maanantai 5. marraskuuta 2018

Helsingin kirjamessut 2018 4/4

©Hande
Taas ollaan tultu siihen pisteeseen, että lähestymme kirjamessujen loppua myös raporttien osalta. Alle olen kirjannut neljännen messupäiväni tapahtumat ja tunnelmat.

Sunnuntai 28.10

Matkasin jälleen heti aamusta Messukeskukseen - kun edes kahtena päivänä neljästä minulla on mahdollisuus olla paikalla alusta alkaen, hyödynnän sen. Aluksi vain kiertelin Messukeskusta ympäriinsä ja teinkin vielä muutaman kirjalöydön. Aikani vaelleltuani lähdin kuuntelemaan Ines Lukkasen haastattelua kirjastaan Taidevandalismi. Lukkanen on ylläpitänyt useamman vuoden ajan Taidevandalismi-nimistä Facebook-sivustoa, jossa hän julkaisee vanhoista taideteoksista tekemiään meemejä. Sivusto syntyi sattumalta: Lukkanen oli keksinyt hauskaan maalaukseen meemin ja hänen isänsä oli ehdottanut Facebook-sivuston perustamista - loppu onkin historiaa. Kirjaan on koottuna Lukkasen sivuston parhaimmistoa sekä aivan uusia meemejä. Kirjan tekeminen poikkeaa Facebook-sivuston ylläpidosta sillä, että kirjan sisällölle on deadline, kun taas sosiaaliseen mediaan meemejä voi jakaa omaan tahtiinsa. Lukkanen ei kuitenkaan väännä meemejä väkisin, vaan tekee sellaisen vain silloin, kun keksii kuvaan tekstin luonnostaan. Keskustelussa päädyttiin myös siihen lopputulokseen, että Lukkasen meemeissä usein esiintyvät kerubit ovat kaiken pahan alku ja juuri kieroiluineen. Haastattelun jälkeen hankin kirjan itselleni signeerauksen kera. Jutellessani Lukkasen kanssa huomasimme molemmat samastuvamme hänen meemiinsä, jossa enkeli huomauttaa yhdyssanavirheestä (kielioppinatsi henkeen ja vereen).

Ines Lukkanen (vas.) haastattelijanaan
Katja Jalkanen.
Ehdin vaellella vielä hetken, kunnes menin kuuntelemaan keskustelua #Metoo - Mitä nyt? Aiheesta olivat keskustelemassa Maaret Launis, Emma Kari sekä Heidi Lindén. Valitettavasti en muista haastattelijan nimeä, enkä löytänyt tietoa mistään kaiveluistani huolimatta (saa kertoa, jos joku tietää). Seksuaalinen häirintä ja väkivalta ovat isoja ongelmia työelämässä, eivätkä naiset edes usein tunnista joitakin tekoja väkivallaksi. Yleisesti vain suora, fyysinen vahingoittaminen mielletään väkivallaksi, vaikka muun muassa myös henkinen piinaaminen on sitä. Seksuaalisen väkivallan kohteiksi joutuneet saavat edelleen osakseen vähättelyä, vaikka osa on uskaltautunut kertomaan kokemuksistaan ääneen. Keskustelijat totesivat #metoo-liikkeen saaneen alkunsa Hollywood-tähdistä, koska heillä on takanaan laajat PR- ja agenttijoukot. Lisäksi Yhdysvalloissa oli toimittaja, joka oli valmis kuuntelemaan sekä media, joka tahtoi julkaista aiheesta kirjoitetun artikkelin. Suomessa ei haastateltavien mukaan voisi tällaista tehdä, sillä maassamme on pieni, korruptoitunut media. Naiset kuittasivat väitteet #metoo:n noitavainomaisesta luonteesta hölynpölyksi: tekijöiden sijaan juurikin kokemuksistaan puhuneet saavat osakseen vihapuhetta ja suoranaista uhkailuakin. Seksuaalisen väkivallan kohteiksi joutuneita naisia yritetään pelotella hiljaisiksi, mutta onneksi kaikki eivät vaikene.

Heidi Lindén (toinen vasemmalta),
Emma Kari & Maaret Launis.
©Hande
Ajatuksia herättävästä keskustelusta suuntasin saman tien kuuntelemaan Salla Leponiemen haastattelua teoksestaan Jumalainen kipuna - laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä. Vaikka olenkin suuri oopperan ystävä, minun on tunnustettava, etten ollut kuullutkaan Granfeltistä ennen kuin näin tämän kirjan syksyn kirjakatalogissa. Granfelt on ollut omana aikanaan lahjakas ja ajoittain jopa suurikin tähti, mutta silti hänestä ei ole aiemmin kirjoitettu kirjaa. Leponiemi ilmoitti lopulta ryhtyvänsä tehtävään, mutta hänen lupauksensa alkoi hirvittää jälkikäteen: tietoa Granfeltin elämästä on tarjolla hyvin vähän. Granfeltin elämä oli Leponiemen mukaan aaltoilevaa: alituinen sairastelu vaikutti roolien saamiseen, mutta välillä hän sai esiintyä suurillakin lavoilla. Hänestä ei kuitenkaan tullut aikansa suurtähteä kenties siksi, ettei hän osannut mainostaa itseään. Granfeltin ääni oli kuitenkin hyvin ilmiömäinen: hän oli alunperin näyttelijä, joten hän osasi eläytyä rooleihinsa vahvasti. Leponiemi totesikin, etteivät Granfeltilta jääneet levytykset tee hänen äänellensä oikeutta.

Salla Leponiemi (oik.) haastattelijanaan
Juhani Koivisto.
Kuuntelin heti perään vielä Helena Ruuskan haastattelun tämän kirjoittamasta elämäkerrasta Hugo Simberg - pirut ja enkelit. Simberg oli Ruuskan mukaan omalaatuinen taiteilija, jota ei ymmärretty omana aikanaan. Kuitenkin hänen perheensä sekä Akseli Gallén tukivat ja kannustivat häntä pyrinnöissään tehdä omanlaistaan taidetta ja ansaita sillä. Loppujen lopuksi Simberg eli kuitenkin käytännössä isänsä rahoilla, sillä hänen työnsä eivät menneet kovin hyvin kaupaksi. Ruuska kertoi Simbergin olleen huvittelijamies, joka ei ottanut itseään liian vakavasti. Simberg harrasti myös valokuvausta ja oli sillä saralla edelläkävijä: hän kuvasi tavallista arkea aikana, jolloin tavallisesti otettiin virallisia potretteja.

Helena Ruuska (vas.)
Haastattelun jälkeen vietin aikaa perheeni kanssa, sillä hekin olivat messuilla. Kiertelimme yhdessä paikkoja, kunnes suuntasin vielä viimeiseen haastatteluun. Tapani Tolonen kertoi esikoisromaanistaan Sokeisto, joka sijoittui toiseksi Suomi 2017-romaanikilpailussa. Matematiikan lehtorina ja animaattorina uraansa tehnyt Tolonen sai inspiraation 1900-luvun alun Suomeen sijoittuvalle teokselleen setänsä kertomuksista isovanhemmistaan. Romaanin kirjoittaminen vei häneltä suurin piirtein kaksi vuotta. Tolonen kertoi, että hänelle oli helppoa kirjoittaa aiheesta, josta oli olemassa paljon materiaalia, vaikka sen läpikäyminen vaatikin paljon työtä. Hän oppi kirjoittamaan kaunokirjallisuutta ottamalla muista mallia, minkä lisäksi hän miettii hahmojaan tarkasti: Tolonen ei pysty kirjoittamaan, ennen kuin näkee hahmot selkeästi mielessään. Esikoiskirjailija ilmoitti tekevänsä mielellään toisenkin teoksen - todennäköisesti hän kirjoittaisi seuraavaksi jotain muuta kuin historiallisen romaanin.

Tapani Tolonen (oik.)
©Hande
Loppuajan kiertelin ympäriinsä perheeni kanssa. Maltoin käydä myös kurkkaamassa Ruoka & Viini-messut, mutten napannut sieltä mukaani muuta kuin teetä. Jonkin ajan päästä lähdimme - oli outoa tajuta, että kirjamessut olivat jälleen kerran ohi.

©Hande
Kirjamessut uudistuivat tänä vuonna ja tämä herätti minussa useita ajatuksia. Oli hiukan turhauttavaa opetella uudet lavojen nimet ja sijainnit, kun vanhoihin on ehtinyt tottua vuosien ajan. Lisäksi lavakyltit hukkuivat herkästi taustaan, ja niitä oli hankalaa erottaa. Oikeisiin paikkoihin löytäminen helpottui, kun niiden sijainnit oli oppinut. Sen sijaan pidin lasten alueesta todella paljon: en käyttänyt sitä itse, mutta oli mukavaa huomata, että pienillekin messukävijöille oli varattu oma tila, jossa oli tekemistä ja ohjelmaa runsaasti.

Joinakin päivinä minusta tuntui, että ohjelma oli suunniteltu uusille kävijöille kokeneempien messuilijoiden kustannuksella. On mahtavaa, että tapahtumaa halutaan uudistaa ja tehdä siitä houkutteleva myös ensikertalaisille, mutta olisi tärkeää huomioda kaikki tasapuolisesti, ettei kukaan vain hyppäisi kelkasta pois. Onneksi löysin kuitenkin myös itseäni kiinnostavaa ohjelmaa, joten päällisin puolin tämänkin vuoden messut olivat positiivinen kokemus.

©Hande
Tänä vuonna meininki lähti hiukan lapasesta, ja lopullinen kirjasaaliini kattoi 22 teosta (hupsistakeikkaa). Olen haikaillut joidenkin hankintojeni perään jo pitkään, mutta osa niistä oli varsinaisia heräteostoksia. Kaikista parasta antia olivat kuitenkin kaikki tapaamiset ystävien, perheen ja kanssabloggaajien kanssa - oli ihanaa nähdä teitä kaikkia! ❤︎ Huomasin myös itsevarmuuteni bloggaajana kasvaneen: moikkailin ihmisiä arkailematta ja uskalsin jutella jopa useamman kirjailijan kanssa. Saavuin kotiini väsyneenä, mutta onnellisena - ja aloin jo laskea päiviä seuraaviin kirjamessuihin (yllätys). Ensi vuonna sitten taas!

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Helsingin kirjamessut 2018 3/4

©Hande
Jatkan tänään messukokemuksistani tarinointia kolmannen päivän vaiheilla. Eilinen päiväni venyi sen verran pitkäksi, etten ehtinyt kirjoittaa tekstiä julkaisuvalmiiksi, vaikka toisin lupasin. Mutta kuten viime vuonnakin totesin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lauantai 27.10

En saanut nauttia myöhään heräämisestä viikonlopun kunniaksi: suuntasin jo aamutuimaan kohti Messukeskusta osallistuakseni Bonnierin bloggariaaimaiselle. Tilaisuudessa oli vieraana viisi kirjailijaa: Veera NieminenLiina PutkonenSatu VasantolaAntti Heikkinen ja Anja Snellman. Toisin kuin viime vuonna, minua ei nyt jännittänyt mennä tilaisuuteen ja löysin oikeaan tilaan ongelmitta. Se olikin mielestäni parempi kuin edellisen vuoden tila, sillä aamiaisen pystyi pitämään pöydällä.

Veera Nieminen
©Hande
Veera Nieminen on kirjoittanut toisen romaaninsa Ei muisteta pahalla, joka kertoo avioerosta ja kostosta entisen parisuhteen kummankin osapuolen näkökulmasta. Kirjailijan mukaan idea teokseen lähti "uhkauksesta", jonka hän oli sanonut miehelleen heidän seurustelunsa alkuaikoina: "Jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi." Nieminen kertoi, että hänellä on outo huumorintaju ja se näkyy kirjassa: Niemisen mukaan riippuukin kovasti lukijasta
ja tämän huumorintajusta, uppoaako teos vai ei.

Liina Putkonen
©Hande
Jäätynyt tyttö on toimittajana työskentelevän Liina Putkosen esikoisromaani, joka voitti Rikos-Kniga-kilpailun vuonna 2016. Dekkari kertoo teinitytön murhan selvittämisestä ja käsittelee itse rikoksen lisäksi muun muassa maahanmuuttoa ja äärioikeistoa. Putkosen mukaan nämä valikoituivat teoksen teemoiksi, koska ne olivat tapetilla kirjoitusprosessin alussa. Kirja ei maalaa mustavalkoista uhkakuvaa muualta Suomeen tulleista, vaan myös niin sanotut kantasuomalaiset voivat olla vaarallisia. Koska Putkosesta tuli kirjailija kilpailun myötä, hän ei ole saanut samalla tavalla ohjeita kustannustoimituksesta kuin ensin sopimuksen saaneet kirjoittajat. Hänen oli oltava itse aktiivinen saadakseen kustannustoimituksellisia neuvoja.

Satu Vasantola
©Hande
Myös Satu Vasantola oli kertomassa esikoisteoksestaan. En palaa takaisin koskaan, luulen (alkaako jollakulla muullakin soida kirjan nimen myötä päässään Eppu Normaalin Tahroja paperilla?) kertoo luokkahypystä: työläisperheen tytär lähtee opiskelemaan ja päätyy töihin asianajotoimistoon. Romaani on fiktiivinen, mutta sisältää käsittelemiensä aikakausien todellisia tapahtumia. Vasantola on haaveillut kirjailijan urasta pitkään, muttei kokenut olevansa nuorempana valmis ammattiin. Kirjassa on useita hahmoja, jotka ovat jo enemmän elämää kokeneita. Vasantola uskoo, että hänelle syy tällaisten hahmojen kirjoittamisen helppouteen on se, että hänelläkin on jo jonkin verran elämää elettynä.

Antti Heikkinen
©Hande
Antti Heikkinen oli puhumassa teoksestaan Kehveli, joka on miehen neljäs romaani. Se on tyyliltään veijariromaani ja Kehvelin vaiheiden edetessä myös historia kirjoitetaan uusiksi. Heikkinen ei ole yrittänyt uudistaa tyylilajia ja myöntää teoksensa olevan kummarrus muun muassa hiljattain edesmenneen Arto Paasilinnan suuntaan. Nilsiäläinen toimittaja-kirjailija-näyttelijä totesi, että tärkeintä kirjoittamisessa on oman tyylin löytäminen. Hän löysi omansa aikoinaan tehdessään paikallislehteen juttua todella suuresta peikonlehdestä - Heikkinen kirjoitti tekstin käyttäen kotiseutunsa murretta. Me yleisössä purskahdimme useaan otteeseen nauruun hänen haastattelunsa aikana, ja lisäksi Heikkinen pistettiin varoittamatta lukemaan ote kirjastaan (niin aikaisin aamulla, kuten kirjailija itse voihkaisi). Esitys oli hieno - pitäisi varmaan kuunnella teos äänikirjana.

Anja Snellman
©Hande
Viimeisenä koko joukon konkari, Anja Snellman, kertoi uusimmasta romaanistaan Kaikkien toiveiden kylä. Kreetaan sijoittuva teos kuvailee kahden eri-ikäisen ja erilaisista kulttuureista tulevien naisten välille syntyvää ystävyyttä. Tapahtumapaikka ja sen kulttuuri ovat tuttuja Snellmanille, joka on jo vuosikymmeniä asunut ajoittain saarella. Keskustelu pyörikin hyvin pitkälti Kreetan ympärillä: saari on strategisella paikalla Välimerellä, joten sen koko historia on täynnä erilaisia valtaajia. Paikkaa nykyisin vaivaava turistiongelma linkittyy myös sen historiaan: kreetalaiset pitävät saarelle matkaavia uusina valtaajina ja pelkäävät kulttuurinsa puolesta.

Aamiaisen sekä mielenkiintoisten haastattelujen jälkeen suuntasin kanssabloggaajan kanssa kuuntelemaan ohjelmaa, jota en muutoin olisi huomannutkaan. Salla Simukka kertoi novellikokoelmastaan Sammuta valot!/Sytytä valot! Kyseessä on kääntökirja, jonka toisella puolella novellit ovat kauniita, kun taas toisella puolella kamalia - kullakin novellilla on oma vastakappale toisella puolella. Tällainen peiliasetelma on kiinnostanut Simukkaa jo pitkään ja hänestä oli kiehtovaa päästä toteuttamaan idea teoksessaan. Kokoelmassa on useita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, ja Simukalle onkin tärkeää kirjoittaa tarinoita, joissa myös heidän äänensä pääsevät kuuluviin. Kiinnostuin haastattelun myötä teoksesta ja lisäksi minun on kehuttava ylipäätään KirjaKallio-lavan nuoria haastattelijoita: he olivat loistavia ja kysyvät mielenkiintoisia kysymyksiä!

Jäimme kuuntelemaan Simukan haastattelun jälkeen vielä KirjaKallion paneelin Jos teiniangsti ei lopu. Paneelissa pohdittiin, mikä on tavallista teiniangstia ja mitä tehdä, jos se ei lopukaan. Keskusteluun ottivat osaa koomikko Iikka Kivi, Suomen Mielenterveysseuran asiantuntija Marika Ketola, Mielenterveysseuran nuorisoalan työstä vastaava Elina Marjamäki sekä tubettaja Sita Salminen. Paneelissa käytiin mahtavaa ja rakentavaa keskustelua mielenterveydestä. Kivi ja Salminen ovat itse painiskelleet mielenterveysongelmien kanssa ja haluavat poistaa niihin liittyvää stigmaa joko nauramalla tai puhumalla niistä avoimesti sosiaalisessa mediassa, vaikka se välillä pelottaakin. Kaikki panelistit totesivat, että mielenterveyden sairauksiin liittyy edelleen yksilön syyllistämistä, mutta menneisiin aikoihin verrattuna pahin häpeä mielenterveysongelmiin liittyen näyttää väistyneen. Ainakin nuoret puhuvat niistä avoimemmin. Avun saaminen ongelmiinsa on kuitenkin tuurista kiinni - tosin Suomesta löytyy myös matalan kynnyksen paikkoja, joista voi saada alkusysäyksen. Salminen ehdotti, että kouluissa pitäisi olla oppiaine, joka antaisi eväitä elämäniloon - muut panelistit totesivat idean olevan loistava. Paneelissa annettiin myös aplodit keskinkertaisuudelle - on aivan okei olla jossakin "ihan hyvä". Minulla heräsi keskustelun aikana monia ajatuksia ja minun olisi tehnyt kovasti mieli esittää omiakin kommentteja.

Iikka Kivi (vas.), Marika Ketola,
Elina Marjamäki & Sita Salminen.
©Hande
Paneelista suuntasin Kirjakultin, kirjabloggaajien yhteisen Youtube-kanavan, sisällöntuottajien tapaamiseen. Lähdin mukaan tähän yhteisprojektiin alkuempimisestäni huolimatta. En ole koskaan aikonut tehdä videoblogia, mutta päätin heittäytyä minulle tuntemattomalle alueelle, sillä kanava on yhteinen ja sitä tehdään matalalla kynnyksellä. Kaikki Kirjakultissa mukana olevat eivät päässeet tapaamiseen, mutta oli hauskaa tavata osaa heistä ja jutella heidän kanssaan sekä kanavasta että kaikesta muustakin. Joukkomme on erittäin monipuolinen ja odotankin innolla, millaista sisältöä kanavalle tuotetaan (sekä tietenkin sitä, että saisin jossain vaiheessa tehtyä ikioman videon). Käykää ihmeessä tutustumassa Kirjakulttiin, siellä on ilmestynyt jo muutama video!

Tapaamisen jälkeen vaeltelin ympäri Messukeskusta yhden kanssabloggaajan kanssa - en malttanutkaan mennä kuuntelemaan monia, aiemmin minua kiinnostaneita ohjelmia, sillä aamupäivä oli ollut hyvin täysi ja halusin tutkia aiempaa tarkemmin eri näytteilleasettajien valikoimia. Oli mukavaa vain hengailla ja vaihtaa kuulumisia, mutta lompakon painon suhteen bloggaajakaverin kanssa ostoksille meneminen on kohtalokasta: parin tunnin aikana tulin haalineeksi neljä kirjaa kahden euron laatikoista, vaikkei minun niin pitänyt tehdä. No, en ollut ainakaan kaksikostamme ainoa, joka sortui kiusausten edessä. :D

Heräteostosten tekemisen jälkeen menimme kuuntelemaan Tommi Kinnusen haastattelua Pintti-romaaninsa tiimoilta. Kinnunen sai idean romaaniinsa hylätystä mökistä, jonka entisten asukkaiden taustoja hän alkoi selvittää mökin naapuruston ihmisiltä. Kirjailijan appivanhempien kotipaikkakunnalla on vanha lasitehdas, jossa hänen appensa on ollut aikoinaan lasinpuhaltajana. Lasisuunnittelijana uransa tehnyt anoppi vei vävynsä haastattelemaan lasitehtaan entisiä työntekijöitä, mikä takasi jälleenrakennuskaudelle sijoittuvalle tarinalle uskottavan kuvauksen lasitehtaan työoloista sekä lasinvalmistamiseen liittyvistä menetelmistä. Kirjailijan ammatin lisäksi Kinnunen on myös opettaja - siinä työssä on pyrittävä huomioimaan myös luokan hiljaisimmatkin oppilaat. Hän pohti sen olevan kenties yksi niistä syistä, joiden vuoksi hän tahtoo kirjoittaa ihmisistä, joiden tarinoita ei muuten kerrottaisi. Haastattelun jälkeen päätimme kanssabloggaajan kanssa ostaa kumpikin Pintin omaksemme ("Mä ostan, jos säki ostat!"), haimme kappaleisiimme signeeraukset ja juttelimmekin kirjailijan kanssa hetken.

Anna-Riikka Carlson (vas.) haastat-
telemassa Tommi Kinnusta.
©Hande
Tämän jälkeen tapasin ystäväni, joka oli myös paikalla. Tutkailimme vielä lisää näytteilleasettajien tarjontaa ja vaihdoimme kuulumisia. Haahuiltuamme oman aikamme menimme vielä kuuntelemaan yhden haastattelun. Kaisa-Maria Tölli kertoi tietokirjastaan Häiriö! Nainen intissä, jossa käsitellään armeijaa sen käyvien naisten näkökulmasta. Tutkimuksissa selvisi, että naisten on todisteltava kyvykkyyttään miehiä enemmän ja heidän fyysisiä vaikeuksiaan esimerkiksi varusteiden kantamiseen liittyen siedetään vähemmän - siitäkin huolimatta, että miehillä on samoja ongelmia. Lisäksi noin puolet armeijan käyvistä naisista kokee häirintää asepalveluksensa aikana. Toisaalta, naisille on hyötyä armeijan käymisestä työnhaussa, etenkin johtamistehtäviin pyrkiessä. Tölli totesi, että ongelmiin auttaisi esimerkiksi miesten ja naisten yhteiset oleskelutilat, mikä parantaisi joukon ryhmähenkeä. Hän myös painotti, että sotilaat pitäisi jakaa aselajeihin kykyjensä, eikä sukupuolensa mukaan. Tölli pohti myös, miten asevelvollisuuden voisi muuttaa kansalaispalvelukseksi, josta noukittaisiin motivoituneet ja vaatimukset täyttävät asepalvelukseen. Minun on kehuttava vielä Elisabeth Rehnin tilalle haastattelijaksi tullutta kapteeni Antti Parosta: hän oli erittäin sensitiivinen ja esitti hyviä kysymyksiä. Hänellä oli aito halu oppia ja pohtia, miten armeijan käytäntöjä voisi parantaa sellaisiksi, että kaikilla olisi siellä asiat hyvin.

Kaisa-Maria Tölli (oik.) haastattelijanaan
kapteeni Antti Paronen.
©Hande
Mielenkiintoisen haastattelun jälkeen totesimme ystäväni kanssa, että olimme oleskelleet tarpeeksi kauan erittäin täydessä Messukeskuksessa, ja suuntasimme kotia kohti. Päivä oli ollut erittäin antoisa kiehtovine ohjelmineen sekä juttutuokioineen. Lisäksi nappasin mukaani kaikkiaan yhdeksän kirjaa.

Jatkuu huomenna...

torstai 1. marraskuuta 2018

Helsingin kirjamessut 2018 2/4

©Hande
Messutunnelmointi jatkuu nyt toisen päiväni kokemuksilla. Varoitus: juttua piisaa reippaammin. :D

Perjantai 26.10

Myös perjantaiaamuni kului koulun penkillä, joten saavuin Messukeskukseen puolenpäivän aikoihin. Ensimmäisen tunnin ajan vain kiertelin ympäriinsä ja kuuntelin osittain Kirjakallion paneelin Kuka saa määritellä mut? Aiheesta olivat keskustelemassa Maiju Ristikari, Jaana Pirskanen ja Mio Kivelä. Mukana oli ollut myös Jani Toivola, mutta hän oli joutunut poistumaan keskustelusta kesken kaiken, enkä nähnyt häntä. Loput keskustelijat kuitenkin totesivat, ettei kaikkia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon tähtääviä tavoitteita ole vielä saavutettu. Paneelissa myös huomautettiin, miten ulkomaalaiset järkyttyvät Suomen takapajuisuudesta esimerkiksi transsukupuolisten kohtelun suhteen - maatamme kun pidetään tasa-arvon edelläkävijöinä. Tällä hetkellä haluttaisiin saada muun muassa pakkosteriloinnin kieltävä translaki läpi, mutta panelistien mukaan senkin jälkeen on vielä tehtävää - ja olen samaa mieltä. Kun haastattelija kysyivät lopuksi keskustelijoilta, kuka saa heidät määritellä, kaikki vastasivat: "minä itse".

Paneelista suuntasin kuuntelemaan Minna Rytisaloa toisen romaaninsa Rouva C:n tiimoilta. Minun lisäkseni muutama muukin oli kiinnostunut ohjelmasta: jouduin seisomaan valtavan tungoksen keskellä, sillä istumapaikkoja ei riittänyt läheskään kaikille, vaikka haastattelu järjestettiin koko tapahtuman suurimmalla lavalla. Rytisalo tarttui aiheeseen, koska häntä kiinnostivat silmut, joista tuntemamme Minna Canthin tarina alkoi. Tyylilajiksi valikoitui fiktio, sillä sen kirjoittajilla on vapaus luoda uutta ja tehdä tulkintoja oikeasti tapahtuneesta - etenkin, kun kyseessä on sellainen ajanjakso Minna Canthin elämästä, josta ei tiedetä paljon mitään. Vaikka romaanissa on hyödynnetty taiteilijan vapauksia, Rytisalo on tehnyt laajaa taustatutkimusta lukemalla muun muassa Canthista kertovia elämäkertoja sekä Canthin itsensä kirjoittamia kirjeitä.

Minna Rytisalo (oik.)
©Hande
Rytisalon kirjat ovat aiheiltaan hyvin erilaisia, ja kirjailija totesikin, ettei hänelle ole tärkeintä kirjan aihe, vaan miten se kirjoitetaan. Canthin mukaan omankin etunimensä saanut Rytisalo päätyi kirjoittamaan Minnan ja Ferdinandin liitosta onnellisen, sillä varhaisimmista elämäkerroista huolimatta faktat viittaavat tasavertaiseen kumppanuuteen. Rytisalo myös huomautti, miten onnettomista avioliitoista on kirjoitettu ties miten paljon, joten hän halusi tuoda asiaan vastapainoa - kyllä 1800-luvulla on elänyt hyviäkin miehiä, kuten nykyisinkin. Rytisalo myönsi myös ihastuneensa kirjoittamisprosessin aikana Ferdinand Canthiin (tunnustan: niin minäkin lukuprosessini aikana). Toisaalta, Canthien avioelämän auvoisuuden vuoksi romaanin jännite oli etsittävä muualta, ja Rytisalo löysi sen Minna Canthin kehityskaaresta sekä mielensisäisistä taistoista. Kun Rytisalo ilmoitti, ettei Rouva C:lle tule jatkoa, haastattelija pettyi silmin nähden ja kertoi toivoneensa toista kirjaa. Minä olen haastattelijan kanssa eri mieltä: minusta teos loppui juuri täydelliseen kohtaan - meistä suurin osa kuitenkin tietää, millainen Minna Canthin elämän myöhempi puolisko oli.

Olen saanut signeerauksen omaan kappaleeseeni Rouva C:stä jo aikaisemmin, joten kirmasin Senaatintorilta Punavuoreen kuuntelemaan Terhi Tarkiaista, joka oli kertomassa esikoisromaanistaan Pure mua. Kanssabloggaajien kirjoitukset olivat jättäneet minut pohtimaan, haluanko lukea kirjan vai en: siinä on minua kiinnostavia vampyyreita, mutta pelkäsin sen olevan liian kevyt makuuni. Siksi halusinkin kuulla teoksesta myös kirjailijan itsensä suusta. Tarkiainen kertoi halunneensa tehdä aikuisille suunnatun vampyyrikirjan, joka ei ole pelkkää romantiikkaa. Hauskana lisänä tarina sijoittuu Suomeen. Romaanin päähenkilö Anna saa vanhemmiltaan 30-vuotislahjaksi vampyyrin, mikä aiheuttaa hämmennystä gradua tekevän sinkkunaisen elämään. Koska vampyyreihin liittyviä tarinoita ja tulkintoja on hyvin paljon, Tarkiainen on valinnut itseään miellyttävät osaset erilaisista kertomuksista ja tarinoista - hänen verenimijöillään ei ole esimerkiksi kulmahampaita. Vaikka Pure mua on viihdekirjallisuutta, Tarkiainen kertoi siinä olevan myös syvällistä pohdintaa muun muassa (vampyyrien) ihmisarvosta. Haastattelun ja kanssabloggaajan (kiitti vaan, Niina! :D) innoittamana ostin kirjan ja hankin siihen myös signeerauksen.

Terhi Tarkiainen (vas.) haastattelijanaan Ella Kanninen.
©Hande
Aikaa ei jäänyt taaskaan hukattavaksi, vaan suuntasin saman tien Cecilia Samartinin kirjailijatapaamiseen. En ole toistaiseksi lukenut yhtäkään Samartinin teosta, vaikka omistan niistä viisi, mutta uskalsin ilmoittautua mukaan tilaisuuteen kanssabloggaajien myötävaikutuksesta. Samartinia haastatteli Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Haastattelu oli erinomainen: se oli hyvin monipuolinen, mutta joudun kertomaan vain pienestä hippusesta, sillä muutoin tekstistäni tulisi kilometrin mittainen. Mitä sanotte, pitäisikö minun kirjoittaa siitä oma tekstinsä? Samartin kertoi sekä urastaan että uusimmasta teoksestaan Kirottu kauneus, joka käsittelee ihmiskauppaa. Pohjoismaissa menestystä niittänyt kuubalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa varttunut kirjailija kiinnostui aiheesta nähtyään siihen liittyvän uutispätkän televisiosta. Pääsimme kuulemaan myös Samartinin agenttia, Moses Cardonaa, mikä oli erittäin mielenkiintoista, sillä en ole koskaan kuullut kirjallisuusagentin työstä. Tilaisuus oli erittäin lämminhenkinen ja päätinkin tarttua Samartinin uusimpaan heti tilaisuuden tullen - pitihän minun myös ottaa signeeraus teokseen. Lisäksi tulin jutelleeksi kirjailijan kanssa muutaman tovin.

Cecilia Samartin (oik.) ja Kirsi Ranin.
©Hande
Samartinin tapaamisen jälkeen jutustelin hetken kanssabloggaajien kanssa ja suuntasin sitten kuuntelemaan vielä yhtä ohjelmaa: Mia Kankimäen haastattelua teoksestaan Naiset joita ajattelen öisin. Luin viisi vuotta sitten Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joten myös tämä kirja kiinnostaa. Jälleen kerran tungos oli aivan valtava ja jalkojani alkoi jo särkeä monien tuntien kävelemisestä ja seisomisesta johtuen, mikä vaikutti negatiivisesti keskittymiskykyyni. Tästä huolimatta sain haastattelusta melko paljon irti. Ensimmäisen teoksen valmistumisen jälkeen työpaikastaan lopputilin ottanut Kankimäki ihmetteli, mitä oikein tekisi, joten hän päätyi matkustamaan itseään inspiroivien naisten, kuten Karen Blixenin, jalanjäljissä muun muassa Itä-Afrikkaan. Kankimäkeä haastatellut Katja Kallio totesi tämän tyylin muistuttavan narrative non-fictionia, mutta Kankimäki ei ollut tästä asiasta tietoinen, vaan tyylistä tuli sellainen sattumalta. Teoksessa olevien naisten matkaan lähteminen oli Kankimäen mielestä pelottavaa, vaikkakin antoisaa - hän tuli kuitenkin heittäytyneeksi moniin tilanteisiin melko spontaanisti. Kankimäkeä myös harmitti, miten monia naisia hän joutui jättämään teoksestaan pois - kirjailija tunnustikin miettivänsä näitä naisia öisin aivan oikeastikin.

Mia Kankimäki (oik.) haastattelijanaan Katja Kallio.
©Hande
Koska olin ravannut tähän mennessä tukka putkella ohjelmasta toiseen, päätin varata loppuajan Messukeskuksessa kiertelyyn. Tulin jutelleeksi päivän aikana monien kanssabloggaajien kanssa sekä kohdanneeksi kavereitani, joiden kanssa vietin myös aikaa. Yhden kirjaostoksen lisäksi hankin myös korun (kirjallisuusaiheisen) sekä kirjanmerkin - niitähän ei voi koskaan olla liikaa.

Jatkuu ylihuomenna...

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Helsingin kirjamessut 2018 1/4

©Hande

Minunlaiseni lukutoukan ja kirjahamsterin vuoden odotetuin tapahtuma eli Helsingin kirjamessut päättyivät kolme päivää sitten. Lievää messuväsymystä on edelleen havaittavissa, mutta olen saanut kuitattua univelkoja (vapaapäivät ❤︎), joten löysin virtaa messuraportin kirjoittamiseen. Kyseessä olivat minun kaikkien aikojen 18. kirjamessut ja kolmannet bloggaajana - kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista!

Otin tapahtumaan osaa kaikkina neljänä päivänä. Lukijoiden kokemuksen helpottamiseksi jaan tunnelmointini viime vuoden tavoin neljään osaan. Jouduin tyytymään ensimmäisenä messupäivänä kännykkäni kameraan - pahoittelen surkeaa laatua.

Torstai 25.10

Ainakin mikrohistoria toistaa itseään: tänäkään vuonna en päässyt katsomaan tapahtuman avajaisia, sillä olin tekemässä koulutöitä. Saavuin messuille puolenpäivän maissa ja aluksi vain kiertelin ympäriinsä. Myöhemmin huomasin Antony Beevorin puhuvan teoksestaan Kohtalokas silta. Haastattelu oli jo suurin piirtein puolessa välissä, enkä päässyt kuulemaan paljonkaan itse kirjasta. Haastattelija kysyi häneltä historiallisista elokuvista ja Beevor totesi, että jos henkilön historiatieto pohjaa pelkkien elokuvien varaan, hänellä on hyvin korruptoitunut kuva siitä. Elokuvateollisuus valitsee tietyn näkökulman ja vääntelee tapahtumia oman mielensä mukaan. Beevor on myös huolissaan terroritekojen (esimerkiksi WTC-tornien iskut) vertaamisesta sotiin, sillä se vääristää tilannetta. Kirjailija totesi myös, ettei historia yleisen uskomuksen mukaan toista itseään - uusissa tapahtumissa voi olla kaikuja vanhasta, mutta ovat kuitenkin aina erilaisia. Minulta löytyy hyllystä yksi Beevorin teos, jota en ole vielä lukenut, mutta tarkoitus olisi lukea, kun minulla on aikaa perehtyä siihen kunnolla (hänen kirjansa ovat aikamoisia tiiliskiviä).

Noora Vallinkoski
©Hande
Seuraavaksi suuntasin kuuntelemaan Noora Vallinkosken haastattelua hänen esikois-teoksestaan Perno Mega City. Romaani kertoo köyhän perheen arjesta 1990-luvun turkulaisessa lähiössä. Syyniin pääsevät niin lapsen näkökulma köyhyyteen kuin laman vaikutukset ihmisten elämään. Vallinkoski kertoi, miten köyhyys aiheutaa näköalat-tomuutta ja miten lapsista tulee monesti köyhien vanhempiensa tukipilareita ja sitä myötä varttuvat liian nopeasti. Vallinkoski pohti myös, miten Pernon lähiö on jonkinlainen Turun pussinpohja, vaikkei Suomessa varsinaisia gettolähiöitä olekaan. Kirjailijan käsittelemät asiat olivat hyvin tuttuja minulle opintojeni kautta, ja haastattelu kanssabloggaajien kirjoitusten höystämänä sai minut kiinnostumaan kirjasta.

Haastattelun jälkeen haahuilun ympäriinsä ja törmäsin muutamiin tuttuihin, niin kavereihin kuin kanssabloggaajiinkin. Sittemmin äitini liittyi seuraani ja lähdimme yhdessä kiertelemään Messukeskusta. Teimme ostoksia ja juttelimme niitä näitä useamman tunnin. Myöhemmin suuntasimme kuuntelemaan Tommi Lindblomia ja laulaja Joel Hallikaista, jotka keskustelivat Lindblomin Hallikaisesta kirjoittamasta elämäkerrasta. Periaatteessa Lindblom haastatteli Hallikaista, mutta kyseessä oli ennemmin kahden miehen välinen juttutuokio, jonka tunnelma oli mukava. Hallikainen totesi, että hän halusi olla rehellinen, joten elämäkerta sisältää myös rosoisuutta. Hän on halunnut pitää yksityiselämänsä kuitenkin yksityisenä, tosin naapurit ovat saaneet osansa Hallikaisen urasta: Hallikaisen poika on lapsena löytänyt auton hansikaslokerosta isänsä nimmarikortit, joita hän oli pitänyt mukana kohtaamiensa fanien varalta. Lapsi oli mennyt jakamaan kortit kaikkien naapureiden postiluukuista. Hallikainen totesi, että hänen oma käsityksensä huipulla olemisesta ei määrity myytyjen levyjen perusteella, vaan hän kokee olevansa huipulla nyt, kun esiintyy muun muassa hoivakodeissa.

