Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

©Hande

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

WSOY 1993

Ostin kirjan pokkariversion joko vuosi tai kaksi vuotta sitten, kun sitä niin kovasti kehuttiin kaikkialla. Myös takakansi vaikutti minusta lupaavalta. Jumalat juhlivat öisin-romaania kuvaillaan monesti kirjaksi, johon kaikki ovat ihastuneet. Täytyy sanoa, että minä en todellakaan kuulu noihin "kaikkiin".

En voi ymmärtää kirjan osakseen saamaa ylistystä: juoni oli kuolettavan tylsä, henkilöhahmot raivostuttavia ja teos oli muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta ennalta-arvattava. Romaanin parisataa ensimmäistä sivua luin hetkessä, mutta siitä eteenpäin alkoi varsinainen tuskien taival. Tuntuu siltä, että Tartt on yrittänyt saada esikoisteokselleen lisätäytettä kertojan pohdinnoilla, mutta se ei tuo tarinalle mitään lisäarvoa - vain jaarittelua ja ylipitkää selittelyä. Kahlasin loput viitisensataa sivua konemaisesti läpi toivoen koko ajan kirjan loppuvan.

Kirja alkaa kertojan paljastuksella: hän on ollut osallisena murhaan ja nyt hän tahtoo kertoa, miksi se tehtiin ja mitä rikoksen tekemisen jälkeen tapahtui. Teoksen on tarkoitus olla psykologinen kuvaus, mutta se jäi mielestäni yritykseksi. Minuun ei vetoa "koska mä voin"-asenne. Lisäksi inhosin romaanin jokaista keskeistä henkilöä: yliopistossa muinaiskreikkaa opiskelevien joukkio koostuu pelkistä pinnallisista, tekopyhistä parikymppisistä, joihin en voinut kiintyä millään tavalla - jos olisin tarinan murhaaja, koko porukka olisi kuollut ennen sivua 250.

Jumalat juhlivat öisin-romaanin lukeminen tuntui minusta ajanhukalta - sain sen päätökseen vain siksi, etten periaatteesta suostu jättämään mitään aloittamaani kirjaa kesken. Oli suuri pettymys, että teos lässähti lupaavan alun jälkeen kuin pannukakku - teosta ei pelasta sekään, että epilogi oli mielestäni ihan kelvollinen. Tarttin esikoisteoksesta jäi niin paha maku suuhun, etten suostu koskemaan hänen muihin teoksiinsa pitkällä kepilläkään.

Arvosana: ✮✮½