torstai 13. syyskuuta 2018

Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta

©Hande
Leena-Kaisa Laakso: Tämän maailman reunalla - tarinoita Irlannin länsirannikolta
Reuna 2018
Meri on täällä. Sininen utu, kostea ilma, lokit.
Maailman reuna, marginaali.
Toukokuussa, hyvin pitkästä aikaa, jonkin teoksen kirjailija lähestyi minua ja tarjosi arvostelukappaletta kirjastaan. Kyseessä oli Leena-Kaisa Laakso ja hänen kirjansa Tämän maailman reunalla. Otin tarjouksen ilomielin vastaan, sillä teos on Irlanti-aiheinen: olen ollut Irlannissa kahdesti ja maalla on erityinen paikka sydämessäni. Kiitokset arvostelukappaleesta!
Seikkailu. Kulttuuri. Maisema.
Kuulostaa juuri Irlannilta.
Vähän arjesta eroavalta, tuulentuivertamalta. 
Tämän maailman reunalla sisältää tuokiokuvia Irlannin länsirannikolta. Laakso on haastatellut kirjaansa varten paikallisia tavan tallaajia, länteen tuulen mukana tulleita sekä kirjailijoita. Näiden ihmisten kertomusten lisäksi mukana on Laakson omia proosatekstejä. Lukija pääsee tutustumaan teoksen kautta irlantilaisiin maisemiin, elämäntapaan ja kirjallisuuteen.
Dublin on ihania yrjöjenaikaisia taloja, kahviloita, kirjakauppoja, katumarketteja, pubeja, ongelmalähiöitä, ihmisiä, rosoa.
Galway on merentuoksuinen maalaisserkku. Villapaitoja ja järkeviä kenkiä, jatkuvaa sadetta, pieniä pubeja, tuttuja kasvoja. 
Kirja on erittäin tunnelmallinen ja etenee mukavan verkkaisesti. Sitä lukiessaan on mahdollista pysähtyä nauttimaan ilman, että teoksen rytmi siitä kärsisi. Tällainen verkkaisempi kerronta toi mieluisaa vaihtelua tapahtumarikkaiden kokemusten jälkeen. Laakson teksti on kaunista ja ilmavaa - oloni muuttui seesteiseksi joka kerta, kun tartuin kirjaan ja uppouduin sen tarinoihin.

Irlannin historia, erityisesti sen lähihistoria, sekä iirin kieli ovat kirjassa tapetilla. Iiri on hyvin vanha kieli, mutta sitä puhuu arkikielenään yhä harvempi. Siitä huolimatta on muun muassa iiriksi kirjoittavia kirjailijoita sekä muita ihmisiä, jotka yrittävät toiminnallaan pitää kielen hengissä. Pienen kielialueen asukkaana minusta on surullista, miten jonkun maan oma kieli tekee kuolemaa. Iirin kieli on kiehtonut minua vuosia ja haluaisin opiskella sitä, jos saan joskus tilaisuuden.
Iirinkielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteistö on ehkä kadonnut, iirinkieliset yhteisöt ovat hajallaan ympäri maata. Tilalle ovat tulleet toiset, laajemmat yhteisöt. Olemme nykyään enemmän tekemisissä netin ja sosiaalisen median kautta. Siellä käydään hienoja kirjallisia keskusteluja, joihin osallistutaan kaikkialta maailmasta. Kieli on osa identieettiämme ja yksi syistä Irlannin itsenäistymiseen. Tuntuu, että nykypäivän Irlannin valtio on unohtanut sen, mistä se on peräisin.
Minulle tuli teosta lukiessani ajoittain tuttuuden tunne: olen tehnyt Irlannin länsirannikolle vain päiväreissun Cliffs of Moherin nähdäkseni, mutta matkan aikana teimme välipysähdyksiä paikkakunnille, joita kirjassa mainittiin. Mieleeni muistuivatkin bussikuskioppaamme kertomukset kyseisiin paikkoihin liittyen. Opin paikoista kirjan ansiosta lisää ja toivon pääseväni viettämään niissä enemmän aikaa joskus tulevaisuudessa.

Cliffs of Moher
©Hande

Tämän maailman reunalla on kirja, jonka pariin helposti unohtuu - nautin sen tarjoamista kertomuksista sekä tunnelmasta niin paljon, että irtauduin sen parista arkielämään erittäin vastentahtoisesti. Ainoa asia, joka minua kaihersi, olivat mustavalkoiset valokuvat: ne eivät tehneet oikeutta kohteilleen harmaudellaan. Laakson teos oli kuitenkin muilta osin minulle mieluinen lukukokemus ja herätti minussa jälleen kaipuun Irlantiin - seuraavalla kerralla voisinkin suunnata sinne länsirannikolle perinteisen Dublinin sijaan.
Länsirannikon maaseudulla ollaan toden reunalla. Tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, ja kun ilta hämärtyy, kaikki näyttää toiselta. Alkaa uskoa tarinoita, kuulla maisevan puhuvan.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Laakson teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23: kirjassa on mukana meri.

perjantai 31. elokuuta 2018

Rästikirjojen miniarviot osa 2

©Hande

Lupaavan alkuspurtin jälkeen bloggaustahtini on hyytynyt kesätöiden, helteen sekä sittemmin yleisen kirjoitusjumin vuoksi, ja muutama bloggaus on roikkunut rästissä kesäkuusta asti. Minulla on olemassa kaikista niistä muistiinpanot, mutta aivoni eivät vain jostain syystä tottele käskyjäni, enkä saa kirjoitetuksi mitään mielekästä. Päätin olla itselleni armollinen ja turvautua jälleen kerran miniarviointeihin, jottei tarvitsisi vältellä uusien kirjojen lukemista.

~~~~~~

Batman: A Celebration of 75 Years
DC Comics 2014

Vuonna 2014 Batman täytti 75 vuotta. Sen kunniaksi DC Comics julkaisi kokoelman, joka sisältää sarjakuvia Yön ritarin koko olemassaolon ajalta. Ostin teoksen heti sopivan hetken koitettua, mutta kuten monet muutkin kirjahankintani, se jäi vuosien ajaksi pelkäksi hyllyn täytteeksi. Päätin ottaa teoksen lukuun kevätlukumaratonin aikana.

Teos sisältää mielenkiintoisen kattauksen sarjakuvia kaikilta vuosikymmeniltä, jolloin Batman on Gothamia vartioinut - pääsin vihdoinkin lukemaan myös ihkaensimmäisen Yön ritarista kertovan tarinan. Sarjakuvia lukiessani huomasin, miten paljon hahmo on vuosien varrella muuttunut: esimerkiksi Batmanin sääntö olla tappamatta on tullut osaksi hahmon imagoa vasta tuonnempana ensimmäisen sarjakuvan ilmestymisestä.

Kokoelma on jaettu viiteen lukuun Batman-sarjakuvien aikakausien mukaan. Jokaisen luvun alussa on infopaketti kyseistä aikakaudesta: niissä on tietoa kyseisen ajan hengestä sekä sen vaikutuksesta sarjakuviin. Ne olivat mukava lisä kirjaan ja lisäsivät ymmärrystäni sille, miksi sarjakuvien tunnelma on vaihdellut synkästä koomiseen ja takaisin.
Harsh tang of brimstone expanding in my chest... Every breath hot and bitter... But I can't give in...
Batman: A Celebration of 75 Years tarjoaa kurkistuksen suosikkisupersankarini kiehtovaan kehityskaareen. Kiinnostukseni eri vuosikymmenten Batman-sarjakuvia kohtaan lisääntyi ja todennäköisesti tulen etsimään tulevaisuudessa käsiini varsinaisen tietokirjan aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

Jan Guillou: Keikari
Like 2013

Luin viime vuonna Guilloun Suuri vuosisata-sarjan aloitusosan, Sillanrakentajat, Pride-lukuhaastetta varten. Päätin jatkaa sarjaa tänäkin vuonna lukuhaasteen kunniaksi, sillä se kertoo samasta aikakaudesta kuin edeltäjänsä, mutta homoseksuaaliksi osoittautuneen Sverren näkökulmasta. Veljessarjan kuopuksen vaiheet vievät lukijan Saksaan, Iso-Britanniaan, brittien Afrikkaan sekä Norjaan.

Romaanin vahvuuksia ovat huolellinen taustatyö, historiallinen realistisuus sekä todellisten henkilöiden, kuten Oscar Wilden ja Virginia Woolfin, käyttäminen fiktiivisten hahmojen rinnalla. Lisäksi Guillou kuvailee kaunistelematta kolonialismia ja sen vaikutuksia Britannian alusmaihin asukkaineen. Aloin lopulta voida pahoin brittien tekopyhyyden tähden - niin vaikuttavaa kerronta oli tältä osin.
