keskiviikko 12. elokuuta 2020

Miniarvioita ja väliaikatietoja

Ei mennytkään kaikki aivan, kuten Strömsössä. Olen voinut jo paljon paremmin, mutta lukeminen ei ole meinannut maistua. Olen lukenut tänä vuonna vain neljä kirjaa, joista yksi on ollut äänikirja, ja joista kaksi on luettu minulle ääneen. En ole koskaan elämäni aikana lukenut näin vähän, mutta minkäs teet. Tämän vuoksi blogikin on viettänyt aikeistani huolimatta hiljaiseloa. Minusta on tuntunut myös vaikealta kirjoittaa näistä muutamasta kirjasta, mutta yritän nyt tehdä lyhyet arviot niistä, jotta blogi saisi edes hiukan täytettä.


J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (Audible Audio 2015)

Koronapandemian vuoksi Potter-saagan ensimmäinen osa on ollut keväällä kuunneltavissa ilmaiseksi Stephen Fryn lukemana äänikirjana Audiblessa. Päätin hyödyntää tämän mahdollisuuden, sillä olen jo pitkään halunnut tietää, miten Fry tämän kirjasarjan lukee.

Olen lukenut romaanin varmaankin jo 20 kertaa elämäni aikana, mutta kyllä se edelleen vei mukanaan. Pidin kovasti Fryn äänestä, joka sopii täydellisesti kirjojen lukemiseen. Eläytyminen oli minusta myös sopivaa, ei liioiteltua tai liian minimalistista. Kuuntelisin sarjan loputkin osat mielelläni tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮


Jeph Loeb: Batman - The Long Halloween (DC Comics 1998)

Gothamia vainoaa sarjamurhaaja, joka nappaa uhrinsa vuoden juhlapyhien aikaan. Pakkaa sotkevat myös vallastaan kiinni pitävät mafiapomot sekä uusi uhka: kaupungin varjoista esiin luikertelevat superrikolliset.

Minusta sarjakuvan tarina oli mielenkiintoinen ja pidin kovasti sen dekkarimaisesta otteesta. Mieleeni tulivat noir-elokuvat sekä vanhat salapoliisiromaanit. Sarjakuva on pitkä, mutta piti hyvin otteessaan alusta loppuun asti ja onnistui myös yllättämään minut joissakin käänteissään.

Arvosana: ✮✮✮✮


Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä (Gummerus 2015)

Tämä kirja päätyi lukemistooni sattumalta, sillä tämä on toinen niistä kirjoista, jotka minulle luettiin ääneen. Vaikka teos on jo Fjällbacka-sarjan yhdeksäs osa, olen tiennyt hahmoista sen verran, että pysyin heidän vaiheistaan hyvin kärryillä. Talviyönä tapahtuva onnettomuus johdattaa poliisit tutkimaan tarkemmin eri paikkakunnilla kadonneiden nuorten tyttöjen tapauksia - voisivatko katoamiset olla saman henkilön tekosia?

Kirjan mysteeri oli todella koukuttava: mieleni vilisi koko ajan erilaisia teorioita. Onnistuin osumaan joissakin kohdissa oikeaan jo melko varhain, mutta erilaiset käänteet pitivät minut koko ajan varpaillani, enkä uskaltanut suurimman osan ajasta olla satavarma, olivatko teoriani oikeita. Minulle ei ole myöskään luettu kirjoja ääneen sitten lapsuusvuosieni, joten tämä oli mielenkiintoinen ja yhteisöllinen kokemus. Oli hauskaa, kun pystyi keskustelemaan tarinasta toisen kanssa reaaliajassa.

Arvosana: ✮✮✮✮


Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä (Otava 2015)

Myös tämä kirja luettiin minulle ääneen. Hyppäsin kelkkaan taas kesken sarjan, mutta tiedän tarpeeksi sarjan ensimmäisestä osasta, ettei tuntunut oudolta aloittaa kokemus toisesta osasta. Romaani sijoittuu vuoden 1921 Helsinkiin, ja päähenkilö on sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk, joka vapaa-aikanaan ratkoo rikoksia. Tässä teoksessa Björk selvittelee vanhan naisen kuolemaa, jota virkavalta pitää sydänkohtauksena. Myöhemmin paljastuu kuitenkin myös toinen kuolemantapaus, joka saattaa myös edellisen tapauksen erilaiseen valoon.

Fiktiiviset hahmot koituvat kohtalokseni: menin ja ihastuin nimittäin Björkiin. Hahmo on todella kiehtova, älykäs ja hurmaava. Nautin myös romaanin miljööstä ja tarkasta ajankuvauksesta - oli hauska seurata, millaista elämä on ollut kotikaupungissani noin sata vuotta sitten. Teos toi mieleeni Sherlock Holmes -tarinat ja tarinan arvoitus oli kiehtova.

Arvosana: ✮✮✮✮


Viimekertaisesta erheestäni oppineena en uskalla luvata mitään blogini aktivoitumisesta. Pyrin kuitenkin tästä lähin kirjoittamaan kokonaisia tekstejä, jos vain saan jonkun teoksen luetuksi. Toivon myös, että lukuintoni palaisi.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Pääsiäisen lukumaraton - koonti

©Niina T.
Lukusaldoni tältä vuodelta on tasan yksi: senkin olen kuunnellut. Ajattelin kokeilla maratoonata vuoden tauon jälkeen, jos sen avulla innostuisin taas lukemisesta. Maratonia vetää Kirjaimia-blogin LauraKatarooma - myös maratonin ohjeet löytyvät hänen blogistaan. Lukupinoni koostuu teoksista, jotka ovat minulla kesken:

  • Emily Brontë: Humiseva harju
  • Jeph Loeb: Batman - The Long Halloween
  • J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (kuvitettu laitos)

Ajattelin maratoonata ainakin vuorokauden, mutta jos innostun, jatkan maanantain päättymiseen asti. En aseta itselleni mitään muita tavoitteita kuin lukemisen. Pyrin myös päivittämään etenemistäni tähän kirjoitukseen sekä Facebookissa, Goodreadsissä ja Twitterissä.

©Hande
Klo 17:00 - Aloitetaanpa.

Päätin lähteä liikkeelle Humisevalla harjulla. Olen lukenut teoksen kerran aikaisemmin, yläasteikäisenä. Kävin tammikuussa katsomassa romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ja sen innoittamana halusin lukea teoksen uudestaan. Etenemiseni on vain ollut melkoisen hidasta, joten yritän ryhdistäytyä maratonin aikana.

Klo 21:00 - Lukeminen maistuu!

Olen yllättynyt positiivisesti siitä, miten hyvin lukeminen on sujunut ottaen huomioon, että se on takkuillut kuukausia, enkä ole saanut päätökseen fyysisiä kirjoja sitten viime marraskuun. Humiseva harju on edelleen mielenkiintoista luettavaa, ja olen edelleen häkeltynyt siitä, että jotkut pitävät romaania suurena rakkaustarinana. Muistan ihmetelleeni samaa myös yläasteikäisenä. Aloin jokin aika sitten kuitenkin kaivata vaihtelua ja aloitin The Long Halloweenin lukemisen. Huomasin, että olen unohtanut tyystin, mitä sarjakuvassa on tapahtunut ennen kirjanmerkkini kohtaa, joten päätin aloittaa koko teoksen alusta.

Sivuja luettuna: 156.

Klo 0:30 - Yöpuun aika.

Sainpas luettua The Long Halloweenin tällä kertaa loppuun - toinen kerta toden sanoo! :D Pidin tarinasta - siinä Batman sai olla ennen kaikkea etsivä, ja mysteeri piti minut varpaillani loppuun asti. Nyt minua alkoi väsyttää sen verran, että valmstaudun käymään unten maille. Taidan kuitenkin jatkaa kuvitettua Viisasten kiveä "iltasatuna". Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 450.

Klo 14:30 - Hitaasti, mutta varmasti.

Tänään minun on ollut todella vaikea saada itseni vireystilaan, jossa jaksaisin keskittyä lukemiseen, tai mihinkään muuhunkaan syvällisempää ajatusta vaativaan tekemiseen. Olen kuitenkin saanut jatkettua jonkin verran Humisevaa harjua, kun olen lukenut normaalia hitaammalla nopeudella. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että nautin lukemisesta pitkästä aikaa. Vielä kuukausi sitten tilanteeni oli aivan toinen.

Sivuja luettuna: 500.

Klo 18:50 - Nyt se loppui.

No niin, nyt on aika päättää maratoonaaminen tältä kertaa. Keskittyminen alkaa hiukan herpaantua ja pitäisi myös velvollisuuksia hoitaa. Sain kuitenkin luettua kelvollisesti ja huomasin lukemisen tuottavan minulle jälleen iloa. Luin päivän aikana vain Humisevaa harjua, sillä haluan muistuttaa mieleeni, miten tarina jatkuukaan.

Maratonin lukemisto:
Emily Brontë: Humiseva harju, 196 sivua
Jeph Loeb: Batman - The Long Halloween, 376 sivua (luettu loppuun)
J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (kuvitettu laitos), 30 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 602

Oli mukavaa lukea pitkästä aikaa ja vielä melko omistautuneesti. Nyt, kun ilo lukemiseen on löytynyt kadoksissa olon jälkeen, voisin yrittää ottaa tavaksi lukea joka päivä edes muutaman sivun.

Kiitos ja kumarrus!

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Piers Paul Read: Elossa!

©Hande
Piers Paul Read: Elossa!
Gummerus 1974

Tuntuupa oudolta kirjoittaa taas tänne. Siitä on viisi kuukautta, kun julistin Tuntemattoman lukijan virallisesti tauolle - säännöllisestä kirjoittamisesta on vieläkin pitempi aika. Blogikin ehti tässä välissä täyttää viisi vuotta. Tänään minulle tuli pitkästä aikaa tunne, että voisin ehkä jaksaa kirjoittaa. Elossa! oli viimeinen kirja, jonka luin viime vuonna. Se teki niin suuren vaikutuksen, että haluan kirjoittaa siitä, vaikka lukemisesta onkin jo aikaa.

*****

Vuoden 1972 Andien lento-onnettomuus on ollut minulle tuttu tapahtuma ja melkoisen nuoresta iästä lähtien: muistan vanhempieni maininneen siitä minulle jo ala-asteikäisenä. Olen nähnyt aiheesta useamman dokumentin sekä elokuvan. Muistan myös tämän kirjan lapsuudestani - kysyttyäni kirjan aiheesta vanhemmiltani taisi olla ensimmäinen kosketukseni tapahtumaan, jota kutsutaan Etelä-Amerikassa onnettomuuden sijaan "Andien ihmeeksi". Tapahtunut palautui mieleeni katsoessani Youtubesta koontivideota kamalista onnettomuuksista, ja aloin kaivella siitä tietoja muistin virkistykseksi. Päätin myös, että olisi vihdoinkin aika lukea tämä teos, jonka ensimmäinen painos löytyy vanhempieni hyllystyä.
Niiden monien huhujen vuoksi, joita liikkui Kordillieerien tapahtumista, päätimme, että tämä kirja tulee kirjoittaa ja totuus tehtävä tiettäväksi. Omistamme kertomuksen kärsimyksistämme ja yhteishengestämme niille ystävillemme, jotka kuolivat, sekä heidän vanhemmilleen, jotka osoittivat meille rakkautta ja ymmärrystä juuri silloin kun sitä eniten tarvitsimme.
Elossa! on ensimmäinen Andien lento-onnettomuudesta kertova kirja: se ilmestyi jo vuonna 1974, alle kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Uruguaylaisen katolisen koulun rugbyjoukkue oli matkalla Chileen kohdatakseen paikallisen joukkueen. He olivat vuokranneet matkustajakone Fairchild FH-227D:n matkaa varten ja minimoidakseen kulut he kutsuivat mukaan sukulaisiaan ja ystäviään, jotta kone saataisiin täyteen. Ironisesti lokakuun 13. päivänä perjantaina kone törmäsi lentäjän arviointivirheen vuoksi yhteen Andien vuorista, ja kone syöksyi vuoristoon. Koneessa oli yhteensä 45, joista 12 kuoli törmäyksessä tai pian sen jälkeen.
-- sitten kuului korvia huumaava rysähdys, kun oikeanpuoleinen taso iski vuorenseinään. Taso katkesi silmänräpäyksessä, kaatui rungon päälle ja leikkasi perän poikki. Hyiseen ilmaan putosivat lentoperämies, suunnistaja, heidän korttipakkansa sekä kolme poikaa, yhä vyöllä istuimiinsa sidottuina. Hetkeä myöhemmin vasemmanpuoleinen taso taittui ja potkurin lapa repäisi ennen putoamistaan aukon runkoon.
Eloonjääneet yrittivät selvitä parhaansa mukaan ankarissa olosuhteissa vähäisin muonavaroin - suurin osa koneessa olleista ei ollut edes nähnyt koskaan lunta. Ruoan loputtua selviytyjät tekivät vaikean päätöksen syödä kuolleita tovereitaan pysyäkseen hengissä. Kun apua ei parin kuukauden jälkeen kuulunut ja eloonjääneitä oli jäljellä vain 16, selviytyjät lähettivät pienen retkikunnan hakemaan apua. Fernando "Nando" Parrado ja Roberto Canessa onnistuivat kiipeämään vuoristossa ilman kokemusta tai kunnon välineitä, ja reilu viikon päästä he pääsivät ihmisten ilmoille. Heidät löytänyt hevospaimen toimitti heille apua, ja vuorille jääneetkin saatiin pelastettua joulukuun 23. päivään mennessä.

Minun on ihailtava, miten kattavan taustatyön Read on tehnyt kirjaa varten: teos taustoittaa tarkkaan onnettomuutta edeltäneet tapahtumat, selviytyjien olosuhteet ja vaiheet sekä lentoturmaan joutuneiden omaisten ponnistelut joukon löytämiseksi. Vaikka olen perehtynyt tapahtumiin aiemminkin, Elossa! käsittelee lentoturmaa laajemmin kuin yksimään näkemäni dokumentti tai lukemani artikkeli. Kirjasta huomaa, että Read on päässyt myös haastattelemaan eloonjääneitä sekä turmaan joutuneiden omaisia, minkä ansiosta kirjassa tapahtumat kuvaillaan todella monesta näkökulmasta. Osoitan kiitokseni myös teoksen suomentajalle, Kaija Kaupille, jonka työn ansiosta unohdin lukevani käännöstekstiä.

Teoksen kerronta on erittäin yksityiskohtaista, ja tuo epäonnisten uruguaylaisten vaiheet Andeilla silmieni eteen - elin hyvin vahvasti heidän vaiheissaan mukana käyden läpi varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Read kuvailee eloonjääneiden oloja rehellisesti - myös liittyen heidän terveydellisiin vaivoihinsa sekä ruokavalioonsa. Ajoittain minua jopa kuvotti hiukan, sillä vilkas mielikuvitukseni piirsi sanojen luomat maisemat elävästi mieleeni. Kerronta ei ole kuitenkaan sensaationhakuista, vaan Readin ote on oikeastaan hyvin arkista, vaikka kirjan kuvailemat asiat tapahtumat ovatkin erittäin poikkeuksellisia. Olenkin todella vaikuttunut siitä, miten joukko, johon kuului suurimmaksi osaksi todella nuoria miehiä, on onnistunut pysymään kurinalaisena ja tekemään yhteistyötä äärimmäisen ankarissa oloissa. Selviytyjät osoittivat vuoristossa myös hienoa kekseliäisyyttä, sillä he onnistuivat esimerkiksi sulattamaan lumesta itselleen juomavettä ja rakentamaan lumikenkiä - vaikka heillä ei ollut aiempaa kokemusta lumesta.

