 |
| ©Hande |
Gummerus 2016
Näin jossain vaiheessa elokuvateatterissa mainoksen elokuvasta Kerro minulle jotain hyvää. Tarina vaikutti mielenkiintoiselta ja mukana oli monta tuttua näyttelijää, joten painoin elokuvan nimen mieleeni. Pian tämän jälkeen näin elokuvaa inspiroineen kirjan kaupassa, mutten ostanut sitä, sillä kirja paljastui chick litiksi, joka ei ole minun suosikkigenreni, kuten kerroin Unpopular Bookish Opinions-haasteessa. Lopulta päätin kuitenkin antaa teokselle mahdollisuuden ja ostin sen.
Suhtautumiseni kirjaan oli lukemisen aloittamisenkin jälkeen melko skeptinen, mutta parin luvun jälkeen tarina imaisi mukaansa. Kerronnan näennäinen kepeys kätki alleen kosolti vaikeita aiheita - teos oli tämän ansiosta helppolukuinen, mutta ajatukset alkoivat pyöriä raskaiden kysymysten äärellä. Lopulta huomasin ahmivani tarinaa, enkä millään malttanut laskea sitä käsistäni ilman raskauttavaa syytä.
Moyesin romaanissa on laaja hahmokaarti. Heistä suurin osa on luonteeltaan tyypillisiä chick litin henkilöhahmoja, mutta he ovat silti kaikki inhimillisiä sekä uskottavia. Erityisesti teoksen päähenkilöt, onnettomuudessa neliraajahalvautunut, paljon maailmaa nähnyt Will sekä pikkukaupunkiin jämähtänyt, epävarma ja Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi päätyvä Lou
tekivät minuun vaikutuksen. Minulle tuli hyvin usein tunne, että luen otteita omasta elämästäni, kun jompikumpi heistä oli kyseessä. Yllätyin tyystin huomatessani miten vahvasti heihin samastuin ja miten hyvin ymmärsin kummankin tekemiä valintoja.
Yksi kirjan keskeisimmistä teemoista on eutanasia. Romaanin hahmokaartista löytyy sekä avustetun itsemurhan puolustajia että vastustajia - kummallekin kannalle tarjottiin tarinassa myös perusteluita. Kirjaa lukiessa tulin miettineeksi omaakin kantaani asiaan. Olen kuulunut aiemmin, ja kuulun edelleenkin eutanasian kannattajiin.
En tunne liikuntarajoitteisia, mutta olen nähnyt ja tuntenut vuosien varrella ihmisiä, jotka ovat kärsineet samantapaisista oireista kuin Will tilansa takia. Lisäksi olen joutunut monta kertaa todistamaan, kuinka parantumattomasti sairas on kuihtunut ja kitunut hitaasti kohti elämänsä päätöstä - ainoana oljenkortenaan elvytyksen kieltävä hoitotestamentti.
Läheisten menettäminen on aina kamalaa, mutta minusta on erittäin itsekästä haluta pitää ihminen väkisin hengissä, vaikka paranemisesta ei olisi toivoa ja henkilö kärsii tai joutuu elämään alituisessa pelossa kärsiä suurista tuskista. Mielestäni päätökset omasta elämästä, myös sen mahdollisesta päättämisestä, tulee olla kyseisellä henkilöllä itsellään.
Juonipaljastukset päättyvät.
Kerro minulle jotain hyvää sai minut nauramaan kippurassa, ja itkemään silmät päästäni - enkä kyynelehdi elokuvia katsoessa tai kirjoja lukiessa kovin usein. Moyesin teos iski vahvasti tunteisiin ja jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Kirjan lukemisesta on kolme viikkoa, ja vasta nyt minusta tuntui, että pystyn kirjoittamaan teoksesta. Kuten takakannessakin luvataan, se on aseistariisuva romaani - minun kohdallani myös yllättävän hieno ja mieleenpainuva elämys. Kerro minulle jotain hyvää opetti minulle, että välillä kannattaa antaa mahdollisuus myös inhokkigenrensä teoksille.
Suhtautumiseni kirjaan oli lukemisen aloittamisenkin jälkeen melko skeptinen, mutta parin luvun jälkeen tarina imaisi mukaansa. Kerronnan näennäinen kepeys kätki alleen kosolti vaikeita aiheita - teos oli tämän ansiosta helppolukuinen, mutta ajatukset alkoivat pyöriä raskaiden kysymysten äärellä. Lopulta huomasin ahmivani tarinaa, enkä millään malttanut laskea sitä käsistäni ilman raskauttavaa syytä.
Moyesin romaanissa on laaja hahmokaarti. Heistä suurin osa on luonteeltaan tyypillisiä chick litin henkilöhahmoja, mutta he ovat silti kaikki inhimillisiä sekä uskottavia. Erityisesti teoksen päähenkilöt, onnettomuudessa neliraajahalvautunut, paljon maailmaa nähnyt Will sekä pikkukaupunkiin jämähtänyt, epävarma ja Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi päätyvä Lou
tekivät minuun vaikutuksen. Minulle tuli hyvin usein tunne, että luen otteita omasta elämästäni, kun jompikumpi heistä oli kyseessä. Yllätyin tyystin huomatessani miten vahvasti heihin samastuin ja miten hyvin ymmärsin kummankin tekemiä valintoja.
Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kumminkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.HUOMIO! Tästä eteenpäin kirjoitus sisältää mahdollisia juonipaljastuksia kirjan juonesta. Jos haluat välttyä pieniltäkin vihjauksilta, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät"-tekstin jälkeen.
Yksi kirjan keskeisimmistä teemoista on eutanasia. Romaanin hahmokaartista löytyy sekä avustetun itsemurhan puolustajia että vastustajia - kummallekin kannalle tarjottiin tarinassa myös perusteluita. Kirjaa lukiessa tulin miettineeksi omaakin kantaani asiaan. Olen kuulunut aiemmin, ja kuulun edelleenkin eutanasian kannattajiin.
En tunne liikuntarajoitteisia, mutta olen nähnyt ja tuntenut vuosien varrella ihmisiä, jotka ovat kärsineet samantapaisista oireista kuin Will tilansa takia. Lisäksi olen joutunut monta kertaa todistamaan, kuinka parantumattomasti sairas on kuihtunut ja kitunut hitaasti kohti elämänsä päätöstä - ainoana oljenkortenaan elvytyksen kieltävä hoitotestamentti.
Läheisten menettäminen on aina kamalaa, mutta minusta on erittäin itsekästä haluta pitää ihminen väkisin hengissä, vaikka paranemisesta ei olisi toivoa ja henkilö kärsii tai joutuu elämään alituisessa pelossa kärsiä suurista tuskista. Mielestäni päätökset omasta elämästä, myös sen mahdollisesta päättämisestä, tulee olla kyseisellä henkilöllä itsellään.
Juonipaljastukset päättyvät.
Kerro minulle jotain hyvää sai minut nauramaan kippurassa, ja itkemään silmät päästäni - enkä kyynelehdi elokuvia katsoessa tai kirjoja lukiessa kovin usein. Moyesin teos iski vahvasti tunteisiin ja jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Kirjan lukemisesta on kolme viikkoa, ja vasta nyt minusta tuntui, että pystyn kirjoittamaan teoksesta. Kuten takakannessakin luvataan, se on aseistariisuva romaani - minun kohdallani myös yllättävän hieno ja mieleenpainuva elämys. Kerro minulle jotain hyvää opetti minulle, että välillä kannattaa antaa mahdollisuus myös inhokkigenrensä teoksille.
Arvosana: ✮✮✮✮✮
Minäkin ymmärrän sen, ettei elämä ole aina enää elämisen arvoista ja siten eutanasia on perusteltua. Omaan lähipiiriini kuuluu kuitenkin vaikeasti vammainen henkilö, ja teos laittoi pohtimaan, eikö vammautuneen elämä voi olla arvokasta ja hyvää. Tässä tapauksessa kun vielä on kyse henkilöstä, joka pystyy puhumaan. Kirja herättää minussa edelleen puistatuksia, koska en osannut nähdä Willin tilaa lainkaan niin kohtalokkaana kuin Moyes sen kuvasi. Ymmärrän kärsimyksen mutta en silti kaikkea.
VastaaPoistaMinusta kirjan sanoma ei ollut automaattisesti, että vammautuneen elämä ei olisi arvokasta. Minä näin kyseessä olevan Willin subjektiivinen näkökulma. Vaikka tiedän, että toinenkin vaihtoehto olisi mahdollinen, ymmärrän Willin valinnan: hän oli elänyt niin toimintarikasta elämää ennen onnettomuuttaan ja nyt hän joutuu elämään muiden avun varassa sekä keuhkokuumeen pelossa.
PoistaEn tunne liikuntarajoitteisia, mutta tunsin henkilön, jonka sairaus pakotti hänet pyörätuoliin ja vaikeutti hänen hengittämistään. Oli niin ahdistavaa katsoa sitä kärsimystä ja kuinka välillä hän sanoi myös ääneen haluavansa päästä pois. Willin tilanne on kirjassa melko samantyyppinen, joten minun on siksi helppo ymmärtää hänen henkilökohtaista valintaansa.
Kävin katsomassa elokuvan pari viikkoa sitten ja pidin siitä kovasti. Arvostelusi oli niin positiivinen että taitaapa minun pitää sitten lainata tarina ihan kirjanakin ja lukea se! :)
VastaaPoistaJos pidit elokuvasta, kirja kannattaa ehdottomasti lukea - se on vieläkin parempi! :) Itse luin kirjan ensin ja sitten näin leffan - molemmat olivat hyviä.^^
PoistaNostan sulle hattua! Omien genrerajojen ylittäminen on yleensä melko haasteellista, hienoa kun uskalsit "loikata". Itselle se ei ole kovin helppoa.
VastaaPoistaHeitin sulle haasteen omassa blogissa, käy ihmettelemässä ja osallistu jos haluat! Sisältää muutamia kiperähköjä kyssäreitä :D
http://lukucorneri.blogspot.fi/2016/08/liebster-award-vastasin-haasteeseen-ja.html
Minullekin on melkoisen haasteellista tutustua sellaisiin genreihin, joista en erityisemmin välitä. Välillä tulee kuitenkin tehtyä poikkeuksia. :D
PoistaKiitos! :) Sain haasteen jokin aika sitten ja teinkin sen, mutta vastaan silti mielelläni jossain vaiheessa, sillä kysymykset ovat kuitenkin erilaiset. :)
Oma kokemukseni chic-litistä on, että vastaan voi tulla aivan uskomatonta huttua, mutta myös todella loistava, ajatuksia herättäviä ja ihmismieleen syvällisesti puretuvia kirjoja, jotka on vain paketoitu hempeisiin kansiin ja kohtuu mukaviin ja samaistuttaviin päähenkilöihin.
PoistaMielenkiintoista on se, kuinka elokuvajulisteet eivät annan juuri mitään viittausta siihen, että toinen päähenkilöistä on vammautunut. Nyt kun satuin lukemaan kirjan takakannen kirjakaupassa, huomasin sen jälkeen, että julisteen mies istuu pyörätuolissa, mutta sitä näkyy niin pieni kaistale, ettei siihen kiinnitä huomiota, ellei osaa kiinnittää. Toisaalta, pitääkö elokuvaa markkinoida "vammaiselokuvana"? Ehkä joku, joka menee katsomaan sen luullen näkevänsä perinteisen romanttisen elokuvan, kokee elokuvateatterissa yllättäviä tunteita, joihin ei osannut varautua, ja sen seurauksena hänen maailmankatsomuksensa saattaa muuttua.
Olen itse aina jättänyt JOjo Moysin vähälle huomiolle, mutta ehkä tartun tähän kirjaan jossain vaiheessa.
Tuo mainitsemasi laadun suuri vaihtelu chick litin valikoimassa tuli kyllä huomattua tätä teosta lukiessa - en ole genreä lukenut kovin paljon, mutta voin selkeästi uskaltaa antaa lajityypille silloin tällöin tilaisuuden, jos juoni vaikuttaa tarpeeksi lupaavalta.
PoistaMinusta on ollut positiivinen asia, ettei elokuvaversion mainonnassa ole tungettu naamalle Willin vammaisuutta - vaikka se on olennainen osa tarinaa, sen tematiikka keskittyy moneen muuhunkin asiaan. Ja kuten sanoitkin, tarinan vaikutus voi olla vielä vahvempi, jos olettaa tulleensa katsomaan "perushömppää".
Tätä kirjaa voin suositella oikein lämpimästi. :)