Sverre, joka oli Afrikkaan tulon jälkeen tuntenut olevansa kolmas pyörä, nousi ja käveli kivetylle terassille, katseli hetken huikeaa tähtitaivasta ja mietti olevansa vain käymässä. Englantilaisten ajatukset Afrikan yliherruudesta olivat liian kaukana hänen omasta ajatusmaalmastaan, jotta hän voisi lisätä sisällä käytävään alati kiihkeämpään keskusteluun mitään mielekästä. Norjalaisilla kun ei selvästikään ollut mitään tekemistä Afrikan yliherruuden kanssa.
Kirjassa keskityttiin enemmän historiallisiin tapahtumiin kuin henkilöihin, minkä vuoksi tarinan hahmot jäivät minulle etäisemmiksi kuin sarjan ensimmäisen osan hahmokaarti. Pidin tästä huolimatta monista teoksen henkilöistä: erityisesti minua kiehtoi seksuaalivähemmistöön kuuluvien olojen kuvaaminen 1900-luvun alussa, vaikka kirjan hahmot saivat mahdollisuuden elää eräänlaisessa kuplassa, jossa yhteiskunnan suhtautumisen pystyi ainakin ajoittain unohtamaan - rahalla saa ja hevosella pääsee.

Keikari ei aivan yltänyt edeltäjänsä tasolle, mutta se onnistui pitämään mielenkiintoani yllä alusta loppuun asti. Surin ja iloitsin kirjaa lukiessani ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan seuraavaan osaan sopivan hetken tullen.

Arvosana: ✮✮✮✮

Matt Haig: Radleyn perhe
Atena 2011

Ostin tämän kirjan ties miten monta vuotta sitten Helsingin kirjamessuilta, sillä se kertoo vampyyreista, jotka ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin muistan. Tuttuun tapaan romaani unohtui hyllyjeni kätköihin, kunnes kaivoin sen esille #hyllynlämmittäjä-haastetta varten.

Radleyt ovat perinteisessä brittilähiössä elävä tuikitavallinen perhe. Heillä on kuitenkin salaisuus: he ovat pidättäytyjiä eli verenhimonsa kieltäviä vampyyreja. Perheen yritys elää sivistynyttä elämää joutuu kuitenkin koetukselle, kun odottamaton tapahtuma raivstelee Radleyja sekä heidän naapurustoaan.
Sellaista hänen elämänsä nykyisin on. Kirkasta, mitäänsanomatonta ja mautonta kuin vesi. Ja siihen voi hukkua täsmälleen yhtä helposti kuin vereenkin.
Minusta kirjan idea on hyvin kiehtova: en ole koskaan aiemmin törmännyt kertomukseen, jossa vampyyrit yrittäisivät elää kokonaan ilman verta. Toteutus herätti minussa kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia: kirjassa on hyvin toimivaa, mutta toisaalta myös väkinäistä huumoria, ja teoksen hahmot jäivät minulle melko etäisiksi, vaikka löysin osasta heistä myös samastumiskohtia.

Radleyn perhe oli ihan viihdyttävä, vaikka kokemuksesta jäi puuttumaan jotain. Kirja oli kuitenkin nopealukuinen, joten en ehtinyt turhautua siihen totaalisesti. Haigin teos on omintakeinen yhdistelmä vampyyritarinaa ja perhedraamaa, joka toimii oivallisesti välipalalukemisena.

Arvosana: ✮✮✮½

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2 - lisää vähäsanaista vertaistukea
Atena 2017

Luin kaksi vuotta sitten Karoliina Korhosen sarjakuvakokoelman Suomalaisten painajaisia - vähäsanaista vertaistukea ja pidin siitä paljon. Tuskin lienee siis yllätys, että hankin kokoelman jatko-osan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta. Päätin lukea sen Sarjakuvahaastetta varten.

Teos on mukava ja hupaisa, ja löysin siitä tilanteita, joihin itsekin samastun. Valitettavasti toinen kokoelma ei ole kuitenkaan aivan yhtä oivaltava kuin edeltäjänsä. Viihdyin silti kokoelman parissa ihan hyvin ja se sopi Radleyn perheen tavoin hyväksi välilukemiseksi, vaikkei ollutkaan erityisen mieleenpainuva.


Arvosana: ✮✮✮

~~~~~~

P. S. Kolme kirjoista sopii Helmet-lukuhaasteeseen:
Keikari sopii kohtaan 27: kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta, Radleyn perhe kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa, ja
Suomalaisten painajaisia 2 kohtaan 9: kirjan kansi on yksivärinen.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7)

©Hande
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
WSOY 1997

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta näyttää tulleen vakituinen osa blogiani, sillä otan siihen osaa jo kolmatta kertaa peräkkäin. Unelmien aika-blogin Katriinan ilmoittaessa emännöivänsä kaikkien aikojen seitsemättä klassikkohaastetta tiesin välittömästi osallistuvani. Tällä kertaa kynnys mukaanlähtöön oli matala, sillä tiesin minulla olevan kesällä enemmän aikaa lukemiseen kuin opiskelemisen lomassa. Minulla kesti kuitenkin melko pitkään keksiä, minkä teoksen valitsisin. Olen lukenut aiemmilla kerroilla klassikoita, jotka eivät ole kaikkein perinteisimpiä, joten lopulta valintani kohdistui Charlotte Brontën kuuluisimpaan romaaniin. Olen lukenut teini-ikäisenä hänen siskonsa, Emilyn, kirjoittaman Humisevan harjun. Pidin siitä melkoisen paljon ja kiinnostuin sitä myötä myös Charlotten tuotannosta, johon en ole kuitenkaan perehtynyt ennen tätä haastetta.
Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna äitimme kustannuksella.
Jane Eyre on orpotyttö, joka asuu varhaislapsuutensa enonsa perheen hoteissa. Enon kuoltua tytön kohtelu on kurjaakin kurjempaa ja lopulta hänet lähetetään ankaraan Lowoodin kouluun. Jane valmistuu siellä opettajaksi ja täytettyään 18 vuotta hän saa kotiopettajattaren viran Thornfieldin kartanosta. Nuori nainen pitää työstään, mutta kartanon isäntä, kiivasluonteinen ja salaperäinen herra Rochester, aiheuttaa Janelle päänvaivaa.
Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.
Yllätyin siitä, miten koukuttava romaani oli: se nappasi mukaansa jo alkumetreillä ja piti minut imussaan viimeisille sivuille saakka. Vaikka osa juonenkäänteistä sai minut jopa pudistelemaan päätäni, en voinut laskea kirjaa käsistäni, ellei ollut aivan pakko - niin kiehtovalla tavalla se on kirjoitettu. Koko tarinan ajan taustalla väreilevä synkkä tunnelma kirvoitti mielikuvitustani ja sai minut pohtimaan lakkaamatta, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Teoksen kerronta sai minut luomaan mielessäni tarinan tapahtumapaikat aina Lowoodin koulusta Thornfield Halliin, ja monesti koin olevani seuraamassa tapahtumia paikan päällä - ikään kuin kärpäsenä katossa.

Brontë kuvailee ihmismieltä erittäin kiehtovasti, mikä on herkkua minunlaiselleni kyökkipsykologille. Romaanissa on monia kiinnostavia persoonallisuuksia ja jos puitteita muutettaisiin hiukan, hahmot voisivat olla myös nykyaikaan sijoittuvasta teoksesta. Kirjan henkilöt persoonineen herättivät minussa erilaisia tunteita laidasta laitaan, mutta Janeen rakastuin välittömästi: hän on erittäin samastuttava inhimillisyydessään ja arvostan suuresti hänen haluaan itsenäiseen elämään sekä valmiutta uhmata vallitsevan yhteiskunnan normeja ja odotuksia. Olinkin ällikällä lyöty, kun muistin Brontën kirjoittaneen kirjan 1840-luvulla eli melkein 200 vuotta sitten, sillä Jane Eyre on hyvin moderni hahmo ja hänessä on havaittavissa jopa feministisiä piirteitä.
Luuletteko, että olen kone - tunteeton puukuva? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin - ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! 
HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Minua ei yllättänyt lainkaan se, että Janen ja herra Rochesterin välille kehkeytyy epäsovinnainen romanssi. Sen sijaan olin aivan häkeltynyt siitä, miten moni kirjan lukenut pitää näitä kahta jonkinlaisena ihanneparina: herra Rochester onnistui nimittäin nostattamaan niskakarvani pystyyn, eikä lainkaan miellyttävällä tavalla. Tapa, jolla tämä kartanonisäntä kohtelee kanssaihmisiään, on hyvin järkyttävä ja hänen asenteensa tuovat mieleeni todellisen elämän miehet, jotka rupeavat ampumaan viattomia ihmisiä, koska eivät ole saaneet naista itselleen. Janen ja Rochesterin suhde onkin minusta kaikkea muuta kuin tervehenkinen ja tavoittelemisen arvoinen - oikeastaan he tuovat ikävästi mieleeni Jokerin ja Harley Quinnin. Heidän versionsa on vahvasti laimennettu, mutta siitä jää kuitenkin suuhun ikävä jälkimaku.
Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä  ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?  
Juonipaljastukset päättyvät.

Kotiopettajattaren romaani on mielenkiintoinen yhdistelmä naiiviutta sekä tarkkanäköisyyttä. Jotkut sen käänteistä lähentelevät jo koomisuutta sinisilmäisyydessään, mutta teoksen sukellukset ihmismielen syövereihin sekä tunneälykkyys tekevät suuren vaikutuksen. Kun ottaa huomioon aikakauden, jolloin teos on kirjoitettu, se on teemoiltaan jopa erityisen rohkea. Tämä romaani on jo kummitellut (hyvällä tavalla) useamman viikon mielessäni, eikä se todennäköisesti koskaan katoa sieltä kokonaan. Kiinnostuin teoksen myötä uudestaan Brontën siskosten tuotannosta, johon tulen varmasti tutustumaan tarkemmin tulevaisuudessa.
Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolesta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja tai kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjomaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Kuittasin teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 1: kirjassa muutetaan.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Isabel Allende: Zorron tarina

©Hande
Isabel Allende: Zorron tarina
Otava 2006

Kesäkuussa lupaavasti alkanut reipas ja tunnollinen bloggaustahtini lässähti heinäkuun helteiden ja kesätöiden yhteisvaikutuksesta. Olen lukenut kirjoja, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa niistä, ja rästitekstien määrä on taas noussut. Vaikka tälläkin hetkellä selkäni on hiestä märkä eikä ajatustenjuoksuni ole terävimmillään, päätin vihdoinkin kirjoittaa edes yhden rästeistä, ettei heinäkuu jäisi aivan tyhjäksi.

