tiistai 13. helmikuuta 2018

Tuntematon lukija täyttää 3 vuotta!


En taida koskaan lakata ihmettelemästä ajan kulumisen nopeutta: Tuntematon lukija-blogin syntymästä on kulunut kolme vuotta. 13. helmikuuta 2015 meikäläinen näpytteli hiukan tärisevin sormin ensimmäisen blogitekstini,
Tästä se lähtee... Blogin perustaminen pelotti minua suunnattomasti, sillä en ollut koskaan ennen kirjoittanut tekstejä, joita kuka tahansa voisi lukea. Toisaalta jännitin sitäkin, vaivautuuko kukaan koskaan lukemaan mietelmiäni.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen julkaissut yhteensä 270 kirjoitusta, joista suurin osa käsittelee lukemiani kirjoja. Seasta löytyy säännöllisen epäsäännöllisesti myös erilaisia haasteita ja lukumaratoneja, kirjallisuustapahtumaraportteja sekä sekalaisia kirjoitelmia, kuten haastattelu, hahmoanalyysi ja lukemisen merkityksen pohtimista. Ja siitäkin huolimatta, että vuonna 2015 epäilin blogini kiinnostavuutta, kirjoitusteni katselumäärät ovat nousseet roimasti ensimmäisen vuoden keskiarvosta. On mukavaa huomata, että kirjoitukseni kiinnostavat, vaikka välillä mietinkin, kehtaanko julkaista joitakin teksteistäni.

Satunnaisista empimisen hetkistä huolimatta varmuuteni kirjoittajana on lisääntynyt entisestään. Olen ollut myös huomaavinani kirjoitustaitojeni kehittyneen vuosien varrella. Vahvistuksen aavistuksilleni sain pari kuukautta sitten ystävältäni, joka yllätti minut kertomalla, että olen kehittynyt kirjoittajana kolmen vuoden takaisesta - en ollut edes tiennyt hänen lukevan blogiani, joten olin tästä toteamuksesta hyvin otettu. Joskus omien kirjoituksien arvioiminen on hyvin hankalaa, joten on hienoa saada ihmisiltä palautetta.

Olen kolmen vuoden aikana ehtinyt olla monenlaisessa mukana: olen ottanut osaa kymmeneen lukuhaasteeseen, yhdeksään lukumaratoniin, kirjoittanut kirjabloggajien joulukalenteriin kahdesti, käynyt Helsingin kirjamessuilla, Harry Potter ja kirottu lapsi-teoksen julkaisutilaisuudessa, vuoden 2017 alkupuolen Kirja vieköön!-tapahtumissa (joista en saanut aikaiseksi kirjoittaa raportteja - hyi minua!), äänestänyt Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaita sekä ollut osallisena Kirjojen Suomi - 101 kirjaa-yhteistyöprojektissa kirjoituksellani Eeva Kilven Animaliasta. Nämä kokemukset ovat olleet mielenkiintoisia ja toivon tulevienkin vuosien tuovan tullessaan erilaisia tapahtumia, haasteita ja projekteja.

Nämä kolme vuotta ovat muovanneet minusta tiiviin osan kirjabloggaajien joukkoa. Kuten olen sanonut blogissani monta kertaa aiemminkin, kirjabloggaajien yhteisö on yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein asia, jonka bloggaaminen on minulle suonut. En voi ylistää tarpeeksi tätä sydämellistä joukkoa, johon mahtuu monia erilaisia persoonia, mutta joita kaikkia yhdistää yksi asia: rakkaus kirjallisuuteen. Olen iloinen saadessani olla tämän erinomaisen yhteisön jäsen ja nauttia kirjapöhinästä.

Myös yksityiselämäni on kokenut muutoksia, jotka vaikuttavat jonkin verran myös bloggaamiseeni: työläiselämä vaihtui viime syksynä koulun penkkiin. Olen nauttinut tähän mennessä opiskeluajastani kovasti ja mitä kauemmin olen ollut koulussa, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että olen valinnut itselleni oikean alan. Opiskelu on näkynyt blogissani ajoittain hiljaisuutena sekä rästitekstien määrän kasvamisena. Rakastan kuitenkin harrastustani aivan liikaa voidakseni lopettaa sitä tai edes jättää sitä pidemmälle tauolle, joten tulette näkemään Tuntemattoman lukijan mietelmiä jatkossakin, vaikkakin aikaisempaa epäsäännöllisemmin.

Nöyrimmät kiitokseni teille, lukijani! Toivottavasti viihdytte blogini parissa tulevaisuudessakin - jatkoa on nimittäin luvassa!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian äänestys vuoden 2017 parhaista kirjoista

Yksi kirjablogimaailman odotetuimmista tapahtumista on täällä taas: Blogistanian äänestys vuoden parhaista kirjoista. Otin viime vuonna äänestykseen osaa ensimmäistä kertaa ja koska olen saanut luettua melko kiitettävästi vuonna 2017 ilmestyneitä kirjoja, päätin käyttää ääneni jälleen.

Pohdin valintojani koko viime vuoden sekä tämän vuoden tammikuun ajan. Onnistuin lukemaan useampia kriteerit täyttäviä kirjoja eri kategorioista, mutta vain yhdestä löysin monta sellaista, joita haluan äänestää. Onnistuin kuitenkin perehtymään sen verran moneen, minua miellyttäneeseen lukukokemukseen, että äänestän kolmessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa, Kuopuksessa ja Tiedossa.

Blogistanian Finlandia:

3 pistettä: Anneli Kanto: Lahtarit
2 pistettä: Katja Kallio: Yön kantaja
1 piste: Lauri Mäkinen: 50/50

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä: R. J. Palacio: Ihme

Blogistanian Tieto:

3 pistettä: Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Marja-Leena Liipo

Voittajat julkistetaan huomenna 5.2.2018 kello 10:00 seuraavissa blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Hurja Hassu Lukija

Blogistanian Globalia: Oksan hyllyltä

Blogistanian Kuopus: Yöpöydän kirjat

Blogistanian Tieto: Hannan kirjokansi

lauantai 3. helmikuuta 2018

R. J. Palacio: Ihme

©Hande
R. J. Palacio: Ihme
WSOY 2017

Huomasin vuoden vaihteessa, että elokuvateattereihin tulossa on Wonder-niminen teos. Se alkoi kiinnostaa minua, mutta kun sain selville elokuvan perustuvan kirjaan, halusin lukea sen ensin. Turvauduin jälleen kerran kirjaston palveluihin saadakseni teoksen käsiini.
Tiedän, etten ole tavallinen kymmenvuotias. Tai siis joo, teenhän minä kaikkia tavallisia juttuja. Syön jätskiä. Ajan pyörällä. Pelaan palloa. Minulla on Xbox. Sellaiset jutut tekevät minusta tavallisen. Luulisin. Ja minä tunnen oloni tavalliseksi. Sisäisesti. Mutta kyllä minä tiedän, etteivät tavalliset lapset saa muita tavallisia lapsia juoksemaan kirkuen pakoon leikkipuistoissa. Tiedän, ettei tavallisia lapsia tuijoteta kaikkialla minne he menevät.
Kirja kertoo 10-vuotiaasta August Pullmanista, jonka kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Tähän mennessä hän on opiskellut kotona äitinsä opastuksella, mutta aloittaa nyt viidennen luokan oikeassa koulussa - se on sekä kiehtovaa että pelottavaa. Ovatko koulun muut oppilaat halukkaita katsomaan ennakkoluulojensa ohi Auggien todellista minää?

Auggie on romaanin kiistaton päähenkilö, mutta hänen lisäkseen kertojiksi pääsee välillä myös viisi lasta ja nuorta, jotka tuntevat tai tietävät Auggien esimerkiksi sukulaisuussuhteen tai koulun kautta. Auggie pääsee kirjassa eniten ääneen, mutta muiden hahmojen mukanaan tuomat näkökulmat laajentavat kokonaiskuvaa ja muistuttavat, että asioilla on aina useita puolia. Pidin myös siitä, miten realistisia, inhimillisiä ja sympaattisia hahmot olivat: pystyin uskomaan heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa koko tarinan ajan sekä kiinnyin heihin.
Äiti ja isä sanoivat aina, että minä olin maailman ymmärtäväisin pikkutyttö. Enpä tiedä. Minä vain tajusin, ettei valittamisessa olisi ollut mitään järkeä. Olen nähnyt Augustin leikkausten jälkeen: pieni naama siteissä ja turvonneena, pikkuruinen ruumis täynnä tippaletkuja ja putkia, jotka pitivät hänet hengissä. Kun on nähnyt jonkun muun joutuvan kokemaan sellaista, tuntuu jotenkin typerältä känkättää siitä, ettei saa haluamaansa lelua tai ettei äiti pääse katsomaan koulunäytelmää.
Vaikka tammikuu oli minulle hyvin hektistä aikaa, luin kirjan siihen nähden melko nopeasti - tarina imaisi mukaansa, enkä malttanut laskea teosta käsistäni ellei ollut aivan pakko. Vaikken ole saanut elämässä aivan yhtä huonoja lähtökortteja kuin Auggie, samastuin häneen vahvasti. Tiedän, millaista on erottua joukosta ja muut pitävät sitä huonona asiana. Lisäksi tunnistin itseni Auggien innostuksessa muun muassa Star Warsia kohtaan sekä hänen itseironiassaan.
Rottapoika. Friikki. Monsteri. Freddy Krueger. E. T. Yrjötys. Liskonaama. Mutantti. Tiedän, millä nimillä he minua kutsuvat. Olen käynyt riittävästi leikkipuistoissa tietääkseni, että lapset voivat olla ilkeitä. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. 
Kaikki luokkatoverit eivät suhtaudu suopeasti pojan erilaiseen ulkomuotoon, mikä johtaa kiusaamiseen. Oli inhottavaa lukea kyseisiä kohtia, etenkin kun ne herättivät minussa muistoja omista kokemuksistani. Kirja sisältää synkkiä hetkiä, mutta paistaa se aurinko risukasaankin: kaikki lapset eivät mene valtavirran mukana, ja Auggiella on myös kannustava perhe tukenaan. Romaanin lukeminen olikin minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, johon sekoittui sekä itkua ja naurua. Edes nämä tunteenpurkaukset eivät syntyneet automaattisesti yhdestä syystä, vaan itkuja ja nauruja oli erilaisia - yllätyin vahvoista reaktioistani suuresti, sillä aiempien kokemusteni mukaan nuorille suunnatut kirjat eivät yleensä iske minulla kovin syvälle. Oli mukavaa yllättyä positiivisesti Palacion teoksen suhteen.

Ihme on hurmaava tarina erilaisuudesta, ennakkoluulojen kohtaamisesta sekä ystävyydestä. Jotkut saattavat pitää sisäisen kauneuden sanomaa hyvin kliseisenä, mutta niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloja, sanoisin olevan vain hyväksi, että ihmisen luonteen ja persoonallisuuden arvon tärkeydestä muistutetaan myös taiteen kautta. Minusta Palacion esikoisteos on tärkeä kirja, jonka soisin aivan kaikkien lukevan - se muistuttaa, mikä elämässä on tärkeää ja ettei erilaisuus ole paha asia.
Hassua, miten sitä joskus murehtii jotakin juttua aivan älyttömästi, ja huolet osoittautuvatkin aivan turhiksi. 
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6)

©Hande
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta
Like 2001

Olen lähes kolmivuotisen blogiurani aikana huomannut, että puolen vuoden välein on järjestetty Kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan klassikoita - kirjoitukset luetuista teoksista julkaistaan samana päivänä. En ole edellisinä kertoina saanut aikaiseksi lähteä mukaan, mutta kun elokuussa Kirjapöllön huhuiluja-blogin Heidi P ilmoitti emännöivänsä kuudetta haastetta, päätin tarttua härkää sarvista. Jouduin tosin miettimään hetken, minkä teoksen lukisin. Lopulta kirjakseni valikoitui sci-fi-klassikko Apinoiden planeetta, sillä teos ei kuulu tavanomaisimpaan lukemistooni ja olen ollut utelias tarinaa kohtaan jo pitkään.

Olen tiennyt Apinoiden planeetan perusidean lapsesta saakka, mutta luulin alkuperäisteoksen olevan vuoden 1968 elokuva, jota en ole tähänkään päivään mennessä nähnyt. Olen katsonut aiheeseen liittyvistä elokuvista vain vuonna 2011 ilmestyneen Apinoiden planeetan synnyn. Sain tietää vasta muutama vuosi sitten, että elokuvat pohjautuvat ranskalaiskirjailijan vuonna 1963 ilmestyneeseen teokseen, ja kiinnostuin välittömästi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tämä klassikkohaaste tarjosi tilaisuuden kirjastokäyntiin.

Toimittaja Odysseus Mérou tarttuu tilaisuuteen tehdä avauruusmatka Betelgeusen aurinkokuntaan professori Antellen ja tämän oppilaan, Arthur Levainin kanssa. Retkikunta löytää tähden kiertoradalta planeetan, joka muistuttaa kovasti Maata ja laskeutuvat sille. Sororiksi nimetty planeetta herättää miehissä innostusta, kun he löytävät ihmisen jalanjäljen. Innostus vaihtuu kuitenkin hämmästykseksi heidän kohdattuaan Sororin ihmisiä: nämä eivät osaa puhua ja käyttäytyvät muutenkin hyvin alkeellisesti - kuin eläimet. Myöhemmin käy ilmi, että planeettaa hallitsevat gorillat, orangit ja simpanssit: he ovat älyllisesti samalla tasolla kuin Maan ihmiset. Kuinka retkikunnan käy?
Silloin minun havaintokykyni äkkiä heräsi, näin äkkiä terävämmin ja säpsähdin, sillä hänen katseessaan oli jotakin minulle aivan uutta. Siitä minä löysin sen oudon ja salaperäisen elementin, jota me olimme odottaneet maailmalta joka oli niin kaukana meidän maailmastamme. Minä en kuitenkaan pystynyt analysoimaan tätä outoa piirrettä enkä edes määrittelemään mitä se oli. Tunsin vain että se erotti tytön olennaisesti meidän lajimme yksilöistä. Se ei johtunut silmien väristä, niiden harmaa sävy ei tosin ollut meillä kovin yleinen, mutta se ei ollut poikkeuksellinenkaan. Outoa oli niiden ilme, eräänlainen tyhjyys, niissä ei ollut mitään, ne toivat mieleeni erään poloisen vajaamielisen jonka olin joskus tuntenut.
Tarina paljastaa korttinsa sen verran radikaalilla tavalla, että yllätyin kovasti, vaikka tiesinkin etukäteen Sororin lajikehityksen ottamasta, meidän näkökulmastamme nurinkurisesta suunnasta. Minulta menikin melko kauan tottua ihmisten alisteiseen asemaan planeetalla. Toisaalta minua kuitenkin raivostutti tarinan kertojan, Odysseuksen, ylimielinen asenne Sororin luonnonjärjestystä kohtaan - miksi ihminen muka olisi luonnollisesti ylitse muiden, eikä muilla luontokappaleilla muka olisi mahdollisuuksia älylliseen ajatteluun tai minkäänlaista arvoa? Monet tutkimukset kuitenkin ovat todistaneet, ettei ihminen ole suinkaan ainoa älykäs olento Maassakaan. Kirja on ilmestynyt 55 vuotta sitten ja heijastelee mitä todennäköisimmin aikakauden ihmisten asenteita muita eläinlajeja kohtaan.

Vaikka jotkut tarinan aspektit ärsyttivät minua - jotkut enemmän kuin toiset - kerronta oli melko jouhevaa ja kirjan leikittely evoluution mahdollisuuksilla kirvoitti minussa lukuisia pohdintoja liittyen eettisyyteen, eläinlajien hierarkiaan, ihmisyyteen sekä kulttuuriin kehitykseen ja tuhoon. Enimmäkseen pohdiskelin asioita lukemisen lomassa, mutta ajoittain minun oli keskeytettävä lukeminen voidakseni puida ajatuksiani kunnolla. Silloin tällöin paloin halusta purkaa mietteitäni jonkun toisen kanssa - se oli hankalaa, sillä lähipiirissäni kukaan ei ole lukenut kirjaa enkä halua pilata juonta mahdollisesti kiinnostuneelta, mutta joistakin teemoista pystyin keskustelemaan parin ystäväni kanssa yleisellä tasolla.

Apinoiden planeetta ei ollut mielestäni täydellinen lukukokemus: suurin osa hahmoista jäi minulle etäisiksi, monet tarinan käänteistä olivat ennalta-arvattavia ja jotkin teoksen herättämät kysymykset jäivät vaille mielekästä vastausta. Kuitenkin viihdyin kirjan parissa alusta loppuun ja yllätyinkin pariin otteeseen yleisestä ennakoitavuudesta huolimatta sekä jouduin kasvokkain omien näkemysteni kanssa liittyen tarinan teemoihin. Boullen romaani on idealtaan kiinnostava, vaikka ajoittain joidenkin asioiden toteutustapa minua häiritsikin - olen kuitenkin iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän klassikkoon, sillä se oli ajatuksia herättävä.  Kenties tulen katsomaan myös tarinaan liittyvät elokuvat tulevaisuudessa. Rakastan klassikoiden lukemista ja tämä oli virkistävällä tavalla erilainen verrattuna aikaisempiin kokemuksiini.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 7: kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

©Hande
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Bazar 2017

Onnistuin viime vuoden lopussa kirimään Flavia-sarjaa kiinni ja luin kuudennen osan, joka on toiseksi viimeinen tähän mennessä ilmestyneistä. Sain etsiskellä teosta kissojen ja koirien kanssa melko kauan, mutta lopulta sain hankittua sen Helsingin kirjamessuilta. Joulukuun lukusaldoni oli ollut melko onneton, kunnes Superlukumaraton korjasi tilannetta roimasti myös tämän kirjan lukemisen myötä.

On huhtikuu vuonna 1951. Flavia seisoo perheensä kanssa rautatieasemalla: hänen äitinsä palaa vuosien kateissaolon jälkeen kotiin. Tilanne saa oudon käänteen, kun asemalle saapuu tuntematon mies, joka kuiskaa salamyhkäisen viestin Flavian korvaan. Hetkeä myöhemmin mies menehtyy jäätyään junan alle - putosiko hän vahingossa vai tönäistiinkö mies raiteille? Flavia saa ratkottavakseen arvoituksen, johon hänen sukunsakin kytkeytyy.
Yhdessä hetkessä olin sama Flavia de Luce joka olin aina ollut, ja seuraavassa hetkessä - klik - olin sama Flavia de Luce kuin aina, mutta silti erilainen. 
En olisi osannut selittää eroa, vain se oli varmaa että jokin muutos oli tapahtunut. 
Kirjan juoni poikkeaa osittain totutusta Flavia-dekkarin kaavasta, mikä toi sarjaan virkistävää vaihtelua. De Lucen suvun vaiheet sekä Buckshaw'n kartanon asukkaiden perhedynamiikka ovat kiinnostaneet minua yhä enenevässä määrin ja moniin mielessäni heränneisiin kysymyksiin annettiin viimeinkin vastauksia. Samalla useampikin sarjan vakikasvoista koki melkoisen syventymisen hahmokehityksensä myötä, Flavia etunenässä. Lukijoilleni tulee tuskin yllätyksenä, että tarinan sankarittaren lisäksi tässä osassa sydämeni vei totaalisesti jokapaikanhöylä Dogger - niin paljon olen hehkuttanut häntä edellisten osien arvioissa. Tarinoiden hovimestarimaiset hahmot ovat selkeästi heikko kohtani...

Kuten osasin aiempien osien perusteella odottaa, teoksen kerronta oli hyvin eloisaa sekä Flavian havainnot ja pohdinnat niin oivallisia, etten voi muuta kuin ihailla Bradleyn tarkkasilmäisyyttä, mitä tulee ihmisten havainnointiin. Romaani herätti minussa myös vahvoja tunnereaktioita ääripäästä toiseen ja tempauduin mukaan hahmojen, erityisesti Flavian, tuntemuksiin. Oli erittäin riipaisevaa lukea hahmojen kipuilusta menneisyyden haamujen sekä nykyhetken tuomien muutosten kourissa.
Tämä oli yksi niistä ajatuksista, jotka olivat viime aikoina alkaneet vaivata minua: ne olivat uudenkarheita eikä niihin voinut kunnolla luottaa. Vähän niin kuin olisi välillä ajatellut jonkun toisen aivoilla. Se liittyi jotenkin siihen, että täyttäisin kohta kaksitoista vuotta enkä ollut aivan varma hyväksyinkö sitä täysin.
Kuolleet linnut eivät laula on tunnelmaltaan synkempi kuin sarjan edelliset osat. Tarina ei ole kuitenkaan pelkkää ankeudessa möyrimistä, sillä se sisältää entuudestaan tuttua sekä minulle rakasta kuivaa ja sarkastista huumoria. Flavia-sarjan kuudes osa poikkeaa edeltäjistään tunnelman lisäksi myös siinä, ettei se toimi itsenäisesti, vaan on kietoutunut tiiviisti viidenteen kirjaan, Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Tulevat osat vaikuttaisivat jatkossakin linkittyvän vahvemmin edeltäviin osiin, sillä Kuolleet linnut eivät laula päättyy kiehtovaan käännekohtaan, joka lupaa muutosta - täytyyhän se seuraavakin osa siis lukea!

Arvosana: ✮✮✮✮½

lauantai 27. tammikuuta 2018

Vuoden 2017 Hyllynlämmittäjä-haasteen koonti

©Hande

Viime vuoden alussa päätin ottaa osaa Sivumennen-podcastin lanseeraamaan haasteeseen, jossa valittiin kaksitoista kirjahyllyssä kauan lojunutta teosta luettavaksi vuoden aikana. Parantumattomana kirjahamsterina hyllyni notkuvat lukemattomista kirjoista, joten minulla ei ainakaan ollut vaikeuksia löytää kahtatoista kriteerit täyttävää opusta.

Onnistuin lukemaan kaikki pinoni teokset ongelmitta vuoden sisään. Bloggauksien tekemisessä taas meni "hiukan" pidempään, sillä luin osan kirjoista vasta joulukuun viimeisten viikkojen aikana, enkä ehtinyt kirjoittaa niistä joulunvieton, viikon mittaisen Superlukumaratonin ja vuoden vaihduttua koulukiireiden vuoksi. Siksi tämän haastekirjoituksen valmistuminen on venynyt vuoden 2018 puolelle. Pidemmittä puheitta, alta löytyvät linkit lukemieni kirjojen arvioihin - olen listannut teokset lukemisjärjestyksen mukaan:


Haasteeseen osallistuminen on ollut minulle mieluisa kokemus, ja kuten olettekin todennäisesti jo huomanneet tämän vuoden ensimmäisestä bloggauksestani, aion ottaa osaa haasteeseen tänäkin vuonna.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Susan Fletcher: Noidan rippi

