Johanna Holmström: Itämaa

©Hande

Johanna Holmström: Itämaa

Otava 2013

Ihme on tapahtunut: sain kirjoitettua ainakin yhden viime vuoden luettujen rästibloggauksista tammikuun puolella! Reilu neljä vuotta sitten eli ennen blogiaikaani luin jo satunnaisesti kirjallisuusblogeja. Osallistuin yhden kirjablogin arvontaan ja suureksi yllätyksekseni arpaonni suosi minua: palkinnoksi sain tämän teoksen. Se jäi kuitenkin notkumaan hyllyyni vuosikausiksi, kunnes päätin ottaa romaanin mukaan viime vuoden #hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Samira ja Leila ovat suomenruotsalaisn, muslimiksi kääntyneen naisen ja uskonnollisesti maallistuneen maahanmuuttajamiehen tyttäret. Kumpikin heistä kipuilee vanhempiensa ja yhteiskunnan vaatimusten sekä kohtaamansa rasismin ristipaineessa. Kumpikin yrittää selvitä tilanteesta omalla tavallaan, vaihtelevin seurauksin.

Hän kulki kotikaupunkinsa halki sellaisen tunteen vallassa, että hänet nähtiin aina, tunteen että kaikki mitä hän teki raportoitaisiin jonnekin, lähteelle joka ei ollut Jumala mutta joka samalla tavalla laski yhteen kaiken sen, mitä suinkin voitaisiin käyttää häntä vastaan. Eikä hän saanut ravistetuksi harteiltaan tunnetta, että hänen elämänsä ei oikeastaan kuulunut hänelle itselleen vaan että hän oli aina jonkun toisen, ja että jonakin päivänä tämä toinen, aivan kuin Jumala, voisi päättää, että hän oli elänyt tarpeeksi ja että elämä hänen osaltaan oli ohi.

En ole lukenut montaa kertomusta kulttuurien yhteentörmäyksestä Suomessa, joten oli kiinnostavaa perehtyä sellaiseen. Keskeisessä asemassa ovat myös koulukiusaaminen, rasismi ja aikuiseksi kasvaminen. Vaikka teoksen käsittelemät teemat ovatkin mielenkiintoisia, tarina jumitti ajoittain
paikallaan, eikä tuntunut etenevän sivujen kääntelemisestä huolimatta.

Kirja ei edennyt mielestäni kovin jouhevasti, mutta siinä oli joitakin tunteita herättäviä hetkiä: erityisesti tarinan kiusaamiskuvaukset olivat ahdistavia ja tunkeutuivat ihoni alle. Kohtaukset palauttivat minut omaan menneisyyteeni - vaikka romaanun kiusaamistilanteet eroavat omista vastaavistani, niissä on jotain samaa. Holmström kuvailee onnistuneesti yksinjäämisen aiheuttamia tuntemuksia.

Kokonaisuudessaan Itämaa kuuluu lukukokemuksissani "ihan mukiinmenevä"-sarjaan, eikä herättänyt paria poikkeusta lukuunottamatta sen suurempia tuntemuksia. En kuitenkaan kadu kirjan lukemista, sillä se härnäsi minua pohtimaan maahanmuuttajien sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvien suomalaisten asemaa, aikuistumisen kipukohtia ja sisarussuhteita. Enkä pane pahakseni tarinaa, jonka miljöönä on kotiseutuni.

Arvosana: ✮✮✮