Muistan, kuinka minut sai lapsena takuuvarmasti television ääreen, josta sieltä tuli Zorro - joko live action- tai piirrosversio. En muista kummankaan sarjan sisällöstä kuin hippusia sieltä täältä, mutta muistan ikuisesti innostuksen ja lumoutuneisuuden, jotka ne minussa herättivät. Tästä syystä hankin hahmoon liittyvän kirjan vuosia sitten ja nappasin sen osaksi #hyllynlämmittäjä-haastetta.

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, romaani kertoo Zorron syntytarinan. Diego de la Vega on kalifornialainen aatelinen, jonka isä on espanjalainen hidalgo sekä sotilas ja äiti entinen intiaanisoturi. Teos seuraa Diegon varttumista ja tapahtumaketjua, jonka myötä etuoikeutettua elämää viettävästä pojasta tulee köyhien ja sorrettujen puolustaja.
Moncada oli erittäin taitava miekkailija, ja urheilutaistelussa hän olisi ollut varteenotettava vastustaja kenelle tahansa, mutta nyt raivoisa kauna sokaisi hänet. Hän ei voinut sietää tätä uskalikkoa, joka uhmasi virkavaltaa, rikkoi sääntöjä, pilkkasi lakia. Hänen piti tappaa Zorro ennen kuin tämä ehtisi tuhota hänen kallisarvoisimman omaisuutensa: syntymässä saadut etuoikeudet. 
Allenden romaani on ensimmäinen Zorrosta lukemani kirja. Hahmo on alun perin yhdysvaltalaisen pulp-kirjailijan, Johnston McCulleyn luomus, mutta vain yksi hänen Zorro-novelleistaan on suomennettu, enkä tiedä englanninkielisten tarinoiden saatavuudesta. Ei siis ole ihme, että omat kokemukseni latinosankarista rakentuvat muutaman tv-sarjan varaan. Minulla ei ollut tästä syystä vahvoja odotuksia tarinan yksityiskohtien suhteen ja ainakin omien muistikuvieni mukaan Allenden teos kuvailee Zorron kuvitelmieni mukaisesti.

Romaanin kerronta on sujuvaa ja jäljittelee hauskasti vanhempien seikkailukertomusten tyyliä: kertojana on tarinan sankarin tuttava ja vaikka teksti on proosaa, siinä on vielä kaikuja runoelmista. Välillä minusta tuntui, että Allende jopa pelleili Zorron kustannuksella, mikä toi mieleeni Cervantesin Don Quijoten. Valitettavasti juoni tuntui ajoittain jumittavan paikoillaan, mutta sain luettua kirjan siitä huolimatta melko yhtäjaksoisesti.

Teos tarjoaa kiintoisan katsauksen Pohjois-Amerikan historiaan 1700-luvun lopusta 1840-luvulle. Tarinan keskeisenä tapahtumapaikkana oleva Kalifornia kuului tuohon aikaan Espanjalle ja siirtomaavalta vaikutuksineen on merkittävässä roolissa kirjassa. Amerikan natiivien epäoikeudenmukainen, jopa julma kohtelu läväytetään vasten lukijan kasvoja, mikä pysäyttää pohtimaan ihmisten ahneutta ja häikäilemättömyyttä.
Diego de la Vega ei unohtanut koskaan opetusta, vaan epäoikeudenmukaisuuden kitkerä maku jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä ja tuli nousemaan kielelle yhä uudestaan ja uudestaan. Se ratkaisi lopulta koko hänen elämänsä kaaren.
Zorron tarinassa olisi ollut aineksia erinomaiseen kertomukseen. Harmikseni kirja loppuu liian töksähtävästi, aivan kuin Allendelta olisivat loppuneet ideat kesken kaiken. Jäin myös kaipaamaan syvällisyyttä Zorron hahmoon, sillä hän jäi melko pinnalliseksi. Teos sisälsi kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia Zorron taustatarinaan liittyen, ja romaanin ilkikurisuus sekä yhteiskuntakritiikki saivat minut viihtymään sen parissa melko hyvin.
Sankaruus on kehnosti palkattua toimintaa, joka loppuu usein ennenaikaisesti ja siksi se kiehtoo fanaatikkoja ja sairaalloisesti kuolemaan viehättyneitä henkilöitä. On olemassa hyvin vähän sankareita, joilla on romanttinen sydän ja miellyttävä luonne. Sanokaamme muitta mutkitta: ei ole ketään Zorron vertaista.
 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos kattaa Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

©Hande
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Bazar 2018

Selaillessani toukokuun lopussa syksyn kirjakatalogeja, huomioni kiinnittyi Sherlock Holmesin tytär-nimiseen romaaniin. Vannoutuneena Sherlock Holmes-fanina halusin lukea kyseisen teoksen, joten pyysin siitä arvostelukappaletta - kiitokset kustantamolle! Kirja sopii kuin nakutettu dekkariviikon lukemiseksi, joten tartuin siihen heti saatuani Hiljaisen kylän päätökseen.
Ilma oli ulkona kehno. Kaiken peitti paksu, keltainen sumu kuin märkänä lumena. Aurinko yritti vimmatusti tunkea esiin sankasta usvasta, joka haisi palaneelta rikiltä.
Surupukuinen nainen saapuu 221B Baker Streetille vuonna 1910. Hän pyytää jo eläkkeelle jäänyttä tohtori Watsonia selvittämään omaisensa kuolemaa: kyseessä vaikuttaisi poliisin mukaan olevan itsemurha, mutta nainen ei tyydy tähän selitykseen. Ikääntynyt Watson tarttuu toimeen yhdessä poikansa, John Watson nuoremman, kanssa. Tutkimuksiensa aikana kaksikko tapaa yhden tapauksen silminnäkijöistä, Joanna Blalockin, joka pääsee terävän älynsä ja päättelykykynsä ansiosta mukaan selvittämään tapausta, joka myöhemmin paljastuu murhaksi.
"Kuten Sherlock Holmes sanoisi: poliisit ovat poropeukaloita", isäni sanoi. "He ovat miltei tyystin riippuvaisia maksetuista ilmiantajista, jotta ylipäätään saavat ratkotuksi juttunsa. Ei sillä, ettei heillä olisi älliä, he vain kieltäytyvät käyttämästä sitä."
Olen lukenut kaikki sir Conan Doylen Sherlock Holmes-tarinat, joten niiden maailma on minulle entuudestaan erittäin tuttu. Siksi minua kismittikin huomata heti ensimmäisen sivun aikana, ettei Goldberg ole kunnioittanut ainakaan kaikilta osin Holmes-tarinoiden kaanonia: romaanin mukaan Sherlock Holmes olisi kuollut vuonna 1903, mutta Doylen teoksissa Holmes on hengissä sekä hyvissä ruumiin ja mielen voimissa vuonna 1914, jolle kaikista viimeisimmän alkuperäisen novellin tapahtumat sijoittuvat. Tämän lisäksi Watson kutsuu edesmennyttä ystäväänsä Sherlockiksi, mikä on väärin, sillä kaksikko ei kutsunut toisiaan koskaan etunimellä: he olivat toisilleen aina Holmes ja Watson.

Onneksi kirjan lukeminen ei mennyt pelkäksi irvistelyksi, vaikka mukana oli asioita, jotka häiritsivät minunlaistani kanonistia. Teoksen kerronta muistuttaa kovasti Doylen tyyliä, minkä ansiosta minulle tuli kirjaa lukiessani kotoisa olo: se on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, ja tulinkin ahmineeksi teosta isompina kerta-annoksina. Tarinan kaava vastaa myös melko pitkälle alkuperäisiä: kertojan paikan on ottanut isänsä jälkeen tohtori Watson nuorempi ja hän raportoi, kuinka Joanna Blalock, Sherlock Holmesin tytär, ratkoo ongelmavyyhtiä kummankin Watsonin avustuksella loogista päättelyä hyödyntäen. Lisäksi tarina sisältää monia lääketieteellisiä yksityiskohtia, joista nautin suuresti. Alkuperäistarinoista poiketen etsivätyötä ja Blalockin päättelyketjua kuvaillaan hyvin laajasti ja yksityiskohtaisesti. Tämä oli minulle mieluinen muutos, sillä välillä Doylen novellit ovat jättäneet minut kaipaamaan tarkempia selityksiä prosessista, joka on johtanut rikoksen selvittämiseen.
Rikoksen ratkaiseminen on kuin lankakerän selvittämistä.
Vaikka tarinan tunnelma teki kunniaa alkuperäistarinoille, monet juonen aspektit olivat turhankin suoraan kopioitu Doylen kirjoituksista: mysteeri ja siihen liittyvät käänteet olivat käytännössä sekoitus muutamasta alkuperäiskertomuksesta ja syyllisen tiesi välittömästi tämän astuttua mukaan tarinaan. Lisäksi mukana oli lukuisia tarinankerronnallisia kliseitä, jotka lisäsivät teoksen ennalta-arvattavuutta. Tämä oli erittäin harmillista, sillä näiden asioiden vuoksi romaani ei tarjonnut lainkaan yllätyksiä ihmiselle, joka tuntee Doylen Holmes-kertomukset - olisin kaivannut haastetta tarinan lankavyyhdin selvittämiseen.

