 |
| ©Hande |
suomentanut Riku Toivola
Gummerus 2025
Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Sofija Andruhovytšin haastattelun ja kiinnostuin sen myötä hänen suurromaaninsa, Amadokan, ensimmäisestä osasta. Yllätin itseni (olen viime vuosina ollut tuskallisen hidas lukija tavanomaiseen tahtiini nähden) lukemalla teoksen loppuun muutamassa päivässä. On samaan aikaan sekä outoa että huojentavaa löytää uudestaan kadonnut puoli itsestään - tässä tapauksessa se, joka pystyy uppoutumaan kirjoihin.
Amadoka I - Romana alkaa kiovalaisesta sairaalasta, jossa on muistinsa menettänyt sotilas. Tämän kasvot ovat ruhjoutuneet tunnistamattomiksi, mutta sairaalaan saapuu Romana-niminen nainen, joka väittää sotilasta aviomiehekseen, Bohdaniksi. Romana yrittää saada miehen muistot palaamaan kertomalla tälle tarinoita, jotka Bohdan hänelle itse on kertonut aikanaan. Tarinan nykyhetki sijoittuu Krimin miehityksen aikaan, mutta siinä siirrytään ajoittain lähimenneisyydestä aina toisen maailmansodan jälkimaininkeihin saakka.
Andruhovytšin romaani yllätti minut, sillä en meinannut malttaa laskea sitä käsistäni aloitettuani sen. Minulle ei ole tapahtunut tätä pitkään aikaan, joten tuntui lähes vieraalta, mutta samaan aikaan lumoavalta uppoutua kirjaan täydellä teholla. Amadokan kerronta on runollista erityisesti ympäristön kuvauksen suhteen, mutta myös häpeilemätöntä: asioita ei silotella, vaan maisemista, myös mielen sellaisista, näytetään rosotkin. Vaikka Amadokassa liikutaan eri aikatasoissa, kerronta soljuu vääjäämättä eteenpäin. Lukiessani teosta minusta tuntui siltä, kuin ajelehtisin tekstin mukana lukemisen sijasta.
Runollisuuden lisäksi myös ruumiillisuus on kerronnassa ja kuvailussa vahvasti läsnä. Tuntemuksia ja fyysisiä kokemuksia, myös kipua, kuvaillaan Amadokan ensimmäisessä osassa tarkkanäköisesti. Romaani osoittaa hyvin, miten ruumiillisuus voi sekä inhimillistää että toiseuttaa, ja erityisesti kivun kuvailut saivat minut miettimään ihmisyyttä tai ihmisyyden tunteen puuttumista. Kipu erilaisissa muodoissaan voi sekä yhdistää että erottaa - kenties myös tuoda ihmisen "eläimellisyyttä" esiin. Silti tämä kipu on osa ihmistä ja tämän kokemuksia, ja kertoo omaa tarinaansa.
-- Oli myös paineenomaista kipua, joka ei edest tuntunut kivulta, mutta oli ehkä vaikeinta kestää. Kipua, joka tuli kallon sisältä, vatsasta, rintakehästä, ikään kuin siellä paisuisi, turpoaisi ja itäisi jonkinlainen eliö. Ahdistuksen kipua. Tyhjyyden kipua. Kutisevaa kipua. Pelon kipua, joka sai vatsan sisäseinämän kohmettumaan. Ja monia muita kipuja, joita kaikkia hän olisi voinut kuvailla tarkasti, pienintä yksityiskohtaa myöten, jos vain hänen kielensä ei olisi vastustellut.
Amadokan ensimmäisen osan kerronnan suola ovat muistot. Helsingin kirjamessuilla Andruhovytšilta kysyttiin, voiko ihmisen muistoihin luottaa. Hän vastasi, että ainakin hänen teoksessaan vastaus on ei, ja että hän pyrkii romaanissa käsittelemään, miksi hahmojen muistoihin ei voi luottaa, ja miten muistot saattavat olla mutkikkaita, kadota kokonaan tai ilmestyä uudestaan vuosikausia, jopa monta sukupolvea myöhemmin. Tämä näkyy mielestäni Amadokassa hyvin: kerronta koostuu useamman kertojan äänestä, ja käy hyvin pian selväksi, ettei näihin kertojiin ole välttämättä luottamista. Aivan kuten tosielämässäkin, aika voi vääristää asioita - vanhan kansan sanoin "aika kultaa muistot" ja mieleen voi kehittyä myös valemuistoja. Epäluotettavat kertojat pitivät minua tarinan aikana varpaillaan, mutta samaan aikaan kunnioitin heidän muistojaan, sellaisena kuin he ne kertoivat.
Eikös mies, eikös Bohdan ollut melkein itkeä tihrustanut sinä yönä, kun he olivat istuneet kodinkonelaatikoiden seassa sanoin kuvaamattomassa sotkussa, puhuessaan pirstaleista ja säpäleistä, kulttuurisista kerroksista ja horisonteista, kerrostumien syvyyksistä, hampaista ja nikamista, kolikoista ja napeista, hiiltyneistä ja kivettyneistä puunpalasista, mikroskooppisen pienistä lahonneiden kankaiden riekaleista, hyödyttömien tavaroiden poikkeuksellisesta arvosta. Siitä, että mikä tahansa esine voi kertoa tarinan. Siitä, että yhdistettynä muihin maan syvyyksiin kätkeytyneisiin esineisiin se voi kertoa tarinan maailman luomisesta, tarinan sodasta, tarinan ihmisestä.
Amadoka I - Romana on kiehtova ja ajatuksia herättävä teos, jonka parissa viihdyin hyvin. Jään innolla odottamaan suomennoksen seuraavan osan ilmestymistä.
