torstai 24. toukokuuta 2018

Anneli Kanto: Veriruusut (kirja ja näytelmä)

©Hande
Anneli Kanto: Veriruusut
Gummerus 2008

Luettuani viime vuonna Lahtarit kiinnostuin Anneli Kannon muustakin tuotannosta. Onnistuin löytämään Veriruusujen kovakantisen version antikvariaatista, vaikkei se helppoa ollutkaan, ja jätin sen odottamaan sopivaa hetkeä. Se koitti tammikuussa, kun sain kutsun katsomaan kirjaan pohjaavaa näytelmää KOM-teatteriin. Päätin perehtyä kirjaan ennen sitä.

Veriruusut kertoo Suomen sisällissodassa mukana olleista, naispuolisista punakaartilaisista Valkeakoskella ja Tampereella. Romaanissa seurataan useamman henkilön vaiheita, mutta keskiössä ovat valkeakoskelaiset Sigrid ja Martta sekä tamperelainen Lempi. He havahtuvat vaatimaan itselleen tasa-arvoista kohtelua miesten kanssa ja ajautuvat samalla armottoman historian rattaisiin.
Astuessaan housuihin hän astui ulos tytön olemuksesta. Hänestä tuli jotain muuta. Häneen tarttui jokin villi ja väljä ominaisuus, kiihdyttävä, hurmaava seikka, joka sai sydämen takomaan ja veren kohisemaan korvissa.
Kuten Lahtareissakin, Kanto käsittelee valitsemaansa aihetta laajasti ja monipuolisesti. Vaikka suurinta osaa päähenkilöistä ajaa aatteen palo, punaisia ei nosteta jalustalle, muttei heitä nähdä myöskään sivistymättöminä raakalaisina ja punikkeina, kuten sodan vastapuoli halusi heidät kuvailla. Punaiset jäivät kylläkin sodan loppupuolella altavastaajiksi ja kärsivät suuresti valkoisten kostonhimosta sodan päätyttyä, mutteivät hekään puhtoisia pulmusia olleet, vaan syyllistyivät julmuuksiin siinä missä valkoisetkin.

Sisällissodan tapahtumien kuvailu on yksityiskohtaista ja raadollista, mutta itse sotatoimien sijaan romaanissa keskitytään eniten naispunakaartilaisten asemaan sekä valkoisten että punaisten silmissä. Valkoiset halveksivat punakaartiin liittyneitä naisia avoimesti, ja oikeastaan kielsivät heidän naiseutensa tyystin - rikkoivathan he julkeasti 1910-luvun yhteiskuntanormeja. Omienkin joukossa suhtautuminen oli vähintäänkin ristiriitaista: kunnioitus ei ollut taattua eivätkä monet punaisistakaan halunneet päästää naisia aseisiin. Naisten oli tapeltava asema itselleen.
Maailmankirjat olivat sekaisin, kun herrat pelkäsivät työväkeä ja yrittivät sitä mielistellä. Entiseen aikaan olisi reilusti sanottu, että harakka ei ole lintu eikä piika ihminen, ja naurettu päälle. Ei yksikään vallesmanni tai tuomari olisi jonkun piianpöhelön porua tosissaan ottanut ja käräjille kantanut.
Suurimman osan ajasta Veriruusut piti minut hyvin otteessaan. Näkökulman vaihto Valkeakoskelta Tampereelle katkaisi kuitenkin tarinan melko häiritsevällä tavalla ja tunnelma rikkoontui hieman. Siirtymä tapahtui kuin veitsellä leikaten, mutta kerronta nappasi jälleen mukaansa uuteen tilanteeseen tottumisen jälkeen. Kerronnan lisäksi arvostan suuresti Kannon tekemää taustatyötä, sillä tarina on niin yksityiskohtainen ja erinomaisesti punaisten tilanteen kaoottisuutta kuvailevaa, että kirjan maailma aukesi elävänä ja karmaisevana silmieni eteen.
Lempi ajatteli, että nämä olivat valkoisia, mutta yrittivät kaikkensa pelastaakseen venäläiset matruusit, jotka olivat yrittäneet tappaa suomalaiset lahtarit. Suomalaiset lahtarit olivat puolestansa yrittäneet tappaa matruusit. Toisessa paikassa kuulalla ja srapnellilla iskettiin ihmisenliha rikki ja ammuttiin räjähtävillä dum-dum-kuulilla, jotta paremmin ruumis repeytyisi ja henki lähtisi. Toisessa paikassa haavoja kursittiin kiinni ja ammuttuja koetettiin joka konstilla saada jäämään henkiin. 
Veriruusut on pysäyttävä kirja täynnä riipaisevia ihmiskohtaloita. Aloin myötäelää hahmojen vaiheita vahvasti, mikä lisäsi tunnereaktioideni voimakkuutta. Kirja huijasi ovelasti iloon ja toiveikkuuteen, mutta rysäytti hetken päästä haaveista maan pinnalle repien kaiken rikki. Teos muistuttaa oivallisesti, miten sota on silkkaa epäoikeudenmukaisuutta - punaiset rivitaistelijat tulivat omien päällikköjensä pettämiksi, kun huomattiin sodan olevan hävitty. Romaanissa isketään myös vasten kasvoja se tosiasia, että sodassa häviäjille tungetaan aina luu kurkkuun.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 46: kirjan nimessä on vain yksi sana.

KOM-teatterin näytelmä:

©Hande
Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta nähdä Lauri Maijalan ohjaama KOM-teatterin näytelmäversio Veriruusuista, tartuin siihen innolla. Pidän teatterista, mutta olen nähnyt näytelmiä harmittavan vähän - olen joutunut usein valitsemaan teatterin ja oopperan välillä, ja ooppera on lähes aina voittanut.

Ennen esityksen alkua bloggaajille oli järjestetty pieni tapahtuma teatterin vieressä olevassa ravintola Pontuksessa. Kirjailija Anneli Kanto sekä KOM-teatterin näyttelijä Vilma Melasniemi olivat paikalla kertomassa kirjasta sekä sen muuntamisesta näytelmämuotoon. Kanto kertoi romaanin kirjoittamisen taustoista ja Melasniemi teatteriproduktiosta. Tapahtuman aikan virisi mielenkiintoista keskustelua ja sain tietää, että osalla romaanin henkilöistä on esikuva todellisesta elämästä.

Veriruusut oli ensimmäinen kokemukseni KOM-teatterista. Paikka oli mukavan idyllinen ja näytelmän teema oli huomioitu sisustuksessa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, joten saavuin paikalle avoimin mielin. Päästyämme sisään saliin kuljimme paikoillemme näyttämön kautta, mikä oli omalaatuinen ja mielenkiintoinen elämys. Näyttämöllä oli vain yksi ainoa lavaste, joka alkoi kutkutella mielikuvitustani.

Itse näytelmä oli erittäin vaikuttava: käsikirjoitus myötäili uskollisesti romaanin tarinaa, näyttelijät tekivät loistotyötä, tarinaa hienosti kuljettava musiikki sai ihon nousemaan kananlihalle ja lavasteet, puvut sekä tehosteet olivat hyvin upeita. Erityisesti työntekokohtaukset Valkeakosken paperitehtaalla tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen - oli lumoavaa huomata, miten niin yksinkertaisista lavastuksista saa niin paljon irti. Pidin kovasti myös näyttelijöistä, jotka sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisesti mieleeni jäivät Sigridiä esittänyt Helmi-Leena Nummela, Saiman roolissa nähty Inka Reyes sekä Niko Saarela Kalle Lundanina.

Näytelmä oli uskollinen alkuperäisteokselle, joskin muutamia muutoksia oli tehty: joidenkin hahmojen nimiä oli muutettu selkeyden vuoksi, sillä kirjassa on muutamia samannimisiä henkilöitä. Lisäksi kirjan Tampere-kohtaukset on jätetty kokonaan pois, mikä on kylläkin ymmärrettävää - näin hahmoja pystyttiin syventämään näytelmän antamissa puitteissa rauhassa eikä teoksesta tullut ylipitkää.

Ravintola Pontuksessa Anneli Kanto sanoi, että rajan ylittäneitä naisia on rangaistu aina - niin sisällissodan aikaan kuin nykypäivänäkin. Näytelmä toi tämän karmean tosiseikan hyvin esille ja poistuin teatterista mykistyneenä ja vaitonaisena. Koin ne samat tunnekuohut, jotka minulle tulivat kirjankin lukemisen aikana ja tiesin, ettei tämä vierailuni KOM-teatteriin tulisi jäämään viimeisekseni.

Suurkiitokset KOM-teatterille lipusta ja bloggaajaillasta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti