torstai 13. syyskuuta 2018

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande
Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta
Reuna 2018
Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.
Maailman reuna, marginaali.
Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!
Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.
Kuulostaa juuri Irlannilta.
Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 
Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.
Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.
Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 
Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.
Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.
Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.
Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti