Nancy Holder: Crimson Peak - virallinen romaaniversio

©Hande

Nancy Holder: Crimson Peak

Like 2015

Syyskuun alussa aloin myöhäisherännäisenä  katsoa Tom Hiddlestonin tähdittämiä elokuvia. Viimeisimpänä katsoin Guillermo del Toron ohjaaman Crimson Peakin (en koskaan nähnyt sitä elokuvateatterissa), ja se jätti minut sekä häkeltyneeksi että vaikuttuneeksi. Olen ostanut elokuvasta tehdyn romaanin hetken mielijohteesta sen ilmestymisvuonna Helsingin kirjamessuilta ja otin sen lukuun pian elokuvan katsomisen jälkeen.

Edith tunsi olevansa näkymätön kuin haamu. Hän halusi, että joku olisi nähnyt hänet ja halannut. Tai heijannut häntä, kertonut iltasadun tai laulanut tuutulaulun.

Edith Cushingilla, amerikkalaisen liikemiehen tyttärellä, on kyky nähdä aaveita, mikä on innoittanut häntä kirjoittamaan kauhua naisille varatun romantiikan sijaan. Aloittelevan kirjailijan elämä muuttuu vuonna 1901, kun hänen kotikaupunkiinsa saapuu englantilainen baronetti, Sir Thomas Sharpe. Ajan mittaan Edith rakastuu mieheen, pari kihlautuu ja vihkimisen jälkeen he muuttavat Sir Thomasin kartanoon Englantiin. Myöhemmin ränsistyneellä sukutilalla alkaa tapahtua kummia...

Luin kirjan erittäin nopeasti, peräti ahmaisin - ajoittain se oli niin hypnoottinen, että kadotin tyystin ajan- ja paikantajuni. Lukukokemustani vaimensivat kuitenkin töksähtelevä kerronta sekä tarinan ajankuvaan sopimattomat sanavalinnat suomennoksessa: erityisesti sanat "kakkulat" ja "söpö" pistivät pahasti silmään muun tekstin seasta. Elokuvan muokkaaminen romaaniksi tuntui jääneen puolitiehen, vaikka teos välillä tempaisikin mukaansa.

Elämä oli uudistunut. Aurinko oli viimein alkanut paistaa, ja kaikki nuo vuodet pimeydessä - kaikki nuo salaisuudet - olivat tulleet tiensä päähän.

Teos sisältää elokuvaakin enemmän viittauksia muuhun kirjallisuuteen: niin suoria kuin symbolisiakin mainintoja saavat muun muassa Jane Austen, Mary Shelley ja Jumalainen näytelmä. Nämä alluusiot nivoutuvat hyvin tarinaan luoden siihen uusia ulottuvuuksia, joita jää pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Tosin, osa viittauksista oli tehokkaampia elokuvassa kuin kirjassa, mutta toisaalta osaa niistä ei olisi välttämättä tajunnut lukematta kirjaa.

Crimson Peak - virallinen romaaniversio ei ole sellaisenaan mikään mestariteos - teoksen kerrontatyyli sopii paremmin valkokankaalle kuin kirjan sivuile. Se oli kuitenkin mielenkiintoinen täydennys elokuvalle ja vahvisti oikeiksi tarinan suhteen kehittämiäni teorioita. Pidin myös siitä, että kirja päästi minut paremmin kertomuksen kiehtovien hahmojen päiden sisään. Suosittelen katsomaan Crimson Peak-elokuvan ennen kirjaan tarttumista - siten se toimii mielestäni parhaiten.

Aaveet ovat todellisia. Sen tiedän varmasti. 

Ne haipuvat menneisyyden lailla olemattomiin niin kuin usva päivänvalossa... Jättäen vain muutamia opetuksia jälkeensä. Tiettyjä varmuuksia.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 4: kirjan nimessä on jokin paikka.
P. P. S. Muutin pitkästä aikaa blogini ulkoasua. Mitä pidätte?

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

©Hande

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Gummerus 2018

Tein kaksi vuotta sitten harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle hankkimalla kotikirjastooni Jojo Moyesin chick litin Kerro minulle jotain hyvää. Vastoin kaikkia odotuksia rakastuin kirjaan ja hankin myös sen jatko-osan. Sen luettuani jäin odottamaan kieli pitkällä sarjan päätösosaa, ja pyysinkin siitä arvostelukappaletta jo ennen sen ilmestymistä. Kiitokset kustantajalle!

Silmäni tuntuivat olevan täynnä hiekkaa, kun kohotin katseeni - ja siellä se oli, Brooklynin sillan toisella puolella: Manhattan. Se loisti kuin miljoona rosoista valosädettä, vaikuttavana, koreana, sietämättömän tiiviinä ja kauniina. Näky oli niin tuttu televisiosta ja elokuvista, etten pystynyt täysin käsittämään, että näin sen livenä. Ojentauduin mykistyneenä, kun kiidimme kohti maapallon kuuluisinta metropolia.

Elä rohkeasti jatkaa suoraan siitä, mihin Jos olisit tässä jäi: Lou on astunut lentokoneeseen matkustaakseen New Yorkiin, josta on saanut työpaikan rouva Gopnikin assistenttina. Elämä suurkaupungin kalleimmalla alueella on hyvin erilaista Loun aikaisemman elämän puitteisiin verrattuna. Kaikki ei ole kuitenkaan pelkkää unelmaa masentuneisuuteen taipuvaisen työnantajan palveluksessa ja koti-ikävän vaivatessa. Rapakon toisella puolella Lou yrittää selvittää, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän haluaa tehdä elämällään.

Kuten edeltäjänsäkin, Elä rohkeasti sisältää kosolti chick litin kliseitä - oikeastaan niitä on sen verran paljon, että ajoittain jopa muljauttelin silmiäni niiden vuoksi. Tämän pohjalta tarinan ennalta-arvattavuus tuskin yllättää, eikä se sisältänyt erityisemmin mitään odottamatonta. Tästä huolimatta romaani on oudolla tavalla koukuttava ja luin sitä pitkiä pätkiä kerrallaan, jos aikatauluni sen sallivat. Kerronnassa oli jotain sen verran mukaansatempaavaa, että pysyin sen imussa, vaikka välillä pystyin lukemaan sitä vain julkisissa kulkuneuvoissa matkalla kouluun.

Niinpä tein sen, mitä jokainen tyttö tekee ollessaan kaukana kotoa ja hiukan allapäin: söin puoli pakettia suklaalla kuorutettuja digestiivikeksejä ja soitin äidilleni. 

Moyesin vahvuutena ovat mielenkiintoiset henkilöhahmot: kieltämättä suurin osa heistä on melkoisen stereotyyppisiä, mutta heissä on kuitenkin särmää, joka tekee hahmoista kiehtovia ja samastuttaviakin. Lou on aivan yhtä rakastettava kuin ennenkin, mutta kirjassa on myös uusia henkilöitä, jotka voittivat minut puolelleen. On kiehtovaa, miten teoksen hahmot ovat samanaikaisesti sekä karikatyyrejä että hyvin inhimillisiä kaikkine puolineen.

Elävä musiikki oli niin paljon kolmiulotteisempaa kuin nauhoitettu - se sai aikaan oikosulun jossain syvällä sisimmässä. Agnesin soitto tuntui tulevan sellaisesta osasta häntä, joka pysyi suljettuna hänen ollessaan tekemisissä maailman kanssa; siinä oli jotain haavoittuvaa, herttaista ja suloista.

Vaikka teoksen tunnelma onkin kepeä, tarina sisältää kantaaottavuutta sekä hankaliakin aiheita. Käsittelyyn pääsevät niin mielenterveysongelmat, itsensä löytäminen, yksinäisyys kuin ihmisten eriarvoisuuskin. Trilogian aiempien osien perusteella osasin odottaa vastaavaa, mutta yllätyin siitä, miten kirja paljastaa New Yorkin monet kasvot muistuttaen monen kakun olevan kaunis päältä, mutta silkkoa sisältä, ja ettei Yhdysvaltoja voi kutsua hyvällä omallatunnolla hyvinvointivaltioksi näennäisestä vauraudesta huolimatta.

Elä rohkeasti on toimiva yhdistelmä kepeyttä ja syvällisyyttä, vaikkei tarjonnutkaan maailmaani mullistavaa lukuelämystä. Se sai minut pohtimaan maailmaa ja identiteettiä, mutta ennen kaikkea romaani on hyvän mielen tuoja, joka sopi täydellisesti flunssalukemiseksi.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Moyesin trilogian päätösosa sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Isabel Allende: Zorron tarina

©Hande

Isabel Allende: Zorron tarina

Otava 2006

Kesäkuussa lupaavasti alkanut reipas ja tunnollinen bloggaustahtini lässähti heinäkuun helteiden ja kesätöiden yhteisvaikutuksesta. Olen lukenut kirjoja, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä, ja rästitekstien määrä on taas noussut. Vaikka tälläkin hetkellä selkäni on hiestä märkä eikä ajatustenjuoksuni ole terävimmillään, päätin vihdoinkin kirjoittaa edes yhden rästeistä, ettei heinäkuu jäisi aivan tyhjäksi.

Muistan, kuinka minut sai lapsena takuuvarmasti television ääreen, josta sieltä tuli Zorro - joko live action- tai piirrosversio. En muista kummankaan sarjan sisällöstä kuin hippusia sieltä täältä, mutta muistan ikuisesti innostuksen ja lumoutuneisuuden, jotka ne minussa herättivät. Tästä syystä hankin hahmoon liittyvän kirjan vuosia sitten ja nappasin sen osaksi #hyllynlämmittäjä-haastetta.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, romaani kertoo Zorron syntytarinan. Diego de la Vega on kalifornialainen aatelinen, jonka isä on espanjalainen hidalgo sekä sotilas ja äiti entinen intiaanisoturi. Teos seuraa Diegon varttumista ja tapahtumaketjua, jonka myötä etuoikeutettua elämää viettävästä pojasta tulee köyhien ja sorrettujen puolustaja.

Moncada oli erittäin taitava miekkailija, ja urheilutaistelussa hän olisi ollut varteenotettava vastustaja kenelle tahansa, mutta nyt raivoisa kauna sokaisi hänet. Hän ei voinut sietää tätä uskalikkoa, joka uhmasi virkavaltaa, rikkoi sääntöjä, pilkkasi lakia. Hänen piti tappaa Zorro ennen kuin tämä ehtisi tuhota hänen kallisarvoisimman omaisuutensa: syntymässä saadut etuoikeudet. 

Allenden romaani on ensimmäinen Zorrosta lukemani kirja. Hahmo on alun perin yhdysvaltalaisen pulp-kirjailijan, Johnston McCulleyn luomus, mutta vain yksi hänen Zorro-novelleistaan on suomennettu, enkä tiedä englanninkielisten tarinoiden saatavuudesta. Ei siis ole ihme, että omat kokemukseni latinosankarista rakentuvat muutaman tv-sarjan varaan. Minulla ei ollut tästä syystä vahvoja odotuksia tarinan yksityiskohtien suhteen ja ainakin omien muistikuvieni mukaan Allenden teos kuvailee Zorron kuvitelmieni mukaisesti.

Romaanin kerronta on sujuvaa ja jäljittelee hauskasti vanhempien seikkailukertomusten tyyliä: kertojana on tarinan sankarin tuttava ja vaikka teksti on proosaa, siinä on vielä kaikuja runoelmista. Välillä minusta tuntui, että Allende jopa pelleili Zorron kustannuksella, mikä toi mieleeni Cervantesin Don Quijoten. Valitettavasti juoni tuntui ajoittain jumittavan paikoillaan, mutta sain luettua kirjan siitä huolimatta melko yhtäjaksoisesti.

Teos tarjoaa kiintoisan katsauksen Pohjois-Amerikan historiaan 1700-luvun lopusta 1840-luvulle. Tarinan keskeisenä tapahtumapaikkana oleva Kalifornia kuului tuohon aikaan Espanjalle ja siirtomaavalta vaikutuksineen on merkittävässä roolissa kirjassa. Amerikan natiivien epäoikeudenmukainen, jopa julma kohtelu läväytetään vasten lukijan kasvoja, mikä pysäyttää pohtimaan ihmisten ahneutta ja häikäilemättömyyttä.

Diego de la Vega ei unohtanut koskaan opetusta, vaan epäoikeudenmukaisuuden kitkerä maku jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä ja tuli nousemaan kielelle yhä uudestaan ja uudestaan. Se ratkaisi lopulta koko hänen elämänsä kaaren.

Zorron tarinassa olisi ollut aineksia erinomaiseen kertomukseen. Harmikseni kirja loppuu liian töksähtävästi, aivan kuin Allendelta olisivat loppuneet ideat kesken kaiken. Jäin myös kaipaamaan syvällisyyttä Zorron hahmoon, sillä hän jäi melko pinnalliseksi. Teos sisälsi kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia Zorron taustatarinaan liittyen, ja romaanin ilkikurisuus sekä yhteiskuntakritiikki saivat minut viihtymään sen parissa melko hyvin.

Sankaruus on kehnosti palkattua toimintaa, joka loppuu usein ennenaikaisesti ja siksi se kiehtoo fanaatikkoja ja sairaalloisesti kuolemaan viehättyneitä henkilöitä. On olemassa hyvin vähän sankareita, joilla on romanttinen sydän ja miellyttävä luonne. Sanokaamme muitta mutkitta: ei ole ketään Zorron vertaista.

 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

R. J. Palacio: Ihme

©Hande

R. J. Palacio: Ihme

WSOY 2017

Huomasin vuoden vaihteessa, että elokuvateattereihin tulossa on Wonder-niminen teos. Se alkoi kiinnostaa minua, mutta kun sain selville elokuvan perustuvan kirjaan, halusin lukea sen ensin. Turvauduin jälleen kerran kirjaston palveluihin saadakseni teoksen käsiini.

Tiedän, etten ole tavallinen kymmenvuotias. Tai siis joo, teenhän minä kaikkia tavallisia juttuja. Syön jätskiä. Ajan pyörällä. Pelaan palloa. Minulla on Xbox. Sellaiset jutut tekevät minusta tavallisen. Luulisin. Ja minä tunnen oloni tavalliseksi. Sisäisesti. Mutta kyllä minä tiedän, etteivät tavalliset lapset saa muita tavallisia lapsia juoksemaan kirkuen pakoon leikkipuistoissa. Tiedän, ettei tavallisia lapsia tuijoteta kaikkialla minne he menevät.