Kirjassa kuvaillaan tarkasti myös eloonjääneiden keskinäistä ryhmädynamiikkaa. Opin, millaisen roolin kukin selvinnyt itselleen otti ja miten voimasuhteet muuttuivat ahdingon jatkuessa sekä menehtyneiden lukumäärän kasvaessa. Elossa! onkin kaiken muun lisäksi kiehtova kuvaus ihmisen psyykestä ja miten erilaisin tavoin äärimmäisiin olosuhteisiin joutuminen voi vaikuttaa fyysisen terveyden lisäksi mielenterveyteen. Andien lentoturman kokeneiden joukosta löytyi sekä epätoivoon vaipuvia että suurta peräänantamattomuutta osoittavia, kuin myös kaikkea muuta siltä väliltä. Vaikka kirja kuvaileekin kaikkea pikkutarkasti, voin vain kuvitella, miltä eloonjääneistä on tuntunut, kun joutuivat keskelle kolkkoa ja kylmää vuoristoa, eivät tienneet sijaintiaan ja joutuivat todistamaan ystäviensä sekä sukulaistensa kuolemaa. Aivan kuin tässä ei ollut tarpeeksi kestämistä, he joutuivat turvautumaan kuolleiden läheistensä lihaan selvitäkseen. Teos havahdutti minut pohtimaan, miten suhtautuisin itse vastaavanlaiseen tilanteeseen ja miten toimisin.
Lopulta mantereen joka ainoa aaltopituus tuntui välittävän sensaatiomaisia tietoja: uruguayalaisesta lentokoneesta, joka syöksyi Andeille kymmenen viikkoa sitten, on päässyt ihmisten ilmoille kaksi pelastunutta; neljätoista on yhä elossa onnettomuuden tapahtumapaikalla; pelastustoimiin on ryhdytty.
Hetki, jota pojat olivat kauan kuvitelleet, oli vihdoin koittanut. He huitoivat käsiään, huusivat ympärillään kohoaville välinpitämättömille vuorenhuipuille, että he olivat pelastuneet, kiittivät Jumalaa sekä ääneen että sydämessään riemullisista uutisista. 
Elossa! on raadollisen rehellinen kuvaus traagisista tapahtumista sekä ihmisen peräänantamattomuudesta. Koko maailma oli jo luovuttanut Fairchild FH 227D:n matkustajien selviytymisen suhteen, mutta kuin ihmeen kaupalla heistä 16 oli vielä yli kahden kuukauden jälkeenkin hengissä. Tämän lisäksi kaksi heistä olivat tarpeeksi rohkeita ja sitkeitä lähteäkseen kiipeämään vuoristossa, jotta heillä olisi edes vähän toivoa pelastumisesta. Ei ihme, että tapahtumaa kutsutaan Etelä-Amerikassa Andien ihmeeksi. Vaikka tunsin kirjan luettuani suurta surua, oloni oli myös toiveikas: jos nämä 16 henkilöä onnistuivat selviämään hengissä tällaisesta koettelemuksesta ja sen jättämistä arvista, ehkä minäkin selviän omista vastoinkäymisistäni.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

*****

Oloni on kyllä parempi kuin syksyllä, mutta lukutahtini on edelleen hyvin hidas - olen lukenut tänä vuonna vasta yhden kirjan. Sain kuitenkin tämän tekstin tehtyä, joten aion jatkaa bloggaamista. Toivottavasti lukuintonikin kasvaisi pikkuhiljaa tämän pienen voiton myötä. :)

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Helsingin kirjamessut 2019 & bloggaustauko

Jatkoin jälleen kerran perinnettäni ottaa osaa Helsingin kirjamessuille - ei sitä oikein malta jättää väliin, kun tapahtuma on ollut osa elämääni alusta saakka. Tällä kertaa olin viime vuosiin nähden hiukan maltillisempi, ja otin osaa messuille vain lauantaina ja sunnuntaina. Kiitokset Helsingin messukeskukselle bloggaajapassista!

Lauantai 26.10.


Max Manner (oik.) haastattelijanaan Hilla Hautajoki.
©Hande
Saavuin paikan päälle jo aamulla. Päätin ottaa löysin rantein, enkä käynyt kuuntelemassa kuin kolmehaastattelua. Ensimmäisenä Max Manner kertoi uudesta romaanistaan Matador. Manner kertoi, miten oli halunnut luoda dekkarisarjansa etsivästä, Harri Hirvikalliosta, aivan erilaisen kuin stereotyyppiset jännitys-kirjojen poliisihahmot. Matador on sarjan toinen osa ja tarjoaa lukijalle matkan useampaan Euroopan maahan Hirvikallion päätyessä selvittämään Europoliakin vaivannutta murhien vyyhtiä. En ole toistaiseksi perehtynyt Mannerin tuotantoon, mutta haastattelu herätti mielenkiintoni.

Muutaman tunnin vaeltelun jälkeen suuntasin kuuntelemaan Pajtim Statovcia hänen uusimman teoksensa Bollan tiimoilta. Kuten arvata saattaa, lavan ympärys oli tupaten täynnä ja sain nousta monta kertaa varpailleni nähdäkseni edes vilauksen lavan tapahtumista. Pidin suuresti Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydänkin odottaa hyllyssä lukemistaan. Bolla kertoo kahdesta miesopiskelijasta, jotka rakastuvat toisiinsa Kosovon sodan kynnyksellä. Kuten esikoisensakin, Bolla ammentaa eläinmytologioista: bolla on käärmemäinen hirviö, joka pysyttelee piilossa vuoren sisällä. Kuitenkin kerran vuodessa se tulee esiin - hirviö tuhoaa kaiken tieltään, mutta saa edes hetken olla oma itsensä. Tämän saattaakin olla vihjaus teoksen tematiikkaan. Tuskin yllättää, että myös Bolla päätyi haastattelun myötä lukulistalleni.

Pajtim Statovci (vas.) lukemassa näytettä teoksestaan.
©Hande
Vietin aikaa messuilla perheeni kanssa, ja heidän toiveestaan liityin mukaan kuuntelemaan Camilla Grebeä, joka kertoi uusimmasta kirjastaan Horros. Haastattelu käytiin ruotsiksi, mutta ilokseni huomasin ymmärtäväni suurimman osan keskustelusta ilman käännöstä. En ole lukenut Grebenkään teoksia aiemmasta kiinnostuksestani huolimatta. Hänen uusin kirjansa käsittelee paljon sosiaalista mediaa sekä uskonnollisuutta - kuulemma hyvin erilaisia aiheita kuin hänen aiemmat teoksensa. Hän mainitsi myös lounastaneensa aiemmin kirjabloggaajien kanssa (en itse osallistunut kyseiseen tilaisuuteen) ja oli pitänyt kokemusta miellyttävänä. Greben mielestä kirjablogien merkitys on vuosien varrella kasvanut, sillä ammattikritiikkien määrä mediassa on vähentynyt ja konseptina blogi mahdollistaa hyvin erilaisten näkökulmien esittämisen.

Camilla Grebe (vas.) haastattelijanaan Micaela Röman.
©Hande
Sunnuntai 27.10.

Myös viimeinen messupäivä kului osaltani alueella haahuillessa. Haastatteluja maltoin kuunnella päätähuimaavat kaksi kappaletta (heh). Lauantain kaunokirjallisuusteema vaihtui sattumalta faktoihin, sillä molemmat ohjelmat käsittelivät tietokirjoja. Ironisesti suuntasin heti lounaan jälkeen kuuntelemaan haastattelua liittyen kannibalismiin. Artemis Kelosaari on tehnyt tietokirjan ihmissyönnin historiasta. Yksi ihmiskunnan suurimmista tabuista kiinnosti selkeästi muitakin, sillä lavan luona oli reilusti kuuntelijoita. Haastattelun perusteella kirja sisältää laajan kirjon erilaisia kannibalismin muotoja niin kaukaa menneisyydestä kuin nykyajaltakin. Kelosaari pohti haastattelijansa kanssa myös erilaisia syitä kannibalismiin: maininnan saivat muun muassa erilaiset rituaalit, nälkäkuoleman välttäminen sekä fetissit. En ollut aikaisemmin kuullut tästä kirjasta, mutta kiinnostuin kovin - minusta oli myös koomista, että luen parasta aikaa Piers Paul Readin kirjoittamaa Elossa!-kirjaa. Se kertoo 1972 tapahtuneesta Andien lento-onnettomuudesta: hengissä koneen putoamisesta selvinneet joutuivat syömään menehtyneitä tovereitaan välttääkseen nälkäkuoleman. Myös tämä tapaus sai haastattelussa main

Artemis Kelosaari (vas.) haastattelijanaan Jan Hällström.
©Hande



Seuraavan tietokirjan aihe ei ollut yhtään sen hilpeämpi, sillä se käsitteli Ruotsin noitavainoja 1600-luvulla.  Marko Lamberg kertoo teoksessaan Noitaäiti suomalaissyntyisen Malin Matsintyttären tarinan. Hän oli muuttanut aikoinaan Tukholmaan, mutta noitahysterian vallatessa alaa myös maan pääkaupungissa, häntä syytettiin noituudesta ja hänet tuomittiin kuolemaan polttamalla. Lambergia haastatteli Ruotsin noitavainoja laajemmin tutkinut Mirkka Lappalainen, ja hänen perehtyneisyytensä aiheeseen huomasi: haastattelu oli enemmänkin keskustelua kahden tutkijan välillä ja pidin tästä tyylistä paljon.
Marko Lamberg (vas.) ja Mirkka Lappalainen.
©Hande

Tutkijat totesivat lasten keksimien huhujen herättäneen huolta vanhemmissa, jotka halusivat suojella jälkeläisiään. Lopulta maaseudulla jyllänneet vainot levisivät Tukholmaankin asti ja asiaa tutkimaan perustettiin erillinen noitakomitea. Tuohon aikaan Ruotsin oikeusjär-jestelmässä vaadittiin näyttöä syyllisyydestä, mutta kansan paniikki sai myös päättäjät tekemään hätiköityjä ja tuhoisia päätöksiä. Malin Matsintytär oli yksi epäonnisista, jotka päätyivät syntipukeiksi, jotta ihmiset saataisiin rauhoittumaan - toisin kuitenkin kävi. Lambergin ja Lappalaisen keskustelu toi ikävästi mieleen nykyajan valeuutiset ja muun muassa rokotusvastaisuuden. Selkeästi meidän on oltava tarkkoja, ettemme toista esivanhempiemme yli 400 vuotta sitten tekemiä virheitä.

Messut väsyttivät minua paljon enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta olen iloinen, että osallistuin. Valitettavasti en nähnyt kanssabloggaajista kuin pari aivan sattumalta, mutta nämäkin kohtaamiset olivat mukavia. Lauantain ruuhkaisuudesta huolimatta nautin messutunnelmasta ja osastojen halki vaeltamisesta vailla määränpäätä. Kirjasaldoni oli huomattavasti maltillisempi kuin viimevuotiseni (22 kirjaa), sillä mukaani lähti viisi kirjaa sekä yksi muistikirja (sekä heräteostoksena lohikäärme). Enköhän suuntaa Pasilaan ensi vuonnakin, kun silloin olisi luvassa minulle 20. kerta. :D

©Hande

*****

Kuten olette varmasti huomanneet, blogini on viettänyt muutaman kuukauden ajan hiljaiseloa. Olen monesti yrittänyt tuottaa tänne sisältöä siinä onnistumatta. Terveydentilani ei ole ollut viime aikoina kovin hyvä, mikä on vaikuttanut haitallisesti lukuintooni, eikä kirjoittamiseenkaan ole löytynyt voimia. En usko inspiraation iskevän lähiaikoina, joten pitkän jahkailun jälkeen päätän julistaa Tuntemattoman lukijan määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Päätös oli minulle erittäin vaikea, sillä lukeminen ja tämän blogin kirjoittaminen ovat minulle rakkaita harrastuksia. Minua myös harmittaa suuresti, etten saanutkaan saatettua päätökseen ensimmäistä omaa lukuhaastettani Batmanin 80:nnen juhlavuoden kunniaksi. Pyydän tästä anteeksi mahdollisilta osallistujilta. 

Toivottavasti Tuntematon lukija herää horroksestaan tulevaisuudessa.
Siihen asti: kiitokset kaikille lukijoille näistä neljästä ja puolesta vuodesta! ❤︎

torstai 1. elokuuta 2019

Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja (Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9)

©Hande
Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja
RW Kustannus 2015

Jälleen kerran on aika pitää meteliä klassikoista Kirjabloggaajien klassikkohaasteen avulla. Otan siihen osaa viidettä kertaa, minkä lisäksi luotsaan tätä haasteen yhdeksättä osaa. Sattumalta aikaisemmat haasteeseen valitsemani teokset ovat edustaneet erilaisia lajityyppejä. Nyt päätinkin valita tarkoituksella jälleen erilaisen lajityypin kirjan. Huomasin, ettei kukaan ole koskaan lukenut klassikkohaastetta varten sarjakuvaa, ja päätin korjata asian. Selvittelytyöni jälkeen valintani kohdistui Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasarjan aloitusosaan, sillä sitä pidetään lajityyppinsä klassikkona.

Salaseuran jäsenet ovat vihdoinkin saaneet käsiinsä välineet, joilla kutsua itse Kuolema esiin. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, vaan ihmisten eteen ilmestyy Morpheus eli Uni. Salaseuran johtaja vangitsee Unen, joka jää odottamaan pakenemismahdollisuutta. Samaan aikaan Unen puuttuminen vaikuttaa merkitsevästi joidenkin ihmisten elämiin: he eivät joko voi herätä tai eivät pysty enää nukkumaan.

Neil Gaiman ei ole luonut Sandman-hahmoa. DC Comicsin versio on alunperin 1930-luvulta, ja sillä on ollut useita tekijöitä. Hahmo on kuitenkin näissä vanhemmissa teoksissa hyvin erilainen Gaimanin luomukseen verrattuna - enemmänkin supersankari kuin yksi Ikuisista. Kirjailijalle tarjottiinkin mahdollisuutta pistää Sandman uuteen uskoon, ja niin hän tekikin. Tämän Sandmanin esikuva löytyy antiikin Kreikan mytologiasta, vaikka poikkeaa siitäkin merkittävästi. Lopputulos on erittäin mielenkiintoinen: Uni muistuttaa kovasti vaatetukseltaan rokkaria ja on luonteeltaan kyyninen, muttei suinkaan julma.

Yösävelmiä ja alkusoittoja on sekoitus fantasiaa, gotiikkaa ja kauhua. Pidin kovasti Sam Keithin, Mike Dringenbergin ja Malcolm Jones III:n kuvituksista, jotka sopivat mielestäni teoksen tunnelmaan ja maailmaan. Sarjakuva on melkoisen synkkä ja se näkyy myös kuvituksessa: monet kohtaukset, myös raa'at sellaiset, ovat graafisia. Kuvitus ei mennyt kuitenkaan oman sietokykyni yli, joten pystyin jatkamaan lukemista ongelmitta. Oikeastaan ahmaisin teoksen melkoisella vauhdilla.

Ymmärrän hyvin, miksi Gaimanin tulkintaa Sandmanista rakastetaan: se ammentaa myyteistä ja muustakin kirjallisuudesta, mutta on samanaikaisesti hyvin innovatiivinen. Lopputulos on hyvällä tavalla vinksahtanut kokoelma toden ja unen välimailta. Sarjakuva sisältää niin vakavia aiheita, syvällisiä teemoja kuin mustaa huumoriakin. Luin teoksen suomeksi, ja jännitinkin aluksi käännöksen laatua. Sarjakuvan suomentaneen Petri Silaksen jälki on joissain toisissa teoksissa ollut kömpelöä, mutta suureksi ilokseni Sandmanin aikana unohdin useaan otteeseen lukevani käännöstä.

Yösävelmiä ja alkusoittoja luo pohjan uudenlaiselle myytille, joka yhdistää mytologian ja supersankarit laajassa mittakaavassa. Kirja tarjosi paljon ajattelemisen aihetta, ja haastoi oman käsitykseni Nukku-Matista sekä ihmisyydestä. Sandman-sarjan aloitusosa voitti minut puolelleen ja tulen jatkamaan Morpheukseen tutustumista jatkossakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Oma kirjoitukseni ilmestyy myöhässä teknisen ongelman vuoksi (ajastus ei toiminut niin kuin piti ja huomasin asian vasta vuorokauden vaihduttua).


tiistai 30. heinäkuuta 2019

Kirjabloggajien klassikkohaasteen 9 koonti

©Tuija Takala
Kirjabloggaajien yhdeksäs klassikkohaaste päättyi 31.7.2019. Haasteeseen osallistui 31 blogia ja haastetta varten luettiin yhteensä 30 klassikkoa. Kaksi kirjoista luettiin kahdessa blogissa (Työmiehen vaimo ja Täällä Pohjantähden alla). Hajonta kirjailijoiden kesken oli hyvin suuri, eikä yksikään kirjailija noussut selkeästi ylitse muiden. Kuitenkin Minna Canthilta luettiin kaksi eri teosta.

Kotimaisia teoksia luetuista oli 8 ja ulkomaisia 21. Kirjailijoiden sukupuolijakauma on 48/52 (naiset/miehet) - naisten kirjoittamia teoksia luettiin 14 ja miesten kirjoittamia 15 kappaletta. Luettavaa löytyi erilaisista lajityypeistä, kuten dekkareista, realismista, runoista, saduista, spekulatiivisesta fiktiosta ja historiallisista romaaneista. Haastetta varten luettiin myös ensimmäistä kertaa sarjakuva. Lisäksi yksi osallistujista innoistui lukemaan peräti kaksi erilaista klassikkoa.

Klassikkohaasteeseen luetut kirjat:

  1. Jane Austen: Pride and prejudice - Kirjaluotsi
  2. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar - Kirjan pauloissa
  3. Minna Canth: Hanna - Kirsin Book Club
  4. Minna Canth: Työmiehen vaimo - Kirjan jos toisenkin, Ja kaikkea muuta
  5. Kate Chopin: Herääminen - Yöpöydän kirjat
  6. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut - Donna mobilen kirjat
  7. Colette: Chéri - Täysien sivujen nautinto
  8. Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit - Kultuuri kukoistaa
  9. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu - Oksan hyllyltä
  10. Neil Gaiman: Sandman 1 - Yösävelmiä ja alkusoittoja - Tuntematon lukija
  11. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys - Kirja vieköön!
  12. Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka - Tuijata
  13. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla - Lasisipulissa (osa 1), Bibliofiilin päiväunia (osat 1-3)
  14. Sirkku Linnea (toim.): Olipa kerran... - Koralliriutta
  15. Carson McCullers: The Heart is a Lonely Hunter - Reader, why did I marry him?
  16. Margaret Mitchell: Tuulen viemää - Luettua elämää
  17. L. M. Montgomery: Pieni runotyttö - Kirjakaapin avain
  18. Agnar Mykle: Laulu punaisesta rubiinista - Kirjakaapin kummitus
  19. George Orwell: Eläinten vallankumous - Mitä luimme kerran
  20. Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset - Sunnuntaisatuja
  21. Hannu Salama: Juhannustanssit - Kirjasähkökäyrä
  22. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä - Sunnuntaisatuja
  23. Sofokles: Elektra - Jokken kirjanurkka
  24. Anni Swan: Ollin oppivuodet - Kirjojen elämänmullistava taika
  25. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset - Tarukirja
  26. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina - Kartanon kruunaamaton lukija
  27. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 - Nannan kirjakimara
  28. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen - Carry On Reading
  29. Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang - Taikakirjaimet
  30. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway - Kaikkia värejä
Haluaisin vielä huomauttaa, että muutama osallistujista ei lähettänyt linkkiään koontipostauksen kommentteihin. Huomasin asian sattumalta ja päätin kuitenkin sisällyttää postaukset mukaan. Haasteen säännöissä kuitenkin lukee, että linkki on ilmoitettava - vetäjälle aiheutuu ylimääräistä työtä siitä, että joutuu tarkistelemaan ilmoittautuneet blogit läpi yksitellen. Suurin osa kuitenkin linkkasi postauksensa sääntöjen mukaisesti - kiitokset teille siitä!

Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille! Oli hauskaa vetää haastetta, johon olen ottanut osaa viisi kertaa. Hienoa, miten ahkerasti ihmiset lähtevät tähän mukaan ja tekevät klassikoita näkyviksi. :)

Seuraava klassikkohaaste on jo kymmenes. Sitä luotsaa Taikakirjaimet-blogin Raija.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

©Hande
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
Gummerus 2004

Blogini on viettänyt hiljaiseloa kaksi kuukautta. Elämä on vienyt odottamattomille raiteille, ja se on valitettavasti näkynyt blogissa epäaktiivisuutena. Tilanne kuitenkin muuttui, kun reilu viikko sitten sain päätökseen Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioonan: se herätti niin paljon ajatuksia, että haluni kirjoittaa heräsi horroksestaan. Eräs henkilö suositteli teosta minulle, kun sattuman kautta saimme tietää, että pidämme kumpikin sotakirjallisuudesta. Lopulta tein matkan kirjastoon ja tartuin tuumasta toimeen.
Tiedättekö, että me voimme kuolla, mutta teidän on säilyttävä hengissä, teidän on kerrottava ihmisille totuus. Mitä pimeämpi yö, sitä kirkkaammat tähdet. Ei, nyt puhun omiani, olen eksynyt aiheesta. Halusin sanoa, että aurinko nousee varmasti, ja meidän nimemme kirjoitetaan itsevaltiuden pirstaleille. Te kirjoitatte ne. Te olette syntynyt täyttämään tämän tehtävän. 
Kuoleman divisioona on dokumenttiromaani talvisodasta neuvostoliittolaisten silmin. Suomalaisilla oli sodassa selkeä alivoima ja sota hävittiinkin, mutta meidän valttikorttinamme oli motitustaktiikka. Siinä saarretaan vastustajan joukko ja estetään viestien, ruoan ja muiden välttämättömyystarpeiden kulku. Vastustajat siis jätettiin käytännössä kuolemaan nälkään ja tauteihin, elleivät he antautuneet. Kuoleman divisioona kertoo myös kenraalimotiksi kutsutusta Itä-Lemetin motista, joka syntyi 28.12.1939 ja laukesi 28.2.1940 saarrettujen ulospurkautumiseen. Se oli yksi yhdeksästä motista, joilla suomalaiset pirstoivat puna-armeijan koko 18. jalkaväkidivisioonan. Moteista omien luokse pääsi vain noin tuhat miestä ja naista, ja arviolta noin 15 000 sotilasta menehtyi niissä. Romaani perustuu motista elossa selvinneen sotakirjeenvaihtajan, politrukki Nikolai Ivanovitš Klimovin päiväkirjaan, joka säilyi, koska sen aikoinaan takavarikoinut sotilas ja tutkija ei koskaan palauttanut sitä esimiehilleen. Koko talvisota on ollut Venäjällä erittäin vaiettu aihe - erityisesti siihen liittyvät vastoinkäymiset.
Emme voi sallia vastustajan katkaisevan ainoaa tietä, jota pitkin olemme tulleet tänne Käsnäselästä. Silloin jäisimme vaille ammuksia, patruunoita, muonaa, rehua ja bensiiniä. Sellaista voimaa suomalaisilla ei ole eivätkä he moiseen röyhkeyteen uskaltaisi ryhtyäkään.
Minulla oli alkuun hankaluuksia päästä kirjan maailmaan sisään, sillä se on hiukan sekavasti kirjoitettu: kerrontatyyli vaihtelee proosamaisesta raporttimaisiin merkintöihin ajoittain poukkoilevasti. Toisaalta tämä sekavuus johtuu todennäköisesti teoksen päiväkirjamaisesta olemuksesta, sillä Klimov on kirjan minäkertoja ja se on ikään kuin hänen laajennettu päiväkirjansa, vaikka Gordijenko onkin täyttänyt joitakin aukkoja fiktion keinoin. Lisäksi minulla kesti tovi tottua romaanin dialogiin, etenkin upseerien ollessa äänessä - en tiedä, johtuiko tämä kulttuurieroista tai esimerkiksi sotilasetiketistä. Myöhemmin dialogin lukeminen sujui ongelmitta, vaikka luinkin teosta enimmäkseen lyhyissä pätkissä.

Kirja kiinnosti minua paljon jo aiheensa vuoksi, sillä en ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa talvi- tai jatkosodasta neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Myös oikeasta motista lukeminen kiehtoi minua: koulun historian tunneilla puhuttiin kyllä niistä jonkin verran, mutta motin merkitystä on vaikeaa hahmottaa kyseisestä sanasta. Ainakaan minulle sanasta "motti" ei tule ensimmäisenä mieleen nälkään, tauteihin, kylmään ja haavoihinsa kuolevat joukot. Kirjan lukeminen muutti motin merkityksen minulle todemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka kirjassa ei mässäilläkään likaisimmilla yksityiskohdilla, pystyin kuvittelemaan ympäristön mielessäni elävästi. Lienee tarpeetonta sanoa, etten pitänyt näkemästäni. Tapahtumien eteneminen näkyy hyvin myös teoksen tunnelmassa: kirja alkaa toiveikkaana ja voitonvarmana, mutta saarron jatkuessa tunnelma vaihtuu silkkaan epätoivoon sekä vahvaan sodanjohtoon kohdistuvaan kritiikkiin.
Kärsimisen taito... Mitä se on? Kansallinen ominaisuus, nurkumattoman rahvaamme suuruus vai häpeä? Semmoisesta kansasta johtajien kelpaa olla ylpeitä! Semmoista kansaa on rakastettava! Rakastettava lujasti!
Minua kiehtoi kirjassa, että näin suomalaiset - niin sanotut "omat", joiden joukossa myös sukulaisiani on aikoinaan taistellut - vihollisina. Tällä kertaa me olimme niitä kasvottomia hirviöitä, joina olen tottunut näkemään neuvostoliittolaiset aiemmissa lukukokemuksissani liittyen talvi- tai jatkosotaan. Tämä muistutti kouriintuntuvasti siitä, miten yksi sana voi muuttaa tyystin katsantokantaa johonkin asiaan - onko vastassa ihminen vai vihollinen. Propaganda olikin avainasemassa sodan molempien osapuolten arsenaalissa. Neuvostoliitto tietenkin väitti sodan aloittaneita Mainilan laukauksia suomalaisten ampumiksi, vaikka se nykytutkimuksen valossa on todistettu mahdottomaksi. Suomen valtausaikeet oikeutettiin kyseisellä lavastuksella sekä naapurimaan vapauttamisella kapitalismin ikeestä. Siviileille uutisoitiin ainoastaan menestyksistä, kun taas vastoinkäymisistä - myös 18. divisioonan mottiin joutumisesta - vaiettiin ankarasti, eikä aiheesta kirjoittaneiden tekstejä julkaistu. Oikeastaan Klimov on vaarantanut vähintäänkin oman vapautensa kirjoittaessaan päiväkirjaansa.
Toimettomuus voimistaa näläntunnetta, synnyttää vihaa omaa itseä ja muita kohtaan. Tajuaa olevansa tarpeeton kaikille - niin päällystölle kuin sotilaillekin. Omistan kaiken vapaa-aikani päiväkirjalle ja muistikirjalle, olen alkanut kirjoittaa kertomusta. Kollegani ovat tykkänään masentuneet. Verkkaiset, pitkäveteiset keskustelut muuttuvat yhä useammin riidaksi, sanaharkkaa on yhä useammin, ja joskus käymme toisiamme kiinni rinnuksiinkin. Ymmärrämme, että se johtuu nälästä, nälkä se tekee meistä äkäisiä kulkukoiria.
Kuoleman divisioona on mielenkiintoinen katsaus talvisotaan neuvostoliittolaisten näkökulmasta ja jälleen yksi muistutus sotien mielettömyydestä: Neuvostoliiton vallanpitäjät antoivat omien joukkojensa ennemmin kärsiä hitaan ja tuskallisen kuoleman, koska asemista ei saanut poistua edes mottiin joutumisen jälkeen. Joukkojen varustukset eivät olleet suunniteltu Suomen metsiin eikä ankariin sääolosuhteisiin, mikä pahensi tilannetta entisestään. Kun divisioonan rippeet onnistuivat lopulta pakenemaan saarroksesta, upseereita teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Toisaalta myös yksittäisen ihmisen taantumus ja turtuminen sotaan kuvataan kirjassa oivallisesti. Romaani muistuttaa myös, etteivät suomalaiset suinkaan mitään pulmusia olleet - kuten Hietanen sanoo Tuntemattomassa sotilaassa, sota on pahantekoa molemmin puolin. Klimov pohtii teoksen loppupuolella, kuka lopulta voitti talvisodan: Neuvostoliitto sai Suomelta alueita, mutta minkä hinnan se joutui niistä maksamaan? Sanoisin kirjan lukemisen jälkeen, että kyseisellä sodalla oli pelkkiä häviäjiä, sillä se jätti syvät arvet sekä yksilöihin että kahden maan välisiin suhteisiin - arvet, joita kenties kannamme yhä mukanamme esivanhempiemme perintönä.
Arvosana: ✮✮✮✮