Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43 (ja blogin elvytysyritys)

©Hande

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43

Suomen Kirjallisuuden Seura 2020 

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa, neljän vuoden poissaolon jälkeen. Tuntematon lukija ehti jopa helmikuussa täyttää 10 vuotta, mutten saanut aikaiseksi juhlistaa asiaa - etenkin, kun olen loistanut täällä poissaolollani. Inspiroituneena ystäväni blogi-ideasta lukuprojektiaan (197 kirjaa, haasteessa pyritään lukemaan yksi kirja jokaisesta maasta) varten päätin kokeilla, jos saisin kirjoitettua omaan blogiini kirjasta, jota sillä hetkellä olin lukemassa.

Pullopostia Seilin saarelta kertoo Seilissä monta vuotta asuneen Saima Rahkosen (1903 - 1959) elämästä. Vuonna 2010 Seilin saarelta löydettiin kätkettyjä pulloja, joista löytyi oletettavasti jonkun entisen potilaan kirjoittamia kirjelappusia. Kirjoittajaksi paljastui tutkimusten jälkeen Saima, joka tosiaankin oli ollut potilaana saarella kahdestikin. Susan Heikkinen kuvailee kirjassa Rahkosen elämää niin paljon, kuin löysi tietoja hänen vaiheistaan, sekä historiallisista tapahtumista että mielenterveyden hoidon vaiheista Saiman elinaikana.

Teos on kirjoitettu selkeästi, ja minun oli helppoa lukea sitä, vaikka olen tällä hetkellä erittäin hidas lukija. Heikkinen kirjoittaa asiallisesti ja kertoo avoimesti, milloin tiedetään ja milloin arvaillaan Saiman elämän vaiheita. Heikkinen avaa myös teoksessa mainittuja murresanoja, eikä myöskään sorru tutkijajargonin viljelyyn - sen seuraaminen voi olla vaikeaa jopa tottuneemmalle tietokirjallisuuden lukijalle. Heikkinen on kirjoittanut teoksen Saima Rahkosen elossa olevien sukulaisten luvalla - yksityiskohta, jota arvostan suuresti, kun kyseessä on yksityishenkilö ja todella arkaluontoisia asioita.

Mielestäni Saiman elämää oli mielenkiintoista seurata, ja maailmantapahtumat sekä mielenterveyden hoidon edistysaskeleet hänen elämänsä aikana toivat teokseen lisäsyvyyttä ja -kontekstia. Ystäväni, joka on myös kirjan lukenut, sanoi hienosti (ystävääni hänen luvallaan referoiden), että maailman konteksti Saiman elämän ohella korosti sitä, miten siinä maailmassa oli yksi pieni elämä, jolla mieli oli rikki, ja miten se yksi, pieni elämäkin sellaisena oli tärkeä. Tämän lisäksi Heikkinen oli liittänyt kirjan tiettyihin osioihin omia kommenttejaan Saimalle tämän kotimurteella, Karjalan murteella. Minusta nämä kommentit olivat sympaattisia, ja toivat Saimaa lähemmäksi minua, vaikka hän on todellisuudessa niin kaukana, että hän on jopa kuollut kauan ennen syntymääni.

Pullopostia Seilin saarelta -teoksen jälkisanoissa Heikkinen toteaa tutkimustyötään tehdessään pohtineensa, oliko Saima oikeasti ollenkaan sairas joutuessaan psykiatriseen hoitoon, ja menettikö hän järkensä sitten laitoksiin jouduttuaan. Heikkinen kuitenkin konsultoi useampaakin lääkäriä antamalla heille Saiman potilaskertomukset luettaviksi, ja he kaikki totesivat aikalaislääkäreiden diagnoosin skitsofreniasta olleen oikea (vaikkakin välillä aikalaiset olivat itse epäilleet asiaa, sillä joskus diagnoosin perään oli kirjoitettu kysymysmerkki).

Tämä pohdinta sai minut tajuamaan, että oma tietämykseni psykoosisairauksista vaikutti minuun taas aivan eri tavalla kuin Heikkiseen: tajusin jo Saiman alkuvaiheiden kuvauksesta, että hän kyllä on sairas - en vain ollut varma, oliko hänellä nimenomaan skitsofrenia vai mahdollisesti jokin muu psykoosisairaus. Saiman tapauksessa nykylääkärit vahvistivat skitsofrenia-diagnoosin, mutta tiedän Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan ansiosta, että samoihin aikoihin psykiatrit julistivat paperilla monia psyykkisessä hoidossa olleita sotaveteraaneja psykopaateiksi vain sen vuoksi, etteivät he suostuneet tekemään yhteistyötä lääkäreidensä kanssa, esimerkiksi kertomalla voinnistaan, joten väärän diagnoosin antamisen epäily ei suinkaan ollut kaukaa haettu pohdinnan aihe. 

Pullopostia Seilin saarelta on kiehtova ja ajatuksiaherättävä teos yhdestä ihmiselämästä sekä lääketieteen kehityksestä mielenterveyden saralla tämän ihmiselämän aikana. Teos on sekä faktuaalinen että inhimillinen, ja käsittelee kohdettaan kunnioittavasti. Kirja on kiinnostanut minua jo vuosia, ja olen iloinen, että sain vihdoinkin tartuttua siihen.

En ole varma, miten tulen tässä onnistumaan, sillä olen saanut luettua viime aikoina harmillisen vähän, mutta ehkä uskaltaisin varovaisen toiveikkaasti sanoa: Tuntematon lukija on palannut.

P. S. Olen päättänyt luopua tähtisysteemin käytöstä omien kirjoitusteni kohdalla. Joskus minusta tuntuu vaikealta alkaa antaa tähtiä eri teoksille, ja koen itselleni helpommaksi ja mielekkäämmäksi arvioida kirjoja tästä lähtien vain sanallisesti.