torstai 31. maaliskuuta 2016

Roald Dahl: Nilviöt

©Hande
Roald Dahl: Nilviöt
Otava 2014

Koska on kulunut reilu kuukausi siitä, kun olen lukenut mitään Roald Dahl-haastetta varten, päätin kipaista kirjastoon lainaamaan hänen tuotantoaan. Valitsin Nilviöt, sillä olen lukenut sen ala-asteikäisenä, mutta muistikuvani ovat muuttuneet ajan myötä melko hataroiksi. Halusin palata kirjan pariin nähdäkseni mitä kaikkea siitä muistaisin yli kymmenen vuoden jälkeen.

Teos oli mielestäni melko omituinen jopa Dahlin mittapuulla - puolet kertomuksesta keskittyi herra ja rouva Nilviön ilkeilyihin eikä tarinassa tuntunut olevan lainkaan punaista lankaa. Kuitenkin kertomuksessa oli minusta hauskojakin elementtejä ja sain yllätyksekseni huomata muistavani paljon tapahtumia, vaikka edellisestä lukukerrasta on vierähtänyt jokunen tovi.

Myös tästä kirjasta löytyi Quentin Blaken kuvituskuvia - ne tarjosivat jälleen kerran otollista viihdettä minulle. Blaken lapsenomaisen näköinen tyyli sopii Nilviöihin erityisen hyvin: se tekee tämän teoksen hahmoista ilmeikkäämpiä ja tarjosi lisähuumoria. Esimerkiksi minua vain inhotti, kun teksissä kuvailtiin herra Nilviön sottaista partaaa, mutta kun näin Blaken piirtämän kuvituskuvan aiheesta, tilanne muuttui huvittavaksi.

En pitänyt Nilviöistä yhtä paljon kuin muista lukemistani Dahlin teoksista, sillä se ei tarjonnut mielestäni järin mielekästä tarinaa. Kirja on kuitenkin ihan mukiin menevä ja soveltui bussilukemiseksi, kun en viitsinyt raahata mukanani kumpaakaan keskeneräisistä tiiliskivistä. Nilviöt jakaa selkeästi mielipiteitä, joten en voi sanoa muuta kuin että oman mielipiteensä voi selvittää vain lukemalla sen itse.

Arvosana: ✮✮✮ 

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Anthony Horowitz: The House of Silk

©Hande
Anthony Horowitz: The House of Silk
Orion Books 2011

En ole lukenut pitkään aikaan Sherlock Holmes-aiheista kirjallisuutta. Hyllyssäni odotteli sopivasti ystävältä jo aikoja sitten lainattu The House of Silk, joten päätin tarttua siihen saadakseni sen palautettua omistajalleen. Olen muutenkin alkanut haikailla suosikkietsiväni pariin uusien tarinoiden muodossa, sillä olen lukenut sir Conan Doylen tuotannon kokonaan jo vuosia sitten.

Baker Streetille saapuu taidekauppias, joka ilmoittaa tuntemattoman miehen seuraavan häntä. Holmes ottaa tapauksen tutkittavakseen, mutta päätyy selvittämään ystävänsä tohtori Watsonin kanssa odotettua monimutkaisempaa mysteeriä: aivan yllättäen kuvaan astuu jokin, jota kutsutaan House of Silkiksi. Mikä se on, miten se liittyy Holmesin asiakkaan ongelmaan vai liittyykö se siihen ollenkaan?

Holmesin mieltä tässä kirjassa askarruttava tapaus on kiinnostava, eikä se ollut liian ennalta-arvattava: pystyin kyllä päättelemään monia asioita etukäteen, mutta kirja onnistui myös yllättämään. Romaani tuntui mukavan kotoisalta, sillä Horowitz on kirjoittanut teoksen samankaltaisella tyylillä kuin Doyle omat kertomuksensa. Toisin sanoen etsivä pitää teoriansa omana tietonaan ja tarinan kertojana toimiva Watson voi vain arvailla, mihin suuntaan mysteeri vie kaksikon. Holmesin salaperäisyydestä huolimatta tarinaan on piilotettu vihjeitä, joiden avulla lukija voi muodostaa omia johtopäätöksiään.

Vaikka Doylen kirjoitustyylille on tehty kunniaa teoksessa, huomasin tarinassa melko pian piirteitä, jotka pokkeavat vahvasti Holmesin luojan käsialasta. The House of Silk käsittelee paljon alkuperäisiä Holmes-tarinoita rohkeammin viktoriaanisen yhteiskunnan nurjia puolia, kuten Lontoon katulasten asemaa, tai pikemminkin sen olemattomuutta sekä aikakauden vahvaa luokkajaottelua. Tämän vuoksi ajatukseni eivät pyörineet vain ratkaistavan tapauksen ympärillä lukemisen aikana.

Teoksen loppuratkaisu yllätti minut - en ole törmännyt vastaavaan yhdessäkään aiemmin lukemassani Sherlock Holmes-kertomuksessa. The House of Silk onnistui järkyttämään minua niin paljon, että minun oli pakko laskea kirja käsistäni toviksi, sillä aloin voida fyysisesti pahoin. Minun piti hengitellä syvään ja juoda vettä, jotta kuvotus lakkaisi - menin aivan hämilleni, sillä kirjan lukeminen ei ole koskaan aiheuttanut minulle näin vahvaa fyysistä reaktiota. Nyt taidan tietää, miltä Alexista tuntui Ludovicon Tekniikalla hoitamisen jälkeen.

The House of Silk on kiintoisa, joskin ajoittain ehkä turhan suurellinen tarina maailman kuuluisimmasta etsivästä. Siinä oli paljon elementtejä, joista pidin ja vaikka teksti pyrkii jäljittelemään Doylen tyyliä, tarina tarjoaa uusia näkökulmia. Tämä dekkari kunnioittaa mielestäni onnistuneesti alkuperäisiä Holmes-kertomuksia, eikä minun tarvitse katua sen lukemista.

Arvosana: ✮✮✮✮

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Derek Fridolfs: Batman - Arkham Unhinged Vol. 1

©Hande
Derek Fridolfs: Batman - Arkham Unhinged Vol. 1
DC Comics 2012

Kuten olen jo aiemminkin kertonut, en ole koskaan välittänyt erityisemmin tietokonepeleistä - aikoinaan jopa päätin, etten hankkisi sellaisia ikinä. Kuitenkin kolme vuotta sitten näin alennuksessa kaksi samaan sarjaan kuuluvaa peliä: Batman Arkham Asylum ja Arkham City. Saatuani tietää, että pelien yksi käsikirjoittaja on Paul Dini ja että Batman the Animated Seriesistä tutut näyttelijät esittävät Batmania ja Jokeria, pyörsin päätökseni ja ostin elämäni ensimmäiset tietokonepelit. Tykästyin niihin kovasti ja saatuani tietää, että ne ovat olleet innoittajina sarjakuville, hankin nekin käsiini.

Arkham Unhinged on neliosainen sarja, joka sisältää tarinoita Arkham City-pelin juonen ympäriltä. Arkhamin vankimielisairaala on lakkautettu ja sen tilalle on eristetty Gothamin kaupungista alue, jonne kaikki Arkhamin sekä Blackgaten, Gothamin tavallisen vankilan, asukkaat siirretään - paikkaa kutsutaan Arkham Cityksi. Sarjan ensimmäinen kirja sisältää seitsemän kertomusta, joista kaikki paitsi kaksi ovat Fridolfsin käsialaa - loput ovat Paul Dinin kirjoittamia. Tarinat sijoittuvat enimmäkseen Arkham Cityn juonta edeltävään aikaan.

Teoksen sarjakuvat ovat kiintoisia, laajentavat pelin maailmaa ja selittävät joitakin asioita, jotka jäävät Arkham Cityn päätarinassa hämärän peittoon. Toisaalta osa niistä on melko vaisuja verrattuna esimerkiksi Injusticeen, jonka tarinaformaatti on samankaltainen. Kokoelma sisältää kuitenkin tarinoita, joista pidin enemmänkin: Fridolfsin Ruffled Feathers, jossa avataan Pingviinin ja Jokerin välisen vihanpidon taustoja sekä Dinin Three's a Crowd ja Glacial Speed. Ensiksi mainittu kertoo, kuinka Jokeri on ominut Ventriloquistin Scarface-nuken ja toinen siitä, miten Mr. Freeze päätyy Arkham Cityyn.

Kuvituksen taso oli vaihtelevaa: se oli toimivaa enimmäkseen suosikkitarinoissani, mutta osassa kertomuksista taiteilijoiden kynän jälki oli karkeaa ja kömpelöä. Valitettavasti sarjakuvamaailmassa naishahmoja esineellistetään hyvin usein, mutta tässä kokoelmassa se pisti silmään erityisen häiritsevällä tavalla. Tosin syy ei ole kokonaan sarjakuvan piirtäjien, sillä pelin hahmosuunnittelussa naisissa on paljon ärsyttäviä piirteitä niin ruumiin muodoissa kuin vaatetuksessakin. Kirjan visuaalinen ilme paljastaa sen esikuvan, sillä tämänkin kokoelman taiteilijat ovat pyrkineet jäljittelemään Arkham Cityn tyyliä.

Arkham Unhinged Vol. 1 ei ole hiuksia nostattava lukukokemus, mutta oli se oivallista välipalalukemista työn alla olevien tiiliskivien ohella. Arkham-pelisarjaan perehtymättömille kokoelma ei tarjoa mielekästä kokemusta, mutta jos on pelannut Arkham Cityä ja pitänyt siitä, kirja voi olla viihdyttävä sukellus syvemmälle pelin maailmaan.

Arvosana: ✮✮✮

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea

©Hande
Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea
Atena 2016

Viime vuoden marraskuussa näin Facebookissa, että jotkut kavereistani olivat tykänneet sivustosta nimeltään Finnish Nightmares. Huomasin sivuston koostuvan silloin vielä nimettömänä pysyneen henkilön piirroksista tilanteista, joita suomalaiset tyypillisesti kammoavat. Vaikken olekaan kaikilta osin stereotyyppinen suomalainen, kuvat kolahtivat ja kovaa - aloin seurata Facebook-sivua sekä tekijän blogia. Innostuin kovasti saatuani tietää että kuvia kootaan kirjaksi ja nappasin teoksen mukaani käytyäni viimeksi kirjakaupassa.

Tämä puhuttelee minua henkisellä tasolla.
©Hande
Kirjan sivuilla seikkaileva Matti kohtaa tilanteita, joita monet suomalaiset pyrkivät välttämään viimeiseen asti, kuten tuntemattoman viereen istuminen julkisessa kulkuvälineessä tai ensimmäisenä ruokajonoon meneminen. Painajaiset hymyilyttivät, sillä tunnistin itseni ja monia tuttujani niistä. Korhonen on onnistunut ilmentämään suomalaisuutta tavallla, joka vetoaa ihmisiin ympäri maapalloa. Vaikka kirja on tehty pilke silmäkulmassa, sen huumori on hyväntahtoista eikä loukkaa ketään.

Pahin painajaiseni ruokapaikassa...
©Hande
Suomalaisten painajaisia on viihdyttävä ja oiva tapa tutustuttaa ihmisiä kulttuuriimme. Myös tämä suomalainen rakastaa kirjaa, jonka päähenkilö on yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta ihanan ilmeikäs. Toivottavasti Korhosen blogi pysyy aktiivisena pitkään, sillä haluaisin päästä nauttimaan jatkossakin Matin elämästä kertovista kuvista, jotka kirjan nimen mukaisesti tarjoavat vähäsanaista vertaistukea.

Arvosana: ✮✮✮✮

Mahtui mukaan muutama päiväunikin. :D
©Hande

torstai 24. maaliskuuta 2016

Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us: Year One

©Hande
Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us: Year One
DC Comics 2016

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten mainostettiin uutta peliä nimeltään Injustice - Gods Among Us. Mainokset kiinnittivät huomioni, sillä peli kertoi DC:n sarjakuvahahmoista - en ole kuitenkaan ollut ikinä peli-ihminen - nykyisin omistan neljä tietokonepeliä, mikä on varsinainen ihme. Sivuutin siis Injusticen, kunnes sain kuulla, että siitä on tekeillä sarjakuvasarja, joka kertoo pelin tarinaa edeltävistä viidestä vuodesta. En tiennyt mitään sarjakuvia innoittaneen pelin juonesta, joten en vieläkään vakuuttunut. Liityttyäni kolme vuotta sitten Tumblriin silmieni eteen alkoi osua satunnaisesti otteita Injustice-sarjakuvista, ja mielenkiintoni heräsi. Aivan hiljaittain ensimmäisestä vuodesta on julkaistu yhteisnide, joten päätin antaa sarjalle tilaisuuden ja ostin ensimmäisen osan.

Teräsmiehen maailma on suistunut raiteiltaan ja hän on päättänyt kitkeä rikollisuuden maailmasta - maksoi mitä maksoi. Teräsmiehen pakkomielle jakaa supersankarit kahteen leiriin: häntä puolustaviin ja vastustaviin. Vastarinnan johtohahmona on Batman, joka ei pidä suunnasta, johon Teräsmies on ihmiskuntaa viemässä. Ennen niin hyvistä ystävistä tulee vihollisia, jotka kumpikin taistelevat oikeaksi kokemansa asian puolesta.

Sarjakuva imaisi välittömästi mukaansa, enkä malttanut millään jättää sitä kesken, ellei ollut aivan pakko arkielämän velvollisuuksien takia. Tarina eteni vauhdikkaasti ja koko ajan sai jännittää, mihin suuntaan se kääntyy. Puitteiden mahtipontisuus sekä dramaattiset juonenkäänteet toivat mieleeni oopperan - päässäni alkoi välillä jopa soida kirjan eri kohtauksiin sopivaa musiikkia. Lisäksi monet kohdat tarinassa muistuttivat antiikin Kreikan jumal- ja sankaritarustoja - etenkin Batmanin ja Teräsmiehen välille luotu asetelma muistuttaa kovasti antiikin jumalien välistä valtataistelua, mikä olisi myös otollinen aihe oopperalle. Tietenkin tämä nosti sarjakuvan pisteitä silmissäni, sillä olen myös parantumaton klassisen musiikin ystävä.

Injusticen ensimmäinen vuosi on yhtä tunteiden vuoristorataa: sen tapahtumat, hahmot sekä heidän välisensä suhteet saavat reagoimaan niin vahvasti, ettei itsekään meinaa pysyä kyydissä mukana. Teos saa pohtimaan henkilöiden motiiveja sekä omia moraalikäsityksiä suhteutettuna tarinan hamojen mielipiteisiin. On myös mielenkiintoista seurata, miten monet sankareista käyvät kamppailua itsensä kanssa vallitsevasta tilanteesta sekä itse tekemistään valinnoista. Eivätkä pelkät sankarit ole sarjakuvassa esillä, vaan myös lain toisella toimivat hahmot saavat äänensä kuuluviin ja heistä paljastuu uusia puolia.

Harley Quinn on aivan ihana tässä sarjakuvassa!
©Hande

Tarinaa on ollut kuvittamassa kaksitoista taitelijaa. Heidän tuotoksensa sulautuvat hyvin yhteen, vaikka pieniä tyylimuutoksia onkin havaittavissa lukujen välillä. Olen nähnyt jonkin verran Injustice-pelin visuaalista ilmettä ja sen perusteella sarjakuvan kuvitus mukailee onnistuneesti innoittajansa ulkoista olemusta. Pidän teoksen kuvituksesta, erityisesti siitä, miten monipuolisesti kokoelmassa on käytetty värejä, vaikkei tarina olekaan kaikista pirteimpiä. Piirtäjät ovat hyödyntäneet myös onnistuneesti sanatonta viestintää, mikä lisää sarjakuvan vaikuttavuutta entisestään.

Injustice - Gods Among Us: Year One teki minuun suuren vaikutuksen. Tarina on erittäin kiehtova ja onnistui muuttamaan ennen tylsänä pitämäni Teräsmiehen mielenkiintoiseksi hahmoksi. Kirja päättyi sen verran jännittävään kohtaan, että minun on hankittava sarjan toinen vuosi, vaikkeivät sen luvut ole vielä yksien kansien väliin koottuna. Injustice on täynnä draamaa ja suuria tunteita - suosittelen sitä aivan kaikille sarjakuvien ja supersankareiden ystäville!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

maanantai 21. maaliskuuta 2016

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

©Hande
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Otava 2001

Päätin jatkaa taas vaihteeksi Okklumeus-haasteen parissa, joten lainasin kirjastosta lisää Potter-maailman oheislukemistoa. Tämä on viimeinen minulta lukematta ollut, Rowlingin itsensä kirjoittama kirja velhomaailmasta. Tähän teokseen on nimensä mukaisesti luetteloitu ihmeotukset ja kuvailtu niiden ulkonäköä sekä elinympäristöä. Lisäksi alussa kerrotaan, millä perusteilla on päätetty, mitkä olennot ovat otuksia ja mitkä henkilöitä.

Teos oli viihdyttävä: sen kirjoitustyylistä tuli mieleen luonto-opaskirjat, minkä ansiosta kirja tuntui realistiselta, vaikka kuvailikin otuksia, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Monet niistä mainitaan Harry Potter-septologiassa vain nimeltä, joten oli mukavaa saada tietää, millaisia ovat esimerkiksi haiskut tai puhpallurat. Lisäksi kirja tarjosi irtiottoja asiatekstimäisestä tyylistä töherrysten muodossa - se on nimittäin näköispainos Harry Potterin omistamasta kappaleesta oppikirjaa. Harry sekä tämän ystävät Ron ja Hermione ovat kirjoitelleet marginaaleihin huomioita, jotka hymyilyttivät kovastikin.

Aivan kuten Huispaus kautta aikojen, Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on kattavaa lisälukemistoa Potter-saagaan. Pidin hiukan enemmän tästä teoksesta kuin huispaus-kirjasta, sillä se tarjosi minulle enemmän uutta tieota ja pidin Harryn sekä kumppaneiden huomautuksista kirjan sivuilla. Kenties hankin kummankin kirjan joskus omaan hyllyyni. 

Arvosana: ✮✮✮½

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Victor Hugo: The Man Who Laughs

©Hande
Victor Hugo: The Man Who Laughs
Necropolis Press 2014

Katsoin aikoinaan Bob Kanen, Batmanin toisen luojan, haastattelua viittasankarin arkkivihollisesta, Jokerista. Hän kertoi Rikosten klovniprinssin ulkoisen olemuksen esikuvan olleen vuoden 1928 mykkäelokuvan The Man Who Laughs päähenkilö. Rupesin tutkimaan asiaa tarkemmin ja suureksi hämmästyksekseni elokuva pohjautui Victor Hugon samannimiseen romaaniin. Olen lukenut Hugolta aiemmin Kurjat sekä Pariisin Notre-Damen, mutta kiinnostukseni nimenomaan tätä teosta kohtaan sinetöi yllä kertomani sarjakuvamaailmaan liittyvä trivia.

Jälleen kerran tein aikamoisen urakan yrittäessäni etsiä teosta käsiini. Tällä kertaa selasin myös kirjastojen valikoiman, mutta suomenkielistä versiota The Man Who Laughsista ei löytynyt mistään, ainakaan kohtuuhinnalla. Englanniksi kirjaa löytyi, mutta pelkäsin Hugon tuotannon sillä kielellä olevan minulle turhan kova pala. Päätin kuitenkin, että rohkea rokan syö ja hankin teoksen kokoelmaani.

Yllätyin positiivisesti, kun huomasin pystyväni lukemaan Hugoa englanniksi suuremmitta ongelmitta. Kieli on kyllä vanhahtavaa ja tässäkin romaanissa esiintyi ranskalaiskirjailijalle ominaista maalailua, mutta pysyin silti hyvin kärryillä. Teoksen tuntematon kääntäjä on lisännyt monien vanhojen sanojen selitykset alaviitteisiin, minkä ansiosta minun ei tarvinnut tutkiskella ollenkaan sanakirjaa. Vieraalla kielellä lukeminen ei vaikuttanut myöskään tahtiini, sillä luin kirjan vajaassa kuukaudessa, mikä on tavallista minulle Victor Hugon ollessa kyseessä.

The Man Who Laughs kertoo Gwynplaine-nimisestä miehestä, jonka kasvoille on luotu lapsena kestovirne jonkinlaisen operaation avulla. Romaani seuraa hänen vaiheitaan lapsuudesta aikuisuuteen 1600- ja 1700-lukujen vaihteen Isossa-Britanniassa. Toisin kuin konna, jonka ulkonäön innoittajana Gwynplaine on ollut, Hugon teoksen päähenkilö saavutti sympatiani ensihetkestä alkaen. Hän on hyväsydäminen, vaikka elämä on potkinut häntä päähän alusta asti.

Hugo on jälleen kerran luonut hahmoja, joita ei voi yksiselitteisesti luokitella hyviin tai pahoihin. He onnistuvat kuitenkin herättämään lukuisia tunteita: jotkut positiivisia, toisen negatiivisia ja osa saa minut tuntemaan molempia. Gwynplainen lisäksi pidin erakkona elävästi Ursuksesta sekä sokeasta Deasta, vaikka hän onkin esillä romaanissa melko vähän. Aiemmin lukemissani Hugon teoksissa on ollut vähintään yksi henkilö, jota vihaan sydänjuuriani myöten ja tässä romaanissa heitä on kaksi: ylimielinen ja pinnallinen herttuatar Josiana sekä kaikille pahaa tahtova, läpeensä kiero Barkilphedro.
What am I doing here? I have come to be a terror to you! I am a monster, do you say? No! I am the people! I am an exception? No! I am the rule; you are the exception! You are the chimera; I am the reality! I am the frightful man who laughs! Who laughs at what? At you, at himself, at everything! What is his laugh? Your crime and his torment! That crime he flings at your head! That punishment he spits in your face! I laugh, and that means I weep!
Romaani on kaikista lukemistani Hugon teoksista poliittisesti kantaaottavin. Se iskee suuren määrän piikkejä ylimystöä sekä teoksen tapahtuma-ajan lainsäädäntöä kohtaan. Oli pelottavaa havahtua tajuamaan, että osa tarinan poliittisista epäkohdista on ajankohtaisia tänäkin päivänä. The Man Who Laughsissa otetaan myös syyniin yhteiskunnallisia ongelmia, esimerkiksi lasten kohtelu, vammaisten pärjääminen maailmassa sekä ihmisten pinnallisuus. Hugo tarkastelee asioita erilaisesta näkökulmasta verrattuna Kurjiin ja Pariisin Notre-Dameen, joten tematiikka ei tuntunut vanhan toistolta - ihailen myös Hugon rohkeutta, sillä hän on kirjoittanut näistä asioista aktiivisesti jo lähes kaksisataa vuotta sitten.

Minun olisi pitänyt osata varautua paremmin, mutta yllätyin silti siitä, miten pahasti Hugo murskasi sydämeni romaaninsa avulla. Olin ehtinyt jo huokaista helpotuksesta, kun luin viimeisen aukeaman - se tuntui yhtä ihanalta kuin nyrkin isku naamaan. Viimeiset lauseet kahlasin läpi vedet silmissä ja lopulta purskahdin itkuun. Kyynelehdin ainakin puoli tuntia keskellä yötä ja kesti kauan ennen kuin pystyin nukkumaan.

The Man Who Laughs käsittelee syvällisesti asioita, josta osa on ajankohtaisia nykyaikanakin. Lisäksi se on kaunis, vaikkakin surullinen tarina ihmisistä, jotka yrittävät elää yhteiskunnan asettamilla ehdoilla kovassa maailmassa. Victor Hugon teokset eivät ole helppoa luettavaa, mutta minusta ne ovat silti lukemisen arvoisia.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pojatkin lukee-kampanja


Törmäsin jo jokin aika sitten Facebookissa #pojatkinlukee-kampanjaan, jonka tarkoituksena on auttaa omalta osaltaan poikiakin kiinnostumaan lukemisesta. Innostuin tästä kovasti, sillä olen huomannut kirjabloggaamisen olevan hyvin naisvaltaista sekä ikävän harvan tuntemani pojan tai miehen lukevan kirjoja.

