Helsingin kirjamessut 2017 2/4

Kirjamessukokemusteni jälkipuinti jatkuu perjantain raportilla.

Messupäivä 2

Kuten torstainakin, istuin perjantaiaamupäivän kiltisti koulun penkillä. Vapauden koitettua säntäsin saman tien Messukeskukseen - aluksi keskityin eri osastojen tarkempaan tutkailuun, sillä torstaina en ehtinyt nuuskia kaikkia paikkoja. En ehtinyt kuitenkaan tutkailla kauan, ennen kuin suuntasin kuuntelemaan päivän ensimmäistä haastattelua. Jouduin tekemään vaikean valinnan kahden kiinnostavan ohjelman väliltä, ja päädyin Mila Teräksen haastatteluun hänen teoksensa Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä tiimoilta. Tulin paikalle etuajassa ja näin sattumalta Saran Saran kirjat-blogista - vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin hän jatkoi matkaansa toisaalle.

Anna Kortelainen (vas.) ja Mila Teräs
©Hande

Haastattelussa Teräs kertoi, miten hän intoutui kirjoittamaan kirjan yhdestä rakastetuimmasta taiteilijastamme käytyään katsomassa Schjerfbeckille omistettua näyttelyä Ateneumissa. Schjerfbeck oli naistaiteilijoiden pioneereja, sillä hänen elinaikanaan heitä ei ollut vielä kovin montaa. Hänen elämänsä oli Teräksen kertoman mukaan mielenkiintoinen ja surujen täyteinen - maalaamista itsekin harrastava Teräs kuvaili taulun olevan runo, jolla ilmaista niitä asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. Olen jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota Jäljet-romaaniin, mutta haastattelun jälkeen olin varma siitä, että haluan romaanin jossain vaiheessa lukea.

Taideaiheisen ohjelman jälkeen omistin tunnin epämääräiselle haahuilulle, jonka myötä kevensin hiukan lompakkoani. Sitten koittikin seuraavan ohjelmanumeron aika. Ketään tuskin yllättää, että kyseessä oli jälleen kerran historia-aiheinen tapahtuma: Ida Suolahti on kirjoittanut tietokirjan Yhteiset sotavangit - Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa, ja oli kertomassa teoksestaan.

Suolahti kertoi Suomen luovuttaneen noin 2 900 sotavankia Saksaan erilaisia tarkoitusperiä varten: osa valjastettiin työvoimaksi, jotkut haluttiin tiedus-telijoiksi ja osasta tehtiin sotilaita. Suurimman osan henkilöllisyys ja luovutus-paikka ovat tiedossa, joten Suolahdella on ollut kattava aineisto käytössään. Haastattelijan kysyessä - en valitettavasti muista hänen nimeään, messulehden tiedot eivät täsmää lopullisen ohjelman kanssa - Suolahti kertoi, ettei Suomessa vainottu erityisesti juutalaisia tai luovutettukaan heitä, sillä kommunismia pidettiin paljon pahempana uhkana. Suomen vankileirien olot olivat huonot, mutta toisaalta myös omat kansalaisetkin kärsivät puutetta - vangeilla asiat olivat kuitenkin vielä huonommin, sillä he elivät suljetuissa ympäristöissä, kun taas suomalaiset pystyivät hyödyntämään omavaraisuutaan tai maalla asuvia sukulaisiaan elintarvikepulan lievittämiseksi.

Ohjelmalavan katsomolta lähdin muutaman välipysähdyksen kautta Boknäsin osastolle katsastamaan, olisiko siellä muita bloggaajia paikalla. Tiedustelumatkani ei ollut turha: paikalla olivat ainakin Pauline von Dahl, Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Niina, Lukupinon Simo, Pihi nainen Pihin naisen elämää-blogista ja Les! Lue!-blogin Reetta. Juttelimme kirjallisuudesta ja monesta muustakin asiasta - minulle tuli hyvin kotoisa olo sohvalla istuessa ja mainiosta seurasta nauttiessa. Myöhemmin lähdimme Pihin naisen kanssa kuuntelemaan Toinen tuntematon-novellikokoelmaan liittyvää keskustelua. Toinen tuntematon kertoo Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista, jotka esiintyvät alkuperäisteoksessa vain viittauksina ja häivähdyksinä. 22 kirjailijaa lähti mukaan projektiin, ja kirjoittivat omat näkemyksensä valitsemistaan hahmoista.

Anna Kortelainen (vas.), Hanna Weselius,
Antti Heikkinen ja Laura Gustafsson
©Hande

Kokoelman tekijöistä haastateltava olivat Carola Mäkisen isoisä-novellin kirjoittanut Hanna Weselius, Yksi tavallinen Vassa-novellin kirjoittanut Laura Gustafsson sekä Antti Heikkinen, jonka kynästä on syntynyt Jauhot-novelli. Weseliuksen novelli kertoo Tuntemattoman sotilaan alussa esitellyn ja sen jälkeen unohdetun Mäkisen tuntemasta naapurin tytöstä, jonka valokuvaa nuorimies pitää mukanaan. Weselius halusi antaa tälle hyvin kaukaiseksi jääneelle naiselle kasvot ja luonteen. Gustafsson otti käsittelyynsä sotamies Rahikaisen "lempivaimon" Petroskoista. Hän antoi tytölle nimen ja kipakan luonteen - Gustafsson ei halunnut tehdä Vassasta uhria tai marttyyria. Heikkinen kirjoitti novellin Antero Rokan vaimosta, Lyytistä, joka on saanut Linnan klassikossa eniten mainintoja. Heikkinen myöntää, ettei olisi halunnut ottaa "liian itsestäänselvää" hahmoa, mutta suostui tehtävään, koska häntä pyydettiin mukaan viimeiseksi ja kaikki muut hahmot oli jo jaettu muiden osallistujien kesken. Heikkinen pohdiskelee novellissaan, miten Rokan vaimona oleminen on tuskin aina helppoa, sillä miestä voitaisiin kuvailla energiasyöpöksi. Haastattelijoista kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Linnan "miessaagan", kuten Gustafsson asian ilmaisi, naishahmojen äänten pääseminen kuuluville on hyvä asia, ja olen aivan samaa mieltä. Luin novellikokoelman loppuun päivää ennen kirjamessujen alkamista ja vaikutuin - yritän kirjoittaa siitä mielipiteeni mahdollisimman pian.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen haahuilin jälleen kirjaostastoilla sekä pidin ruokatauon. Väsyttyäni vaelteluun palasin Boknäsille rupattelemaan muiden bloggaajien kanssa. Keskustelunaiheet harhailivat kirjallisuudesta myös musiikin, erityisesti klassisen musiikin puolelle - minä ja Lukupinon Simo ainakin saimme aikaiseksi rönsyilevän keskustelun aiheesta. Tuskin siis yllättää, että suuntasimme samaa matkaa kuuntelemaan seuraavaa ohjelmanumeroa, joka käsitteli Kansallisoopperan ja -baletin Suomi 100-produktiota, Kalevalanmaata.

Värttinä-yhtyeen esitykset saivat ihon kananlihalle.
©Hande

Ohjelma alkoi ja päättyi Kansanmusiikkiyhtye Värttinän lumoavilla lauluesityksillä. Välissä Kalevalanmaasta keskustelivat teoksen tekijä sekä Suomen kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve, musiikin Kalevalanmaahan säveltänyt ja koonnut Tuomas Kantelinen sekä professori Matti Häikiö. Tanskasta kotoisin oleva Greve ilmoitti Kalevalanmaan olevan kunnianosoitus Suomelle, jossa hän on asunut kymmenen vuotta. Kantelinen ja Greve ovat tehneet aikaisemminkin yhteistyötä - säveltäjä kertoi Greven olevan mukava työtoveri. Kalevalanmaa ammentaa suomalaisesta mytologiasta sekä maamme historiasta, ja Häikiö oli tekijöiden neuvonantajana historian tapahtumien osalta.

Musiikki- ja tanssispektaakkelin yksi keskeisistä hahmoista on Sisu, joka on pieni, iloinen poika. Greve selittää valintaa sillä, ettei sisu hänen mielestään ole ainoastaan otsa rypyssä raatamista, vaan myös omaan itseensä uskomista. Tanskalaisillakin on oma sanansa, hygge, joka on kiireettömästi, rennosti ja nautiskellen tehdystä asiasta syntyvä elämys - sitäkin on vaikeaa selittää ulkomaalaisille, kuten sisuakin. Kantelinen letkautti keskustelun yhteydessä, että sisu on hygge ilman kynttilöitä ja sohvaa, höystettynä hyppysellisellä kiroilua (vapaa käännös englannista). Keskustelija pohtivat myös eroja Tanskan ja Suomen historiassa. Häikiö kertoo meidän historiamme olevan rankempi kuin Tanskan, ja maamme ankarat luonnonolot sekä muut vaikeat kokemukset selittävät paljon suomalaisten olemusta. Greve innostui myös kertomaan, miten Suomi on turvallinen maa elää ja maamme systeemi on eksklusiivinen - nämä asiat ovat melko ainutlaatuisia ja meidän tulisi olla Greven mukaan niistä ylpeitä. Minulla on lippu Kalevalanmaan yhteen näytökseen ja keskustelu sai minut odottamaan marraskuun loppua innolla.

Tuomas Kantelinen (vas.), Matti Häikiö, Kenneth Greve
ja keskustelua ohjannut Liisa Riekki.
©Hande

Keskustelun jälkeen intouduimme keskustelemaan klassisesta musiikista ummet ja lammet. Juttua riitti niin paljon, että havahduimme kuulutukseen, joka ilmoitti Messukeskuksen olevan auki vielä 15 minuuttia. Kävin hakemassa tavarani naulakosta ja suuntasin neljän ostamani kirjan kera vielä Tennispalatsiin elokuvaa katsomaan - olin kotona vasta yöllä.

Jatkuu ylihuomenna...