Joel Hallikainen (vas.) keskustelemassa
Tommi Lindblomin kanssa.
©Hande
Suoraan Hallikaisen haastattelusta suuntasimme kuuntelemaan Jelena Tsizovan haastattelua romaanistaan Naisten aika. Kirjailija halusi heti alkuun selventää, ettei romaani kerro keskeisten hahmojen sukupuolesta ja iästä huolimatta pelkästään naisista ja lapsista, vaan ihmisistä ja Venäjän historiasta. Tsizova on neljännen polven pietarilainen - itse asiassa hän kokee olevansa enemmän pietarilainen kuin venäläinen. Tsizovan on kasvattanut hänen vuonna 1895 syntynyt isoisoäitinsä, joten hän on saanut kuulla monenlaisia tarinoita Venäjän historian varrelta. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Naisten aika kuvailee, miten naiset pitivät maata pystyssä, kun miehet katosivat ja kuolivat Stalinin vainoissa tai sodassa. Tsizova muistutti, miten tärkeä yhteisö oli jälleenrakennusaikana, sillä valtio otti lapsia huostaan väkisin kasvattaakseen heistä mallikelpoisia kansalaisia ja ihmiset asuivat useita perheitä kattavissa kommuuneissa asuntopulan vuoksi. Tsizova totesi tarinassa mukana olevien isoäitien olevan samanaikaisesti sekä myyttisiä (vertaa antiikin Kreikan mytologian kohtalottariin) että tavallisia, vanhoja naisia. Heidän kauttaan, kuten kirjailijallekin omassa lapsuudessaan, kulkeutuu niin sanottua puhdasta, salattua historiaa: siitä kuulee asioita sieltä täältä, mutta ne ymmärtää vasta myöhemmällä iällä.

Jelena Tsizova (vas.) haastattelijanaan Sirpa Kähkönen.
©Hande
Viimeisenä menimme kuuntelemaan Tuure Kilpeläistä & Kaihon karavaania sekä Tommi E. Virtasta, joka on kirjoittanut kirjan yhtyeen keikkaelämästä. Haastattelu alkoi ja päättyi musiikkinumeroihin, jotka toivat mukavan lisän kokonaisuuteen. Ikävä kyllä haastattelija ei ollut kovin tasapuolinen: hän kysyi kirjailijalta vain kaksi kysymystä ja lopun aikaa tiedusteli Kilpeläiseltä ja kumppaneilta heidän musiikkityylistään ja keikkaelämästään. Kyllä sekin oli ihan mielenkiintoista kuultavaa, mutta olisin halunnut tietää lisää kirjan tekovaiheista.

Kaihon karavaani sekä Tommi E. Virtanen.
©Hande
Lopuksi kiertelimme Messukeskusta tapahtuman päättymiseen asti. En tehnyt muutaman vuoden takaista kardinaalivirhettä ja ostanut heti ensimmäisenä päivänä useaa kassillista kirjoja ensimmäisen aukiolotunnin aikana - mukaani lähti kuitenkin kahdeksan kirjaa. Näiden lisäksi hankin myös washi-teippirullan, suklaata sekä lipun Muumimuseoon.

Jatkuu huomenna...

torstai 25. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.

©Hande
Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018
Tästä kaikki alkaisi.
Ihastuin viime vuonna kanssabloggaajien kovasti ylistämään Lempiin, ja jäin odottamaan lisäystä lupaavasti uransa aloittaneen Rytisalon tuotantoon. Tänä keväänä hihkaisin riemusta, kun syksyn kirjakatalogeja selaillessani huomasin, että kirjailijalta on tulossa toinen romaani. Syksyn saavuttua kiduttavan kuuman kesän jälkeen pyysin teoksesta arvostelukappaletta ja sain sen - kiitokset kustantajalle!

Ulrika Wilhelmina "Minna" Johnson, kauppiaan ja piian tytär, aloittaa ensimmäisten joukossa opinnot järvikaupungin opettajaseminaarissa. Paljon tulevaisuudeltaan toivova nuori nainen kuitenkin keskeyttää opintonsa ja päätyy naimisiin opettajansa, Ferdinand Canthin, kanssa. Totuttautuessaan uudenlaiseen elämäänsä vaimona ja myöhemmin äitinä Minna janoaa myös muuta, sillä yhteiskunnan naisille varaama kapea rooli kyökin ääressä ei riitä hänelle.
Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan. 
Kirjailijan nimen lisäksi romaani herätti mielenkiintoni, sillä se käsittelee sellaista kohtaa Minna Canthin (1844-1897) elämästä, josta ei erityisemmin puhuta. Muistan aikoinaan yllättyneeni, kun sain tietää Canthin olleen naimisissa ja suurperheen äiti. Median lähes vuosisatojen saatossa maalaama kuva yksinäisestä ja happamasta naisasianaisesta saa unohtmaan, että hänkin on ollut joskus nuori - tai että hän on ollut mitään muuta kuin tuimasti tuijottava kirjailija valokuvassa. Olikin kiehtovaa kokea Minnan nuoruuden vaiheet, vaikkakin fiktion keinoin.

Rouva C. on niin kauniisti kirjoitettu, etteivät omat sanani onnistu tekemään sille oikeutta. Rytisalon teksti on niin vangitsevaa, että välillä mieleni teki vain sulkea silmät ja jäädä kellumaan tarinan senhetkiseen tunnelmaan. Oloni oli niin seesteinen, että toivoin näiden hetkien kestävän ikuisesti. Minussa heräsi myös ristiriitainen halu ahmia ja säästellä kirjaa: toisaalta halusin selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten toisaalta halunnut romaanin päättyvän koskaan.
Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.
Siinä missä Lempin tarina rakentuu alati tiivistyvälle jännitteelle, Rouva C:n lumo piilee arkisuudessa ja päähenkilönsä mielenliikkeissä. Minnan painiskelu yhteiskunnan odotusten ja omien toiveidensa välillä sai minut ajoittain jopa kihisemään kiukusta: miksi naiset pakotetaan valitsemaan työn ja avioliiton välillä, kun mies voi saada molemmat? Miksi mies on perheen pää, jonka oikkuihin vaimon on alistuttava? Minnalla on kuitenkin kumppaninaan kannustava Ferdinand, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Rytisalon tulkinnassa he ovat hurmaava pariskunta, joiden kumppanuus ja rakkaus kehittyvät vähitellen.
Onneksi Minna ja Ferdinand olivat nuoria ja kuitenkin näkivät maailman ja sen sattumat samalla tavalla, ja he löysivät sen leikin juurimukulat, josta kaikki alkoi kasvaa ja versota, ja jo kahden viikon päästä he istuivat iltakahvilla ja söivät leipiä, ja tässä kohdassa juuret alkoivat kiinnittyä multaan.
Rouva C. on vaikuttava teos, jonka laskin käsistäni haikeudella. Se innoitti minut kaivelemaan lisätietoja Minna Canthin elämästä ja inhimillisti naisten oikeuksien ja koulutuksen esitaistelijan - valokuvien ja tekstien takana on todellakin oikea ihminen tunteineen. En olisi millään halunnut heittää hyvästejä rakkaiksi kehkeytyneille hahmoille - kiinnyin erityisen paljon Ferdinandiin, josta en aiemmin ollut tiennyt yhtään mitään. Suljettuani kirjan oloni oli melankolinen, mutta samaan aikaan se täytti minut toiveikkuudella ja ylpeydellä: tästä alkaa tuntemamme vaikuttajan tarina. Rytisalon toinen romaani on paras kaikista tänä vuonna lukemistani, heittämällä.
Oman nimen kirjaimet olivat tuntuneet vierailta. Vastapäätä seisova nuori mies oli lukenut hänen tarinansa, joka sanan ja joka rivin, ja se oli outoa. Melkein kuin olisi ollut yhtäkkiä alasti ja tukka auki, tai ei, ei oikeastaan niinkään mutta antanut itsestään jotain, mikä tähän asti oli ollut hyvin yksityistä. Lehdissä julkaistut tarinat paloivat sytykkeinä, kun piiat tekivät tulia, niillä vuorattiin kenkiä ja asuntojen seiniä ja niitä leikattiin paloiksi ulkohuoneessa käytettäväksi, mutta kirjaksi painettuina ne olivat aivan eri asia. Ne jäivät olemaan. 
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 37: kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.
P. P. S. Tämä on blogini 300. kirjoitus. Miten niitä voi olla jo sen verran? :D

lauantai 20. lokakuuta 2018

Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande
Nancy Holder: Crimson Peak
Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.
Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.
Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.
Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.
Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.
Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 
Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

torstai 4. lokakuuta 2018

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

©Hande
Jojo Moyes: Elä rohkeasti
Gummerus 2018

Tein kaksi vuotta sitten harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle hankkimalla kotikirjastooni Jojo Moyesin chick litin Kerro minulle jotain hyvää. Vastoin kaikkia odotuksia rakastuin kirjaan ja hankin myös sen jatko-osan. Sen luettuani jäin odottamaan kieli pitkällä sarjan päätösosaa, ja pyysinkin siitä arvostelukappaletta jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset kustantajalle!
Silmäni tuntuivat olevan täynnä hiekkaa, kun kohotin katseeni - ja siellä se oli, Brooklynin sillan toisella puolella: Manhattan. Se loisti kuin miljoona rosoista valosädettä, vaikuttavana, koreana, sietämättömän tiiviinä ja kauniina. Näky oli niin tuttu televisiosta ja elokuvista, etten pystynyt täysin käsittämään, että näin sen livenä. Ojentauduin mykistyneenä, kun kiidimme kohti maapallon kuuluisinta metropolia.
Elä rohkeasti jatkaa suoraan siitä, mihin Jos olisit tässä jäi: Lou on astunut lentokoneeseen matkustaakseen New Yorkiin, josta on saanut työpaikan rouva Gopnikin assistenttina. Elämä suurkaupungin kalleimmalla alueella on hyvin erilaista Loun aikaisemman elämän puitteisiin verrattuna. Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää unelmaa masentuneisuuteen taipuvaisen työnantajan palveluksessa ja koti-ikävän vaivatessa. Rapakon toisella puolella Lou yrittää selvittää, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän haluaa tehdä elämällään.

Kuten edeltäjänsäkin, Elä rohkeasti sisältää kosolti chick litin kliseitä - oikeastaan niitä on sen verran paljon, että ajoittain jopa muljauttelin silmiäni niiden vuoksi. Tämän pohjalta tarinan ennalta-arvattavuus tuskin yllättää, eikä se sisältänyt erityisemmin mitään odottamatonta. Tästä huolimatta romaani on oudolla tavalla koukuttava ja luin sitä pitkiä pätkiä kerrallaan, jos aikatauluni sen sallivat. Kerronnassa oli jotain sen verran mukaansatempaavaa, että pysyin sen imussa, vaikka välillä pystyin lukemaan sitä vain julkisissa kulkuneuvoissa matkalla kouluun.
Niinpä tein sen, mitä jokainen tyttö tekee ollessaan kaukana kotoa ja hiukan allapäin: söin puoli pakettia suklaalla kuorutettuja digestiivikeksejä ja soitin äidilleni. 
Moyesin vahvuutena ovat mielenkiintoiset henkilöhahmot: kieltämättä suurin osa heistä on melkoisen stereotyyppisiä, mutta heissä on kuitenkin särmää, joka tekee hahmoista kiehtovia ja samastuttaviakin. Lou on aivan yhtä rakastettava kuin ennenkin, mutta kirjassa on myös uusia henkilöitä, jotka voittivat minut puolelleen. On kiehtovaa, miten teoksen hahmot ovat samanaikaisesti sekä karikatyyrejä että hyvin inhimillisiä kaikkine puolineen.
Elävä musiikki oli niin paljon kolmiulotteisempaa kuin nauhoitettu - se sai aikaan oikosulun jossain syvällä sisimmässä. Agnesin soitto tuntui tulevan sellaisesta osasta häntä, joka pysyi suljettuna hänen ollessaan tekemisissä maailman kanssa; siinä oli jotain haavoittuvaa, herttaista ja suloista.
Vaikka teoksen tunnelma onkin kepeä, tarina sisältää kantaaottavuutta sekä hankaliakin aiheita. Käsittelyyn pääsevät niin mielenterveysongelmat, itsensä löytäminen, yksinäisyys kuin ihmisten eriarvoisuuskin. Trilogian aiempien osien perusteella osasin odottaa vastaavaa, mutta yllätyin siitä, miten kirja paljastaa New Yorkin monet kasvot muistuttaen monen kakun olevan kaunis päältä, mutta silkkoa sisältä, ja ettei Yhdysvaltoja voi kutsua hyvällä omallatunnolla hyvinvointivaltioksi näennäisestä vauraudesta huolimatta.

Elä rohkeasti on toimiva yhdistelmä kepeyttä ja syvällisyyttä, vaikkei tarjonnutkaan maailmaani mullistavaa lukuelämystä. Se sai minut pohtimaan maailmaa ja identiteettiä, mutta ennen kaikkea romaani on hyvän mielen tuoja, joka sopi täydellisesti flunssalukemiseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Moyesin trilogian päätösosa sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.