 |
| ©Hande |
Messutunnelmointi jatkuu nyt toisen päiväni kokemuksilla. Varoitus: juttua piisaa reippaammin. :D
Perjantai 26.10
Myös perjantaiaamuni kului koulun penkillä, joten saavuin Messukeskukseen puolenpäivän aikoihin. Ensimmäisen tunnin ajan vain kiertelin ympäriinsä ja kuuntelin osittain Kirjakallion paneelin
Kuka saa määritellä mut? Aiheesta olivat keskustelemassa
Maiju Ristikari,
Jaana Pirskanen ja
Mio Kivelä. Mukana oli ollut myös
Jani Toivola, mutta hän oli joutunut poistumaan keskustelusta kesken kaiken, enkä nähnyt häntä. Loput keskustelijat kuitenkin totesivat, ettei kaikkia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon tähtääviä tavoitteita ole vielä saavutettu. Paneelissa myös huomautettiin, miten ulkomaalaiset järkyttyvät Suomen takapajuisuudesta esimerkiksi transsukupuolisten kohtelun suhteen - maatamme kun pidetään tasa-arvon edelläkävijöinä. Tällä hetkellä haluttaisiin saada muun muassa pakkosteriloinnin kieltävä translaki läpi, mutta panelistien mukaan senkin jälkeen on vielä tehtävää - ja olen samaa mieltä. Kun haastattelija kysyivät lopuksi keskustelijoilta, kuka saa heidät määritellä, kaikki vastasivat: "minä itse".
Paneelista suuntasin kuuntelemaan
Minna Rytisaloa toisen romaaninsa
Rouva C:n tiimoilta. Minun lisäkseni muutama muukin oli kiinnostunut ohjelmasta: jouduin seisomaan valtavan tungoksen keskellä, sillä istumapaikkoja ei riittänyt läheskään kaikille, vaikka haastattelu järjestettiin koko tapahtuman suurimmalla lavalla. Rytisalo tarttui aiheeseen, koska häntä kiinnostivat silmut, joista tuntemamme Minna Canthin tarina alkoi. Tyylilajiksi valikoitui fiktio, sillä sen kirjoittajilla on vapaus luoda uutta ja tehdä tulkintoja oikeasti tapahtuneesta - etenkin, kun kyseessä on sellainen ajanjakso Minna Canthin elämästä, josta ei tiedetä paljon mitään. Vaikka romaanissa on hyödynnetty taiteilijan vapauksia, Rytisalo on tehnyt laajaa taustatutkimusta lukemalla muun muassa Canthista kertovia elämäkertoja sekä Canthin itsensä kirjoittamia kirjeitä.
 |
Minna Rytisalo (oik.)
©Hande |
Rytisalon kirjat ovat aiheiltaan hyvin erilaisia, ja kirjailija totesikin, ettei hänelle ole tärkeintä kirjan aihe, vaan miten se kirjoitetaan. Canthin mukaan omankin etunimensä saanut Rytisalo päätyi kirjoittamaan Minnan ja Ferdinandin liitosta onnellisen, sillä varhaisimmista elämäkerroista huolimatta faktat viittaavat tasavertaiseen kumppanuuteen. Rytisalo myös huomautti, miten onnettomista avioliitoista on kirjoitettu ties miten paljon, joten hän halusi tuoda asiaan vastapainoa - kyllä 1800-luvulla on elänyt hyviäkin miehiä, kuten nykyisinkin. Rytisalo myönsi myös ihastuneensa kirjoittamisprosessin aikana Ferdinand Canthiin (tunnustan: niin minäkin lukuprosessini aikana). Toisaalta, Canthien avioelämän auvoisuuden vuoksi romaanin jännite oli etsittävä muualta, ja Rytisalo löysi sen Minna Canthin kehityskaaresta sekä mielensisäisistä taistoista. Kun Rytisalo ilmoitti, ettei Rouva C:lle tule jatkoa, haastattelija pettyi silmin nähden ja kertoi toivoneensa toista kirjaa. Minä olen haastattelijan kanssa eri mieltä: minusta teos loppui juuri täydelliseen kohtaan - meistä suurin osa kuitenkin tietää, millainen Minna Canthin elämän myöhempi puolisko oli.
Olen saanut signeerauksen omaan kappaleeseeni Rouva C:stä jo aikaisemmin, joten kirmasin Senaatintorilta Punavuoreen kuuntelemaan
Terhi Tarkiaista, joka oli kertomassa esikoisromaanistaan
Pure mua. Kanssabloggaajien kirjoitukset olivat jättäneet minut pohtimaan, haluanko lukea kirjan vai en: siinä on minua kiinnostavia vampyyreita, mutta pelkäsin sen olevan liian kevyt makuuni. Siksi halusinkin kuulla teoksesta myös kirjailijan itsensä suusta. Tarkiainen kertoi halunneensa tehdä aikuisille suunnatun vampyyrikirjan, joka ei ole pelkkää romantiikkaa. Hauskana lisänä tarina sijoittuu Suomeen. Romaanin päähenkilö Anna saa vanhemmiltaan 30-vuotislahjaksi vampyyrin, mikä aiheuttaa hämmennystä gradua tekevän sinkkunaisen elämään. Koska vampyyreihin liittyviä tarinoita ja tulkintoja on hyvin paljon, Tarkiainen on valinnut itseään miellyttävät osaset erilaisista kertomuksista ja tarinoista - hänen verenimijöillään ei ole esimerkiksi kulmahampaita. Vaikka Pure mua on viihdekirjallisuutta, Tarkiainen kertoi siinä olevan myös syvällistä pohdintaa muun muassa (vampyyrien) ihmisarvosta. Haastattelun ja kanssabloggaajan (kiitti vaan,
Niina! :D) innoittamana ostin kirjan ja hankin siihen myös signeerauksen.
 |
Terhi Tarkiainen (vas.) haastattelijanaan Ella Kanninen.
©Hande |
Aikaa ei jäänyt taaskaan hukattavaksi, vaan suuntasin saman tien
Cecilia Samartinin kirjailijatapaamiseen. En ole toistaiseksi lukenut yhtäkään Samartinin teosta, vaikka omistan niistä viisi, mutta uskalsin ilmoittautua mukaan tilaisuuteen kanssabloggaajien myötävaikutuksesta. Samartinia haastatteli
Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Haastattelu oli erinomainen: se oli hyvin monipuolinen, mutta joudun kertomaan vain pienestä hippusesta, sillä muutoin tekstistäni tulisi kilometrin mittainen. Mitä sanotte, pitäisikö minun kirjoittaa siitä oma tekstinsä? Samartin kertoi sekä urastaan että uusimmasta teoksestaan
Kirottu kauneus, joka käsittelee ihmiskauppaa. Pohjoismaissa menestystä niittänyt kuubalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa varttunut kirjailija kiinnostui aiheesta nähtyään siihen liittyvän uutispätkän televisiosta. Pääsimme kuulemaan myös Samartinin agenttia,
Moses Cardonaa, mikä oli erittäin mielenkiintoista, sillä en ole koskaan kuullut kirjallisuusagentin työstä. Tilaisuus oli erittäin lämminhenkinen ja päätinkin tarttua Samartinin uusimpaan heti tilaisuuden tullen - pitihän minun myös ottaa signeeraus teokseen. Lisäksi tulin jutelleeksi kirjailijan kanssa muutaman tovin.
 |
Cecilia Samartin (oik.) ja Kirsi Ranin.
©Hande |
Samartinin tapaamisen jälkeen jutustelin hetken kanssabloggaajien kanssa ja suuntasin sitten kuuntelemaan vielä yhtä ohjelmaa:
Mia Kankimäen haastattelua teoksestaan
Naiset joita ajattelen öisin. Luin viisi vuotta sitten Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, joten myös tämä kirja kiinnostaa. Jälleen kerran tungos oli aivan valtava ja jalkojani alkoi jo särkeä monien tuntien kävelemisestä ja seisomisesta johtuen, mikä vaikutti negatiivisesti keskittymiskykyyni. Tästä huolimatta sain haastattelusta melko paljon irti. Ensimmäisen teoksen valmistumisen jälkeen työpaikastaan lopputilin ottanut Kankimäki ihmetteli, mitä oikein tekisi, joten hän päätyi matkustamaan itseään inspiroivien naisten, kuten Karen Blixenin, jalanjäljissä muun muassa Itä-Afrikkaan. Kankimäkeä haastatellut Katja Kallio totesi tämän tyylin muistuttavan narrative non-fictionia, mutta Kankimäki ei ollut tästä asiasta tietoinen, vaan tyylistä tuli sellainen sattumalta. Teoksessa olevien naisten matkaan lähteminen oli Kankimäen mielestä pelottavaa, vaikkakin antoisaa - hän tuli kuitenkin heittäytyneeksi moniin tilanteisiin melko spontaanisti. Kankimäkeä myös harmitti, miten monia naisia hän joutui jättämään teoksestaan pois - kirjailija tunnustikin miettivänsä näitä naisia öisin aivan oikeastikin.
 |
Mia Kankimäki (oik.) haastattelijanaan Katja Kallio.
©Hande |
Koska olin ravannut tähän mennessä tukka putkella ohjelmasta toiseen, päätin varata loppuajan Messukeskuksessa kiertelyyn. Tulin jutelleeksi päivän aikana monien kanssabloggaajien kanssa sekä kohdanneeksi kavereitani, joiden kanssa vietin myös aikaa. Yhden kirjaostoksen lisäksi hankin myös korun (kirjallisuusaiheisen) sekä kirjanmerkin - niitähän ei voi koskaan olla liikaa.
Jatkuu ylihuomenna...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti