 |
| ©Hande |
Faros 2008
Koska Läpi historian-lukuhaaste kestää enää puolitoista kuukautta, ja kunnianhimoinen tavoitteeni on lukea yksi teos jokaiselt aikakaudelta, päätin jatkaa haastelukemiston parissa. Olen kuulunut niihin ihmisiin, jotka luulivat vuosien ajan Cyrano de Bergeracin olevan fiktiivinen hahmo (hyi minua), joten minusta oli soveliasta valita hänen kirjoittamansa teos barokin ajalta.
Romaanissa nimetön minäkertoja onnistuu matkustamaan kuuhun ja huomaa, että se on asutettu - tosin kuun asukkaat eroavat jonkin verran maapallon asukeista: he kulkevat neljällä raajalla, nauttivat ravintonsa haistamalla ja maksavat ravintola-annoksensa runoilla. Huomasin melko pian kirjaa lukiessani, että kuulaistan outojen tapojen alle kätketytyi piikki de Bergeracin aikaiselle yhteiskunnalle ja sen tavoille. Arvostelut on täytynyt julistaa kuun asukkaiden suilla kirkon pihtiotteen takia, mutta eivät ne jääneet minulta huomaamatta.
Yllätyin suuresti tajuttuani, että romaanin voisi luokitella myös sci-fiksi, tai ainakin sen edelläkävijäksi. Teoksessa esitellään hyvin hulvattomia keinoja, joilla Maan asukkaat ovat onnistuneet matkaamaan kuuhun - minun on nostettava hattua de Bergeracin kekseliäisyydelle. Hummoria ei myöskään tästä kirjasta puutu: tarinan kertoja joutuu ajoittain melko absurdeihinkin tilanteisiin ja hän joutuu esimerkiksi todistamaan oikeudenkäynnissä olevansa ihminen eikä eläin. Toisaalta, kun asiaa miettii tarkemmin, tilanne on malliesimerkki ihmisten kammosta erilaisuutta kohtaan, vaikka asia esitetäänkin huumorin keinoin.
Matka kuuhun on ajatuksia herättävä teos: se irvistelee 1600-luvun länsimaiselle yhteiskunnalle ja uskonnolle sekä ottaa ensiaskeleita kohti tieteiskirjallisuutta - eikä asiaa edes kuuluteta kovin yleisesti. Romaanin loppuratkaisu oli outo ja tuntui tulevan puskista, mutta ymmärrän, miksi kirjailija on siihe päättynyt: jälleen kerran voidaan suunnata katse kirkon suuntaan, sillä se olisi tuskin katsonut kovin suopeasti erilaista loppuratkaisua. Silti kirjan kerronta ontuu ajoittain, enkä pistäisi aivan kaikkea vain olosuhteiden syyksi. Teos on kuitenkin mielenkiintoinen ja ennustaa länsimaiden maallistumista sekä sci-fin tuloa.
Arvosana: ✮✮✮½
Romaanissa nimetön minäkertoja onnistuu matkustamaan kuuhun ja huomaa, että se on asutettu - tosin kuun asukkaat eroavat jonkin verran maapallon asukeista: he kulkevat neljällä raajalla, nauttivat ravintonsa haistamalla ja maksavat ravintola-annoksensa runoilla. Huomasin melko pian kirjaa lukiessani, että kuulaistan outojen tapojen alle kätketytyi piikki de Bergeracin aikaiselle yhteiskunnalle ja sen tavoille. Arvostelut on täytynyt julistaa kuun asukkaiden suilla kirkon pihtiotteen takia, mutta eivät ne jääneet minulta huomaamatta.
Yllätyin suuresti tajuttuani, että romaanin voisi luokitella myös sci-fiksi, tai ainakin sen edelläkävijäksi. Teoksessa esitellään hyvin hulvattomia keinoja, joilla Maan asukkaat ovat onnistuneet matkaamaan kuuhun - minun on nostettava hattua de Bergeracin kekseliäisyydelle. Hummoria ei myöskään tästä kirjasta puutu: tarinan kertoja joutuu ajoittain melko absurdeihinkin tilanteisiin ja hän joutuu esimerkiksi todistamaan oikeudenkäynnissä olevansa ihminen eikä eläin. Toisaalta, kun asiaa miettii tarkemmin, tilanne on malliesimerkki ihmisten kammosta erilaisuutta kohtaan, vaikka asia esitetäänkin huumorin keinoin.
Matka kuuhun on ajatuksia herättävä teos: se irvistelee 1600-luvun länsimaiselle yhteiskunnalle ja uskonnolle sekä ottaa ensiaskeleita kohti tieteiskirjallisuutta - eikä asiaa edes kuuluteta kovin yleisesti. Romaanin loppuratkaisu oli outo ja tuntui tulevan puskista, mutta ymmärrän, miksi kirjailija on siihe päättynyt: jälleen kerran voidaan suunnata katse kirkon suuntaan, sillä se olisi tuskin katsonut kovin suopeasti erilaista loppuratkaisua. Silti kirjan kerronta ontuu ajoittain, enkä pistäisi aivan kaikkea vain olosuhteiden syyksi. Teos on kuitenkin mielenkiintoinen ja ennustaa länsimaiden maallistumista sekä sci-fin tuloa.
Arvosana: ✮✮✮½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti