lauantai 12. tammikuuta 2019

Antti Heikkinen: Kehveli

©Hande
Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY 2018

Viimeisimpien Helsingin kirjamessujen bloggariaamiaisen yksi vieraista oli Antti Heikkinen. Hänen haastattelunsa sekä antamansa lukunäyte saivat minut kiinnostumaan miehen uusimmasta romaanista. Intouduin pyytämään siitä arvostelukappaletta ja sain sen - kiitokset kustantajalle.

1920-luvun alussa Hyväjärven kirkkoherran perheeseen syntyy poika, jota ajan saatossa aletaan kutsua Kehveliksi. Hänen elämänsä edetessä Suomen historia kirjoitetaan uusiksi ja vaikka mitä tapahtuisi, Kehveli onnistuu jotenkin putoamaan aina jaloilleen.
Sellaisten vanhempien neljänneksi lapseksi siis syntyi tämä poika, joka sai kasteessa ihan tavallisen nimen, mutta jota isommat sisarukset alkoivat jo varhain kutsua syystä tai toisesta Kehveliksi. Isoveljen ja kahden isosisaren lanseeraama nimi levisi pian yleisempään käyttöön, kasvaessaan poika otti sen omakseen ja hyvin se hänelle sopikin, koska pojasta varttui sanavalmis ja metka eläjä.
Teoksen alkupuoli tempaisi minut heti mukaansa: luin teosta enimmäkseen koulumatkoilla ja minusta tuntui inhottavalta joutua pistämään kirja reppuuni luentojen alkaessa. Naureskelin vähän väliä tarinan hauskoille oivalluksille (ja herätin kummeksuvia katseita julkisissa kulkuneuvoissa). Olin totaalisen koukussa kirjaan, kunnes tapahtui jotain: loppua kohden kertomus lässähti jonkin verran. En osaa sanoa syytä, mutta kirja ei ollut toisella puoliskollaan yhtä vetävä kuin aluksi.

Kehveli viskaa todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä samaan ympäristöön. Osa hahmoista on melkoisen kliseisiä, mutta tässä teoksessa se toimii. Liekö johtuu genrestä? Heikkinen kertoi kirjamessuilla, että halusi kirjoittaa päähenkilönsä ulos siitä typeryksen roolista, joka savolaisille yleensä tarinoissa varataan. Olin tästä hyvin hämmentynyt, sillä en ole törmännyt tällaiseen ilmiöön (en silti kiellä sen olemassaoloa), enkä itse koe näkemystä omakseni. Pikemminkin miellän stereotypioissa savolaisuuden oveluuteen ja alituiseen pilkkeeseen silmäkulmassa. Kehveli ei tosiaankaan ole tyhmä, vaan neuvokas ja juurikin ovela.
Voi kuule. Isänmaan puolesta kuoleminen ei katso ikää, saatan sen sulle kokeneempana jermuna ja invalidina sanoa. Kas kun on tullut pyörähdettyä Tuonelan portilla, siltä tuntui kun hiki karpaloi otsalla. Kummallista kun ei pelottanut edes. Arvelin vain, että tällainen oli tän pojan kohtalo ja lauloin mielessäni, että kaunis on kuolla joukkosi eessä...
- Tikku perseessä, runoili Kehveli. 
Heikkisen neljäs romaani on satiirinen ja irvistelee lähestulkoon kaikelle niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Suomen valtion vaiheet kulkevat Kehvelin elämän myötä hyvin eri tavalla kuin me tiedämme niiden menneen, ja muun muassa muutamat menneiden aikojen poliitikot saavat itselleen uudet ammatit. Vaikka tarina sijoittuukin edelliselle vuosisadalle, tarkastelussa on myös lukuisia nykyajan ilmiöitä - kenties sen vuoksi Kehveli kolahtikin huumorinsa osalta minuun melko hyvin. Vaikka historia onkin lähellä sydäntäni, en ole erityisen perehtynyt menneiden aikojen poliittisiin kuvioihin.

Kehveli ei vienyt sydäntäni, mutta oli viihdyttävä veijariromaani. Se sisältää hyvää pohdintaa elämästä ja ihmisyydestä sekä minulle rakasta satiiria. Teoksen nimikkohahmo täyttää erinomaisesti oman näkemykseni sanasta kehveli. Kuten Amma ilmaisee blogissaan asian:
"-- kehveli ei ole koskaan läpeensä paha. Kehveli on pikemminkin hyväntahtoinen ja oikeudentuntoinen hahmo, jolle nyt sattuu tapahtumaan kaikenlaista, välillä täysin ilman omaa syytä, mutta aika usein omalla myötävaikutuksella." En ole aikaisemmin perehtynyt veijariromaaneihin, mutta Heikkisen teoksen lukemisen myötä voisin hyvin kuvitella lukevani tämän lajityypin satoa enemmänkin.
Historia on harvojen tekemää, mutta melkein kaikki ajautuvat sen osasiksi joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan.
Arvosana: ✮✮✮½

maanantai 7. tammikuuta 2019

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

©Hande
Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
Bazar 2018

Kuten blogiani lukeneet ovat varmasti huomanneet, olen syvästi kiintynyt Flavia de Luce-sarjaan. Odotan uutta osaa aina kuin kuuta nousevaa. Pyysinkin uusimmasta osasta arvostelukappaletta pian sen ilmestymisen jälkeen ja muutaman mutkan (lue: Postin toilailujen) jälkeen sain teoksen lopulta käsiini. Kiitokset kustantajalle! Jälleen kerran luin kirjan melko ripeästi, vaikka siitä kirjoittaminen venyikin näin pitkälle.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisestä osasta Kolmasti naukui kirjava kissa. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Flavian maailma on romahtanut hänen isänsä kuoleman jälkeen. De Lucen perheen palvelija Dogger yrittää saada sisarusten ajatukset muualle viemällä heidät jokiretkelle. Ainakin Flavian kohdalla suunnitelma toteutuu, vaikkei aivan odotetulla tavalla: tytön käteen tarttuu (kirjaimellisesti) ruumis, joka on ollut upoksissa joessa. Nuoren kemistin mielenkiinto herää välittömästi ja hän päättää ratkaista eteensä sysätyn arvoituksen.

Juonipaljastukset päättyvät.
Mahdollisuuksia tuntui olevan loputtomasti, mikä teki kaikesta jännittävää: mahdolliset asiat kiehtovat nimittäin mieltä paljon enemmän kuin varmat asiat, tai niin ainakin olen aina ajatellut.
Dekkarisarjan yhdeksäs osa on tunnelmansa osalta hykerryttävä yhdistelmä hurmaavuutta ja karmivuutta: pienen kyläyhteisön salamyhkäisyys, ratkottavan arvoituksen kinkkisyys ja kesäisen miljöön kuvaaminen perinteisine aktiviteetteineen häkellyttävät ristiriitaisuudellaan. Kokonaisuus on erittäin onnistunut ja sain jälleen nauttia Bradleyn lyömättömästä kerronnasta. Nostan myös hattua Maija Heikinheimon erinomaiselle käännökselle - häpeäkseni en ole aiempien osien yhteydessä maininnut sitä kertaakaan, vaikka hänen työnsä ansiosta kirjat ovat olleet nautittavaa luettavaa.
Tällaiset tyytväiset mietteet kertovat siitä, että minusta on tullut aikuinen. Minua ei enää hallitse yksinomaan se, mitä näen, kuulen, maistan ja haistan, vaan myös se mitä ajattelen, mikä saattaakin olla kaikkein tärkeintä.
Tuo ajatus itsessään todistaa sitä, että aivoni ovat kehittyneet tyydyttävällä tavalla. 
Vaikka mysteerin ratkominen onkin olennainen osa Flavia de Lucen ollessa kyseessä, teoksen henkilöhahmot ovat jälleen kerran kertomuksen suola. Flavia on hurmaava sekoitus tarkkasilmäisyyttä ja naiiviutta, ja on mielenkiintoista seurata hänen varttumistaan sekä kehittymistään persoonana. Tarinan runko on perinteinen, mutta Bradley vie hahmojaan alituisesti uusiin suuntiin. Dogger ylitti itsensä ja rakastuin häneen entistäkin palavammin. Hänen ja Flavian suhde tasavertaistuu, mikä muistuttaa mielestäni yhä enemmän Bruce Waynen ja Alfred Pennyworthin välejä - he jopa ratkovat tapausta yhdessä. Kaksikon erinomaisten kemioiden kuvailu onkin kirjan parasta antia.
"Aina kun on pahanteossa, kannattaa huuhdella", hän sanoi juhlallisin ilmein. "Niin saa eksytettyä muut jäljiltä." 
En ollut uskoa korviani. Oliko Dogger lohkaissut vitsin? Hän jutteli minulle melkein kuin olisimme vertaiset. 
On hieno paikka haudan povi on taattua Bradley-laatua, jonka parissa nautin jokaisesta hetkestä. Siitä löytyy sarkasmia sekä jännitystäkin, ja useammasta hahmosta paljastuu uusia puolia, mikä pitää mielenkiintoani yllä. Romaanin päätös jätti minut jälleen kerran janoamaan lisää - onneksi seuraava osa ilmestyy keväällä.
"Olen sellainen ihminen, joka vielä muuttaa maailmaa", sanoin hänelle. "Heti kun pääsen eroon hammasraudoista."
Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos sopii kuin nakutettu viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: haluaisit olla kirjan päähenkilö.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjä-haaste 2019

©Hande
Kerroinkin jo viimevuotisen Hyllynlämmittäjä-haasteen koonnissani, että aion ottaa osaa siihen tänäkin vuonna. Siltä varalta, ettei haaste ole kaikille tuttu: ideana on valita omasta kirjahyllystä kaksitoista teosta, jotka ovat lojuneet siellä pitkään lukemattomana. Nämä teokset pitäisi lukea vuoden aikana loppuun. Rästitekstien rustaamisen lomassa olen käynyt läpi melko suurta kirjakokoelmaani ja yritin valita sieltä kaksitoista kaikkein kauimmin koskemattomana odottanutta opusta.

Pähkäilyssäni meni kolmisen päivää, mutta sain kuin sainkin valittua tämän vuoden teokset:

  • Ildefonso Falcones: Meren katedraali
  • Jan Guillou: Punaisen ja mustan välissä
  • Maurice Leblanc: Arsène Lupin - herrasmiesvaras
  • Brian J. Robb: A Brief History of Superheroes
  • J. K. Rowling: Paikka vapaana
  • Cecilia Samartin: Señor Peregrino
  • J. M. Synge: Aransaaret
  • Henrika Tandfelt: Porvoo 1809 - juhlamenoja ja tanssiaisia
  • J. R. R. Tolkien: Silmarillion
  • Sue Townsend: Elämä on tautista, Hadrianus
  • Jules Verne: Kapteeni Nemo - merten syvyyksissä
  • P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Tolkienin ja Townsendin teokset siirtyivät viime vuodelta tähän haasteeseen, sillä en saanut niitä luettua. Lista on kaunokirjallisuuden riemuvoittoa, mutta mukana on myös pari tietokirjaa sekä muistelmateos. Tosin kaunokirjallisuudenkin edustajat ovat erilaisista lajityypeistä: löytyy historiallista romaania, rikoskirjallisuutta, mustaa komediaa, sci-fiä, huumoria ja fantasiaa.

Tänä vuonna tahtoisin saada kaikki kirjat luetuksi ajallaan - etenkin nuo viime vuoden siirrokit aion ottaa käsittelyyni hyvissä ajoin. Annan haasteen kuitenkin edetä omalla painollaan ja luen kunkin teoksen, kun se tuntuu oikealta. Katsotaan sitten vuoden päästä, miten sujui!

torstai 3. tammikuuta 2019

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni

©Hande
Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni
Otava 2004

Sarjakuvahaaste saneli hyvin paljon viime vuoden lukemisiani, eikä se haitannut yhtään: rakastan sarjakuvia ja haluan omalta osaltani tehdä niitä näkyväksi. Supersankarisarjakuvat ovat minulle tuttuakin tutumpia, mutta halusin tutustua haasteen aikana myös muunlaisiin lajityypin edustajiin. Kiitos Unelmien aika-blogin Katriinan kirjoituksen, kiinnostuin lokakuussa Marjane Satrapin teoksesta ja lainasin sen kirjastosta.

Persepolis - iranilainen lapsuuteni on sarjakuvamuotoinen muistelmateos. Marjane Satrapi oli lapsi, kun Iranissa tapahtui kulttuurivallankumous vuonna 1980. Tuolloin islamilaiset fundamentalistit ottivat vallan maassa. Kaikki länsimaihin liittyvä kiellettiin, kaikkien oli elettävä vain islamin oppien mukaisesti ja eri mieltä olevia alettiin vainota. Marjane varttuu sotien, rajoitteiden ja puutteen keskellä, eikä hänen poliittisesti valveutunut ja nykyistä hallintoa vastustava perheensä ole turvassa.

En tunne Lähi-itää enkä sen historiaa kovin hyvin. Tiedän hieman asioita Khaled Hosseinin romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa ansiosta, ja sen lisäksi olen tietenkin nähnyt ja kuullut uutisia alueen sodista. Ne ovat kuitenkin tuntuneet minusta aina kovin etäisiltä - muun muassa sarjakuvassa käsiteltävä Iran sijaitsee aika kaukana Suomesta. Tämän vuoksi Persepoliksen lukeminen oli erittäin pysäyttävää: se toi Iranissa tapahtuneet kauheudet hyvin lähelle. Pelolla hallitseminen, sukupuolisyrjintä, lapsisotilaat... Kaikki tuo ja monet muutkin epäkohdat läväytetään vasten lukijan kasvoja, eikä silmiään voi sulkea.

Satrapin teos ei ole kuitenkaan pelkkää synkistelyä, sillä mukana on kosolti huumoria, joskin kuivahkoa sellaista. Lapsen silmin katsottuna tilanteet näyttäytyvät hyvin erilaisilta kuin aikuisten näkökulmasta, mikä myös luo osaltaan koomisia tilanteita vakavuuden joukkoon. Lisäksi Satrapin kuvitustyyli on yksinkertaistettua, lähes lapsekasta (hyvällä tavalla). Arvostan sitä, että riipaisevistakin tapahtumista huolimatta sarjakuva ei ollut liian graafinen väkivaltaisuuksien kuvailussa - tilanteet jättävät jälkensä vähemmälläkin.

Persepolis on kiinnostava, rankka ja ajatuksia herättävä teos. Se on myös ensimmäinen muistelmateos, jonka olen lukenut sarjakuvana - kokonaisuus on erittäin toimiva. Satrapin kokemukset muistuttivat minulle, miten etuoikeutetussa asemassa olen, kun elän sodattomassa, demokraattisessa valtiossa. Se ei ole itseästäänselvyys. Sain teoksen luettuani tietää, että lukemassani niteessä on kaksi ensimmäistä osaa neliosaisesta sarjasta. Persepolis teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion lukea seuraavankin kokoelman tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Ruksasin sarjakuvalla vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen kohdan 33: selviytymistarina.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 Hyllynlämmittäjä-haasteen koonti

©Hande
Vuodesta 2017 innostuneena otin viime vuonna uudestaan osaa Sivumennen-podcastin kehittämään haasteeseen, jossa pyritään lukemaan omassa kirjahyllyssä kauan koskemattomina pysyneitä teoksia. Haaste on kuin tehty minunlaiselleni kirjojen hamstraajalle, joten valikoin viime tammikuussa ensi töikseni kaksitoista teosta kahlattavaksi.

Vuonna 2018 en aivan onnistunut lukemaan kaikkia valitsemiani kirjoja, vaikka pääsinkin aikamoisen lähelle. Opintoni sekä muun muassa arvostelukappaleiden priorisoiminen rokottivat mahdollisuuksiani hyllynlämmittäjien lukemiseen. Saldokseni kertyi 10/12 teosta, joista viimeisenkin luin loppuun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Kahdesta viimeisestä kirjasta ei ole siis vielä bloggauksia, sillä rästitekstieni määrä on ehtinyt kohota lokakuusta asti melkoisen korkeaksi ja aion kirjoittaa ne kronologisessa järjestyksessä. Mutta nyt selitykset sikseen, ja alta löytyvät haastetta varten lukemani kirjat lukemisjärjestyksessä:

Lukematta minulta jäivät seuraavat teokset:
  • J. R. R. Tolkien: Silmarillion
  • Sue Townsend: Elämä on tautista, Hadrianus
Vaikken onnistunutkaan lukemaan kaikkia haasteeseen valitsemiani teoksia, koen onnistuneeni. Tutustuin kuitenkin suurimpaan osaan valikoimistani teoksista. En tiedä, aiotaanko haastetta järjestää virallisesti tänä vuonna uudestaan, mutta aion siirtää lukematta jääneet romaanit tänä vuonna luettaviksi. Minulla on vielä sen verran monia hyllynlämmittäjiä odottamassa, että kahdentoista lukeminen vuodessa tulee tarpeeseen tulevaisuudessakin.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

©Hande
Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
Otava 2018

Aloitan vuoden 2019 rästitekstien kirjoittamisella, kun minulta nyt löytyy siihen voimia. Törmäsin viime syyskuun loppupuolella sattumalta tähän kirjaan haahuillessani kirjakaupassa. Huomioni kiinnittivät kaunis, violetti kansi sekä kirjailijan ja kirjan nimet. Takakannen tutkailu ja mainoslause "Downton Abbey kohtaa Agatha Christien" saivat minut pyytämään romaanista arvostelukappaletta. Kiitokset kunstantajalle.

Mitfordin murhat yhdistää faktan ja fiktion toisiinsa. Louisa Cannon, köyhä lontoolaistyttö, onnistuu saamaan lastenhoitajan paikan Mitfordin perheen maalaiskartanosta. Suurehkon sisaruskatraan kaitsemisesta koostuva arki täyttyy jännityksellä, kun Louisa päätyy perheen esikoisen, Nancyn, kanssa selvittämään Florence Nightingale Shoren murhaa. Louisa on fiktiivinen hahmo, mutta Mitfordit elivät oikeasti ja Florence Nightingale Shoren murha on todellinen rikos, joka on edelleen jäänyt vaille ratkaisua.
Ei kestänyt kauan, kun junailija puhalsi viimeisen vihellyksen. Juna lähti liikkeelle ensin hitaasti ja lisäsi sitten vauhtia tasaisesti kunnes oli saavuttanut täyden nopeutensa ensimmäiseen tunneliin tullessaan. Se oli viimeinen kerta, kun kukaan näki Florence Nightingale Shoren elossa.
Teoksen idea on erittäin kutkuttava, mutta valitettavasti toteutus ei lunastanut kaikkia odotuksiani. Juoni etenee turhankin hitaasti: en kaipaa lukemistoltani vauhtia ja alituista toimintaa, mutta välillä kirjan kerronta suorastaan laahasi. Luinkin romaania melko pienissä pätkissä, sillä ajoittain sen kahlaaminen alkoi kyllästyttää pienehköstä sivumäärästä huolimatta. Lisäksi tarina oli hyvin kliseinen ja arvasin ennalta monet tulevista käänteistä harhautusyrityksistä huolimatta. Minusta on mukavaa osua dekkarien mysteerejä ratkoessani oikeaan, mutta tällä kertaa vastaukset tulivat mieleeni liian helposti.

En aio kuitenkaan tyrmätä tyystin Downton Abbeyn luojan veljentyttären rikosromaania, sillä siinä on vahvuutensakin. Teos sijoittuu 1920-luvun alkuun ja sen ajankuva on onnistunutta: vahva luokkajako, ensimmäisen maailmansodan jättämät arvet sekä niiden vaikutukset ihmisten elämään piirtyivät silmieni eteen elävästi mielikuvitukseni ja tarinan juonen yhteisvaikutuksesta. Pidin myös kirjan henkilöhahmoista, jotka olivat kaikki omanlaisiaan persoonia.
Oli niin kauan siitä, kun oli ollut lupa olla onnellinen koko illan; tänä iltana suru oli kielletty ja ajatukset liikkuivat edessä olevissa tunneissa, jotka lupasivat paikata murtuneet elämät.
Mitfordin murhat ei ollut aivan sitä, mitä ensinäkemältä oletin, mutta se oli viihdyttävää välilukemista Lemaitren rankan teoksen jälkeen. Todellisen rikoksen liittäminen fiktiiviseen kertomukseen on mielestäni kiehtovaa ja tarinan hahmojen vaiheet kiinnostivat sen verran paljon, että todennäköisesti luen myös seuraavan osan, jos se suomennetaan.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Teos sopii vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Tuntemattoman lukijan vuosi 2018 kirjoina

©Hande
Jälleen kerran ajan kuluminen onnistui yllättämään minut: tämäkin vuosi on nyt lähestulkoon purkissa! Äskenhän vasta näpyttelin edellisen vuoden blogikoontia... Vuosi 2018 on ollut koko blogiurani hiljaisin. Koulukiireet sekä kiduttavan kuuma kesä työurakoineen ovat vaatineet veronsa, vaikka kirjoja onkin tullut luettua. Kirjasaldoni on tällä kertaa 56 teosta - ottaen huomioon elämäntilanteeni määrä on melko suuri, vaikkakin toiseksi pienin blogini olemassaolon aikana. Tuttuun tapaan pinosta löytyy niin vanhoja kuin uusiakin tuttavuuksia - sekä erittäin paljon sarjakuvia.

Monet suunnitelmani menivät bloggaamisen saralla uusiksi: aioin osallistua kesän lukumaratoneihin, mutta voimani eivät kerta kaikkiaan riittäneet. Vuoteni ei kuitenkaan jäänyt tyystin maratoneja vaille, sillä otin osaa Kevätlukumaratoniin. Se toi suuren helpotuksen opintojen aiheuttamaan lukujumiin.

Viime vuoteen verrattuna osallistuin vaatimattomammin lukuhaasteisiin, sillä halusin välttää liian suuren kakkupalan ahmimista. Otin osaa neljään haasteeseen, joihin suhtauduin yhtä lukuunottamatta aiempaa maltillisemmin. Harmillisesti en ehtinyt suorittaa loppuun kahta haasteista, mutta jatkan niitä vielä ensi vuonna uusien haasteiden yhteydessä. Alta löytyvät linkit haasteisiin, joissa olin mukana:
1918-lukuhaaste
Sarjakuvahaaste
Hyllynlämmittäjä-lukuhaaste
Helmet-lukuhaaste

Blogini hiljaisemmasta aikakaudesta huolimatta en ole ollut suinkaan toimeton, sillä maratonin ja perinteisten lukuhaasteiden lisäksi otin osaa vuoden kumpaankin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Luin tammikuussa Pierre Boullen Apinoiden planeetan ja heinäkuussa Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia, mikä oli minusta hauskaa. Lisäksi sain haasteen ansiosta ties miten monta vuotta lukulistallani roikkuneen Brontën teoksen luettua.

Perinteiseen tapaan tutkailen myös kirjoittamieni tekstien suosiota. Kärkiviisikko on erittäin dekkaripainoitteinen ja näiden lisäksi esillä ovat uutuudet sekä Suomen sisällissota sarjakuvan muodossa. Lista kuvastaa melko hyvin myös tämän vuoden lukutottumuksia, sillä perehdyin melko moniin uutuuksiin. Myös ulkomainen kirjallisuus korostui erityisen paljon sekä tietysti sarjakuvat.

Vuoden luetuimmat tekstini TOP 5:

1. DEKKARIVIIKKO - Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
2. Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
3. Jojo Moyes: Elä rohkeasti
4. Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
5. Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Tämän vuoden bloggaussaldo on Tuntemattoman lukijan olemassaoloajan vähäisin: 47 kirjoitusta. Tekstini ovat koostuneet tänä vuonna lähes ainoastaan kirja-arvioista sekä haaste- ja maratonpostauksista. Ei vuoteni ole kuitenkaan ollut täysin tapahtumia vailla: pääsin elokuussa tutustumaan itsenäisyyspäivän aattona avatun Oodin rakennustyömaalle. Kokemus oli hieno, vaikken saanutkaan kirjoitettua siitä blogiin. En ole vielä käynyt valmistuneessa kirjastossa, mutta aion katsastaa sen ensi vuonna, todennäköisesti jo tammikuussa.

Lisäksi blogini koki lokakuussa ulkoasun muutoksen monen vuoden tauon jälkeen ja liityin osaksi uutta, kirjabloggaajien yhteistä Youtubekanavaa, Kirjakulttia. Olen ollut mukana parissa yhteisvideossa. Totta kai otin osaa myös Helsingin kirjamessuille, jonka tunnelmia on luettavissa neljästä raportista: päivä 1, päivä 2, päivä 3 ja päivä 4. Joulukuussa osallistuin kolmatta kertaa kirjabloggaajien joulukalenterin tekoon kirjoittamalla 18. luukun, jossa pohdin, millaista joulua Batman viettäisi.

Vuosi 2018 ei ollut bloggaamiseni suhteen aktiivisimmasta päästä, eikä tapahtumiakaan ollut erityisen monta. Olen huomannut kuitenkin vuoden mittaan erään asian: itsevarmuuteni bloggaajana on saavuttanut uuden tason. Pystyn vihdoinkin pitämään Tuntematonta lukijaa samanarvoisena kaikkien loistavien kirjablogien rinnalla. En ole enää se uusi ja pelokas tapaus, joka vähättelee itseään tavan takaa. Totta kai minulla on jonkin verran myös epävarmuuden hetkiä, mutta uskallan silti luottaa itseeni ja olla ylpeä blogistani.

Tänä vuonna vuodenvaihteeni kuluu kotona kissojeni seurassa ja kuluu todennäköisesti sipsiä syöden sekä televisiosarjoja katsoen. Minulla on kirjoittamatta 12 kirjoitusta tältä vuodelta, joten en tiedä, millä kirjalla aloitan tulevan vuoden. En halua kasvattaa rästitekstieni pinoa enempää, joten pyrin kirjoittamaan ne, ennen kuin pohdin sen tarkemmin tulevan vuoden lukemistoa. En kuitenkaan aio stressata asiaa, vaan kirjoitan jaksamiseni mukaan. Sain vuoden viimeisimmän kirjan luetuksi tänään: sarjakuvakokoelman, joka kokoaa Jokeri-aiheisia teoksia hahmon historian varrelta aina hänen ensiesiintymisestään vuonna 1940 tälle vuosikymmenelle. Vuoteni päättyi kirjojen osalta siis toimintaan kierolla huumorilla höystettynä.

Lämpimät kiitokset kaikille kuluneesta vuodesta - nähdään taas ensi vuonna!