Lauri Mäkinen: 50/50

©Hande

Lauri Mäkinen: 50/50

Siltala 2017

Kun selailin lokakuussa Helsingin kirjamessujen ohjelmalehteä, huomasin siellä kirjaesittelyn otsikolla 50/50. Totesin mielessäni, että kirjan nimi on kuolettavan tylsä ja toi mieleeni 50:50-dieetin, joten sivuutin teoksen vaivautumatta edes selvittämään, mistä siinä oli kyse. Onneksi näin marraskuun alussa Kirsin kirjanurkka-blogin ylistävän arvion kirjasta, sillä se sai minut kiinnostumaan ja varaamaan teoksen kirjastosta.

50/50 sijoittuu vuoden 1942 Kiestinkiin, jossa sotaetsivä Härmä löytää venäläisten alas ammutun lentokoneen. Sen miehistö on kuollut, mutta neljä desanttia on päässyt pakenemaan. Etsintä eskaloituu kiinniottotilanteeseen, jossa ammutaan kolme miestä ja otetaan kiinni pahasti haavoittunut nainen joesta sekä ilkialaston, tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän puuttuva jäsen ja kumpi se, joka väittääkin olevansa? Kumpi joutuu teloitusryhmän eteen?

Kumpareen laella kerosiini käry tuntuu jo selvänä. Härmä laskeutuu hitaasti alas, saapuu aukean laidalle. Koneen peräsin lojuu sen keskellä. Punainen tähti tuijottaa metsänreunaa kuin teräväreunainen, verestävä silmä. Härmä kyykistyy tähystämään, nostaa kiikarit silmilleen. Puut ovat laonneet aukean toisella puolella, kuin avatakseen väylän syvemmälle metsään. Missään ei erotu liikettä.

Mäkisen toinen romaani on sekoitus historiallista romaania, dekkaria sekä jännitys- ja sotaromaania. Yhdistelmä on erittäin toimiva ja minulle lukukokemuksena ainutkertainen, sillä en ole lukenut koskaan sota-aikaan sijoittuvaa dekkaria. Kirja on kaikkea muuta kuin tylsä: tarina imaisi mukaansa tyystin ja kannoin kirjaa mukanani joka paikkaan, jotta voisin lukea sitä aina tilanteen salliessa. Välillä minulle tuli jopa lieviä vieroitusoireita, jos jouduin tekemään pitkiä aikoja jotakin muuta.

Teoksen tarjoama mysteeri on erittäin kiehtova: yritin ratkoa sitä lukemisen lomassa, mutta siitäkin huolimatta, että sain melko pian rakennettua mielessäni teorian, jonka koin oikeaksi, uudet juonenkäänteet pitivät minut varpaillani viime metreille asti. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa sotapoliisien toiminnasta jatkosodan aikana - en ole tiennyt ammattikunnasta entuudestaan paljoakaan, saatika sen historiasta.

Minä olin aina osannut paljon sellaista, mitä muut eivät. Esimerkiksi matematiikkaa ilman että minun tarvitsi edes kunnolla laskea, se vain jotenkin aukesi itsestään. Mutta olin myös oppinut olemaan osaamisistani hiljaa, olin ymmärtänyt aikaisin, ettei kaikesta kannattanut kertoa.

Tapahtumien lisäksi Mäkinen on onnistunut luomaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaiseen hahmoon - niin sotapoliisin riveissä ja rinnalla työskenteleviin kuin vakoilusta epäiltyihinkin - pureudutaan psykologisella tarkkuudella, eikä mikään ole mustavalkoista. Mitä pidemmälle tapauksen tutkimukset etenevät, sitä enemmän hahmoista kuoriutuu esiin erilaisia kerroksia ja näkemykset henkilöhahmoista laajenevat ja jopa muuttuvat.

50/50 on mukaansatempaava, jännittävä ja ihmisyyttä tarkkasilmäisesti kuvaileva romaani, joka jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olen kiitollisuudenvelassa kanssabloggaajilleni, sillä ilman heitä minulta olisi jäänyt tämä helmi tyystin huomaamatta. Teos on niin vaikuttava, että minun on aivan pakko hankkia se omakseni - aion tulevaisuudessa tarttua takuuvarmasti myös Mäkisen esikoisromaaniin.

Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä --. Silti jokaisen elämään kuului pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. 50/50:sta ovat minun ja Kirsin lisäksi kirjoittaneet Amman lukuhetken Amma sekä Reader, why did I marry him?-blogin Omppu.
P. P. S. Kunniamaininta Elina Warstalle, joka on suunnitellut teoksen vangitsevan kannen.