lauantai 21. lokakuuta 2017

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

©Hande
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
WSOY 1997

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen päättymisestä on jo yli puolitoista kuukautta, mutta pitäähän minun kirjoittaa vielä viimeisestä kirjasta, jonka haastetta varten luin. Palasin Astrid Lindgrenin klassikkoteoksen pariin vuosien tauon jälkeen, sillä Peppi Pitkätossu on ollut yksi lapsuusaikani esikuvista. Kaipasin myös hyvän mielen kirjaa vastapainoksi aiemmin lukemilleni, synkemille teoksille. Tuskin siis yllättää, että valitsin Peppi Pitkätossun tarinan Lindgrenin laajasta tuotannosta. Peppi Pitkätossun tarina pitää sisällään kaikki Lindgrenin kirjoittamat teokset maailman vahvimmasta tytöstä, niitä on yhteensä kolme kappaletta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.

Peppilotta Sikurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, maailman vahvin tyttö, muuttaa pienen kaupungin laidalla sijaitsevaan Huvikumpuun Herra Tossavainen-niminen apinansa sekä hevosensa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli ja merikapteeni-isänsä on kadonnut merillä, mutta Peppi on neuvokas ja pärjää erinomaisesti itsekseen. Huvikummun naapurissa on talo, jossa asuvat sisarukset, Tommi ja Annikka, vanhempiensa kanssa. Lapset ystävystyvät keskenään ja luvassa on paljon hauskanpitoa.

Kirja koostuu pienemmistä tarinoista, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa luoden eheän kokonaisuuden. Kertomukset ovat hassun hauskoja, ja sain nauraa moneen otteeseen niitä lukiessani. Lisäksi teoksen lukeminen oli nostalgista, sillä se herätti minussa monia muistoja kirjaan, sen hahmoihin sekä omiin vaiheisiini liittyen. Jos tarinoita kaivelee pintaa syvemmältä, hauskuuden ja pirteyden verhon takaa on löydettävissä myös vakavia teemoja, kuten yksinäisyys ja kiusaaminen. Teos ottaa näihin aiheisiin hienovaraisesti kantaa ja antaa pohtimisen aihetta kirjaa lukevalle aikuisellekin.

Nautin kirjan tarinoista kovasti, mutta silmiini pistivät vanhahtavat termit, jotka eivät ole soveliaita nykykielessä. Koska kyseessä on lastenkirja, termit häiritsevät minua - oikeastaan ne häiritsivät minua myös lapsuudessani, sillä termit eivät olleet enää silloinkaan hyväksyttäviä. Suomennos on varmaan vieläkin vanhempi kuin omistamani painoksen ilmestymisvuosi, en osaa muuten selittää termien käyttöä. En tiedä, onko käännöstä muokattu myöhemmissä painoksissa, mutta mielestäni se olisi suotavaa - kirjat vaikuttavat kuitenkin lukevan lapsen asennemaailman muodostumiseen.

Peppi Pitkätossun tarina on mielikuvituksen riemujuhlaa: luovuus kukoistaa ja teoksen päälimmäinen sanoma kuuluttaa, että annetaan lasten olla lapsia. Samastuin edelleen Peppiin monessa asiassa vahvasti, ja kirjan lukeminen muistuttikin minulle, ettei lapsenmielisyys ole suinkaan pahasta aikuisillakaan. Päälimmäiseksi minulle jäi tämä ajatus: kenenkään ei kannata kasvaa aikuiseksi - ainakaan liikaa.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

©Hande
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
Bazar 2016

Innostuttuani Flavia de Lucesta Piiraan maku makea-romaanin lukemisen myötä olen metsästellyt sarjan jatko-osia kissojen ja koirien kanssa - tehtävä ei ole suinkaan ollut helppo. Neljännen osan nappasin verkkokirjakaupan alennusmyynnistä, loput löytämistäni ovat antikvariaateista. Luin Hopeisen hummerihaarukan tapauksen heinäkuun kesälukumaratonin aikana lähes kokonaan, joten pitihän minun sisällyttää tämä seuraava osa elokuun koitokseen mukaan. Kuten aikaisemmassa tekstissäni kerroin, bloggaukset ovat viivästyneet koulutöiden ja nyt pois väistyneen kirjoitusjumin vuoksi.
"Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa."
Joulu on ovella ja Flavia on kehitellyt suunnitelman pyydystääkseen joulupukin - pitäähän hänen olemassaolonsa todistaa epäileville isosiskoille. Buckshaw'ssa käy myös kuhina, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, sillä Flavian isä on taloudellisissa vaikeuksissa ja sallimalla kartanon käyttämisen kuvauksissa konkurssi pysyy toistaiseksi loitolla. Kuvausryhmään kuuluvat kaksi näyttelijätähteä järjestävät avoimen esityksen, jota suurin osa kyläläisistä tulee katsomaan, mutta asiat mutkistuvat, kun esityksen aikana iskee sankka lumimyrsky, jonka vuoksi kyläläiset jäävät jumiin kartanoon. Seuraavan yön aikana yksi paikalla olleista kuolee, ja Flavian on jälleen laitettava taitonsa peliin arvoituksen selvittämiseksi.

Teoksen suljetun paikan mysteeri oli viihdyttävä, vaikkei tarjonnutkaan minulle kovin suurta aivopähkinää purtavaksi. Siinä oli mielenkiintoisia elementtejä, mutta se ei onnistunut viemään minua tyystin mennessään, kuten kävi Hopeisen hummerihaarukan tapauksenkin kohdalla - tosin pidin tämän kirjan tarjoamasta arvoituksesta enemmän. Joulupukkiin liittyvä sivujuonne oli sen sijaan mielestäni sympaattinen ja toi värikkyyttä vastapainoksi selvitettävän rikoksen aiheuttamalle synkähkölle tunnelmalle.
"Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyvät mitä ihmeellisimpiin aikoihin mitä omituisimmissa paikoissa."
Kirjan parasta antia on henkilöhahmojen sekä heidän keskinäisten suhteidensa kehittyminen. Erityisesti Flavian kipuilu menneisyyden sekä lapsuuden ja varttumisen välisen ristiriidan kanssa sai aivonystyräni hereille ja kiinnyin tyttöön  vieläkin lujemmin. Lisäksi Buckshaw'n jokapaikanhöylä Dogger oli tässä osassa merkittävämmässä asemassa kuin Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa, mikä ilahdutti minut ikihyviksi - ei, en suinkaan onnistu kiintymään tarinoiden hovimestareihin tai vastaaviin.
"Joskus minusta tuntui kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä - toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia."
Romaani uhkuu samaa henkeä kuin edeltäjänsäkin: murhamysteeri ilman turhaa väkivallalla mässäilyä, purevaa huumoria, vakavia teemoja sekä kiehtovia henkilöhahmoja, unohtamatta kirjallisia viittauksia. Flavia-kirjoja lukiessani minulle tulee kutkuttava ja lämmin olo, mutta samaan aikaan ne saavat minut mietteliääksi ja melankoliseksi. Sain naureskella tarinan kommennuksille, mutta koin myös jännitystä sekä liikutusta - erityisesti teoksen loppuosio sai sydämeni pakahtumaan, hyvällä tavalla.

Filminauha kohtalon käsissä- kirjan taso on korkeampi kuin edeltäjänsä, mutta se ei silti aivan kohonnut sarjan ensimmäisen ja toisen osan rinnalle arvoasteikossani. Pidin kuitenkin tarinasta ja minua on alkanut kiinnostaa, mihin suuntaan Flavian elämä oikein kääntyy, joten palaan kemisti-etsivän seikkailujen pariin heti, kun se on mahdollista.
"Kirjat ovat kuin happi syvänmerensukeltajalle --. Jos ne viedään pois, voi saman tien ruveta laskemaan ilmakuplia." 
Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 14. lokakuuta 2017

Saanen esitellä itseni kirjoin? osa 2

©Hande

Opiskeluelämä on pitänyt tiiviisti otteessaan, mutta nyt ensimmäinen tenttini on tehty ja minulla on hetki aikaa hengähtää. Olen viimeistelemässä yhtä rästibloggauksistani, mutta ajattelin sitä ennen julkaista haasteen. Näin Kirja vieköön!-blogin riitta k:n kertoneen itsestään bloggaamiensa kirjojen nimien kautta. Tämän haasteen on lanseerannut alunperin Kirjat kertovat-blogi.
Olen kertonut itsestäni aikaisemmin kirjahyllystäni löytyvien teosten nimillä viitisen kuukautta sitten, vastaukseni voi lukea halutessaan täältä.

Lapsena olin: Tuntematon sotilas

Nyt olen: Oman elämänsä sankari

Haluaisin olla: Iso kiltti jätti

Ominaisuuteni, josta en luovu: Tuhat loistavaa aurinkoa

Taito, jota haluan kehittää: Heräämisen aika

Kotini: Täällä Pohjantähden alla

Elämäni: Odysseia

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Lennä, uneksi

Asia, jota ilman en voisi elää: Oma huone

Asia, jota en haluaisi kokea: Musta rakkaus

Työni: Sinun tähtesi

Työpöydälläni: Jokeri

Yöpöydälläni: Hylätty puutarha

Antavat voimaa: Kerro minulle jotain hyvää

Vievät voimia: Kuolema kulkee perheessä

Haaveilen: Jos olisit tässä

Viestini ystävälle: P. S. Rakastan sinua

Minua mietityttää usein: Linnunrata

Minua pelottaa joskus: Lahtarit

Tulevaisuudensuunnitelmani: Yön ritari

Haasteen saa saa ottaa käyttöönsä vapaasti. Ensi viikolla minulla ei ole koulua ollenkaan ja lupaan hoitaa rästitekstit blogiin pienen lomani aikana.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Frank Miller: Yön ritari

©Hande
Frank Miller: Yön ritari
RW Kustannus 2015

Ensimmäiset kouluviikot ovat menneet uuteen elämäntilanteeseen totuttelemisessa. Kaiken kukkuraksi olen kärsinyt pahemmanlaatuisesta kirjoitusjumista, joten blogini on viettänyt syyskuun hiljaiseloa. Syysflunssakin on iskenyt minuun, mutta päätin näin viikonloppuna kirjoitella rästitekstejä koulutöiden välissä.

Kaikki Batman-sarjakuvien ystävät tietävät Millerin Yön ritarin - se on yksi rakastetuimmista viittasankarista kertovista teoksista. Itse olen kuitenkin vältellyt sitä, koska olen pelännyt Millerin mahdollista näkemystä suosikkisupersankaristani. Pohtiessani elokuun kesälukumaratonin pinon sisältöä päätin tarttua härkää sarvista, ja suuntasin kirjastoon hakemaan Batman-klassikkoa.

55-vuotias Bruce Wayne on ripustanut Batmanin manttelin naulaan 10 vuotta aikaisemmin. Rikollisuuden määrä on kasvanut huimasti ja nyt Gothamia ovat alkaneet riivata niin kutsutut mutanttijengit, jotka terrorisoivat kaupunkia ja sen asukkaita. Bruce yrittää seurata tapahtumia vain sivusta, mutta Yön ritari hänessä ei suostu vaikenemaan, joten Batman palaa Gothamiin. Viittasankarin ilmestymisen provosoimana pakkaa tulevat sekoittamaan myös muun muassa Two-Face ja Jokeri.
"Mutta siitä kaikkein ilkeimmästä tyypistä he eivät puhu koskaan. Siitä julmurista. Siitä, joka ei osannut lentää eikä taivuttaa terästä paljain käsin. Siitä, joka pelotti kaikilta kurat housuun, ja nauroi sille, millaisia kateellisia pelkureita me muut olimme."
Jos Yön ritaria pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi kyyninen. Kuva Gothamista ja sen asukkaista on ruma, eikä elämän kovettaman Brucen näkemykset ole yhtään sen optimistisempia. Lukemani painos sarjakuvasta on deluxe-versio, jossa on tarinan lisäksi liitteenä muun muassa Frank Millerin esipuhe. Siinä tarinan kirjoittaja kertoo 1980-luvun tapahtumien (teos ilmestyi alun perin vuonna 1986) heijastuvan Yön ritarissa ja sen kyllä huomaa: Yhdysvalloissa tapahtui tuolloin monia poliittisia myllerryksiä ja rikollisuus kukoisti - ei siis ole ihme, että sarjakuvan maailma on synkkä.

Teoksessa pohdintaan pääsevät esimerkiksi moraali, hyvän ja pahan välinen tasapaino, dualismi ja korruptio. Nämä teemat ovat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä - jälleen kerran löysin dystooppisesta tarinasta yhtymäkohtia myös nykyhetkeen. Tuntui samaan aikaan sekä kiehtovalta että hirvittävältä miettiä maailman menoa ja suuntaa, johon yhteiskunta on menossa. Yön ritarista paistaa räikeä yhteiskuntakritiikki, eikä niitä taida olla syytä vieläkään unohtaa menneinä asioina.

Vaikka sarjakuvan tematiikka oli kiintoisaa ja havahdutti minut ajattelamaan, se sisälsi muutamia häiritseviä seikkoja. Minulla oli ollut suuret odotukset Jokeria kohtaan muiden puheiden perusteella, mutta Rikosten klovniprinssi oli mielestäni enimmäkseen tylsä: hän esimerkiksi kopioi toiminnassaan Poison Ivyn maneereja, mikä ärsyttää minua. Tuntuu, että Miller on mennyt sieltä, missä aita on matalin. Lisäksi tarinassa on ainakin minun kokemusmaailmani ensimmäinen naispuolinen Robin, Carrie Kelley. Hän herätti mielenkiintoni ja osoitti paljon potentiaalia, mutta hän esiintyy kirjassa liian vähän ja hänen taustansa jää liiankin kanssa hämärän peittoon - olisin mieluusti lukenut hänestä lisää.

Sarjakuvan visuaalisen ilmeen ovat luoneet Klaus Janson ja Lynn Varley. Kuvitus oli ainoa asia, joka minulle oli kertomuksesta tuttua entuudestaan, sillä yksittäisiin kuviin Yön ritarista tulee törmättyä aika ajoin erilaisissa tilanteissa. Piirtäjien kynän jälki on rosoista ja hailakkaa, mikä kuvastaa osuvasti teoksen tapahtumia ja tematiikkaa. Ruutujen värimaailmaa dominoivat harmaan eri sävyt korostaen Gothamin ankeutta sekä Brucen synkeää mielenmaisemaa.

Yön ritari ei saa minulta osakseen suuria ylistyssanoja, sillä se jäi minulle lukukokemuksena melko valjuksi, vaikka tematiikka veti minua puoleensa. Viihdyin kuitenkin sen parissa kelvollisen hyvin - tarinan aiheiden kiinnostavuuden lisäksi tarinasta löytyi odottamaton käänne, joka sai suuni loksahtamaan auki. Ymmärrän myös, miksi teos on tarjonnut vaikutteita sekä inspiraatiota myöhempiin Batman-sarjakuviin sekä lukuisiin filmatisointeihin, kuten Christopher Nolanin Yön ritari-trilogiaan, Batman v. Superman-elokuvaan sekä Batman the Animated Seriesiin.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Yön ritari kattoi Helmet-lukuhaasteen kohdan 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta.

torstai 31. elokuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen koonti

©Hande
Osallistuin Luetaanko tämä?-blogin lanseeraamaan Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteeseen, jossa luettiin - kuten nimikin jo kertoo - oman lapsuuden tärkeitä teoksia. En ollut alunperin kuullutkaan koko haasteesta, mutta luettuani yhden Viiru ja Pesonen-kirjan ystävänpäivän lukumaratonissa, Luetaanko tämä?-blogin Kia ehdotti minua osallistumaan. Päätin lähteä mukaan matalalla kynnyksellä, joten en ottanut suuria paineita lukemieni kirjojen määrästä.

Luetut kirjat:


Luin siis haastetta varten kolme kirjaa.  Peppi Pitkätossun tarinasta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa blogiini, mutta ei hätää - teksti ilmestyy, jahka olen saanut pari aiempaa rästikirjoitusta valmiiksi. Teokset olivat sellaisia, joihin en ollut tarttunut vuosikausiin, mutta muistin yllättävän hyvin niiden tapahtumat - suosikit ovat jääneet mieleen, siis! Olisin voinut lukea enemmänkin lapsuuden kirjoja, mutta aika ei riittänyt muulta lukemiselta ja nyt koulunkäyntikin pitää kiireisenä. Haasteen tarjoaman töytäisyn ansiosta tulen kuitenkin varmasti palaamaan muulloinkin lapsuuteni rakkaisiin teoksiin.

Kiitos Kialle haasteen vetämisestä! :)

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta

©Hande
Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
Tammi 1996

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaaste lähenee loppuaan, joten nappasin elokuun kesälukumaratonin pinooni toisen vanhempieni kirjavarastosta nappaamani Viiru ja Pesonen-kirjan. Eihän teos ole odottanut lukemistaan kuin helmikuusta saakka.

Pesonen on huonotuulinen ja alla päin, eikä suostu tekemään muuta kuin istua murjottamassa seinää tuijottaen. Viiru-kissa ei suostu katsomaan isäntänsä toimettomuutta sivusta, vaan ryhtyy moninaisiin toimenpiteisiin ukkoparan piristämiseksi - halusi mies sitä tai ei. Kuinka käy pienen katin juonien?

Minulla oli kirjan tarinasta hataria muistikuvia, jotka vahvistuivat luettuani pari ensimmäistä sivua. En ole tarttunut yhteenkään Nordqvistin teokseen vuosikausiin kettujahti-tarinaa lukuunottamatta, mutta niistä syntyneet muistot ovat säilyneet aivojeni arkistoissa. Muistan nauraneeni lapsena Viirun edesottamuksille tässä kirjassa, mutta tällä kertaa tarina sai myös uuden, vakavamman ulottuvuuden: Pesosen oikuttelun voi tulkita johtuvan masentuneisuudesta. Hätkähdin havaintoani, sillä se syvensi kertomusta paljon enemmän kuin olisin lyhyeltä lasten kirjalta osannut aavistaa.

Jälleen kerran Nordqvistin kuvitukset toivat lisäväriä jo valmiiksi kiintoisaan tarinaan. Kuvien ilmeikkyys sekä yksityiskohtaisuus herättivät sisäisen lapseni tutkimaan tarkasti jok'ikisen sivun. Lisäksi ne toivat kaivattua vastapainoa tarinan herättämille, synkeähköille mietteille, sillä kuvat ovat vallan hulvattomia.

Viiru puijaa Pesosta on lyhyydestään huolimatta varsinainen hyvän mielen kirja, joka tarjoaa ajateltavaa varttuneemmallekin lukijalle. Lisäksi se osoittaa, miten suuri voimavara kissat - tai lemmikit ylipäätään - voivat olla.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Matti Rönkä: Yyteet

©Hande
Matti Rönkä: Yyteet
Gummerus 2017
"Ajattelin, että meillä on sitten koko lailla mukavaa porukkaa töissä. Omanlaistansa, mutta sen kanssa tuli toimeen, jopa viihtyi. Kotonakin oli kaikki kunnossa. Hiihtokilometrejä oli kertynyt tarpeeksi, kohta pääsisi juoksemaan kevätauringossa. Tytölläkin elämä kai mallillaan.                                                                             Melkein ihanaa tai onnellista.                                                                 Liian isoja sanoja suuhuni, mutta kumminkin.                              Elämä oli ihan mukavaa."
Selaillessani tämän syksyn kirjakatalogeja huomioni kiinnitti muun muassa Matti Röngän romaani, taikasananaan "Tuntematon sotilas". En voinut millään vastustaa kiusausta perehtyä yhden suosikkikirjani modernisointiin, joten pyysin arvostelukappaletta. Se saapui nopeasti - kiitokset kustantajalle - ja aloitinkin kirjan lukemisen pian, mutta pelkäsin innostukseni vaikuttavan häiritsevästi Nixin lukemiseen,, ja jätin teoksen sivuun. Jatkoin lukemista viimeisen kesälukumaratonin aikana.

Kuten yllä kerroin, Yyteet on nykyaikaistettu versio Väinö Linnan klassikosta. Eletään vuotta 2017 ja minulle tutut hahmot työskentelevät pienehkössä IT-alan yrityksessä, Varma-Datassa. Firman toimitusjohtaja Kaarna jää eläkkeelle ja hänen tilalleen astuu nuori Lammio, joka aikoo pistää Varma-Datan uuteen uskoon. Otteet ja samalla työilmapiiri tiukkenevat, eikä YT-neuvotteluiltakaan vältytä.
"Vittu nää strategiakartat ja suorituskykypyramidit on niin yäsriä kuin olla voi. Tai vielä antiikkisempaa. Reikäkorttikamaa. Flora-margariinia. Vai mitä meillä oli ennen Floraa. Pikkukakkosen nukkumattia deedeeärrästä. Siis meidän ympäristö muuttuu niin että ei siihen voi karttaa asettaa. Pitää navigoida lennosta. Tai pysyä verkon liikkeen mukana. Enemmän kuin kolme ulottuvuutta. Tää on hyvä definitio. Mobiilisuus tässäkin määritteenä. Me ollaan liikkuvassa verkossa. Se pitää tajuta." 
Tapahtumien sijoittuminen näkyy miljöön lisäksi myös teoksen hahmoissa. Siinä, missä Tuntemattoman sotilaan henkilöt olivat eri puolilta Suomea, suurin osa Varma-Datan työntekijöistä on eri puolilta Helsinkiä, sillä yritys sijaitsee Itä-Helsingissä. En ole törmännyt liian usein pääkaupunkiimme sijoittuvaan kirjallisuuteen, jossa hahmot olisivat metroradan varrelta, etenkään sieltä idästä, joten oli hauskaa huomata, että Vanhala on Myllypurosta, Koskela Puotilasta ja Rahikainen Kontulasta. Asuinpaikkojen lisäksi modernisoinnin huomaa hahmojen nimistä: Rönkä on antanut joillekin etunimettömäksi jääneille hahmoille kokonaan uudet etunimet, nykyaikaistanut joitakin vanhahtavia etunimiä sekä luonut joidenkin sukunimistä kokonaan uuden nimen sanaleikillä - esimerkiksi Kariluoto on Yyteissä Kari Luoto. Realistisuuden takaamiseksi myös joidenkin hahmojen sukupuoli on vaihdettu, mikä toi kiehtovan lisän tarinaan.

Kirjan pääfokus ei ole suinkaan Linnan teoksen uudistamisessa, vaan työelämässä nykyisine haasteineen - hahmot vain sattuvat olemaan nykyaikaistetut versiot Tuntemattoman vastaavista. Löysin tarinassa mainituista työelämän kipukohdista, työyhteisön kuvauksesta sekä sen jäsenten puheenaiseesta yhteneväisyyksiä entisen työpaikkani kanssa. En tehnyt toimistotyötä, mutta huolien sekä ilojen aiheet olivat samantyyppisiä kuin Varma-Datassa. Romaani sai minut pohdiskelemaan syvällisiä haikeana, mutta toisaalta minulle tuli myös kotoisa olo hahmojen keskinäisestä kemiasta, sillä minullekin työkaverit olivat työnteon suola ja huumori sekä erilaiset letkautukset aivan omaa luokkaansa.
"Mikäs täällä? Ei työpaikalla saa näin hauskaa olla?"
Vaikka kirjan tematiikka eroaa monessa kohtaa esikuvastaan, Tuntemattoman sotilaan vaikutukset näkyvät Yyteissä selvästi: hahmojen luonteet vastaavat jatkosodan kurimuksessa kamppailevia kaimojaan, tarinan rakenne kulkee Linnan jalanjäljissä ja ikoniset kohtaukset, kuten kovennetun seisominen, Rokan urotyö sekä Mannerheimin syntymäpäivät, ovat saaneet hienoja uudelleentulkintoja. Sain nauraa monille oivalluksille, mutta toisaalta ilmeeni vakavoituikin ajoittain ja osa kohtauksista säväytti, jopa yllätti. Rönkä on onnistunut luomaan tarinan asetelmasta sellaisen, ettei kaikkia asioita osannut satavarmasti odottaa tapahtuvaksi.
"Koskelan Ville Varma-Datasta päivää. Entinen teologian ylioppilas. Nykyisin Microsoftin mannekiini. Syö koodia ja paskantaa bittejä."
Yyteet on romaani aiheesta, joka vaikuttaa monien elämään, mutta josta ei kuitenkaan ole tehty montaa kaunokirjallista teosta. Löysin siitä paljon samastuttavaa - niin hyvässä kuin pahassakin - mutta kipeitäkin aiheita käsitellään musta huumorin turvin, joten käytännössä nauroin koko romaanin läpi. Vaikka osa teoksen hahmoista jäi turhankin etäiseksi, kiinnyin moniin Tuntemattoman suosikkeihini aivan uudella tavalla. Nautin suuresti siitä, että kirjan tarina on aivan omanlaisensa, mutta pystyin tunnistamaan esikuvateoksen rungon ja tunnelman romaanin sivuilta. Yyteet tarjosi oivallista vertaistukea työmaailman muutoksien kanssa painiskeluun minulle rakkaan klassikon avulla.
 "Negatiivisuus on semmoinen musta aukko, imee kaiken. Myös sen hyvän mitä onnistutaan tekemään."
Arvosana: ✮✮✮✮