päättänyt osallistua.
Oli romaanissa myös vahvuuksia: nautin suuresti historiallisten tapahtumien mielenkiintoisesta kuvauksesta sekä ihmisluonnon moninaisuuden esilletuomisesta. Pirotte tutkailee hahmojensa motiiveja sekä mielenmaisemia hyvin tarkkasilmäisesti, mikä antaa paljon ajattelemisen aihetta lukemisen aikana. Vaikka osa hahmoista oli melko hiomattomia, osa heistä herätti mielenkiintoni ja löysin jopa joitakin samastumiskohtia. Pidin kovasti päähenkilöiden välisestä kemiasta, vaikka heidän suhteensa onkin melkoisen monimutkainen. En voinut olla myöskään huomaamatta Mathiaksen ja Renéen suhteessa joitakin samankaltaisuuksia Victor Hugon Kurjien Jean Valjeaniin ja Cosetteen.

Vielä tänään olemme elossa on puutteistaan huolimatta mukaansatempaava kirja, jonka luin alle vuorokaudessa. Mathiaksen ja Renéen vaiheet olivat kiinnostavaa seurattavaa - lukisin heistä mielelläni pidemmänkin tarinan, jos teksti olisi sujuvampaa. Teos kuvailee rumuutta ja kauneutta sodan keskellä kiehtovalla tavalla sekä sai minut pohtimaan ihmisyyttä ja sen lukuisia erilaisia puolia. Takakannen mukaan kirjasta pitäisi tulla elokuva, mutten löytänyt siitä internetistä mitään tietoja. Se on harmillista, sillä katsoisin tarinan mieluusti valkokankaalta.
What difference does it make? Today, we live.
 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Romaanin lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 14: kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

2 kommenttia:

  1. Erikoinen tarina. Kirjan loppu oli outo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erikoinen se tosiaan oli, vaikka oudolla tavalla myös vetoava. Minun mielestäni loppu sopi tarinaan.

      Poista