perjantai 26. toukokuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

©Hande
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017

Katja Kallio on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosikausia, mutten ole aiemmin lukenut yhtäkään hänen teoksistaan - ne eivät ole vaikuttaneet sellaisilta, jotka vetäisivät minua puoleensa. Tilanne muuttui kuitenkin maaliskuun Kirja vieköön-tapahtumassa, jossa kirjailija oli haastateltavana uusimman romaaninsa tiimoilta. Kiinnostuin kyseisestä teoksesta niin paljon, että ostin sen heti, kun se minulle oli mahdollista.
"Amandan koko elämä taas oli luettavissa näistä papereista. Jokainen puute ja virhe ja harha-askel siitä lähtien kun hän oli syntynyt; hänen sisikuntansa väärät mitat ja kummalliset muodot ja väärät asennot." 
Yön kantaja perustuu tositapahtumiin: se kertoo irtolaiselämää viettäneen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) vaiheista. Hän ei istunut aikakauden naisille asettamaan muottiin, minkä vuoksi hän joutui erilaisten vaiheiden jälkeen mielenvikaisten naisten säilytyspaikkana pidetylle Seilin saarelle - nuoren naisen diagnoosiksi oli julistettu epileptinen kuukautishulluus. Kallio oli tekemässä tutkimustyötä aivan toista työtä varten, kun hän törmäsi väitöskirjaan, jossa oli mukana Amandan potilaspaperit Seilin ajoilta. Niissä oli lyhyt maininta, että nuori nainen oli väittänyt lentäneensä kuumailmapallolentäjän jalkavaimona muun muassa Pariisiin, Lontooseen ja Hampuriin. Väitteen todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se herätti Kallion mielenkiinnon Amandaa kohtaan ja sai hänet kirjoittamaan tämän teoksen.

Tarina vei minut mennessään ensihetkistä alkaen - minä vain kääntelin sivuja malttamattomana, palaen halusta tietää lisää. Toisaalta kieli on niin hiottua ja kaunista, että välillä minun oli pakko jäädä makustelemaan jotakin lausetta ja pyöritellä sitä mielessäni. Kallio kuvailee ympäristöä sekä ihmismieliä niin yksityiskohtaisesti, että näin paikat silmieni edessä ja tunsin sulautuvani kuhunkin henkilöön - heidän ajatuksensa ja kokemuksensa muuttuivat omikseni.
"Mutta ei hätää, ilta tulee, se tulee vaikka mitä tapahtuisi, joskus vielä, ja muuttaa kaiken vaaleanpunaiseksi malvaksi violetiksi ja lopulta, lopulta siniseksi, ja sitten voi kaikessa rauhassa muuttua siniseksi itsekin, ja jos nojautuu taaksepäin ei kaadu selälleen vaan jää kellumaan samaan paksuun musteeseen kuin kaikki muukin, lyhtypylväät, kavioiden kapse, talot ja patsaat ja puut."
Romaanin henkilöhahmot ovat realistisia ja kiehtovia. Luonnollisesti suurimman huomion vie Amanda, mutta teoksen muukin hahmokaarti sisältää herkullisia persoonia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita. En olisi osannut arvata tätä etukäteen, mutta samastuin hyvin vahvasti Amandaan - elämäni ei ole sentään ollut aivan yhtä rankkaa kuin hänen, mutta ymmärrän Amandan ulkopuolisuuden tunnetta ja haluttomuutta asettua yhteiskunnan ihmisille ylipäätään, mutta ennen kaikkea naisille määriteltyihin, rajoittaviin muotteihin.
"Häntä epäilivät kaikki, papereita ei epäillyt kukaan. Kaikki uskoivat papereita." 
Huonomaineisella Seilin saarella olot eivät ole olleet kovin hohdokkaat: hoitajat, joista harvalla oli alan koulutus, käyttäytyivät mielivaltaisesti, eikä ihmisen tarvinnut olla oikeasti mielisairas päätyäkseen saarelle säilöön. Jos nainen oli köyhä, riitti syyksi elinkautisen saamiseksi se, että oli yhteiskunnan mielestä vääränlainen - Amandankin potilastiedoissa ilmoitetaan, ettei hänen käytöksessään ole havaittu oireita minkäänlaisesta mielenvikaisuudesta. Romaanissa kuvaillaankin pysäyttävällä tavalla naisten kohtelua 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amandalle annettua diagnoosi on nykyihmisen näkökulmasta naurettava - kirjassa annetut tiedot viittaisivat aistiyliherkkyyteen, jota tuolloin pidettiin vain tottelemattomuutena. Myös muiden Seilissä olleiden naisten tarinat pistivät mietteliääksi ja minun teki mieli huutaa heidän kohtaamansa epäoikeudenmukaisen kohtelun vuoksi. Niin monia väärällä vuosisadalla eläneitä naisia...
"Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle." 
Yön kantaja on kertakaikkisen liikuttava romaani. Kiinnyin moniin sen henkilöhahmoista, mutta erityisesti sydämeni vei Amanda - mahdoton nainen. Vaikka saamme tuskin koskaan tietää, mikä kaikki romaanista on totta, uskoin jokaisen sanan - kyllä tämä kaikki olisi voinut tapahtua. Tunsin kirjaa lukiessani paljon surua, mutta sen sivuilta heijastui myös valon pisaroita, jotka antoivat toivoa. Katja Kallion kuudes romaani oli säväyttävä lukukokemus, jota en voi enkä halua unohtaa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Valitsin kirjalle Helmet-lukuhaasteen kohdan 10: kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

©Hande
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava 2017

Blogini on viettänyt hiljaiseloa nyt reilut pari viikkoa. Työasiat ovat sotkeneet suunnitelmiani sen verran, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoitella lukemistani teoksista ennen kuin nyt.

Sattuma ohjasi minut käymään eräässä antikvariaatissa noin kuukausi sitten. Hihkaisin innosta huomattuani, että yhdellä hyllyistä nökötti Venla Hiidensalon uutuusromaani, joka oli herättänyt mielenkiintoni helmikuun Kirja vieköön-tapahtumassa. En voinut olla ostamatta teosta ja aloin lukeakin sitä heti, kun olin saanut aiemmin kesken olevat kirjat päätökseen.
"Elämänvietin ainoa päämäärä oli jatkaa itse itseään, Albert ajatteli. Kauneus oli yritystä uskotella jotakin muuta."
Romaani kertoo kansallistaiteilijastamme, Albert Edelfeltistä (1854-1905). Romaani seuraa miehen vaiheita lapsuudesta aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen lisäkseen ääneen pääsevät muun muassa taiteilijan varjoon jääneet naiset, Berta-sisar ja Ellan-vaimo. Fakta ja fiktio yhdistyvät teoksessa kiinnostavalla tavalla luoden eheän tarinan. En ole lukenut koskaan aikaisemmin Hiidensalon teoksia, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia esimerkiksi hänen kirjoitustyyliään kohtaan.
"Siitä, mihin totuus loppui, alkoi tarina."
Kirjan alkuvaiheissa en päässyt vielä tarinaan kiinni, mutta ajan mittaan totuin romaanin kerrontatyyliin, joka on verkkaista, mutta alati etenevää. Juoni itsessään oli kiinnostava alusta alkaen: kuten blogiani kauemmin seuranneet jo tietävätkin, historia kiinnostaa minua suuresti ja vaikken tuntenut erityisemmin Edelfeltin elämänvaiheita entuudestaan, monet hänen maalauksistaan ovat minulle tuttuja ja halusin tietää miehestä niiden takana. Monet hänen teoksistaan onkin nivottu tarinaan nerokkaasti, kuten kuvaamalla maalausten syntyhetkiä ja joidenkin Edelfeltin käyttämien mallien tarinoita - löytyy romaanista myös ainakin yksi kohtaus, joka on saanut inspiraationsa selkeästi yhdestä miehen teoksista. En aio paljastaa kohtausta, enkä maalausta, etten pilaisi älynväläyksen aiheuttamaa riemua.
"Bertan kärsimyksellä ei sen sijaan ollut lunastajaa. Se oli mykkää ja turhaa, mahoa niin kuin hän itsekin."
Teos sisältää monia kiintoisia henkilöhahmoja. Itse Edelfelt on kieltämättä kiehtova, mutta voiton minun kirjoissani veivät kiinnostavuudessaan romaanin naiset, erityisesti Berta, Ellan sekä piikatyttö Ansa. Suurin osa hahmoista on todellisia, mutta luonnollisesti Hiidensalon on täytynyt tukkia joitakin tarinankerronnallisia aukkoja, joihin historiantutkimus ei kykene tarjoamaan tyhjentäviä vastauksia. Romaanissa on keskeisten henkilöiden lisäksi kosolti Edelfeltin aikakautena eläneitä kulttuurialan ihmisiä, joista käytetään vain etunimiä. Onnekseni tunnistin suurimman osan heistä, kuten Juhani Ahon, Akseli Gallen-Kallelan, Helene Schjerfbeckin sekä Aino Acktén, mutta muutaman henkilön jouduin googlettamaan.

Hiidensalo on tehnyt huolellista taustatyötä kirjaansa varten. Sen verran kuin olen asioista selvillä, tarinan historialliset puitteet ovat kohdillaan, yhtä pientä virhettä lukuunottamatta: Aino Ackté debytoi Pariisin oopperalla vuonna 1897, ei 1895, kuten kirjassa väitetään. Vaikka huomasinkin tämän erheen, ei tämä seikka missään nimessä pilannut lukukokemustani, ja arvostan suuresti kirjailijan vaivannäköä, sillä sen ansiosta tarina on uskottava myös minunlaiseni historiaintoilijan näkökulmasta. En voinut olla myöskään ajattelematta kaikkia aiemmin lukemiani, samaan aikakauteen sijoittuvia kotimaisia teoksia, joiden jatkumoon romaani kietoutui - minulla on selkeästi menossa vimma lukea teoksia, jotka sijoittuvat Suomen itsenäistymisen molemmin puolin tapahtuma-aikansa osalta.
"Hiljaisuus oli kuin musta korppi, joka teki hänen rintansa alle pesän. Se nokki häntä sisältäpäin niin, ettei hän pystynyt olemaan paikoillaan."
Sinun tähtesi on kiinnostava romaani, jossa oli mieleenpainuvia lauseita, kipuilua vastuun ja velvollisuuksien sekä omien haaveiden välillä, kuin myös liikuttavia ihmiskohtaloita. Lisäksi se antoi kasvot ja persoonan miehelle, joka on aiemmin ollut minulle vain joukko erilaisia maalauksia. Pidin myös siitä, miten teoksessa ei keskitytty vain Edelfeltiin, vaan pääsin tutustumaan muihinkin henkilöihin - sekä todellisiin että fiktiivisiin. Ja mikä parasta, pääsin jälleen aikamatkalle Suomen ja eräiden sen kansalaisten historiaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Hiidensalon romaanin lukemalla sain ruksattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

perjantai 5. toukokuuta 2017

May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla

©Hande
May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla
Minerva 2008

Siitä on melkein kolme kuukautta, kun olen lukenut mitään #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, joten päätin pienentää valittujen kirjojen pinoa yhdellä. Minulla on samaan aikaan kesken kaksi paksumpaa teosta, minkä vuoksi valitsin ohuimman vaihtoehdon. En muista enää, milloin ja mistä olen tämän kirjan hankkinut, mutta se on todennäköisesti poimittu jonkun kaupan alelaarista monia vuosia sitten.

Talvisodan päiväkirja on, kuten nimestäkin voi päätellä, päiväkirja talvisodan ajalta. May-Bee Jacobson, myöhemmin Rautio (1923-2016) oli 16-vuotias helsinkiläinen sodan sytyttyä ja kirjoitti tuntojaan pieneen, lahjaksi saamaansa päiväkirjaan. Varsinaisen päiväkirjan lisäksi kirjassa on Jacobsonin kirjoittama johdanto sekä jälkikirjoitus. Hän on lisännyt tekstiinsä myös alaviitteitä asioita selventääkseen sekä muutaman liitteen.

Päiväkirja sisältää perinteisiä teini-ikäisen mietteitä: on tylsää olla evakossa, etenkin kun sen tähden ei voi nähdä ystäviä eikä toisella puolella maapalloa elävältä isältä tule kirjeitä. Toisaalta, välillä iskee huoli muista ihmisistä, etenkin "meidän pojista" siellä jossakin. Nälkä ja pelko eivät jättäneet ihmisiä rauhaan kotirintamallakaan, sillä ilmahyökkäyksien uhka leijui ilmassa, ja vaikkei virallista säännöstelyä talvisodan aikana ollut, kaikkia elintarvikkeita ei ollut saatavilla, joten oli pakko elää säästäväisesti.
"Nyt minulla on niin kova nälkä, etten tiedä mitä tekisin. Kun edes nyt saisi oikein hyvää ruokaa, oikein paljon voita ja muuta hyvää. No, onhan ihminen ennenkin tyytynyt vähempään."
Jacobsonin mielen on täyttänyt ajoittain myös tarmokkuus ja suuri halu toimia isänmaan hyväksi. Ajoittain teksti sisältää jopa paatoksellista isänmaallisuutta, mikä ei kuitenkaan ole ollut tuolloin tavatonta tietynlaisissa piireissä. Jacobson osallistui tilanteen salliessa myös kaikenlaiseen yhteistoimintaan, kuten taloyhtiön suojelupartioon ilmahyökkäysten varalta. Lisäksi hän neuloi vaatteita tuntemattomille sotilaille ja teki sideharsorullia Punaisen Ristin tiloissa.

Jacobsonin tekstissä sekoittuvat henkilökohtaiset kokemukset ja mietteet sekä tiedot sodan etenemisestä, kuin myös siviilien tilanteesta Helsingissä. Radiota kuunneltiin ahkerasti ja lehtiä luettiin, mikäli niitä oli saatavilla. Saadut tiedot ovat olleet melko suurpiirteisiä ja propagandan sävyttämiä, joten en henkilökohtaisesti niele kaikkea purematta, mutta eihän teinityttö ole osannut tietoja kyseenalaistaa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.
"Kiva oikeastaan, ettei aina tarvitse raastaa puita, sahata ja hakata niitä. Onhan kyllä hauskaa noin huvikseen tehdä sitä joskus, mutta ei oikein työkseen."
Talvisodan päiväkirja ei ole kovin tarkka tiedoissaan, mikä ei yllätä minua. Kyseessä on kuitenkin teini-ikäisen tytön hiukan naiivit mietelmät tilanteesta, jotka on alunperin tarkoitettu vain hänelle itselleen. Teos tarjoaa kuitenkin hyvän yleiskuvan talvisodan vaikutuksista kotirintamaan. Kirja ei herättänyt minussa vahvoja mielipiteitä tai tunteita, mutta oli kiintoisaa luettavaa - samalla se oli oivallista välipalalukemista, sillä ahmaisin sen yhden päivän aikana.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kuittasin kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

©Hande
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
WSOY 1981
"Katson hiljaisuuden yksimielisyyden osoitukseksi. Me siis lähdemme Valkopeuran puistoon!"
Yritän lukea vielä teoksia Paperilta ruutuun-haastetta varten, kun aikaa on vielä jäljellä. Tajusin vasta aika myöhään, että Colin Dannin lastenkirja sopii myös siihen erinomaisesti. Kaukametsän pakolaisten tv-sarjaversio oli yksi lapsuuden suosikeistani. Sain vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää piirretyn perustuvan Dannin kirjoittamaan kirjasarjaan. Löysin suommenetun ensimmäisen osan kirjastosta viisi vuotta sitten ja luin sen. Nyt olikin sitten oivallinen hetki palata teoksen pariin uudemman kerran.

Ihmiset valtaavat elintilaa itselleen, minkä seurauksena Kaukametsä, monen luontokappaleen koti, hakataan maan tasalle. Metsän jäljelle jääneet eläimet lyöttäytyvät yhteen pelastaakseen henkensä. He päättävät lähteä Valkopeuran puistoon, joka on luonnonsuojelualue. Monipuolinen joukkio valitsee ketun johtajakseen, ja reitin aiemmin kulkeneen rupikonnan opastamana he aloittavat vaarojen täyteisen matkan uuteen kotiin.

Tarina on hyvin realistinen ja opettavainen. Mukana olevien eläinten luontainen käytös on huomioitu eikä luonnon kiertokulkua unohdeta. Kaikki matkalaiset eivät myöskään selviä matkasta erinäisistä syistä - se on surullista, mutta muistuttaa samalla siitä, miten sellaista käy myös oikeassa elämässä. Samalla huomasin yllätyksekseni reagoivani kirjan tapahtumiin melkoisen vahvasti: välillä sain purra hammasta, etten olisi alkanut itkeä. Lisäksi iloitsin ja jännitin eläinten puolesta, vaikka teoksen juoni onkin minulle tuttuakin tutumpi.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, kiinnyin heihin - osaan heistä vielä erityisen syvästi. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa persoonallisuus, jossa on hyödynnetty jonkin verran lajityypillistä käytöstä sekä lajiin liittyviä uskomuksia. Suosikkejani ovat kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Pidin kyseisistä hahmoista myös lapsena televisiosarjan perusteella, joten on hauskaa huomata, etteivät mieltymykseni ole muuttuneet.

Tarina vei minut tyystin mennessään, vaikka sen kohderyhmä onkin lapset. Nostalgia saattoi vaikuttaa asiaan, mutta kirja on kyllä vetävästi kirjoitettu - aivan oikeasti. Kääntelin kirjan sivuja innoissani, eikä minua häirinnyt lainkaan se, että olen lukenut teoksen aiemminkin. Teos pisti minut myös hyvin mietteliääksi: en voinut olla pohtimatta meitä ihmisiä ja kuinka meidän teoillamme voi olla hyvin haitalliset vaikutukset luontoon sekä eläimiin.

Kaukametsän pakolaiset on mukaansatempaava sekä ajatuksia herättävä tarina, joka peräänkuuluttaa luonnon ja eläinten puolesta kovaan ääneen. Mielestäni kaikille lapsille olisi annettava tilaisuus lukea tämä kirja, sillä se antaa paljon ajattelemisen aihetta kaikenikäisille. Haluan etsiä jatko-osat jossain vaiheessa käsiini - niitä ei ole suomennettu - sillä sarjan ensimmäinen osa vetosi minuun edelleen niin paljon, etten voi jättää kokonaisuutta puolitiehen.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio Kaukametsän pakolaiset-animaatiosarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta:


Sarjan virallinen logo.
Lukuhaaste tarjosi minulle myös oivallisen tekosyyn palata lapsuuteni suosikkiohjelman pariin. TV-sarja on valmistettu vuosina 1992-1993 ja se sisältää yhteensä kolme tuotanto-kautta. Valitettavasti Yle ei ole uusinut sarjaa pitkään aikaan, mutta löysin osan suomenkielisistä jaksoista Youtubesta - puuttuvat jaksot katsoin englanniksi.

Ensimmäinen tuotantokausi sisältää 13 jaksoa ja perustuu kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Animaatio on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. Ensimmäisessä kaudessa on mukana muutama ylimääräinen tapahtuma ja jotkin kirjassa kuvaillut asiat on toteutettu hiukan eri tavalla, mutta muutoin kaikki menee romaanin mukaan. Lisäksi muutaman hahmon sukupuoli on muutettu uroksesta naaraaksi. Tämä ei häiritse minua lainkaan, sillä se tasapainottaa mukavasti hahmokaartin sukupuolijakaumaa.

Kuten kirjassakin, sarjassa on laaja hahmogalleria. Kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän muutamaan tiettyyn hahmoon, kun taas tv-sarja tarjoaa monille pienemmille sivuhahmoille suuremman roolin kuin alkuperäisteos. Myös animaatiossa eläimet ovat persoonallisia ja kiinnyin moniin heistä. Kuten jo kirja-arviossani kerroin, kaikista rakkaimmat hahmot ovat minulle kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Kettu oli suursuosikkini - muistan jopa, että olin lapsena korviani myöten rakastunut häneen. :D

Animaation piirrosjälki on aivan ihanaa: se on mainio sekoitus realismia ja inhimillisiä piirteitä. Sekä hahmot että maisemat tekevät vaikutuksen ja välillä haluan vain pysäyttää videon ja ihailla kuvaa. Pidän myös suomalaisista ääninäyttelijöistä. Heidän äänensä sopivat mielestäni hahmoille erinomaisesti ja ihoni menee ajoittain kananlihalle pelkästään jonkun hahmon repliikin kuulemisesta - tästä huomaa, että olen varttunut sarjaa katsellen. Suomenkielisessä versiossa rooleissa kuullaan Eija Ahvoa, Sanna Fransmania, Eeva Litmasta, Paavo Pentikäistä, Erkki Saarelaa, Eero Saarista, Eira Soriolaa, Aapo Vilhusta sekä Jukka Voutilaista.

Myös sarjan musiikki on mukaansatempaavaa: kun alkuintro alkoi soida, ryntäsin aina täyttä päätä television ääreen. Nykyisin minulle tulee aina kylmät väreet kuullessani tunnusmusiikin - oli kyse sitten alun tai lopputekstien versiosta. Jaksojen taustamusiikki myötäilee intron teemaa, muttei ole sen suora kopio - Kaukametsän pakolaisissa musiikki on erinomainen tehokeino, jonka avulla luodaan muun muassa hilpeyttä, jännitystä ja haikeutta.

Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi oli nostalgiaa täynnä oleva kokemus. Tunteet nousivat pintaan jo alkumusiikin ensimmäisistä sävelistä ja tapahtumien eläminen uudelleen aiheutti monia tunnekuohuja sekä herätti monia muistoja. En ihmettele yhtään, että Kaukametsän pakolaisista tuli yksi suosikkihojelmani, sillä se teki minuun suuren vaikutuksen monien vuosien jälkeenkin. Toivottavasti vanhempani eivät ole heittäneet pois videokasetteja, joille ohjelma on aikoinaan nauhoitettu minun vaatimuksestani - voisin niiden avulla pelastaa sarjan dvd:lle.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Ville Makkonen: Linnavainio 1 & 2

©Hande
Ville Makkonen: Linnavainio 1 & 2
Musta Ritari 2013 & 2016

Olen asettanut tavoitteekseni lukea muitakin kuin supersankari-aiheisia sarjakuvia, joten kuultuani Makkosen Linnavainio-sarjan olemassaolosta mielenkiintoni heräsi. Linnavainiossa asuvasta Tuhka Ikosesta ja tämän kavereista kertovassa sarjassa nuorten tavanomainen illanvietto saa yllättävän käänteen, kun lähistölle putoaa meteoriitti. Kaupungissa alkaa tapahtua kummia, eikä mikään ole enää ennallaan.

Saateteksti sai minut innostumaan, joten kieltämättä petyin ensimmäisen osan alkuun saatuani kirjat käsiini: tarina vaikutti sekavahkolta enkä erityisemmin pitänyt kuvituksesta - etenkin kertomuksen ensimmäisen neljänneksen aikana en oikein saanut kaikesta selvää. En myöskään saanut minkäänlaista otetta teoksen henkilöhahmoihin, eivätkä he herättäneet minussa mielipiteitä tai tunteita.

Onneksi tarina itsessään oli kelvollinen, eikä sarjakuvan lukeminen loppuun tuottanut vaikeuksia. Kertomus myös parani loppua kohden, jolloin aloin aidosti kiinnostua teoksesta sekä sen toisesta osasta, jonka lukemisen aloitinkin heti ensimmäisen osan päätettyäni. Toinen osa osoittautui edeltäjäänsä iskevämmäksi, enkä enää joutunut patistamaan itseäni jatkamaan. Piirrostyyli ei kuulu edelleenkään suosikkeihini, mutta totuin siihen toista osaa lukiessani.

Tarina onnistui pitämään minut imussaan loppuun asti, mutta hahmot jättivät edelleen minut kylmäksi - en oikein osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta kenties asiaan vaikutti, etten pystynyt samastumaan yhteenkään heistä. Sarjakuva on kutienkin sen verran tapahtumarikas, ettei hahmojen etäiseksi jääminen kaivellut liikaa hampaankolossa.

Odotin Linnavainio-sarjakuvilta enemmän, mutta ne olivat siitä huolimatta viihdyttäviä ja sopivaa välipalalukemista. Vaikka ne eivät mullistaneet maailmaani, tarina jäi kiinnostamaan sen verran, että saatan tarttua kolmanteen osaan sen ilmestyessä.

Arvosana (osa 1): ✮✮✮

Arvosana (osa 2): ✮✮✮½

P. S. Arvioin sarjakuvat alunperin Nörttitytöt-blogiin. Pääset lukemaan jutun täältä.
P. P. S. Linnavainio 1:n lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Lukuviikko: Mitä lukeminen merkitsee minulle?

©Hande

Tällä viikolla on vietetty lukuviikkoa. Ihmisiä on kannustettu kertomaan suosikkikirjojaan, mutten saanut aikaiseksi tehdä sitä itse. Ajattelin kuitenkin, että voisin näin viikon päätteeksi kertoa, mikä merkitys lukemisella minulle on. Samalla voinkin sitten mainita joitakin merkittäviä kirjoja elämäni varrelta.

En muista aikaa, jolloin kirjat eivät olisi olleet osa elämääni: synnyin perheeseen, jonka kodin olennainen osa ovat kirjahyllyt ja sain vauvana erilaisia, kyseiselle ikäryhmälle soveltuvia kirjoja. Jo ensimmäisenä joulunani sain kirjalahjan: Topeliuksen satuaarteet, jonka sisältö tuli minulle tutuksi myöhemmällä iällä. Vanhempani lukivat myös minulle paljon iltasatuja - erityisesti minua miellyttivät Lasten kirjakerhosta saadut Disney-tarinat. Lisäksi osallistuin satunnaisesti lähikirjastoni satuhetkiin. Minulle opetettiin myös varhain, miten kirjoja on kohdeltava.

Muistan vieläkin hetken, jolloin opin lukemaan. En ole varma, olinko jo täyttänyt kuusi vuotta vai en, mutta niillä korvilla se tapahtui. Yksi suosikkikirjoistani oli Leijonakuningas 2 - se oli minulle niin rakas, että osasin sen sanasta sanaan ulkoa. Olin aikojen saatossa oppinut myös hahmottamaan, missä tarinan sanojen rajat menivät. Halusin kokeilla, ymmärtäisinkö jotakin toista hyllystämme löytyvää kirjaa, joten nappasin sieltä ensimmäisen osan Leijonakuninkaasta. Avattuani kirjan tajusin ymmärtäväni kirjaimia ja niiden muodostamia sanoja. Ilmeeni kirkastui ja ryntäsin innoissani kertomaan asiasta äidilleni: olin oppinut lukemaan. Melko pian tapahtuneen jälkeen minulle järjestettiin syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli vieraiksi sukulaisiani. He saivatkin sitten kuulla kyllästymiseen asti uudesta kyvystäni, unohtamatta lukuisia taidonnäytteitä, joita heille annoin.

Yhteisistä lukutuokioista vanhempien kanssa ei vielä luovuttu, mutta aloin lukea kirjoja myös itsenäisesti. Esikoulussakin meille luettiin ajoittain tarinoita. Sain lukuvinkkejä vanhemmiltani, päiväkodista ja myöhemmin koulusta. Rakastin erityisen paljon Astrid Lindgrenin tuotantoa, seikkailuromaaneita, Neiti Etsiviä, Mauri Kunnaksen teoksia, Uppo-Nalleja sekä Topeliuksen ja Grimmin veljesten satuja. Lisäksi tykästyin Tolkienin Hobittiin sekä Taru sormusten herrasta-trilogiaan. Myös ilmiö nimeltään Harry Potter rantautui Suomeen lapsuudessani ja sain innostuksellani myös vanhempani kiinnostumaan sarjasta.

Lukeminen sai elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen, kun pääsin ala-asteen loppuun. Havahduin yhtäkkiä siihen, että ikätoverini karttoivat seuraani ja eipä aikaakaan, kun vietin suurimman osan ajastani koulussa yksin. Vaikka en mennyt yläasteelle lähikouluuni, minut suljettiin sielläkin yhteisön ulkopuolelle - liityin siis tahtomattani lukuisten koulukiusattujen joukkoon. Nurkissa notkuminen välituntien ajan ei erityisesti houkutellut, mutta kirjat tarjosivat minulle oivallisen pakoreitin ja henkireiän ahdistavaan tilanteeseen. Kirjojen sivuilta löytyivät ainoat ystäväni ja löysin lukuisista tarinoista hahmoja ja tapahtumia, joihin samastua. Seikkailuromaanit pitivät yhä pintansa, mutta lisäksi löysin uusia rakkauksia: Austenit, Sherlock Holmes-tarinat, Tuntemattoman sotilaan ynnä muita klassikoita sekä Markus Zusakin Kirjavarkaan, näin muutamia mainitakseni.

Rämmittyäni peruskoulun päätökseen aloitin lukio-opinnot. jolloin vapaa-ajan lukeminen jäi vähemmälle koulukiireiden sekä elämän tarjoamien uusien vastoinkäymisten vuoksi. Kirjojen lukeminen ei kuitenkaan jäänyt kokonaan: palasin joidenkin vanhojen suosikkieni pariin sekä perehdyin uusiin tuttavuuksiin, kuten John Boynen tuotantoon. Kirjoitettuani ylioppilaaksi aikaa kyllä olisi ollut lukemiseen, mutta vuosittainen lukusaldoni jäi kahdenkymmenen kirjan tienoille. Tällöin löysin esimerkiksi Nälkäpeli-trilogian, Hannibal Lecter-sarjan, Veren vangit, Victor Hugon tuotannon sekä sarjakuvat.

Kaikki muuttui vuonna 2015, kun uskaltauduin perustamaan tämän blogin. Lukeminen oli ollut minulle siihen asti melko yksinäinen harrastus, mutta ennen pitkää teksteihini alkoi ilmestyä kommentteja ja pääsin kerrankin keskustelemaan kirjallisuudesta samanhenkisten ihmisten kanssa. Aivan huomaamatta lukutahtini kasvoi: vuonna 2015 luin 53 kirjaa ja viime vuonna saldoksi kertyi 81 teosta. Olen myös tavannut bloggaajakollegoitani kasvotusten jo useita kertoja - olen päässyt osaksi mahtavaa yhteisöä, jossa voi vapaasti jakaa rakkauttaan kirjoihin.

Elämässäni ja luonteessani on paljon asioita, jotka ovat kirjallisuuden ja lukemisen ansiota: minulla on laaja sanavarasto, olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, saanut tietoa lukuisista asioista, muun muassa historiasta ja psykologiasta sekä kyvyn tutkailla asioita laajoista näkökulmista. Kirjat ovat myös auttaneet minua lähentymään ihmisten kanssa: olen saanut lukuisia kirjavinkkejä vanhemmiltani, sukulaisiltani, ystäviltäni sekä muilta kirjabloggaajilta. Vinkkaaminen on ollut vastavuoroista ja olen oppinut tuntemaan ihmisiä paremmin heidän kirjamakunsa ansiosta. Saamani vinkit ovat minulle arvokkaita: monista minulle vinkatuista teoksista on tullut suosikkikirjojani.