Kirja kertoo 10-vuotiaasta August Pullmanista, jonka kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Tähän mennessä hän on opiskellut kotona äitinsä opastuksella, mutta aloittaa nyt viidennen luokan oikeassa koulussa - se on sekä kiehtovaa että pelottavaa. Ovatko koulun muut oppilaat halukkaita katsomaan ennakkoluulojensa ohi Auggien todellista minää?

Auggie on romaanin kiistaton päähenkilö, mutta hänen lisäkseen kertojiksi pääsee välillä myös viisi lasta ja nuorta, jotka tuntevat tai tietävät Auggien esimerkiksi sukulaisuussuhteen tai koulun kautta. Auggie pääsee kirjassa eniten ääneen, mutta muiden hahmojen mukanaan tuomat näkökulmat laajentavat kokonaiskuvaa ja muistuttavat, että asioilla on aina useita puolia. Pidin myös siitä, miten realistisia, inhimillisiä ja sympaattisia hahmot olivat: pystyin uskomaan heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa koko tarinan ajan sekä kiinnyin heihin.

Äiti ja isä sanoivat aina, että minä olin maailman ymmärtäväisin pikkutyttö. Enpä tiedä. Minä vain tajusin, ettei valittamisessa olisi ollut mitään järkeä. Olen nähnyt Augustin leikkausten jälkeen: pieni naama siteissä ja turvonneena, pikkuruinen ruumis täynnä tippaletkuja ja putkia, jotka pitivät hänet hengissä. Kun on nähnyt jonkun muun joutuvan kokemaan sellaista, tuntuu jotenkin typerältä känkättää siitä, ettei saa haluamaansa lelua tai ettei äiti pääse katsomaan koulunäytelmää.

Vaikka tammikuu oli minulle hyvin hektistä aikaa, luin kirjan siihen nähden melko nopeasti - tarina imaisi mukaansa, enkä malttanut laskea teosta käsistäni ellei ollut aivan pakko. Vaikken ole saanut elämässä aivan yhtä huonoja lähtökortteja kuin Auggie, samastuin häneen vahvasti. Tiedän, millaista on erottua joukosta ja muut pitävät sitä huonona asiana. Lisäksi tunnistin itseni Auggien innostuksessa muun muassa Star Warsia kohtaan sekä hänen itseironiassaan.

Rottapoika. Friikki. Monsteri. Freddy Krueger. E. T. Yrjötys. Liskonaama. Mutantti. Tiedän, millä nimillä he minua kutsuvat. Olen käynyt riittävästi leikkipuistoissa tietääkseni, että lapset voivat olla ilkeitä. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. 

Kaikki luokkatoverit eivät suhtaudu suopeasti pojan erilaiseen ulkomuotoon, mikä johtaa kiusaamiseen. Oli inhottavaa lukea kyseisiä kohtia, etenkin kun ne herättivät minussa muistoja omista kokemuksistani. Kirja sisältää synkkiä hetkiä, mutta paistaa se aurinko risukasaankin: kaikki lapset eivät mene valtavirran mukana, ja Auggiella on myös kannustava perhe tukenaan. Romaanin lukeminen olikin minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, johon sekoittui sekä itkua että naurua. Edes nämä tunteenpurkaukset eivät syntyneet automaattisesti yhdestä syystä, vaan itkuja ja nauruja oli erilaisia - yllätyin vahvoista reaktioistani suuresti, sillä aiempien kokemusteni mukaan nuorille suunnatut kirjat eivät yleensä iske minulla kovin syvälle. Oli mukavaa yllättyä positiivisesti Palacion teoksen suhteen.

Ihme on hurmaava tarina erilaisuudesta, ennakkoluulojen kohtaamisesta sekä ystävyydestä. Jotkut saattavat pitää sisäisen kauneuden sanomaa hyvin kliseisenä, mutta niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloja, sanoisin olevan vain hyväksi, että ihmisen luonteen ja persoonallisuuden arvon tärkeydestä muistutetaan myös taiteen kautta. Minusta Palacion esikoisteos on tärkeä kirja, jonka soisin aivan kaikkien lukevan - se muistuttaa, mikä elämässä on tärkeää ja ettei erilaisuus ole paha asia.

Hassua, miten sitä joskus murehtii jotakin juttua aivan älyttömästi, ja huolet osoittautuvatkin aivan turhiksi. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande

Stephen King: SE 1 & 2

Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.

Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                    George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias. 

Viemärissä oli pelle.

Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.

- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.

Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.

Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.

Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.

Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

Nathan Hill: Nix

©Hande

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Sain kesäkuussa sähköpostiviestin, jossa kysyttiin, haluanko lukea ennakkoon elokuussa ilmestyvän Nixin. Perehdyttyäni pintapuolisesti romaanin tarinaan kiinnostuin siitä ja ilmoittaudun halukkaaksi lukijaksi. Kun lähetys saapui minulle, saatoin ensin aikaisemmat lukuprojektini päätökseen ja perehdyin Nathan Hillin esikoisromaaniin aina, kun työkiireet antoivat myöten.

Vihaa oli niin helppo tuntea, se tarjoaa turvan ihmiselle joka ei halua ponnistella liikaa.

Teos kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kolmikymppisestä, kirjailijan urasta haaveilevasta college-opettajasta, jonka äiti Faye jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Aivan varoittamatta Faye putkahtaa vuosikymmeniä kestäneen radiohiljaisuuden jälkeen poikansa elämään jouduttuaan ongelmiin virkavallan kanssa poliittisen kannanottonsa vuoksi. Samuel alkaa selvittää vaitonaisen äitinsä menneisyyttä ja joutuu rakentamaan tästä oman käsityksensä kahden erilaisen tulkinnan ristitulessa.

Tarina liikkuu kolmen aikatason välillä: 1960-, 1980- ja 2000-luvun. Mitä pidemmälle kirjan lukemisessa pääsee, sitä enemmän aukeavat sekä Samuelin että Fayen vaiheet. Heidän lisäkseen mukana on muitakin hahmoja, jotka liittyvät jompaankumpaan päähenkilöistä tavalla tai toisella. Hahmojen elämät nivoutuvat tarinan mittaan yhteen laajentaen romaanin kokonaiskuvaa. Hillin kerrontatyyli sekä kirjava henkilöhahmojen kavalkadi muistuttavat minusta jonkin verran John Irvingin romaaneja - tarinakuviossakin on samankaltaisuutta lukemieni Irvingin teosten kanssa.

Ihmissuhteiden lisäksi Nix käsittelee henkilöhahmojensa kautta Yhdysvaltojen historiaa sekä politiikkaa. Yhteiskuntakuvaus pysyy yhtenä tarinan kantavista voimista romaanin loppuun asti. USA:n historia eivätkä sen poliittiset pelit ennen omaa elinaikaani ole minulle kovin tuttuja, joten kirja tarjosi minulle uusia aspekteja myös keskeistä tapahtumapaikkaa kohtaan. Historialliset tapahtumat sekä niiden vaikutukset henkilöhahmoihin selittävät hyvin amerikkalaista elämäntyyliä - niin hyvässä kuin pahassakin.

Eiväthän graffitintekijät tietenkään kirjoittaaneet mitään tärkeää. Mitä nyt omia nimiään, yhä uudelleen ja uudelleen, yhä isompina, räikeämpinä ja värikkäämpinä. Itse asiassa heidän streategiansa oli sama kuin se, jota pikaruokaketjut noudattivat mainostauluissaan ympäri maata. Kaikki oli pelkkää itsetehostusta. He vain pitivät meteliä. Ei ollut kyse siitä, että heidän olisi pitänyt saada sanotuksi jotain. He mainostivat brändiään. Niin paljon hiiviskelyä ja riskinottoa, jottai voitiin oksentaa kiltisti niellyt vallitsevat kauneusarvot takaisin ulos. Se oli masentavaa. Jopa kapinallisuus oli pilattu.

Hillin esikoisen tarina on kiintoisa, muttei temmannut minua kuitenkaan mukaansa: kirjassa oli turhaa kuhnastelua, joka sai minut ajoittain väsymään koko teokseen. Lisäksi osa naishahmoista jäi valitettavan ontoiksi, vaikka heissä olisi ollut potentiaalia paljon enempään. Oli Nixissä kuitenkin hyviäkin puolia, sillä se onnistui välillä yllättämään minut juonenkäänteillään siitäkin huolimatta, että tarina sisälsi monia kliseitä. Romaanin loppuosan ahmaisin nopeasti kahlattuani alkupuolta vaihtelevalla menestyksellä.

Nix ei varastanut sydäntäni, mutta viihdyin sen parissa hyvin joitakin turhautumisen hetkiä lukuunottamatta. Tulen kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla Hillin kirjailijan uran etenemistä, sillä Nix on kaikesta huolimatta lupaava esikoisromaani. Kiitos kustantamolle ennakkokappaleesta!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Nix sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

©Hande

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Schildts & Söderströms 2012

Luin alelaarista löytämäni Riggsin esikoisteoksen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Minun piti ostaa jatko-osa alunperin englanniksi, mutta minua ärsyttää omistaa jostakin sarjasta sekaisin erikielisiä osia, joten se jäi. Nyt toinen osa on kuitenkin suomennettu, joten päätin palata ensimmäisen kirjan pariin muistin virkistykseksi.

Jacob Portman on varttunut kuunnellen isoisänsä tarinoita tämän elämästä orpokodissa, jossa asuu ihmevoimia omaavia lapsista, sekä heitä vaanivista hirviöistä. Teini-ikäisenä Jacob päättää selvittää, onko isoisän jutuissa sittenkin perää, vaikka kaiken järjen mukaan ne ovat vain vanhan miehen hupsutuksia. Mitä enemmän Jacob asiaa tutkii, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että isoisä on puhunutkin totta. Ja mikä kummallisinta, nämä lapset vaikuttavat olevan edelleen elossa...

Muistikuvani juonesta olivat melko hatarat, mutta lukemisen edetessä asioita alkoi palautua mieleeni. Teoksen alku ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta tarina paranee edetessään ja lopulta jännitys on niin tiivistä, ettei kirjaa voi laskea käsistään ennen kuin sen on saanut päätökseen. Mielenkiintoani lisäsivät myös kuvituksena käytetyt vanhat vintage-valokuvat, joiden inspiroimana Riggs kirjoitti tämän romaanin. Kuvat tehostavat erinomaisesti kerrontaa sekä teoksen synkeää ja mystistä tunnelmaa.

Sanoin kirjasta vuonna 2014 seuraavasti: "Kirjassa käytetty kieli teki myös minuun vaikutuksen: lauseet ja virkkeet olivat hyvin yksinkertaisia, mutta silti vaikuttavia. Niiden ansiosta tunnelma vaihteli uhkaavasta haikeaan ja jopa iloiseen. Kokonaisuus oli kaunis sekä katkeransuloinen." Pidin siis romaanin kerronnasta - jännitän monesti nuortenkirjoihin tarttumista, sillä pelkään niiden kerronnan olevan kankeaa ja juonenkäänteiden loppuunkulutettuja ja lapsellisia. On mukavaa, ettei tämä kirja ole sellainen, toisellakaan lukukerralla.

Kirjassa on monta mielenkiintoista henkilöhahmoa. Pidin eniten Jacobista, Emmasta, Millardista ja Bronwynista - en paljasta hahmoista enempää, sillä muuten tarina menee pilalle sellaiselta, joka ei kirjaan ole tutustunut. Monet teoksen henkilöistä ovat samastuttavia ja suosikkieni persoonallisuudet vetivät minua puoleensa. Nimikkohahmo neiti Peregrine ei yltänyt suosikkeihini, mutta hän herätti mielenkiintoni ja toivon, että hänestä kerrotaan jatko-osassa lisää.

Minulle tärkeintä kirjoissa on sisältö, mutta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on esineenä niin kaunis, että minun on mainittava siitä erikseen. Kannet - sekä irtonaiset että kiinteät - ovat mielenkiintoa herättävät ja sisältävät hienoja yksityiskohtia, kirjan sivut ovat paksusta ja laadukkaasta paperista ja kuvituksena toimivat vintage-kuvat on sommiteltu niin, että tunnen selaavani valokuva-albumia tarinan lukemisen lomassa.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielestäni edelleen kiintoisa lukukokemus, hyvällä tavalla erilainen. Kuten alussa sanoin, sarjan toinen osa on suomennettu, joten aion hankkia kirjan käsiini jatkaakseni eriskummallisten lasten tarinaan tutustumista - ensimmäinen osa päättyy sen verran jännittävään kohtaan.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31: fantasiakirja.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

©Hande

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Otava 2011

Luin viitisen vuotta sitten alennusmyynnistä löytämäni kirjan Oscar-kissasta ja pidin lukemastani. Kirjavat kissat-haaste lähenee loppuaan enkä ole lukenut vielä mitään Uudelleen luettua-haastetta varten, joten päätin tarttua jälleen tähän teokseen.

Hoivakodin kissa Oscar on tositapahtumiin perustuva, hoivakodin lääkärinä työskentelevän David Dosan kirjoittama teos. Se kertoo hoivakodissa asuvasta Oscar-kissasta, joka vaistoaa, kun joku potilaista on tekemässä kuolemaa. Kissa käpertyy tällaisen potilaan viereen ja pysyy tämän rinnalla loppuun asti. Dosa peilaa teoksessa omia kokemuksiaan Oscarin kanssa sekä haastatteli useita hoivakodin potilaiden omaisia sekä omia työtovereitaan.

Löysin teoksesta hyvin paljon samastumiskohtia: hoivakodissa, jossa Oscar asuu, on paljon muistisairaita henkilöitä. Oma edesmennyt mummini sairastui aikoinaan Alzheimerin tautiin, joten kirjan kuvaukset muistisairauksien vaikutuksista potilaisiin sekä heidän omaisiinsa tuntuivat hyvin tutuilta - aivan kuin olisin lukenut omista kokemuksistani.

Vaikka kirjan aihe on surullinen, tarina on hyvin lohdullinen - kuoleman alituisesta läsnäolosta huolimatta kissa, joka tietää, milloin sitä tarvitaan eniten, saa hymyn nousemaan huulille. Kuten monet haastateltavat ovat kirjassa sanoneet, kissan seura on ollut hyväksi niin potilaille kuin heidän omaisilleenkin. Oli myös mielenkiintoista lukea aiheesta hoivakodin henkilökunnan näkökulmasta, sillä en ole kovin usein törmännyt keskusteluun hoivakodeista ja saatohoidosta, joissa tätä rankkaa työtä tekevät ihmiset pääsisivät kunnolla ääneen.

Hoivakodin kissa Oscar on ajatuksia herättävä kirja. Kuvailin sitä viisi vuotta sitten sanoilla "aito ja vilpitön" - olen tästä asiasta edelleen samaa mieltä. Teos kertoo oivallisesti, miten älykkäitä eläimet ovat, ja miten suuri vaikutus niillä on ihmisten mielialaan. Dosan teos on haikeudestaan huolimatta mieltä lämmittävä kirja.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjan nimessä on erisnimi.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

©Hande

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Otava 2013

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Kultahatusta. Lisäksi olen tainnut kuulla kyseisen teoksen olemassaolosta vasta muutama vuosi sitten, en ole aivan varma. Pari vuotta sitten ilmestyneen Baz Luhrmanin filmatisoinnin jälkeen huomasin kirjastakin puhuttavan laajemmin ja tarina alkoi kiinnostaa minua - en ole nähnyt elokuvaa, mutta muistan miten sitä mainostettiin hyvin suurellisesti. Myöhemmin ostin romaanin pokkariversion alennuksesta ja jätin sen kirjahyllyyni odottamaan sopivaa hetkeä.

Kultahatun kertojaäänenä on nuorehko pörssimeklari ja kirjailijan alku Nick Carraway, joka tutustuu mystiseen naapuriinsa Jay Gatsbyyn, uusrikkaaseen mieheen, joka järjestää kartanossaan mahtipontisia juhlia. Gatsby on rakastunut Carrawayn serkkuun Daisyyn, jonka kanssa hänellä oli aikoinaan suhde, joka kariutui Gatsbyn varattomuuteen. Gatsby on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen mielitiettynsä takaisin, vaikka tämä onkin naimisissa toisen miehen kanssa.

Olin yllättynyt, kun kaikista kuulemistani kehuista huolimatta Kultahattu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Fitzgeraldin klassikkoteoksen tematiikka itsessään on kiintoisa: se kuvailee aikakautensa moraalista alennustilaa, amerikkalaista unelmaa ja sen todenperäisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta. Valitettavasti aiheiden käsittelytapa oli tylsä eikä saanut minua pohtimaan asioita syvemmin. Ahmin kirjan vain saadakseni sen nopeasti päätökseen.

Romaanissa oli lupaavia henkilöhahmoja, mutta heihin paneuduttiin valitettavasti vain pintaraapaisun verran, minkä takia minulle ei kehittynyt vahvoja tunnesiteitä heitä kohtaan. Negatiiviset tuntemukset korostuivat kuitenkin lukemisen aikana hiukan positiivisia enemmän, sillä ärsyynnyin muutaman hahmon käytöksestä sen verran, että tuhahtelin heidän toiminnalleen ääneen. Toisaalta minua huvitti törmätä teoksessa Suomi-mainintaan: Carraway kertoo tarinassa ohimennen pariin otteeseen kotiapulaisestaan, joka on suomalainen.

Kultahattu oli kyllä ihan kelvollista luettavaa, mutten tykästynyt siihen erityisemmin. Teos jäi melkoisen pintapuoliseksi, vaikka ajoittain teemoja ja hahmoja käsiteltiin syvällisemminkin. Kirja ei kuitenkaan jäänyt mietityttämään jälkeenpäin, vaan tartuin innolla seuraavaan lukuprojektiin. Mutta oli Fitzgeraldin teos kaikesta huolimatta "ihan ok".

Arvosana: ✮✮✮

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

©Hande

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

WSOY 1993

Ostin kirjan pokkariversion joko vuosi tai kaksi vuotta sitten, kun sitä niin kovasti kehuttiin kaikkialla. Myös takakansi vaikutti minusta lupaavalta. Jumalat juhlivat öisin-romaania kuvaillaan monesti kirjaksi, johon kaikki ovat ihastuneet. Täytyy sanoa, että minä en todellakaan kuulu noihin "kaikkiin".

En voi ymmärtää kirjan osakseen saamaa ylistystä: juoni oli kuolettavan tylsä, henkilöhahmot raivostuttavia ja teos oli muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta ennalta-arvattava. Romaanin parisataa ensimmäistä sivua luin hetkessä, mutta siitä eteenpäin alkoi varsinainen tuskien taival. Tuntuu siltä, että Tartt on yrittänyt saada esikoisteokselleen lisätäytettä kertojan pohdinnoilla, mutta se ei tuo tarinalle mitään lisäarvoa - vain jaarittelua ja ylipitkää selittelyä. Kahlasin loput viitisensataa sivua konemaisesti läpi toivoen koko ajan kirjan loppuvan.

Kirja alkaa kertojan paljastuksella: hän on ollut osallisena murhaan ja nyt hän tahtoo kertoa, miksi se tehtiin ja mitä rikoksen tekemisen jälkeen tapahtui. Teoksen on tarkoitus olla psykologinen kuvaus, mutta se jäi mielestäni yritykseksi. Minuun ei vetoa "koska mä voin"-asenne. Lisäksi inhosin romaanin jokaista keskeistä henkilöä: yliopistossa muinaiskreikkaa opiskelevien joukkio koostuu pelkistä pinnallisista, tekopyhistä parikymppisistä, joihin en voinut kiintyä millään tavalla - jos olisin tarinan murhaaja, koko porukka olisi kuollut ennen sivua 250.

Jumalat juhlivat öisin-romaanin lukeminen tuntui minusta ajanhukalta - sain sen päätökseen vain siksi, etten periaatteesta suostu jättämään mitään aloittamaani kirjaa kesken. Oli suuri pettymys, että teos lässähti lupaavan alun jälkeen kuin pannukakku - teosta ei pelasta sekään, että epilogi oli mielestäni ihan kelvollinen. Tarttin esikoisteoksesta jäi niin paha maku suuhun, etten suostu koskemaan hänen muihin teoksiinsa pitkällä kepilläkään.

Arvosana: ✮✮½

John Irving: Oman elämänsä sankari

©Hande

John Irving: Oman elämänsä sankari

Tammi 2000

Pahoittelen kovasti pidempää hiljaisuutta blogissani. Olin reilu viikon mökillä, jossa internet ei toimi ollenkaan, joten en ole päässyt sinä aikana blogiini käsiksi. Olen kuitenkin lukenut reissun aikana parikin kirjaa, joista yksi oli tämä Irvingin kirjoittama romaani.

Oman elämänsä sankari on toinen lukemani John Irvingin teos. Olen lukenut aiemmin Ystäväni Owen Meanyn pari vuotta sitten. Se on tematiikaltaan erilainen romaani Oman elämänsä sankariin verrattuna, mutta kummankin tunnistaa Irvingiksi: kumpikin on kasvutarina täynnä kiehtovia henkilöhahmoja sekä mitä erilaisempia sattumuksia.

Tämä teos on sellaista sorttia, jota voi lukea vain pieninä annoksina kerrallaan: aloitin lukemisen maaliskuussa, mutta Oman elämänsä sankari vaati muita kirjoja luettavaksi välissä - silloin siihen jaksoi palata uudelleen. Vaikka minulla meni kolmisen kuukautta kirjan lukemiseen, pidin siitä. Se kertoo St. Cloud'sin orpokodin kasvatista Homer Wellsistä, joka etsii omaa paikkaansa maailmassa. Orpokotia johtaa lääkäri Wilbur Larch, joka rikkoo lakia tekemällä abortteja niitä haluaville naisille (tarinassa eletään 1920-1950-lukujen Mainessa). Tohtori Larch toivoisi Homerista lääkäriä, mutta Homer ei itse ole varma, onko työ häntä varten.

Romaanissa on paljon henkilöhahmoja, mutta minua se ei häiritse yhtään: heillä kaikilla on oma merkityksensä tarinassa ja he luovat teoksesta yhtenäisen kokonaisuuden. Suurimassa osassa hahmoista on piirteitä, joihin minun on helppo samastua. Jotkut henkilöistä tuntuvat melko karikatyyrisiltä, mutta siitä huolimatta he kaikki ovat inhimillisiä ja uskottavia - kukaan hahmoista ei ole täydellinen. Silti monet heistä ovat todella rakastettavia.

Lukiessani Oman elämänsä sankaria minulle tuli ajoittain tunne, ettei tarina etene ollenkaan ja minun teki mieleni luovuttaa. Minulla on kuitenkin periaate: en koskaan jätä kirjaa kesken - kahlaan sen läpi, vaikka mikä olisi. Se sai minut jatkamaan ja se kannatti, sillä malttaessani lukea lisää teoksesta löytyi kohtia, joiden avulla muistin, miten paljon pidän kirjasta.

En voi myöskään olla ihailematta Irvingin taitoa käsitellä arkoja, jopa tabuina pidettäviä aiheita. Kaiken kukkuraksi hän kirjoittaa niistä niin kuin minun mielestäni aina pitäisi: neutraalisti. Tekstistä on silti selkeästi aistittavissa aiheisiin liittyviä moraalisia kannanottoja. Irvingin teksti ja tarinan teemat herättävät minussa vahvoja tunteita, sillä koen käsitellyt asiat erittäin tärkeiksi ja yleisen keskustelun arvoisiksi.

Oman elämänsä sankari on mielenkiintoinen, tärkeitä asioita käsittelevä kirja. Se vahvisti mieltymystäni John Irvingiin ja tulen lukemaan hänen teoksiaan jatkossakin.

Arvosana: ✮✮✮✮