Oman lukulamppuni syttyminen on ollut molempien vanhempieni ansiota: myös isäni luki minulle iltasatuja ja kun opin itse lukemaan, hän on ollut osaltaan vaikuttamassa lukumieltymyksiini. Isä taisi aikoinaan suositella minulle muun muassa Tuntematonta sotilasta, joka on nykyisin yksi lempikirjoistani ja tarjosi inspiraation blogini nimelle. Vinkkailu on ollut kuitenkin vastavuoroista, sillä sain aikoinaan molemmat vanhempani innostumaan esimerkiksi Harry Pottereista lukemalla heille haltiossani otteita ääneen Viisasten kivestä.

Halusin osallistua mukaan tähän kampanjaan, mutten meinannut aluksi keksiä millään, mitä kirjoittaisin aiheesta. Päätin lopulta hyödyntää koko sitä aikaa, jolloin olen dokumentoinut lukemiani teoksia ja selata lukupäivänikirjani läpi ja etsiä sieltä teoksia, jotka mahdollisesti kiinnostaisivat myös poikia. Luokittelen kirjat ikäryhmien mukaan. Moni kirjoista on sellaisia, joita voi lukea myöhemmälläkin iällä - olen vain yrittänyt pohtia sopivaa alaikärajaa kullekin teokselle.

Alle kouluikäiset
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

Ala-asteikä
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (10+)
Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Jeffrey Brown: Darth Vader ja pikku prinsessa
Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
Roald Dahl: Matilda
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä
Rick Riordan: Percy Jackson-sarja
J. K. Rowling: Harry Potter-sarja
J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Yläasteikä
Brian Augustyn: Batman - Gotham by Gaslight
Brian Azzarello, J. T. Krul, Jimmy Palmiotti & Peter Milligan:
The World of Flashpoint featuring Batman (15+)
John Boyne: Kapina laivalla
John Boyne: Kuudes mies
Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt
Suzanne Collins: Nälkäpeli-sarja
sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes-tarinat
Alan Dean Foster: Star Wars - The Force Awakens
Paul Dini: Mad Love and other stories
Paul Dini: Batman - The Private Casebook
Paul Dini & Judd Winick: Batman - Harley and Ivy
Neil Gaiman: Batman - Whatever Happened to the Caped Crusader?
Joseph Gelinek: Kymmenes sinfonia
John Irving: Ystäväni Owen Meany
Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat
Geoff Johns: Flashpoint (15+)
Thomas Keneally: Schindlerin lista
J-P Koskinen: Ystäväni Rasputin
Väinö Linna: Tuntematon sotilas/Sotaromaani
Jeph Loeb: Hush (15+)
Nicholas Meyer: Sherlock Holmes Wienissä
David Mitchell: Black Swan Green
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Kim Newman: Professor Moriarty - The Hound of the D'Urbervilles
Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin
Daniel Rydén: Maailmassa on virhe - 101 historiallista kömmähdystä
Jim Starlin: Kuolema kulkee suvussa
Shimo Suntila & Tuomas Saloranta (toim.): Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista
Patrick Süskind: Parfyymi - erään murhaajan tarina
Markus Zusak: Kirjavaras

16-vuotiaasta eteenpäin
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
William Golding: Kärpästen herra
Thomas Harris: Punainen lohikäärme
Thomas Harris: Uhrilampaat
Thomas Harris: Hannibal
Paul Jenkins: Batman - Jekyll & Hyde
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet
Travis Langley: Batman and Psychology
Alan Moore: V for Vendetta
Alan Moore: Batman - The Killing Joke
Alan Moore: Watchmen
Mario Puzo: Kummisetä
Anne Rice: Veren vangit
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Scott Snyder: Batman - Pöllöjen hovi
Scott Snyder: Batman - Pöllöjen kaupunki
Scott Snyder: Batman - Kuolema kulkee perheessä
Scott Snyder: Batman - Endgame
Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year One

Lukeminen kehittää mielikuvitusta, avartaa elämänkatsomusta sekä parantaa kielitaitoa. Olen pitänyt lukemista aina sellaisena harrastuksena, jota ei voi jakaa sukupuolten perusteella ja soisin tämän olevan totta muidenkin osalta. Lukeminen on erinomaista ajanvietettä sukupuolesta riippumatta ja toivon myös monien poikien innostuvan siitä. Kannustakaa kaikki poikia kirjojen pariin!

Lisätietoa kampanjasta löytyy Kalenterikarju-blogista.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Paul Jenkins: Batman - Jekyll & Hyde

©Hande
Paul Jenkins: Batman - Jekyll & Hyde
DC Comics 2008

Minua on vaivannut melkein kahden viikon ajan kauhea kirjoitusjumi. Monesti pidin kynää paperilla kirjoittaakseni viimeisestä kokonaan Ystävänpäivän lukumaratonissa luetusta teoksesta, mutta sain aikaiseksi korkeintaan lauseen tai kaksi. Vihdoinkin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja aivot toimivat sen verran, että sain kirjoitettua tekstin loppuun. Maraton-päivänä painuin Harley and Ivyn lukemisen jälkeen pehkuihin, mutta herättyäni jatkoin maraton-urakkaa viimeisellä lukupinossa olevalla sarjakuvalla. Teoksen lainannut ystäväni suositteli tätä minulle erityisesti, joten pitihän minun lukea se. Enpä osannut etukäteen aavistaa, millaiselle matkalle se minut veisikään...

Gothamia vaivaa selittämättömien joukkomurhien sarja, jota Batman pyrkii selvittämään. Toisaalla Arkhamista vapaalle jalalle livahtanut Harvey Dent eli Two-Face tuntuu menettäneen viimeisetkin järjen rippeensä ja aikoo Robert Louis Stevensonin klassikkoteoksen innoittamana suorittaa kokeilun Yön ritarilla sekä itsellään. Viekö mielen pimeä puoli voiton kummastakin miehestä?

Sarjakuvan tarina, ja etenkin alkuasetelma, on kuin suoraan kauhuelokuvasta: ensimmäiset sivut hyytävän karuine kuvineen saa kylmät vireet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Aluksi olin hyvin hämilläni enkä käsittänyt, mitä teoksessa oikein tapahtuu. Pikkuhiljaa epätietoisuuden sumu alkoi kuitenkin hälvetä, mutta tarina pysyi jännittävänä viime metreille saakka. Mielenkiintoa kirjaa kohtaan lisäävät takaumat, jotka esittelevät uudenlaisen tulkinnan Harvey Dentin menneisyydestä. Takauma-osioissa on jonkin verran kliseisiä käänteitä, mutta tarina on silti uskottava ja toi lisäsyvyyttä muutenkin kiehtovaan hahmoon.

Jekyll & Hyde vie syvälle ihmismieleen ja saa pohtimaan ihmisyyttä sekä hyvän ja pahan eroja. Mieleeni juolahti monia kysymyksiä liittyen muun muassa Batmanin ja Two-Facen välisiin eroihin sekä Yön ritarin tekojen hyötyihin ja oikeutukseen. Omat ajatukseni ajautuivat kahtaalle, ja niin kävi selkeästi myös sarjakuvan henkilöhahmoille: sekä sankari että konna kamppailevat mielen sisäisten ristiriitojen kanssa - asiaa ei auta se, että kummallakin on vastassaan menneiden aikojen ystävä ja liittolainen.

Teoksen kuvitus on karmiva ja tuo tarinaan aavemaisen tunnelman. Jae Leen ja Sean Phillipsin kynien jäljet ovat kulmikkaita ja kolkkoja, ja heidän tuotoksensa sulautuvat hyvin yhteen - Lee vastaa tarinan ensimmäisen ja Phillips toisen puolikkaan kuvituksesta. Värimaailma on hyvin murrettua ja synkkää, mikä sopii hyvin tarinan teemaan. Lukiessani tarinaa ruutujen kuvat iskivät tajuntaani niin, että niskakarvat nousivat pystyyn.

Jekyll & Hyde on pintapuolisesti niukkasanainen, mutta kun pintaa raapaisee, silmien eteen aukeaa syvällinen, monipuolinen ja surullinenkin tarina. Jäin tuijottamaan viimeisiä sivuja suu auki - tuntui kuin minua olisi isketty nuijalla päähän. Kertomus jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen ja lisäksi minun alkoi tehdä mieli lukea Robert Louis Stevensonin romaani, josta sarjakuva on saanut nimensä ja teemansa - kenties perehdyn siihen lähiaikoina!

Arvosana: ✮✮✮✮½