Lukeminen on minulle elämäntapa - en voi enkä halua siitä luopua. Se on avannut minulle ovia lukuisiin maailmoihin, ollut henkireikäni vaikeina aikoina ja tutustuttanut minut hienoihin ihmisiin, niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin. Kun löytää itselleen sopivaa luettavaa, ei millään malttaisi lopettaa. Lukeminen rikastuttaa elämääni ja aion pitää kirjapöhinää yllä tavalla tai toisella koko elämäni ajan.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Eeva Kilpi: Animalia

©tuntematon hovikuvaaja
Eeva Kilpi: Animalia
WSOY 1987

Kuten jo alkuvuodesta kerroin kirjoituksessani, Yle ja kirjabloggaajat tekevät yhteistyötä Kirjojen Suomi: 101-kirjaa projektin merkeissä. Mukaan valitut kirjat arvottiin osallistuvien blogien kesken ja tammikuussa ilmestyi arvio ensimmäisestä kirjasta. Projekti lähti käyntiin vuoden 2016 teoksesta ja loppuvuodesta päästään vuoteen 1917. Arpa osoitti minulle vuoden 1987, jonka teokseksi oli valittu Eeva Kilven runokokoelma. En lue runoutta kovin paljon, mutta astuin mukavuusalueeni ulkopuolelle avoimin mielin. Lisäksi sain syyn käyttää kirjaston palveluita useamman kuukauden tauon jälkeen.

Havahdu ihminen.
Kieltäydy tehtävästäsi kiduttaja.
On tullut se aika.

Animalia pitää sisällään runoja ihmisistä, rakkaudesta, perhesuhteista, kuolemasta, eläimistä sekä luonnosta. Kilpi ei kiertele eikä verhoile runojensa sanomaa symboliikalla, vaan ilmaisee asiat suoraan. Aiheet eivät säästele lukijaa, vaan ne esitetään tinkimättömän rehellisesti - osassa runoissa on aistittavissa myös inhorealistisia, jopa dystooppisia sävyjä.

Runojen koruttomuus vetosi minuun: asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä ollut vaikeaa ymmärtää, mitä niillä ajettiin takaa. Kokoelmassa käsitellään rohkeasti arkojakin aiheita, mikä herätti mielessäni lukuisia oivalluksia. En pystynyt vain lukemaan kirjaa läpi, vaan minun oli monesti pysähdyttävä ajattelemaan lukemaani sekä lukemani runon merkitystä. Välillä minut valtasi tunne, että luin jonkun toisen henkilön kynäilyjen sijaan omia ajatuksiani - tai ainakin menneiden vuosien ajatuksiani.

Vain yksinäinen pystyy olemaan
ja se johtuu ihmisten paljoudesta.

Tunnelmat vaihtelevat teoksen aikana suuresti: löytyy katkeruutta, pelokkuutta, hyväntahtoisuutta, haikeutta, lempeyttä ja toiveikkuutta. Monet runoista jättivät kasvoilleni vakavan tai surumielisen ilmeen, mutta jotkut niistä hymyilyttivätkin. Aiheet eivät ole erityisen kepeitä, mutta mukana on aimo annos kuivaa, kitkerää huumoria, jopa ironiaa. Nauramaan runot eivät minua saaneet, mutta hymähtelin useaan otteeseen huvittuneesti, sillä runojen huumori ei ollut suoraa, ja pidän kovasti tällaisesta älykkäästä kikkailusta.

Animalia valikoitui vuoden 1987 teokseksi 101 kirjaa-projektissa luonnonsuojeluteemallaan. Eeva Kilpi on ollut aikaansa edellä vastustaessaan kokoelmassaan avoimesti muun muassa turkistarhausta ja eläinkokeita. Tällaiset kannanotot eivät olleet 1980-luvulla kovin yleisiä. Yllätyin tästä tiedosta, sillä en ole koskaan tajunnut, että aiheeseen liittyvä keskustelu on Suomessa niin uutta. Kokoelman Animalia-osuuden runot ovat hyvin herätteleviä ja syyllistävät häpeilemättä lukijaa nostamatta kuitenkaan runojen puhujia muiden ihmisten yläpuolelle.

Animalia on ravisteleva runokokoelma, joka jätti minut hyvin mietteliääksi. Sen aiheet ovat ajattomia ja olen tullut itsekin pohtineeksi niitä monet kerrat elämäni aikana. Jännitin jonkin verran tähän teokseen tarttumista, mutta kokoelman runot olivat sellaisia, joiden lukemisesta pidän: ne eivät olleet liikaa ymmärrykselleni ja ne herättelivät minua ajattelemaan. Pitäisi yrittää lukea runoutta enemmän, sillä se voi olla erittäin antoisaa, kuten nytkin sain huomata.

Hiljaisuus.
Ei tarvita kuin tämä kuiskaus
ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta
on kaunista.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lisätietoa Animaliasta löytyy Kirjojen Suomi-projektin sivuilta. Tähän mennessä ilmestyneet bloggaukset aiemmista teoksista löytyvät taas täältä.