Minua jännitti melkoisen paljon tarttua Sherlock Holmesin tyttäreen, sillä Holmes on minulle erittäin rakas hahmo. Valitettavasti Goldbergin romaani ei tarjonnut samanlaista elämystä kuin Doylen tuotanto, mutta viihdyin kuitenkin teoksen parissa melko hyvin. Kiinnyin suuresti Joanna Blalockiin, josta tulee Lontoon ensimmäinen naissalapoliisi - hän oli valopilkku, jonka ansiosta halusin jatkaa lukemista, vaikka välillä tunsin turhautumistakin. Goldbergin teos onnistui kaikesta huolimatta herättämään mielenkiintoni jatkoa kohtaan, ja saatankin lukea myös seuraavan osan joskus tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 31: kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

©Hande
Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Gummerus 2010

No niin, nyt olen edennyt dekkariviikossa siihen pisteeseen, jossa kirjoitan lukemistani, genreen sopivista romaaneista. Kuten suurin osa omistamistani kirjoidys, tämäkin on päätynyt haltuuni vuosia sitten jostakin alennusmyynnistä. Parantumaton kirjahamsteri kun olen, se jäi pitkäksi aikaa lojumaan hyllyni täytteeksi, kunnes valitsin sen tammikuussa osaksi #hyllynlämmittäjä-lukuhaastetta. Olin aloittanut monen muun haasteeseen valitsemani kirjan lukemista, kunnes tajusin puolitoista viikkoa sitten, että voisin lukea Schenkelin romaanin dekkariviikkoa varten. Muut keskeneräiset teokset saivat siis jäädä.

Hiljaisen kylän tapahtumat sijoittuvat Einhausen-nimiseen saksalaiskylään vuonna 1955. Syrjäisen Tannöd-maatilan asukkaat löytyvät julmasti murhattuina. Teos koostuu kylän asukkaiden todistajanlausunnoista, joiden pohjalta kokonaiskuva tapahtuneesta alkaa pikkuhiljaa rakentua. Syyllinen veritekoon on selvitettävä puheenvuoroista löytyvien vihjeiden avulla.
Tuollainen talo, tuollainen tila, ei, sinne en tahtoisi tulla edes haudatuksi, minä vielä ajattelin. Minua oikein värisytti.
Teoksen kerrontatyyli on hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin rikoskirjallisuudessa: dialogia ei teoksesta löydy ollenkaan, poliisitutkintaa ei kuvailla lainkaan ja todistajanlausuntojen rinnalla on ainoastaan silloin tällöin kaikkitietävä kertoja. Tämä päästi minut lähemmäs poliisin selvitystyötä kuin kenties koskaan aiemmin. Kukaan ei ole auttamassa, vaan lukijan on pyrittävä selvittämään ratkaisu yksin. 
Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista oli tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.
Pidin kerronnan lisäksi murhamysteerin sijoittamisesta 1950-luvun Saksaan: henkilöhahmojen asennemaailmoista heijastuvat toisaalta toisen maailmansodan tapahtumien kaiut, toisaalta halu unohtaa koetut nöyryytykset. Yhdistelmä pysähtyneisyyttä ja elämän väistämätöntä jatkumista luo kiehtovat puitteet rikokselle ja sen selvittämiselle. Myös pienen kyläyhteisön sulkeutuneisuus suurine juorukoneistoineen luo hyytävää tunnelmaa.
Kuolleistahan ei pitäisi puhua pahaa, siksi minä en mielelläni kuolleista puhukaan. Tiedättekö, kun eletään tällaisessa pienessä kylässä. Jokainen juoru ja huhu kiertää, ja silloin on parasta ettei puhu paljon.
Schenkel onnistuu pitämään lukijan otteessaan alusta loppuun: mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä uteliaammaksi totuutta kohtaan tulee. Samalla kuitenkin empii, sillä ei ole varma, haluaako sittenkään tietää, mitä salaisuuksien verhojen takaa paljastuu. Kehittelin toinen toistaan mutkikkaampia teorioita tapahtumien kulusta sekä murhaajan henkilöllisyydestä ja motiivista. Olin melko varma syyllisestä jo puolessavälissä kirjaa, mutta alati tiivistyvä jännitys sekä yksityiskohtien paljastuminen pitivät minua varpaillani aivan viimeisille sivuille asti.

