JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa

©Hande

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa

CrimeTime/Docendo 2025

Kuten Amadokankin kohdalla, kiinnostuin tästä teoksesta Helsingin kirjamessuilla kuunneltuani JP Koskisen haastattelun teokseensa liittyen. Kuten nimestä voi jo päätellä, Koskisen tietokirja kertoo yhdysvaltalaisesta sarjamurhaajasta, Ted Bundysta (1946 - 1989). Kirja on ensimmäinen suomenkielinen, miehen elämää käsitellyt teos. Bundyn elämän lisäksi teos käsittelee hänen rikoksiinsa liittyviä poliisitutkimuksia sekä hänen oikeudenkäyntejään, kun hänet vihdoinkin pidätettiin.

Kirja on kirjoitettu erittäin asiallisesti: Bundyn epäluotettavuus tarinansa kertojana tuodaan ilmi jo teoksen alussa, fakta on faktaa ja arvailut esitetään avoimesti sellaisiksi. Lisäksi teos ei mässäile Bundyn teoilla tai tekotavoilla, minkä ansiosta pystyin lukemaan kirjan ongelmitta ilman taukoja. Psykologian ystävänä minua kiinnostavat myös sarjamurhaajat, mutten nauti ihmisten julmuuksilla hekumoinnista, joten olen huojentunut, ettei Koskinen sortunut tähän teoksessaan.

Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa on tietokirja, muttei ole kirjoitettu tieteellisen tekstin tyyliin. Vaikka tapahtumia ei olekaan dramatisoitu (kuten kirjailijan kirjamessuhaastattelun mukaan Yhdysvalloissa on tapana tehdä myös tietokirjallisuudessa), kerronta on ikään kuin faktuaalista kaunokirjallisuutta: Bundyn vaiheet esitetään aivan kuin tarinana, vaikka teoksen sisältö onkin totta ja sisältää ajoittain viittauksia käytettyihin lähteisiin. Pidin tästä lähestymistavasta, sillä se toi teokseen kepeyttä rankasta aiheesta huolimatta, mutta silti pystyin pitämään mielessäni, että luen nimenomaan tietokirjaa. Nautin kovasti tietokirjallisuudesta, myös niistä tieteellisesti kirjoitetuista, mutta tässä teoksessa huomasin nauttivani Koskisen epämuodollisista huomautuksista, jotka toivat välikevennkysiä, joiden voimin kirjan jaksoi loppuun asti ilman taukoja. Alla yksi esimerkki sellaisesta:

Kesäkuussa [1972] Bundy valmistui Washingtonin osavaltion yliopistosta kunniamaininnoin filosofian kandidaatiksi pääaineenaan psykologia.

Jostain syystä Washingtonin osavaltion yliopisto ei kuitenkaan mainitse Theodore Robert Bundyn nimeä tunnettujen alumniensa listallaan.

Kuten Koskinen kirjassaan kertoo, Ted Bundy tuli tunnetuksi nimenomaan siksi, että hän vaikutti olevan amerikkalaisen unelman ilmentymä: komea, hyvätapainen, auttoi aina ystäviään ja oli jopa pelastanut ihmishenkiä - miten tämä mies muka olisi voinut murhata ainakin 30 naista ja tyttöä? Bundya on vuosien varrella mystifioitu, mutta Koskinen ei onneksi ole valinnut tällaista lähestymistapaa. Bundy pystyi olemaan hirmutöissään tehokas, koska hän työkokemustensa kautta ymmärsi muun muassa Yhdysvaltain poliisivoimien toimintaa, ja pystyi täten välttelemään onnistuneesti kiinnijäämistä pitkään. Toisin sanoen Ted Bundy oli tarpeeksi älykäs hyväksikäyttääkseen kotimaansa järjestelmää - ei mitään sen ihmeellisempää.

Vaikka yksityiskohdilla ei mässäillä tässä kirjassa, kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin teosta lukiessani. Erityisesti osiot, joissa kerrottiin Ted Bundyn pitkäaikaisesta tyttöystävästä, Liz Kendallista, hirvittivät. Kendall oli jopa muutamaan otteeseen antanut tietojaan Bundysta poliisille, kun hänen epäilyksensä heräsivät, mutta koska Bundylla ei ollut rikosrekisteriä entuudestaan, asiaa ei tutkittu tarkemmin. Kirja ei käsitellyt tätä seikkaa, mutta jäin pohtimaan, mikä vaikutus rakenteellisella naisten vähättelyllä saattoi olla siinä, ettei Ted Bundya saatu aikaisin satimeen.

Tietokirja ei tarjonnut minulle paljon uutta tietoa, sillä olen perehtynyt aiheeseen melkoisen paljon jo entuudestaan. Sain silti täydennettyä tietojani esimerkiksi liittyen Bundyn rikosten tutkintaan sekä hänen oikeudenkäynteihinsä liittyen. Muun muassa katsomani dokumentit ovat käsitelleet näitä osa-alueita melko pintapuolisesti, joten oli mielenkiintoista perehtyä näihin aiheisiin tarkemmin, ja oppia ymmärtämään koko prosessia laajemmin. Tosin olisin toivonut, että kirjan lopun lähdeluettelo olisi sisältänyt kaikki käytetyt lähteet, eikä vain kirjailijan tärkeimmiksi kokemia.

Ted Bundy - sarjamurhaaja vailla omaatuntoa on helppolukuinen tietoteos, joka kertoo kattavasti Bundyn vaiheista pitäytyen faktoissa. Minusta oli myös mukavaa (jos tätä sanaa voi tällaisen aiheen yhteydessä käyttää) lukea Bundyn koko tarina omalla äidinkielelläni - vaikka englanninkin lukeminen minulta sujuu. Jos Ted Bundy kiinnostaa, etkä välitä julmuuksilla mässäilystä, tämä kirja on sinulle.

Sofija Andruhovyts: Amadoka I - Romana

©Hande

Sofija Andruhovytš: Amadoka I - Romana

suomentanut Riku Toivola 

Gummerus 2025 

Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Sofija Andruhovytšin haastattelun ja kiinnostuin sen myötä hänen suurromaaninsa, Amadokan, ensimmäisestä osasta. Yllätin itseni (olen viime vuosina ollut tuskallisen hidas lukija tavanomaiseen tahtiini nähden) lukemalla teoksen loppuun muutamassa päivässä. On samaan aikaan sekä outoa että huojentavaa löytää uudestaan kadonnut puoli itsestään - tässä tapauksessa se, joka pystyy uppoutumaan kirjoihin.

Amadoka I - Romana alkaa kiovalaisesta sairaalasta, jossa on muistinsa menettänyt sotilas. Tämän kasvot ovat ruhjoutuneet tunnistamattomiksi, mutta sairaalaan saapuu Romana-niminen nainen, joka väittää sotilasta aviomiehekseen, Bohdaniksi. Romana yrittää saada miehen muistot palaamaan kertomalla tälle tarinoita, jotka Bohdan hänelle itse on kertonut aikanaan. Tarinan nykyhetki sijoittuu Krimin miehityksen aikaan, mutta siinä siirrytään ajoittain lähimenneisyydestä aina toisen maailmansodan jälkimaininkeihin saakka.

Andruhovytšin romaani yllätti minut, sillä en meinannut malttaa laskea sitä käsistäni aloitettuani sen. Minulle ei ole tapahtunut tätä pitkään aikaan, joten tuntui lähes vieraalta, mutta samaan aikaan lumoavalta uppoutua kirjaan täydellä teholla. Amadokan kerronta on runollista erityisesti ympäristön kuvauksen suhteen, mutta myös häpeilemätöntä: asioita ei silotella, vaan maisemista, myös mielen sellaisista, näytetään rosotkin. Vaikka Amadokassa liikutaan eri aikatasoissa, kerronta soljuu vääjäämättä eteenpäin. Lukiessani teosta minusta tuntui siltä, kuin ajelehtisin tekstin mukana lukemisen sijasta.

Runollisuuden lisäksi myös ruumiillisuus on kerronnassa ja kuvailussa vahvasti läsnä. Tuntemuksia ja fyysisiä kokemuksia, myös kipua, kuvaillaan Amadokan ensimmäisessä osassa tarkkanäköisesti. Romaani osoittaa hyvin, miten ruumiillisuus voi sekä inhimillistää että toiseuttaa, ja erityisesti kivun kuvailut saivat minut miettimään ihmisyyttä tai ihmisyyden tunteen puuttumista. Kipu erilaisissa muodoissaan voi sekä yhdistää että erottaa - kenties myös tuoda ihmisen "eläimellisyyttä" esiin. Silti tämä kipu on osa ihmistä ja tämän kokemuksia, ja kertoo omaa tarinaansa.

-- Oli myös paineenomaista kipua, joka ei edest tuntunut kivulta, mutta oli ehkä vaikeinta kestää. Kipua, joka tuli kallon sisältä, vatsasta, rintakehästä, ikään kuin siellä paisuisi, turpoaisi ja itäisi jonkinlainen eliö. Ahdistuksen kipua. Tyhjyyden kipua. Kutisevaa kipua. Pelon kipua, joka sai vatsan sisäseinämän kohmettumaan. Ja monia muita kipuja, joita kaikkia hän olisi voinut kuvailla tarkasti, pienintä yksityiskohtaa myöten, jos vain hänen kielensä ei olisi vastustellut.

Amadokan ensimmäisen osan kerronnan suola ovat muistot. Helsingin kirjamessuilla Andruhovytšilta kysyttiin, voiko ihmisen muistoihin luottaa. Hän vastasi, että ainakin hänen teoksessaan vastaus on ei, ja että hän pyrkii romaanissa käsittelemään, miksi hahmojen muistoihin ei voi luottaa, ja miten muistot saattavat olla mutkikkaita, kadota kokonaan tai ilmestyä uudestaan vuosikausia, jopa monta sukupolvea myöhemmin. Tämä näkyy mielestäni Amadokassa hyvin: kerronta koostuu useamman kertojan äänestä, ja käy hyvin pian selväksi, ettei näihin kertojiin ole välttämättä luottamista. Aivan kuten tosielämässäkin, aika voi vääristää asioita - vanhan kansan sanoin "aika kultaa muistot" ja mieleen voi kehittyä myös valemuistoja. Epäluotettavat kertojat pitivät minua tarinan aikana varpaillaan, mutta samaan aikaan kunnioitin heidän muistojaan, sellaisena kuin he ne kertoivat.

Eikös mies, eikös Bohdan ollut melkein itkeä tihrustanut sinä yönä, kun he olivat istuneet kodinkonelaatikoiden seassa sanoin kuvaamattomassa sotkussa, puhuessaan pirstaleista ja säpäleistä, kulttuurisista kerroksista ja horisonteista, kerrostumien syvyyksistä, hampaista ja nikamista, kolikoista ja napeista, hiiltyneistä ja kivettyneistä puunpalasista, mikroskooppisen pienistä lahonneiden kankaiden riekaleista, hyödyttömien tavaroiden poikkeuksellisesta arvosta. Siitä, että mikä tahansa esine voi kertoa tarinan. Siitä, että yhdistettynä muihin maan syvyyksiin kätkeytyneisiin esineisiin se voi kertoa tarinan maailman luomisesta, tarinan sodasta, tarinan ihmisestä.  

Amadoka I - Romana on kiehtova ja ajatuksia herättävä teos, jonka parissa viihdyin hyvin. Jään innolla odottamaan suomennoksen seuraavan osan ilmestymistä.

Helsingin kirjamessut 2025

Helsingin kirjamessut järjestettiin viime viikolla 25:tta kertaa. Kävin messuilla lauantaina, ja ajattelin vanhojen aikojen (lue: aikaisempien bloggausvuosieni) perinteen mukaisesti kirjoittaa päivästäni.

©Hande

Saavuin paikalle heti aamusta ja suuntasin pikkuhiljaa kohti Hakaniemi-lavaa kuuntelemaan, kun Ira Jänis-Isokangas kertoi tietokirjastaan Kohtalona gulag - suomalaiset 1930-luvun Neuvostoliitossa. Jänis-Isokangas oli osallistunut tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin suomalaisten vaiheita Neuvostoliitossa, ja saanut siten paljon materiaalia (muun muassa kirjeitä), jota hyödyntää. Hänen mukaansa Suomessa on hyvin tutkimusta suomalaisista Neuvostoliitossa, mutta tutkimuksista puuttui ymmärrys gulag-järjestelmästä, ja tätä paikkaamaan syntyi Kohtalona gulag. Kirja alkoi kiinnostaa minua kovasti haastattelun myötä ja liityinkin pian kirjaston varauslistaan.

Matkalla kohti Töölö-lavaa jäin hetkeksi kuuntelemaan, kun Anna-Kaisa Huusko, Tove Slotte ja Annika Tickle keskustelivat Muumimukit-kirjasta. Itsekin useita muumimukeja omistavana yllätyin kuultuani, että suomenkielinen väestö kiinnostui muumeista kunnolla vasta 1990-luvulla ilmestyneen japanilaisanimaation myötä. Olin (ilmeisesti aika naiivisti) olettanut, että muumeilla olisi ollut enemmänkin suomenkielistä fanikuntaa jo ennen sitä. Buumi sattui sopivaan aikaan, sillä myös ensimmäiset muumimukit ilmestyivät 1990-luvun alussa.

En kuitenkaan katsonut haastattelua loppuun, sillä halusin ehtiä kuuntelemaan, kun Marisha Rasi-Koskinen ja Katri Rauanjoki keskustelivat Pajtim Statovcin haastattelemana kirjallisuuden ei-inhimillisistä kertojista. Parhaiten mieleeni keskustelusta jäi pohdinta siitä, miten ruumiillisuus voi olla osana sekä inhimillistä että ei-inhimillistä kerrontaa - tämä ruumiillisuus ilmenee vain eri tavoilla riippuen siitä, millainen kertoja on kyseessä. Ennen ohjelman alkua tapasin myös messuilla olevan ystäväni, ja jatkoimme messuilua yhdessä loppupäivän ajan.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen suoritin varsinaisen dekkarilauantaimaratonin, sillä kuuntelin peräkkäin kolme teemaan kuuluvaa ohjelmaa: Todellisuus kohtaa mielikuvituksen, jossa Pekka Hyyti, Virpi Hämeen-Anttila ja Antti Vihinen kertoivat, miten yhdistävät historialliset faktat rikolliskirjallisuuteen, Rikos ratkeaa yhteistyöllä, jossa pohdittiin poliisin ja toimittajien välistä yhteistyötä kirjallisuudessa Elina Backmanin, Piia Helanderin ja Kaisu Tuokon voimin sekä Hengenvaarallinen Helsinki, jossa Eeva Louko, Sari Rainio ja Juha Rautaheimo keskustelivat Helsingistä rikostarinoidensa näyttämönä. Kaikissa keskusteluissa oli hyvää pohdintaa, ja kiinnostuin jälleen kerran useista ohjelmissa esitellyistä teoksista.

©Hande

Dekkaritunnelmista siirryin seuraamaan keskustelua Köyhyys kirjojen sivuilla - ja sivumerkinnöissä. Hanna-Riikka Kuisma ja Katariina Romppainen kertoivat, miten köyhyys näkyy heidän teoksissaan sekä keskustelivat köyhyyskuvauksista ylipäätään kirjallisuudessa J. S. Meresmaan johdolla. Haastateltavat totesivat yleisestä suomalaisen kirjallisuuden suhteesta köyhyyteen samaa, mitä olen itsekin huomannut: yleensä kuvataan väliaikaisköyhyyttä, kuten opiskeluaikaista köyhyyttä, tai sitten köyhyydestä tehdään inspiraatiopornoa - jos koko aihetta käsitellään ollenkaan, vaikka köyhyys koskettaa monia, myös kirjailijoita. Keskustelu oli ajatuksia herättävää ja sai minut kiinnostumaan Kuisman ja Romppaisen tuotannosta.

Seuraavaksi kiiruhdin Senaatintori-lavalle kuulemaan Sofija Andruhovytšia, joka kertoi romaanistaan Amadoka. Teos kertoo Ukrainan historiasta ja kulttuurista kolmessa eri aikatasossa. Alunperin teos on suurromaani, mutta suomeksi se ilmestyy kolmessa osassa. Olin onnekas saadessani istumapaikan, sillä lava tuli nopeasti täyteen. Andruhovytš kertoi, että halusi romaanissaan kuvailla Ukrainan historiaa laajemmin osana tarinaa, ja myös tuoda esiin ukrainalaista kulttuuria. Erityisesti mieleeni jäi, miten Andruhovytš sanoi toivovansa, että ihmiset kykenisivät muuttamaan sukupolvien takaa kantautuvat kokemukset ja vihan joksikin muuksi, joksikin paremmaksi, kun häntä haastatellut Ville Blåfield kysyi, onko mahdollista tai pitäisikö meidän kantaa menneiden sukupolvien kokemuksia ja vihaa mukanamme.

Ruokatauon ja pienen kiertelyn jälkeen menin katsomaan vielä yhden dekkarilauantain ohjelman. Matti Laine, Vera Vala ja Saija Kuusela keskustelivat aiheesta Oikeuden ja totuuden rajat. Heti perään jäin kuuntelemaan, kun Riina Tanskanen puhui sarjakuvastaan Tympeät tytöt - luokkakipuja. Kumpikin keskustelu oli mielenkiintoinen ja antoisa, ja pidensi luettavien kirjojen listaani - kirjamessujen todellinen "vaara".

Loppuaikani messuilla kiertelin läpi näytteilleasettajien kojuja ja tein parit ostokset. Ajankohta vaeltelulle oli erittäin otollinen, sillä tässä vaiheessa suurin ruuhka oli jo hellittänyt, ja minulla oli tilaa tutkailla messujen antimia kaikessa rauhassa. Illalla kävin vielä kuuntelemassa Linda Rantasen ja JP Koskisen yhteishaastattelun, Tunnustajat & Ted Bundy. Rantanen on kirjoittanut kirjan Suomen rikoshistorian tapauksista, joissa rikoksen tekijä on jäänyt kiinni vain siksi, että on tunnustanut tekonsa itse, kun taas Koskinen on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen tietokirjan Yhdysvalloissa vaikuttaneesta, surullisenkuuluisasta sarjamurhaajasta, Ted Bundysta.

Messuilta mukaani lähti kaksi kirjaa: Amadoka sekä Jane Austenin Järki ja tunteet. Kiinnostuin Amadokasta haastattelun myötä sen verran paljon, että halusin ostaa sen saman tien itselleni. Järjen ja tunteet olen halunnut ostaa jo pidemmän aikaa, sillä haluan lukea Kersti Juvan uudemmat suomennokset - Ylpeys ja ennakkoluulo minulla on jo valmiiksi.

©Hande

Harmillisesti en ehtinyt käydä kurkkaamassa kovin tarkkaan kirjasomen pistettä, kun siellä vielä oli väkeä, joten en tällä kertaa tavannut bloggaajakollegoitani (toivottavasti ensi kerralla käy paremmin). Messupäiväni oli kuitenkin erittäin mukava, kiitos ystävälleni seurasta! 😊

DC Pride: The New Generation

©Hande

 DC Pride: The New Generation

DC Comics 2022

Pridekuukausi oli jo aikoja sitten, mutta päätin vihdoinkin lukea hyllyssäni jo tovin odotelleen DC Pride: The New Generation -sarjakuvakokoelman, joka nimestäkin päätellen sisältää kokoelman sateenkaariteemaisia tarinoita DC Comicsin supersankareiden nuoremmasta sukupolvesta. Toisin sanoen ääneen pääsevät muun muassa Tim Draken Robin, Superboy, Connor Hawke ja Alysia Yeoh. Mukaan ovat päässeet konnan rooleistaan huolimatta myös Harley Quinn ja Myrkkymuratti (Poison Ivy).

Monet kokoelman tarinoista olivat osa suurempaa tarinakokonaisuutta, vaikka mukana oli myös muutama itsenäinen tarina. Kaikki hahmot eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten yksittäiset tarinat kontekstistaan poistettuina tuntuivat minusta melko irrallisilta, vaikka kaikkia yhdistikin teemat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuulumisesta. Mukaan mahtuu laaja repertuaari sateenkaaren eri sävyjä: sekä erilaisia seksuaalisuuden suuntautumisia (muun muassa bi- ja aseksuaalisuus) että sukupuoli-identiteettejä, kuten transsukupuolisuus. Joissakin tarinoissa teemoja käsiteltiin syvällisemmin, kun taas osassa seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti olivat enemmän taustalla, osana kyseisen tarinan päähahmoa kaiken muun lisänä.

Kokoelman kruununjalokivi oli mielestäni ehdottomasti näyttelijä Kevin Conroyn (1955 - 2022) kirjoittama ja J. Bonen kuvittama sarjakuva Finding Batman. Siinä Conroy kertoo haasteistaan homoseksuaalina näyttelijänä nuoruudessaan 1970- ja 1980-luvuilla, sekä miten hänen elämässään kokemansa haasteet auttoivat häntä löytämään äänen Batmanille, kun hän haki rooliin 1990-luvun animaatiosarjaan Batman the Animated Series. Kevin Conroy on tähän mennessä pisimpään Batmania esittänyt henkilö, sillä animaatiosarjan päätyttyä hän uusi roolinsa useita kertoja lukuisissa animaatiosarjoissa ja -elokuvissa sekä videopeleissä. Tarina oli hyvin liikuttava ja muistutti hienosti, miten omat kokemukset heijastuvat kaikkeen, mitä teemme - myös taiteeseen.

DC Pride: The New Generation ei ollut tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta viihdyin sen parissa tarpeeksi hyvin muutamien mieleenpainuvampien tarinoiden ansiosta. Kokoelman kautta oli kuitenkin mukavaa huomata, että sarjakuvayhtiöt ovat selkeästi alkaneet huomioida seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä niin lukijakunnassaan kuin teostensa sivuillakin.

Miniarviot: The Masked Empire & How to Keep House While Drowning

Olen lukenut tänä vuonna yhteensä vasta kolme kirjaa. Koska sain ensimmäisen postaukseni vuosiin kirjoitettua ja julkaistua, päätin täydentää blogia myös miniarvioilla kirjoista, jotka luin ennen Pullopostia Seilin saarelta.

Patrick Weekes: The Masked Empire

Päädyin viime vuonna lopulta kokeilemaan Dragon Age -pelien pelaamista (aloittaen Inquisitionista, mutta pelasin sitten myös aiemmat osat), ja hurahdin pelisarjaan täysin. Pelien maailma alkoi kiehtoa minua lisää, joten päätin lukea yhden pelin käsikirjoittajan, Patrick Weekesin, kirjoittaman romaanin, The Masked Empire, joka edeltää Dragon Age: Inquisitionin tapahtumia.

The Masked Empire keskittyy pelisarjan maailmassa, Thedasissa, sijaitsevaan Orlaisin valtioon, sekä sen hallitsijaan, keisarinna Celeneen. Valtio on sisällissodan kourissa, ja Celene yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni valtaistuimestaan. Lisäksi tarinaan näkökulmaansa saavat Celenen haltiapalvelija ja vakoojamestari Briala, tämän salaperäinen mentori Felassan, Celenen henkivartija ja ritari Ser Michel sekä Celenen serkku ja valtaistuimen tavoittelija, suurherttua Gaspard. Teos kulkee kahdessa aikatasossa näyttäen takaumia muun muassa Celenen elämästä.

Patrick Weekesin romaani on mielenkiintoinen ja mukaansatempaava teos, joka täydentää ja avaa hyvin Dragon Age: Inquisitionin maailmaa sekä sen tarinan poliittista ilmapiiriä - etenkin valtaapitävien näkökulmasta. Dragon Age -peleissä pelaaja luo oman hahmon, jolle on annettu osasta riippuen tarkempi tai laveampi taustatarina, joka vaikuttaa hahmoon ja jossain määrin myös pelin tarinan kulkuun. Pelaajahahmo ei ole koskaan Thedasin valtioiden ylimpien johtojen jäseniä - pelaajan valinnoista riippuen hän saattaa jopa tulla rodusta, johon maailmassa suhtaudutaan ylenkatsovasti. Tämä seikka lisäsi entisestään Orlaisin poliittisen valtapelin kuvailun kiinnostavuutta, sillä pelissä sitä nähdään vain erittäin pintapuolisesti.

Ajoittain teos sortuu liian yksityiskohtaiseen taistelukohtien kuvailuun, joka alkoi tuntua monesti puuduttavalta tekstimuodossa, mutta muutoin viihdyin teoksen parissa erinomaisesti ja luinkin sen melkoisen nopeasti nykyiseen yleislukutahtiini nähden. Hyvää lukemista Dragon Age -pelien ja niiden maailman ystäville!

K. C. Davis: How to Keep House While Drowning - a gentle approach to cleaning and organising

Normaalisti kaihdan itseapukirjoja, mutta tätä teosta suositeltiin minulle sen verran vakuuttavasti, että päätin antaa K. C. Davisin teokselle tilaisuuden - etenkin, kun minulle siivoaminen on erityisen vaikeaa.

How to Keep House While Drowning ymmärtää, etteivät kaikki menetelmät ja toimintatavat sovi automaattisesti kaikille, ja kiveen hakattujen "ratkaisujen" sijaan antaa hyviä periaateohjeita, jotka on mielestäni helppoa soveltaa omaan elämään sopivaksi. K. C. Davis on käyttänyt jonkin verran omaa elämäänsä esimerkkinä tarjotakseen käytännön tapoja, joilla periaatteita on mahdollista toteuttaa halutessaan. 

Suhtauduin teokseen aluksi varauksella, mutta luettuani kirjaa tovin minusta alkoi tuntua, että kirja tarjoaa oikeasti hyviä vinkkejä, miten voin yrittää ryhdistäytyä siivoamisen saralla. Yleensä ihmisten minulle antamat neuvot ja ohjeet eivät koskaan ole toimineet, todennäköisesti siksi, etteivät ne ole huomioineet häpeäaspektia, joka monilla siivoamiseen liittyy. Teos on huomioinut myös selkokielisyyden ja tarjoaa oikopolkuja ja korostuksia olennaisimpaan, jos lukija kokee, ettei hänellä ole energiaa lukea teosta kokonaan, mikä oli mielestäni ajattelevaista.

Ainakin yhtä asiaa teoksesta tulen varmasti kantamaan mukanani, ja josta varmasti minulle on apua tulevaisuudessa siivoamisen kanssa kamppaillessa: kotisi on tarkoitus palvella sinua, eikä sinun palvella kotiasi.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43 (ja blogin elvytysyritys)

©Hande

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43

Suomen Kirjallisuuden Seura 2020 

Tuntuu oudolta kirjoittaa tänne pitkästä aikaa, neljän vuoden poissaolon jälkeen. Tuntematon lukija ehti jopa helmikuussa täyttää 10 vuotta, mutten saanut aikaiseksi juhlistaa asiaa - etenkin, kun olen loistanut täällä poissaolollani. Inspiroituneena ystäväni blogi-ideasta lukuprojektiaan (197 kirjaa, haasteessa pyritään lukemaan yksi kirja jokaisesta maasta) varten päätin kokeilla, jos saisin kirjoitettua omaan blogiini kirjasta, jota sillä hetkellä olin lukemassa.

Pullopostia Seilin saarelta kertoo Seilissä monta vuotta asuneen Saima Rahkosen (1903 - 1959) elämästä. Vuonna 2010 Seilin saarelta löydettiin kätkettyjä pulloja, joista löytyi oletettavasti jonkun entisen potilaan kirjoittamia kirjelappusia. Kirjoittajaksi paljastui tutkimusten jälkeen Saima, joka tosiaankin oli ollut potilaana saarella kahdestikin. Susan Heikkinen kuvailee kirjassa Rahkosen elämää niin paljon, kuin löysi tietoja hänen vaiheistaan, sekä historiallisista tapahtumista että mielenterveyden hoidon vaiheista Saiman elinaikana.

Teos on kirjoitettu selkeästi, ja minun oli helppoa lukea sitä, vaikka olen tällä hetkellä erittäin hidas lukija. Heikkinen kirjoittaa asiallisesti ja kertoo avoimesti, milloin tiedetään ja milloin arvaillaan Saiman elämän vaiheita. Heikkinen avaa myös teoksessa mainittuja murresanoja, eikä myöskään sorru tutkijajargonin viljelyyn - sen seuraaminen voi olla vaikeaa jopa tottuneemmalle tietokirjallisuuden lukijalle. Heikkinen on kirjoittanut teoksen Saima Rahkosen elossa olevien sukulaisten luvalla - yksityiskohta, jota arvostan suuresti, kun kyseessä on yksityishenkilö ja todella arkaluontoisia asioita.

Mielestäni Saiman elämää oli mielenkiintoista seurata, ja maailmantapahtumat sekä mielenterveyden hoidon edistysaskeleet hänen elämänsä aikana toivat teokseen lisäsyvyyttä ja -kontekstia. Ystäväni, joka on myös kirjan lukenut, sanoi hienosti (ystävääni hänen luvallaan referoiden), että maailman konteksti Saiman elämän ohella korosti sitä, miten siinä maailmassa oli yksi pieni elämä, jolla mieli oli rikki, ja miten se yksi, pieni elämäkin sellaisena oli tärkeä. Tämän lisäksi Heikkinen oli liittänyt kirjan tiettyihin osioihin omia kommenttejaan Saimalle tämän kotimurteella, Karjalan murteella. Minusta nämä kommentit olivat sympaattisia, ja toivat Saimaa lähemmäksi minua, vaikka hän on todellisuudessa niin kaukana, että hän on jopa kuollut kauan ennen syntymääni.

Pullopostia Seilin saarelta -teoksen jälkisanoissa Heikkinen toteaa tutkimustyötään tehdessään pohtineensa, oliko Saima oikeasti ollenkaan sairas joutuessaan psykiatriseen hoitoon, ja menettikö hän järkensä sitten laitoksiin jouduttuaan. Heikkinen kuitenkin konsultoi useampaakin lääkäriä antamalla heille Saiman potilaskertomukset luettaviksi, ja he kaikki totesivat aikalaislääkäreiden diagnoosin skitsofreniasta olleen oikea (vaikkakin välillä aikalaiset olivat itse epäilleet asiaa, sillä joskus diagnoosin perään oli kirjoitettu kysymysmerkki).

Tämä pohdinta sai minut tajuamaan, että oma tietämykseni psykoosisairauksista vaikutti minuun taas aivan eri tavalla kuin Heikkiseen: tajusin jo Saiman alkuvaiheiden kuvauksesta, että hän kyllä on sairas - en vain ollut varma, oliko hänellä nimenomaan skitsofrenia vai mahdollisesti jokin muu psykoosisairaus. Saiman tapauksessa nykylääkärit vahvistivat skitsofrenia-diagnoosin, mutta tiedän Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan ansiosta, että samoihin aikoihin psykiatrit julistivat paperilla monia psyykkisessä hoidossa olleita sotaveteraaneja psykopaateiksi vain sen vuoksi, etteivät he suostuneet tekemään yhteistyötä lääkäreidensä kanssa, esimerkiksi kertomalla voinnistaan, joten väärän diagnoosin antamisen epäily ei suinkaan ollut kaukaa haettu pohdinnan aihe. 

Pullopostia Seilin saarelta on kiehtova ja ajatuksiaherättävä teos yhdestä ihmiselämästä sekä lääketieteen kehityksestä mielenterveyden saralla tämän ihmiselämän aikana. Teos on sekä faktuaalinen että inhimillinen, ja käsittelee kohdettaan kunnioittavasti. Kirja on kiinnostanut minua jo vuosia, ja olen iloinen, että sain vihdoinkin tartuttua siihen.

En ole varma, miten tulen tässä onnistumaan, sillä olen saanut luettua viime aikoina harmillisen vähän, mutta ehkä uskaltaisin varovaisen toiveikkaasti sanoa: Tuntematon lukija on palannut.

P. S. Olen päättänyt luopua tähtisysteemin käytöstä omien kirjoitusteni kohdalla. Joskus minusta tuntuu vaikealta alkaa antaa tähtiä eri teoksille, ja koen itselleni helpommaksi ja mielekkäämmäksi arvioida kirjoja tästä lähtien vain sanallisesti. 

Kirjoittamisen vaikeudesta

 Heipä hei taas!

Valitettavasti blogi ei ole vieläkään aktivoitunut, mikä harmittaa minua suuresti. Olen kyllä saanut luettua kirjoja jonkin verran, mutta aina kun yritän kirjoittaa niistä, tuntuu, etten tiedä yhtään, mitä sanoa. Tuntuu kuin olisin kadottanut kirjoittamisen taitoni kokonaan. Vain kouluun liittyvien tehtävien kirjoittaminen on luonnistunut, mutta sekin vain joten kuten.

En tiedä ollenkaan, mikä tässä kiikastaa. Haluaisin kovasti jatkaa tätä blogia ja kirjoittaa. Minulla ei vain ole aavistustakaan, miten siinä onnistuisin. Eilen kävin katsomassa blogin sähköpostia ja oikein nolotti, miten sinne on tullut suoriakin yhteydenottoja, joihin en enää kehtaa vastata - niin kauan niiden lähettämisestä on kulunut. 

Helle tuntuu myös sotkevan aivojani. On niin kuuma, ettei energiaa tunnu riittävän, vaikka kirjoittamisen suhteen tämä on ollut ongelma jo aikaisemminkin. En silti haluaisi tätä blogia lopettaa - se on antanut minulle niin paljon, enkä haluaisi luopua rakkaasta harrastuksestani. Mietin myös, pitäisikö minun vain suosiolla jättää kirjoittamatta niistä kirjoista, joista en tähän mennessä ole sitä tehnyt, vai pitäisikö ne silti jättää luonnoksiin... 

Tämä nyt on tällaista tajunnanvirtaa, ajattelin vain, että jotain väliaikatietoa antaisin, kun taas olen ollut hiljaa muutaman kuukauden ajan.

Kiitos kaikille, jotka edelleen lukevat blogiani! Toivon, että kirjoittamisen taitoni löytyisi vielä jostakin.