Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensimmäinen maailmansota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensimmäinen maailmansota. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

©Hande
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Minerva 2018

Lupaava alku säännölliselle bloggaamiselle lässähti, sillä olen ollut tukehtua ryhmätöiden määrään koulussa - viisi ryhmätyötä kolmella opintojaksolla ja vielä tentit päälle on yhtä tuskaa. Rästitekstien pino on kasvanut melko suureksi, mutten suostu ottamaan asiasta stressiä. Kirjoitan sitä mukaa, kun aikaa ja jaksamista riittää. Kuten joulukirjoituksessani kerroin, olen päässyt vihdoinkin lomalle ja toipunut opintojen aiheuttamasta aivojumituksesta sen verran, että voin kirjoittaa.

Viime vuoden alussa minulle suositeltiin Lemaitren historiallista romaania Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin siitä, mutta typeryyksissäni en kirjoittanut kirjan nimeä muistiin, joten unohdin teoksen sen hukuttua alati kasvavaan Goodreadsin luettavien listaani. Sattumalta näin kuitenkin viime vuoden lopussa trailerin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta, mikä palautti asian mieleeni. Kesällä sitten hankin kirjan itselleni ja myöhemmin aloin lukea sitä.
Nykyään Albert oli tietysti asiasta toista mieltä. Hän tiesi, ettei sota ole muuta kuin valtavat arpajaiset, jossa ammutaan kovilla ja jossa on suoranainen ihme selvitä hengissä neljän pitkän vuoden ajan.
Marraskuu 1918. Ensimmäisen maailmansodan päättävä aselepo on vain ajan kysymys, mutta erään ranskalaisen sotilasjoukon on käytävä vielä yksi taistelu kukkulan 113 herruudesta. Albert Maillard on vähällä menettää henkensä tullessaan elävältä haudatuksi, mutta hänen asetoverinsa Édouard Péricourt onnistuu pelastamaan miehen. Uroteolla on kuitenkin hintansa: kranaatinsirpale murskaa puolet Édouardin kasvoista. Sodan päätyttyä Albert ottaa pelastajansa siipiensä suojiin ja kaksikko yrittää sinnitellä ulkoisten ja sisäisten arpiensa sekä pula-ajan kurjuuden ja keinottelun kurimuksessa.
... ja näin siis päättyy sota, Eugène-ystäväni, valtaisaan makuusaliin täynnä uupuneita miehiä, joita ei osata edes kotiuttaa kunnolla. Ei ole ketään, joka sanoisi ystävällisen sanan tai edes puristaisi kättä. Lehdissä meille lupailtiin riemukaaria, mutta meidät on jätetty virumaan hatariin ja vetoisiin makuusaleihin. "Sydämelliset kiitokset kiitolliselta Ranskalta" (noin luki Le Matinessa, voitko uskoa) on osoittautunut loputtomaksi kiusanteoksi, meille myönnetään vaivaiset 52 frangia kotouttamisrahaa, vaatteista tingitään, ruuasta ja kahvista nyt puhumattakaan. Meitä kohdellaan kuin varkaita.
Romaanin kerronta on hyvin mukaansatempaavaa ja yksityiskohtaista - välillä kadotin jopa ajan ja paikan tajuni. Pystyin kuvittelemaan tarinan tapahtumapaikat mielessäni elävästi. Lisäksi uppouduin ajoittain hahmojen mielenmaisemiin sen verran syvälle, että tunsin samoin kuin he ja heidän tuntemuksensa aiheuttivat minussa jopa fyysisisä reaktioita. Pidin silti ajoittain pitkiäkin taukoja kirjan lukemisesta jättääkseni aikaa "kiireellisempiin" teoksiin perehtymiseen. Tästä huolimatta romaanin tapahtumat jäivät hyvin mieleeni ja tarinan pariin oli helppo palata.
Édouardin mielialan paraneminen - jota hän varoi näyttämästä, se oli näet vielä kovin hauraissa kantimissa - oli sanomalehtien ja hänen niistä saamiensa ideoiden ansiota. Ajan mittaan hän oli tuntenut, miten innostus teki tuloaan, nousi jostain hirvittävän syvältä, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä useammin hän tunsi samanlaista riemastusta kuin nuorena suunnitellessaan jotain kepposta tai pilapiirrosta, pukeutumisleikkiä tai muuta provokaatiota. Mikään ei voisi enää tuottaa yhtä räjähtävää riemua kuin hänen nuoruudessaan, mutta hän tunsi vatsanpohjassaan, etä "jokin" oli palaamassa elämään. Hän uskalsi tuskin ajatella sitä: se jokin oli ilo. Ohikiitävä, arka, puuskittainen ilo.
Lemaitre kuvailee tapahtumia ja ihmisiä erittäin tarkkasilmäisesti: hänen kirjassaan on esimerkiksi paljon erilaisia ihmistyyppejä ja heidän luonteitaan kuvaillaan huolellisesti. Henkilöhahmot ovatkin kiinnostavia sekä monisyisiä, ja he kehittyvät tarinan edetessä. Aluksi sekä tarina että hahmojen vaiheet etenevät melko verkkaisesti, mutta ajan saatossa tapahtumien eteneminen nopeutuu ja tunnelma kiristyy. Lopulta teoksen lukemista jatkaa kuumeisesti sivumäärän vähentyessä hälyttävää vauhtia.

Näkemiin taivaassa on vakavuutta ja huumoria samassa paketissa. Toisaalta sotaveteraanien oloja sekä erilaisia arpia kuvaillaan riipaisevasti, mutta ajoittain tunnelmaa keventää pisteliäs ironia muun muassa yhteiskuntaa kohtaan. Suomennoksessa on tosin muutamia pienehköjä virheitä, mutta muutoin Sirkka Aulangon käännös on erittäin sujuvaa luettavaa. Romaani on sen verran vaikuttava, että se kummittelee edelleen mielessäni, vaikka kirjan lukemisesta on jo yli kaksi kuukautta.
Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä oli tuntunut kuin hän joka päivä häviäisi sitä vähän kerrassaan.
Arvosana: ✮✮✮✮½

Pieni lisähuomautus: omistamani kappaleen elokuvakansi on ainoa lajinsa edustaja, joka ei minua häiritse. En olisi edes tajunnut kannen kuva olevan elokuvasta, ellen olisi nähnyt aikoinaan siitä julistetta elokuvateatterin seinällä.

P. S. Kuittasin teoksella Helmet-lukuhaasteen kohdan 30: kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Jan Guillou: Sillanrakentajat

©Hande
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Like 2011

Olen ostanut Sillanrakentajat aikapäiviä sitten jostakin alennusmyynnistä. Se on jäänyt kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä pelkäksi hyllyni täytteeksi ennen tätä kesää. Yöpöydän kirjat-blogin Niina on lanseerannut pari kuukautta sitten Pride-viikon lukutempauksen, jossa pyritään lukemaan kirjallisuutta, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin. Olen itse tällä hetkellä Dublinissa, joten asetin tavoitteekseni lukea edes yhden kirjan. Erään tutkimani kirjallisuuslistan mukaan Guilloun romaani sopii HBLT-teemaan, joten otin sen projektikseni ulkomaan matkastani huolimatta.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata-nimisen sarjan - ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Sen keskiössä ovat köyhän, norjalaisen kalastajaperheen isättömäksi jääneet pojat: Lauritz, Oscar ja Sverre. Aurinko pilkistää kuitenkin harmaiden pilvien lomasta, sillä eräs hyväntekeväisyysjärjestö päättää rahoittaa pojille insinöörikoulutuksen Dresdenissä, kun sen hallituksen jäsen huomaa heidän lahjakkuutensa. Järjestön toiveena on, että pojat palaisivat valmistuttuaan rakentamaan Norjan rautatietä, mutta lopulta vain yksi heistä suorittaa kunniavelkansa. Samalla seurataan aikakauden tapahtumia maailman eri kolkissa useamman henkilön näkökulmasta.
Työnjohto uskoi häneen, he olivat antaneet hänelle koko radan suurimman, vaarallisimman ja vaikeimman työn. Hän tekisi itselleen oikeutta, maksaisi velkansa. Sitten hän olisi vapaa. Sillasta tulisi hänen suurtekonsa, hänen vastineensa Medusan kaulan katkaisemiselle.
Guillou on nähnyt selkeästi vaivaa romaanin maailman henkiin herättämiseksi: teoksella on monta tapahtumapaikkaa - Norja, Saksa ja itäinen Afrikka - joiden kulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Kuten arvata saattaa, parikymmentä kirjassa käsiteltyä vuotta sisältävät kosolti historiallisia tapahtumia. Niitä käsitellään oivallisesti, puitteet ovat uskottavat ja pystyin kuvittelemaan mielessäni kaikki tarinan miljööt, tapahtumat ja ihmiset. Sain myös tietoa sellaisita aikakauden käännekohdista, joista en tiennyt entuudestaan mitään.

Romaanin lukuisat hahmot ovat inhimillisyydessään ja erilaisine taustoineen hyvin mielenkiintoisia. Henkilöiden moninaisuuden ansiosta tapahtumia oli helpompaa seurata ja käsitellä erilaisista näkökulmista ja hahmot, kuin myös heidän henkilökohtaiset vaiheensa heijastelevat hyvin 1900-luvun alun historiallisia käänteitä ja uusia ilmiöitä. He tuntuvat erittäin todellisilta, eikä kulunut kauan, kun huomasin kiintyneeni moneen heistä.