Hiljainen kylä on kiehtova, mukaansatempaava ja juuri sopivalla tavalla hyytävä romaani. Ovela näkökulmakerronnan käyttäminen pitää mielenkiintoa yllä sekä saa epäilemään omia päätelmiä - jokainenhan kertoo vain oman versionsa tapahtumien kulusta. Schenkelin esikoisromaani teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion lukea kaksi muutakin kirjaa, jotka häneltä omistan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Dekkari sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: kirjan nimessä on adjektiivi.

torstai 14. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors

©Hande
David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris:
Batman: The Dark Knight - Knight Terrors
DC Comics 2012

Minun oli tarkoitus julkaista dekkariviikon kirjoitukseni joka toinen päivä, mutta kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan: minulla on ollut kaksi aamuvuoroa pian yövuorojen jälkeen, ja noh... Sanotaanko vaikka, ettei siirtymä sujunut ongelmitta ja minulle on ehtinyt kertyä yhden vuorokauden sisällä mukavasti univelkaa. Vaikka toisen vuoron sain tehtyä jo pidemmillä yöunilla, aivoni menivät tyystin jumiin, kun yritin eilen kirjoittaa tätä bloggausta. Päätin olla itselleni armollinen ja julkaista tekstit sitä mukaa, kun saan ne valmiiksi tämän viikon aikana, ilman "hienoa" kaavaa.

Tartuin melko pian Golden Dawnin lukemisen jälkeen The Dark Knight-sarjan ensimmäiseen osaan. Kevätlukumaratonin päätyttyä keskityin kuitenkin lukemaan kesken olevia romaaneja, sillä niitä oli helpompaa kuljettaa mukana liikenteessä ja ne tarjosivat elämyksiä pidemmäksi aikaa. Toukokuun lopussa päätin kuitenkin lukea teoksen loppuun, eikä siinä kauan nokka tuhissut.


Arkham Asylumissa vallitsee täysi kaaos: kaikki vangit ovat päässeet karkuun ja he vaikuttavat olevan tavallista psykoottisempia sekä fyysisesti voimakkaampia. Batman ja Gothamin poliisi tekevät kaikkensa saadakseen holtittomasti kaupungilla riehuvat rikolliset takaisin telkien taakse. Tilanne on kuitenkin niin tukala, että Yön ritari pyytää muiden Justice Leaguen jäsenten apua, ja saa paikalle Teräsmiehen sekä Flashin. Mitä kauemmin seurue puurtaa tapauksen kimpussa, sitä sotkuisemmaksi se muuttuu.

Viihdyin tämänkin tarinan parissa melko hyvin: ratkaistava arvoitus on mielestäni kiinnostavampi kuin edeltävässä osassa, kertomus sisältää nasevaa sanailua ja kuivaa huumoria synkän tematiikan keskellä, ja oli mukavaa nähdä Batmanin tekevän yhteistyötä muiden supersankareiden kanssa omalla "reviirillään". Lisäksi hahmokavalkadi on laajuudessaan hyvin mielenkiintoinen, mutta suurin suosikkini oli Alfred, joka on tässä teoksessa hyvin nenäkäs, mutta kuitenkin hyväntahtoinen.

Alfred on teoksen parasta antia.
Ja tarjoaa vielä Brucelle jäätelöä.^^

En ole kuitenkaan valmis antamaan tällekään sarjakuvaromaanille täysin puhtaita papereita: tarina oli ajoittain turhankin epämääräinen ja osa hahmoista tuntui juonen kannalta irrallisilta. En voinut olla myöskään huomaamatta, miten monet kertomuksen tilanteista muistuttivat mieleeni Rocksteadyn Arkham-pelit ja niiden käänteet. Joissakin tilanteissa se oli miellyttävä viittaus, mutta suurin osa déjà-vu-tuntemuksia aiheuttaneista asioista oli silkkaa matkimista ja aidan ylittämistä matalimmasta kohdasta.

Odottamaton käänne: Batman otti jäätelön! ♥

Paul Jenkins on kirjoittanut suurimman osan kirjan sisältämistä volyymeista yhteistyössä David Finchin kanssa. Joe Harris ja Judd Winick ovat kumpikin kirjoittaneet yhden volyymin. Useammasta kirjoittajasta huolimatta kokonaisuus pysyy melko hyvin kasassa. David Finch vastaa jälleen kerran teoksen visuaalisesta ilmeestä, mutta hänen lisäkseen sarjakuvaa on ollut kuvittamassa Ed Benes yhden volyymin verran. Tyyli on samanlainen kuin prologiosassa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Knight Terrors oli kokonaisuutena hieman edeltäjäänsä parempi, muttei silti ollut parasta lukemaani Batmania. Tarina päättyi kuitenkin sen verran kiintoisaan cliffhangeriin, että tahdon jatkaa sarjan lukemista tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½