©Hande
Susan Fletcher: Noidan rippi
Like 2011

Ilmeisesti huono omatunto blogin heitteillejätöstä on antanut minulle uutta puhtia repiä aikaa kirjoittamiselle vaikka väkisin: tavoittelin vain klassikkohaasteeseen valitsemani teoksen arvion kirjoittamista tammikuun puolella, mutta olenkin työstänyt jo toisen joulukuun rästiteksteistä. Osallistuin viime vuoden lopussa viikon mittaiseen Superlukumaratoniin, jolloin päätin hyödyntää tilaisuuden lukea viimeinen kahdestatoista #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Olen ostanut tämän kirjan monta vuotta sitten ja se on kiinnostanut minua kovasti, vaikka onkin monen muun kiintoisan teoksen tapaan unohtunut lojumaan kirjahyllyyn. Siksi Fletcherin romaani olikin erittäin sopiva valinta haasteen kirjapinoon.
Vai aloittaisinko kauempaa?                                                              Ajasta ennen laaksoa? Englannin elämästäni?  
Siitä minä aloitan. Aloitan apilakylästä ja äitini kiiltävistä, mustista hiuksista. Minusta tämä tarina pitää aloitaa lapsuuteni päivistä - sillä miten te voitte kertoa tarinani, jos ette tunne minua? Jos ette tiedä, kuka olen? Teidän silmissänne olen lemuava, pieni rääpäle. Sydämetön, nahaton luuranko.
Corrag on saanut kuulla koko ikänsä olevansa noita taustansa ja erilaisuutensa vuoksi - hän saa kuitenkin elää melko rauhallista elämää kyläyhteisössä. Corragin elämä muuttuu kuitenkin radikaalisti, kun hänen äitinsä teloitetaan: tytön on paettava välttääkseen saman kohtalon. Pakomatka vie Corragin lopulta Skotlantiin, pahamaineisen klaanin maille.

Olen lukenut Fletcheriltä aiemmin hänen esikoisromaaninsa, Irlantilaisen tytön. Se ei tehnyt aikoinaan minuun kovin suurta vaikutusta, mutta Noidan rippi maistui minulle paremmin: tarina on hyvin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että se perustuu tositapahtumiin. Moni kirjan hahmoista on elänyt oikeasti ja jotkut tapahtumista ovat tosia, mikä tuo kertomukseen lisäsyvyyttä. Myös Fletcherin kerronta tempaa mukaansa kauneudellaan ja eläväisyydellään - virkkeisiin unohtuu ja tarinan maisemat kykenee näkemään mielessään aivan kuin olisi itse paikalla.
Vuoret näyttivät pikimustilta, kuin kankaaseen leikatuilta kuvioilta, ja se kangas oli tummansininen tähtitaivas.
Romaanissa on useita kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta kaikista kiehtovin heistä on Corrag - mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän häneen kiinnyin. Aloin myötäelää vahvasti hänen vaiheitaan kokien iloa, surua ja pelkoa: toisaalta halusin kääntää sivuja nopeammin päästäkseni loppuun, toisaalta halusin jäädä paikoilleen, sillä en ollut valmis luopumaan tarinasta ja sen miljööstä.

Vaikka Noidan rippi sijoittuu 1600-luvulle, sen käsittelemät teemat ovat relevantteja myös 2010-luvulla: ihmiset pelkäävät edelleen erilaisuutta ja ovat valmiita leimaamaan heidät, jotka eivät sovi muottiin - erityisen kovan hinnan maksavat naiset, jotka uskaltavat uhmata yhteiskunnan vaatimuksia. On surullista huomata, miten fiktiivisen, historiallisen romaanin lukeminen muistuttaa siitä, että naisten asemasta tasa-arvoisina kansalaisina joudutaan vääntämään kättä vielä tänäkin päivänä.

Noidan rippi on lumoava ja ajatuksia herättävä kertomus. Juoni sisälsi ennalta-arvattavuuksia ja oli ajoittain hiukan imelä, mutta nautin tarinasta kokonaisuudessaan sekä sen tunnelmasta. Corragin tarina ei ole häipynyt ajatuksistani tähänkään päivään mennessä - mieleni ja sydämeni jäivät Ylämaalle.
Sydämen ääni on ihmisen oikea ääni. Siltä sulkee helposti korvansa, sillä toisinaan se sanoo sellaista, mitä ei haluaisi kuulla - ja tuottaa panna vaakalaudalle kaikki mitä itsellä on. Mutta mitä elämää se sellainen on, jos ei elä sydämensä mukaan? Se ei ole oikeaa elämää. Eikä ihminen, joka sitä elää, ole oikea itsensä.                                    Niin minä ajattelen. Ja minun lisäkseni vain harva.
Arvosana: ✮✮✮✮