Minun ei tarvinnut lukea teosta kovin pitkälle, ennen kuin selvisi, miksi kirja löytyi HBLT-kirjallisuuden listalta: yksi tarinan hahmoista paljastuu homoseksuaaliksi, mutta jää asian paljastettuaan nopeasti paitsioon, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: tarinaa kerrotaan mainitsemani hahmon läheisten näkökulmasta, ja homoseksuaalisuushan on ollut tuohon aikaan peräti rikos. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön lähipiiriin kuuluvat eivät puhu asiasta lähestulkoon ollenkaan, koska häpeävät ja jopa halveksivat omaistaan tämän niin sanotun viallisuuden vuoksi. Kyseessä on siis täydellinen esimerkkikuvaus tuon ajan armottomasta asennoitumisesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sillanrakentajat on romaani, joka piti mielenkiintoani yllä alusta loppuun saakka. Kiinnostavat hahmot, laajat näkökulmat sekä huolellinen taustatyö saivat minut innostumaan sarjan seuraavistakin osista. Tulen lukemaan ne tulevaisuudessa aivan varmasti.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: sukutarina.

tiistai 15. joulukuuta 2015

John Boyne: Kuudes mies

©Hande
John Boyne: Kuudes mies
Bazar 2013

Enpäs pakoillut kauan sotaa kirjallisuudessa - tällä kertaa hyppäsin toisesta maailmansodasta ensimmäiseen. Kuudes mies kertoo 21-vuotiaasta Tristan Sadlerista, joka selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Hän on menossa tapaamaan surmansa saaneen taistelutoverinsa siskoa palauttaakseen naisen veljelleen kirjoittamat kirjeet. Tarinan edetessä lukija palaa Tristanin mukana Ranskan juoksuhautoihin ja saa selville, miten päädyttiin kirjan aloitustilanteeseen.

Olen lukenut John Boynelta aikaisemmin Kapinan laivalla, Pojan raidallisessa pyjamassa sekä Tarkoin vartioidun talon. Pidän niistä kaikista, sillä Boyne on taitava tarinankertoja. Hän ei petä tälläkään kertaa: romaanin teksti on yksinkertaista, mutta kaunista ja tarina tekee suuren vaikutuksen. Boynen kirjoitustyyli on niin mukaansatempaavaa, että kirjan hotkaisee hetkessä. Henkilöhahmot ovat kuvailun vähyydestä huolimatta moniulotteisia ja syvällisiä, eivätkä vain kiiltokuvia - tosin minulla ei kehittynyt itse hahmoihin kovin vahvaa tunnesidettä. Kuitenkin heidän vaiheensa herättivät minussa erilaisia tunteita.

Romaanin henkilöiden kautta sain kokea sodan hirveyksiä uudesta näkökulmasta, sillä en ole koskaan aikaisemmin lukenut kirjaa ensimmäisestä maailmansodasta, jossa sitä kuvailtaisiin sotilaiden näkökulmasta. Teos kuvailee riipaisevasti sodan runtelemia ihmismieliä - sekä sotilaiden että siviilien - sekä ahdistavasti perässä roikkuvaa syyllisyyden taakkaa. Varsinaisen sodankäynnin sijaan kirja keskittyy enemmän hahmojensa mielensisäisiin taistoihin, mikä korostaa entisestään sodan mielettömyyttä. Ja kuitenkin, kaikista kamalista tapahtumista huolimatta, tarina on omalla tavallaan hyvin kaunis.

Kuudes mies on erittäin surullinen ja kertomus jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa - niin vaikuttava tarina on. Se tuntuu niin todelta, että ajoittain unohdin lukevani fiktiivistä teosta. Romaani käsittelee sodan kamaluuksia sekä ihmisen julmuutta, muttei raa'asti. Itse asiassa kerronnan ote on yllättävän lempeä: kirjaa jää miettimään lukemisen loputtuakin, mutta mieltä ei täytä pakokauhuinen ahdistus. Kuudes mies on kaunis kertomus rumuudesta.
Oli kuin me olisimme kuolleet jo ennen kuin edes lähdimme Englannista. Ja kun minua ei tapettukaan, kun minä olin yksi onnekkaista... niin, meidän makuusalissamme oli kaksikymmentä miestä. Kaksikymmentä poikaa. Ja meitä palasi vain kaksi. Eräs joka tuli hulluksi ja minä. Se ei tarkoita että hän ja minä olisimme selviytyneet. Minä en usko selviytyneeni. Minua ei ehkä ole haudattu ranskalaiselle pellolle, mutta siellä minä viipyilen.
Arvosana: ✮✮✮✮✮