 |
| ©Hande |
First Second 2007
Goodreads on vallan mainio sivusto: sieltä voi löytää sattumalta kiintoisia lukuvinkkejä. Sitä kautta sain tietää viime marraskuussa tästä sarjakuvasta. Halusin lukea Sarjakuvahaasteen aikana myös sellaisia teoksia, jotka eivät kuulu tavanomaisimpaan lukemistooni, ja Joann Sfarin tarina sopi tähän tarkoitukseen erinomaisesti.
Sarjakuva sijoittuu viktoriaanisen ajan Lontooseen. Vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat melkoisen tavanomaisia, juoni on aikamoisen hämmentävä: Lillian Bowell, egyptologian professorin tytär, on rakastunut Imhotep IV:n muumioon. Mutta ei, neiti Bowell ei suinkaan ole nekrofiili (kai?), sillä kyseinen muumio liikkuu, puhuu ja ajattelee (sekä tulee humalaan juotuaan kupillisen teetä). Parivaljakko päätyy seikkailuihin, jotka ovat toinen toistaan absurdimpia.
Sarjakuva sijoittuu viktoriaanisen ajan Lontooseen. Vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat melkoisen tavanomaisia, juoni on aikamoisen hämmentävä: Lillian Bowell, egyptologian professorin tytär, on rakastunut Imhotep IV:n muumioon. Mutta ei, neiti Bowell ei suinkaan ole nekrofiili (kai?), sillä kyseinen muumio liikkuu, puhuu ja ajattelee (sekä tulee humalaan juotuaan kupillisen teetä). Parivaljakko päätyy seikkailuihin, jotka ovat toinen toistaan absurdimpia.
Tarina oli mielestäni hauskan sekopäinen ja sen huumori vetosi minuun. Sfar on väännellyt rakkauskirjallisuuden kliseitä mielensä mukaan ja lopputulos on hulvaton. Lisäksi Emmanuel Gilbertin kaunis kuvitus teki minuun vaikutuksen: teos on lyhyt, mutta jäin monessa kohdassa ihastelemaan kuvaruutujen taidetta pidemmäksikin aikaa.
Vaikka sarjakuvan idea ja kuvitus tekivätkin minuun vaikutuksen, sen tapahtumat etenivät makuuni turhankin nopeasti. Minusta tuntui monessa kohdassa siltä, kuin olisin katsonut elokuvaa pikakelauksella. Tämän vuoksi hahmoihinkaan ei paneuduttu erityisen syvällisesti, enkä saanut heistä kunnolla otetta - jäin kaipaamaan perusteellisempaa käsittelyä.
The Professor's Daughter jätti kaipaamaan minut hieman tarjottua enemmän, mutta se oli minusta kuitenkin viihdyttävä teos. Se sopi mainiosti välipalalukemiseksi ennen seuraavaan romaaniin tarttumista.
Vaikka sarjakuvan idea ja kuvitus tekivätkin minuun vaikutuksen, sen tapahtumat etenivät makuuni turhankin nopeasti. Minusta tuntui monessa kohdassa siltä, kuin olisin katsonut elokuvaa pikakelauksella. Tämän vuoksi hahmoihinkaan ei paneuduttu erityisen syvällisesti, enkä saanut heistä kunnolla otetta - jäin kaipaamaan perusteellisempaa käsittelyä.
The Professor's Daughter jätti kaipaamaan minut hieman tarjottua enemmän, mutta se oli minusta kuitenkin viihdyttävä teos. Se sopi mainiosti välipalalukemiseksi ennen seuraavaan romaaniin tarttumista.
Arvosana: ✮✮✮½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti