sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

©Hande
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Bazar 2018

Selaillessani toukokuun lopussa syksyn kirjakatalogeja, huomioni kiinnittyi Sherlock Holmesin tytär-nimiseen romaaniin. Vannoutuneena Sherlock Holmes-fanina halusin lukea kyseisen teoksen, joten pyysin siitä arvostelukappaletta - kiitokset kustantamolle! Kirja sopii kuin nakutettu dekkariviikon lukemiseksi, joten tartuin siihen heti saatuani Hiljaisen kylän päätökseen.
Ilma oli ulkona kehno. Kaiken peitti paksu, keltainen sumu kuin märkänä lumena. Aurinko yritti vimmatusti tunkea esiin sankasta usvasta, joka haisi palaneelta rikiltä.
Surupukuinen nainen saapuu 221B Baker Streetille vuonna 1910. Hän pyytää jo eläkkeelle jäänyttä tohtori Watsonia selvittämään omaisensa kuolemaa: kyseessä vaikuttaisi poliisin mukaan olevan itsemurha, mutta nainen ei tyydy tähän selitykseen. Ikääntynyt Watson tarttuu toimeen yhdessä poikansa, John Watson nuoremman, kanssa. Tutkimuksiensa aikana kaksikko tapaa yhden tapauksen silminnäkijöistä, Joanna Blalockin, joka pääsee terävän älynsä ja päättelykykynsä ansiosta mukaan selvittämään tapausta, joka myöhemmin paljastuu murhaksi.
"Kuten Sherlock Holmes sanoisi: poliisit ovat poropeukaloita", isäni sanoi. "He ovat miltei tyystin riippuvaisia maksetuista ilmiantajista, jotta ylipäätään saavat ratkotuksi juttunsa. Ei sillä, ettei heillä olisi älliä, he vain kieltäytyvät käyttämästä sitä."
Olen lukenut kaikki sir Conan Doylen Sherlock Holmes-tarinat, joten niiden maailma on minulle entuudestaan erittäin tuttu. Siksi minua kismittikin huomata heti ensimmäisen sivun aikana, ettei Goldberg ole kunnioittanut ainakaan kaikilta osin Holmes-tarinoiden kaanonia: romaanin mukaan Sherlock Holmes olisi kuollut vuonna 1903, mutta Doylen teoksissa Holmes on hengissä sekä hyvissä ruumiin ja mielen voimissa vuonna 1914, jolle kaikista viimeisimmän alkuperäisen novellin tapahtumat sijoittuvat. Tämän lisäksi Watson kutsuu edesmennyttä ystäväänsä Sherlockiksi, mikä on väärin, sillä kaksikko ei kutsunut toisiaan koskaan etunimellä: he olivat toisilleen aina Holmes ja Watson.

Onneksi kirjan lukeminen ei mennyt pelkäksi irvistelyksi, vaikka mukana oli asioita, jotka häiritsivät minunlaistani kanonistia. Teoksen kerronta muistuttaa kovasti Doylen tyyliä, minkä ansiosta minulle tuli kirjaa lukiessani kotoisa olo: se on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, ja tulinkin ahmineeksi teosta isompina kerta-annoksina. Tarinan kaava vastaa myös melko pitkälle alkuperäisiä: kertojan paikan on ottanut isänsä jälkeen tohtori Watson nuorempi ja hän raportoi, kuinka Joanna Blalock, Sherlock Holmesin tytär, ratkoo ongelmavyyhtiä kummankin Watsonin avustuksella loogista päättelyä hyödyntäen. Lisäksi tarina sisältää monia lääketieteellisiä yksityiskohtia, joista nautin suuresti. Alkuperäistarinoista poiketen etsivätyötä ja Blalockin päättelyketjua kuvaillaan hyvin laajasti ja yksityiskohtaisesti. Tämä oli minulle mieluinen muutos, sillä välillä Doylen novellit ovat jättäneet minut kaipaamaan tarkempia selityksiä prosessista, joka on johtanut rikoksen selvittämiseen.
Rikoksen ratkaiseminen on kuin lankakerän selvittämistä.
Vaikka tarinan tunnelma teki kunniaa alkuperäistarinoille, monet juonen aspektit olivat turhankin suoraan kopioitu Doylen kirjoituksista: mysteeri ja siihen liittyvät käänteet olivat käytännössä sekoitus muutamasta alkuperäiskertomuksesta ja syyllisen tiesi välittömästi tämän astuttua mukaan tarinaan. Lisäksi mukana oli lukuisia tarinankerronnallisia kliseitä, jotka lisäsivät teoksen ennalta-arvattavuutta. Tämä oli erittäin harmillista, sillä näiden asioiden vuoksi romaani ei tarjonnut lainkaan yllätyksiä ihmiselle, joka tuntee Doylen Holmes-kertomukset - olisin kaivannut haastetta tarinan lankavyyhdin selvittämiseen.

Minua jännitti melkoisen paljon tarttua Sherlock Holmesin tyttäreen, sillä Holmes on minulle erittäin rakas hahmo. Valitettavasti Goldbergin romaani ei tarjonnut samanlaista elämystä kuin Doylen tuotanto, mutta viihdyin kuitenkin teoksen parissa melko hyvin. Kiinnyin suuresti Joanna Blalockiin, josta tulee Lontoon ensimmäinen naissalapoliisi - hän oli valopilkku, jonka ansiosta halusin jatkaa lukemista, vaikka välillä tunsin turhautumistakin. Goldbergin teos onnistui kaikesta huolimatta herättämään mielenkiintoni jatkoa kohtaan, ja saatankin lukea myös seuraavan osan joskus tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua teoksen lukemalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 31: kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

©Hande
Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Gummerus 2010

No niin, nyt olen edennyt dekkariviikossa siihen pisteeseen, jossa kirjoitan lukemistani, genreen sopivista romaaneista. Kuten suurin osa omistamistani kirjoidys, tämäkin on päätynyt haltuuni vuosia sitten jostakin alennusmyynnistä. Parantumaton kirjahamsteri kun olen, se jäi pitkäksi aikaa lojumaan hyllyni täytteeksi, kunnes valitsin sen tammikuussa osaksi #hyllynlämmittäjä-lukuhaastetta. Olin aloittanut monen muun haasteeseen valitsemani kirjan lukemista, kunnes tajusin puolitoista viikkoa sitten, että voisin lukea Schenkelin romaanin dekkariviikkoa varten. Muut keskeneräiset teokset saivat siis jäädä.

Hiljaisen kylän tapahtumat sijoittuvat Einhausen-nimiseen saksalaiskylään vuonna 1955. Syrjäisen Tannöd-maatilan asukkaat löytyvät julmasti murhattuina. Teos koostuu kylän asukkaiden todistajanlausunnoista, joiden pohjalta kokonaiskuva tapahtuneesta alkaa pikkuhiljaa rakentua. Syyllinen veritekoon on selvitettävä puheenvuoroista löytyvien vihjeiden avulla.
Tuollainen talo, tuollainen tila, ei, sinne en tahtoisi tulla edes haudatuksi, minä vielä ajattelin. Minua oikein värisytti.
Teoksen kerrontatyyli on hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin rikoskirjallisuudessa: dialogia ei teoksesta löydy ollenkaan, poliisitutkintaa ei kuvailla lainkaan ja todistajanlausuntojen rinnalla on ainoastaan silloin tällöin kaikkitietävä kertoja. Tämä päästi minut lähemmäs poliisin selvitystyötä kuin kenties koskaan aiemmin. Kukaan ei ole auttamassa, vaan lukijan on pyrittävä selvittämään ratkaisu yksin. 
Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista oli tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.
Pidin kerronnan lisäksi murhamysteerin sijoittamisesta 1950-luvun Saksaan: henkilöhahmojen asennemaailmoista heijastuvat toisaalta toisen maailmansodan tapahtumien kaiut, toisaalta halu unohtaa koetut nöyryytykset. Yhdistelmä pysähtyneisyyttä ja elämän väistämätöntä jatkumista luo kiehtovat puitteet rikokselle ja sen selvittämiselle. Myös pienen kyläyhteisön sulkeutuneisuus suurine juorukoneistoineen luo hyytävää tunnelmaa.
Kuolleistahan ei pitäisi puhua pahaa, siksi minä en mielelläni kuolleista puhukaan. Tiedättekö, kun eletään tällaisessa pienessä kylässä. Jokainen juoru ja huhu kiertää, ja silloin on parasta ettei puhu paljon.
Schenkel onnistuu pitämään lukijan otteessaan alusta loppuun: mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä uteliaammaksi totuutta kohtaan tulee. Samalla kuitenkin empii, sillä ei ole varma, haluaako sittenkään tietää, mitä salaisuuksien verhojen takaa paljastuu. Kehittelin toinen toistaan mutkikkaampia teorioita tapahtumien kulusta sekä murhaajan henkilöllisyydestä ja motiivista. Olin melko varma syyllisestä jo puolessavälissä kirjaa, mutta alati tiivistyvä jännitys sekä yksityiskohtien paljastuminen pitivät minua varpaillani aivan viimeisille sivuille asti.

Hiljainen kylä on kiehtova, mukaansatempaava ja juuri sopivalla tavalla hyytävä romaani. Ovela näkökulmakerronnan käyttäminen pitää mielenkiintoa yllä sekä saa epäilemään omia päätelmiä - jokainenhan kertoo vain oman versionsa tapahtumien kulusta. Schenkelin esikoisromaani teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että aion lukea kaksi muutakin kirjaa, jotka häneltä omistan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Dekkari sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42: kirjan nimessä on adjektiivi.

torstai 14. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris: Batman: The Dark Knight - Knight Terrors

©Hande
David Finch, Paul Jenkins, Judd Winick & Joe Harris:
Batman: The Dark Knight - Knight Terrors
DC Comics 2012

Minun oli tarkoitus julkaista dekkariviikon kirjoitukseni joka toinen päivä, mutta kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan: minulla on ollut kaksi aamuvuoroa pian yövuorojen jälkeen, ja noh... Sanotaanko vaikka, ettei siirtymä sujunut ongelmitta ja minulle on ehtinyt kertyä yhden vuorokauden sisällä mukavasti univelkaa. Vaikka toisen vuoron sain tehtyä jo pidemmillä yöunilla, aivoni menivät tyystin jumiin, kun yritin eilen kirjoittaa tätä bloggausta. Päätin olla itselleni armollinen ja julkaista tekstit sitä mukaa, kun saan ne valmiiksi tämän viikon aikana, ilman "hienoa" kaavaa.

Tartuin melko pian Golden Dawnin lukemisen jälkeen The Dark Knight-sarjan ensimmäiseen osaan. Kevätlukumaratonin päätyttyä keskityin kuitenkin lukemaan kesken olevia romaaneja, sillä niitä oli helpompaa kuljettaa mukana liikenteessä ja ne tarjosivat elämyksiä pidemmäksi aikaa. Toukokuun lopussa päätin kuitenkin lukea teoksen loppuun, eikä siinä kauan nokka tuhissut.


Arkham Asylumissa vallitsee täysi kaaos: kaikki vangit ovat päässeet karkuun ja he vaikuttavat olevan tavallista psykoottisempia sekä fyysisesti voimakkaampia. Batman ja Gothamin poliisi tekevät kaikkensa saadakseen holtittomasti kaupungilla riehuvat rikolliset takaisin telkien taakse. Tilanne on kuitenkin niin tukala, että Yön ritari pyytää muiden Justice Leaguen jäsenten apua, ja saa paikalle Teräsmiehen sekä Flashin. Mitä kauemmin seurue puurtaa tapauksen kimpussa, sitä sotkuisemmaksi se muuttuu.

Viihdyin tämänkin tarinan parissa melko hyvin: ratkaistava arvoitus on mielestäni kiinnostavampi kuin edeltävässä osassa, kertomus sisältää nasevaa sanailua ja kuivaa huumoria synkän tematiikan keskellä, ja oli mukavaa nähdä Batmanin tekevän yhteistyötä muiden supersankareiden kanssa omalla "reviirillään". Lisäksi hahmokavalkadi on laajuudessaan hyvin mielenkiintoinen, mutta suurin suosikkini oli Alfred, joka on tässä teoksessa hyvin nenäkäs, mutta kuitenkin hyväntahtoinen.

Alfred on teoksen parasta antia.
Ja tarjoaa vielä Brucelle jäätelöä.^^

En ole kuitenkaan valmis antamaan tällekään sarjakuvaromaanille täysin puhtaita papereita: tarina oli ajoittain turhankin epämääräinen ja osa hahmoista tuntui juonen kannalta irrallisilta. En voinut olla myöskään huomaamatta, miten monet kertomuksen tilanteista muistuttivat mieleeni Rocksteadyn Arkham-pelit ja niiden käänteet. Joissakin tilanteissa se oli miellyttävä viittaus, mutta suurin osa déjà-vu-tuntemuksia aiheuttaneista asioista oli silkkaa matkimista ja aidan ylittämistä matalimmasta kohdasta.

Odottamaton käänne: Batman otti jäätelön! ♥

Paul Jenkins on kirjoittanut suurimman osan kirjan sisältämistä volyymeista yhteistyössä David Finchin kanssa. Joe Harris ja Judd Winick ovat kumpikin kirjoittaneet yhden volyymin. Useammasta kirjoittajasta huolimatta kokonaisuus pysyy melko hyvin kasassa. David Finch vastaa jälleen kerran teoksen visuaalisesta ilmeestä, mutta hänen lisäkseen sarjakuvaa on ollut kuvittamassa Ed Benes yhden volyymin verran. Tyyli on samanlainen kuin prologiosassa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Knight Terrors oli kokonaisuutena hieman edeltäjäänsä parempi, muttei silti ollut parasta lukemaani Batmania. Tarina päättyi kuitenkin sen verran kiintoisaan cliffhangeriin, että tahdon jatkaa sarjan lukemista tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

maanantai 11. kesäkuuta 2018

DEKKARIVIIKKO - David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn

©Hande
David Finch: Batman: The Dark Knight - Golden Dawn
DC Comics 2012

Perinteinen dekkariviikko on täällä taas! Olen saanut rästitekstit vihdoinkin kirjoitettua, joten uskaltauduin lähtemään teemaviikkoon mukaan. En ole lukenut tarpeeksi aiheeseen sopivia kirjoja julkaistakseni viikon jokaisena päivänä, mutta useampi kirjoitus on kuitenkin luvassa. Aloitan epätavallisesti sarjakuvalla, mutta tämä kyseinen opus on hyvin dekkarimainen, joten päätin sisällyttää sen mukaan.

Kaksi vuotta sitten näin eräällä internetsivustolla kuvasarjan, joka teki minuun syvän vaikutuksen. Se oli kohtaus jostakin Batman-sarjakuvasta, ja tutkittuani asiaa tarpeeksi kauan, sain tietää kohtauksen olevan osa melko uutta The Dark Knight-sarjaa. Olenkin etsiväntyöstäni lähtien hankkinut mahdollisuuksien mukaan kyseiseen sarjaan kuuluvia teoksia. Omistan tällä hetkellä kolme ensimmäistä osaa ja osallistun Sarjakuvahaasteeseen, joten päätin vihdoinkin tarttua aloitusosaan Kevätlukumaratonin aikana.

Golden Dawn on prologi varsinaiselle The Dark Knight-sarjalle. Seurapiirineito Dawn Golden (heko heko), joka on Bruce Waynen lapsuudentuttava, on kadonnut jäljettömiin. Tapausta selvittävät niin Gothamin poliisivoimat kuin myös Batmankin. Johtolankoja seuratessaan Yön ritari joutuu kasvotusten useamman Gothamin rikollisen kanssa sekä kohtaa maagisia voimia, jotka tuntuvat liittyvän Dawniin.

Koko teoksen ainoa
kiinnostava naispuolinen hahmo.
Tarina itsessään oli kelvollinen: mysteeri oli kiintoisa ja nautin siitä, kuinka Batmanin etsiväntyötä kuvailtiin tarkasti. Pidin myös poliisipäällikkö James Gordoniin liittyvästä sivujuonteesta, jonka ansiosta pääsin seuraamaan viittasankarin lisäksi poliisien työskentelyä kinkkisen jutun kimpussa. Finch päästi myös harvemmin käytettyjä Gothamin konnia parrasvaloihin: kaikista mahdollisista vaihtoehdoista muun muassa Killer Croc oli aktiivisena toimijana - tämä on ominaisuus,
johon en ole törmännyt liian usein.

Toisaalta, tarina ei ollut kovin mullistava, sillä se
ei tarjonnut paljonkaan yllätyksiä: arvasin suurimman osan käänteistä etukäteen, vaikken osannutkaan ennakoida kaikkien hahmojen mukanaoloa. Valitettavasti myös tarinan vähäiset naishahmot jäivät melko ontoiksi kuriositeeteiksi yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Vain Mira-niminen tyttö osoitti potentiaalia ja toivonkin näkeväni häntä sarjan muissakin osissa.

Finchillä näkyisivät olevan
kauneusihanteet terveellä tolalla.
/sarkasmi
David Finch on tarinan kirjoittamisen lisäksi kuvittanut sarjakuvan Jason Fabokin kanssa. Enimmäkseen hänen kynänjälkensä miellyttää silmääni, mutten voi sivuuttaa hänen tulkin-tojaan muutamista hahmoista: Batman on steroiditason lihaksikas, vaikkei pistänytkään kaikkein pahiten silmääni, sillä olen nähnyt aiemmin paljon pahempiakin ylilyöntejä. Sen sijaan minut saivat raivon partaalle naiskehot, sillä Finch piirtää naiset anorektikoiksi, jotka
ovat ehostaneet itseään silikonilla ja botoxilla. Valitettavasti supersankarisarjakuvissa naiskehoja kohdellaan harvoin kunnioittavasti, mutta Finchin näkemykset ovat jo rimanalitus, joka saa minut voimaan fyysisesti pahoin.

Batman: The Dark Knight - Golden Dawn sisälsi mielenkiintoisia elementtejä, mutta kokonaisuus jäi melko vaisuksi ja raakilemaiseksi. Päätarinan lisäksi sarjakuvaromaanissa on yksi Grant Morrisonin kirjoittama, lyhyempi tarina, josta pidin Finchin kertomusta enemmän. Teos onnistui puutteistaan huolimatta herättämään mielenkiintoni jatkoa kohtaan, joten toivon seuraavien osien olevan aloitusta parempia.
In my mind I see a big, beautiful kite. And it's floating away. And there's nothing I can do about it. There's nothing I can ever do. They all get blown away by the wind. Washed away by the rain. All the ones I ever care for. A big, beautiful kite. And it's floating away. And there's nothing I can ever do. But let it go.
Arvosana: ✮✮✮½

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

©Hande
Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017

Kun tutkailin viime vuonna syksyn kirjakatalogeja, katseeni kiinnittyi heti belgialaisen Emmanuelle Pirotten esikoisromaaniin. Kuten lukijani ovat varmasti huomanneet, sotakirjallisuus on minua suuresti kiehtova genre, joten liityin heti tilaisuuden tullen kirjaston varausjonoon. Huomasin kuitenkin jonon lyhentyessä, ettei minulla olisi ollut aikaa kirjalle, joten jou-duin jälleen käyttämään lukitustoimintoa toukokuuhun asti.

Eletään vuotta 1944. Mathias on saksalaisten erikoisjoukkojen sotilas, joka pyrkii soluttautumaan sotilastoverinsa kanssa amerikkalaisjoukkoihin Belgian ja Ranskan rajamaastossa. Hän on valeasuineen ja kielitaitoineen niin vakuuttava, että hänen huostaansa annetaan orvoksi jäänyt juutalaistyttö. Mies aikoo ampua vaivoikseen päätyneen lapsen, muttei omaksi yllätyksekseen pysty siihen.
Tyttö halusi katsoa sotilasta. Hän halusi, että sotilas näkee hänet. Hän kääntyi hitaasti paikallaan, kunnes hänen silmänsä kohtasivat sotilaan katseen. Se oli kylmä ja kirkas. Sitten merkillinen hehku täytti sotilaan silmät, pupillit laajenivat. Hän ampui. Renée säpsähti. Tyttö sulki silmänsä sekunniksi, ja kun hän avasi ne, toinen sotilas virui lumessa hämmästynyt ilme kasvoillaan.
Epätavallisen kaksikon vaiheet toisen maailmansodan lopun lähestyessä herättivät minussa kahtiajakoisia tuntemuksia: ajoittain uppouduin tarinaan tyystin ja se vetosi minuun vahvasti tunnetasolla, mutta toisaalta se jätti kylmäksi. Hahmot tuntuivat osittain raakilemaisilta ja keskeneräisiltä, tarina oli ajoittain liiankin imelä sotatilanteen kuvauksista huolimatta ja kieli oli välillä töksähtelevää, vaikkei se häirinnytkään minua raivostumiseen asti. En voinut kuitenkaan näistä syistä nauttia lukukokemuksesta niin paljon kuin olisin halunnut.
Mathias oli yksi osa tuhokonetta. Hän oli yksi kyltymättömän tappajaolion soluista. Yöuniaan hän ei sen takia menettänyt; hän nautti kaikista eduista, joita järjestelmä hänelle tarjosi, vaikka tiesi tarkalleen, kuinka saastaiseen vyyhtiin hän oli sekaantunut. Kukaan ei ollut pakottanut häntä tanssiin, hän oli itse päättänyt osallistua.
Oli romaanissa myös vahvuuksia: nautin suuresti historiallisten tapahtumien mielenkiintoisesta kuvauksesta sekä ihmisluonnon moninaisuuden esilletuomisesta. Pirotte tutkailee hahmojensa motiiveja sekä mielenmaisemia hyvin tarkkasilmäisesti, mikä antaa paljon ajattelemisen aihetta lukemisen aikana. Vaikka osa hahmoista oli melko hiomattomia, osa heistä herätti mielenkiintoni ja löysin jopa joitakin samastumiskohtia. Pidin kovasti päähenkilöiden välisestä kemiasta, vaikka heidän suhteensa onkin melkoisen monimutkainen. En voinut olla myöskään huomaamatta Mathiaksen ja Renéen suhteessa joitakin samankaltaisuuksia Victor Hugon Kurjien Jean Valjeaniin ja Cosetteen.

Vielä tänään olemme elossa on puutteistaan huolimatta mukaansatempaava kirja, jonka luin alle vuorokaudessa. Mathiaksen ja Renéen vaiheet olivat kiinnostavaa seurattavaa - lukisin heistä mielelläni pidemmänkin tarinan, jos teksti olisi sujuvampaa. Teos kuvailee rumuutta ja kauneutta sodan keskellä kiehtovalla tavalla sekä sai minut pohtimaan ihmisyyttä ja sen lukuisia erilaisia puolia. Takakannen mukaan kirjasta pitäisi tulla elokuva, mutten löytänyt siitä internetistä mitään tietoja. Se on harmillista, sillä katsoisin tarinan mieluusti valkokankaalta.
What difference does it make? Today, we live.
 Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Romaanin lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 14: kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

©Hande
Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet
Kosmos 2017

Olen huomannut monien kirjabloggaajien kirjoittavan Vihan ja inhon internet-sarjakuvasta. Teos alkoi kiinnostaa minuakin ja varasin sen kirjastosta. Jouduin pitämään sen kuitenkin lukittuna koulukiireiden takia. Uskalsin poistaa lukituksen vasta työharjoittelun alettua huhtikuussa.

Vihan ja inhon internet on journalistinen sarjakuva, jossa käsitellään naisiin ja naisoletettuihin kohdistuvaa verkkovihaa. Teoksessa esitellään vihapuheen kohteita, tekijöitä, tutkijoita ja asiantuntijoita. Sarjakuva onkin hyvin monipuolinen ja tarjoaa paljon tietoa laajamittaisesta, mutta usein vaietusta epäkohdasta yhteiskunnassamme.

Yllätyin kirjaa lukiessani siitä, miten vähän tiesinkään vihapuheesta ja siihen liittyvistä muista ilmiöistä. En esimerkiksi ollut tiennyt, etteivät naiset ole suojeltu ryhmä viharikosten piirissä - tämä on minusta järkyttävää, sillä en ole voinut olla vuosien varrella huomaamatta, miten monesti viharikosten kohteena ovat nimenomaan naiset.

Vehkoon tekemä journalistinen työ on huolellista ja hänen tekstinsä asiallista: asioita käsitellään rehellisesti, muttei kuitenkaan sensaatiohakuisesti tai shokeeraavasti. Niemisen kuvitus sopii erinomaisesti tekstiin ja miellytti muutenkin silmääni. Teoksen visuaalinen ilme on samanaikaisesti sekä rumaa että kaunista: yksityiskohtaisuus sekä värien käyttö on lumoavaa, mutta kuvista näkee myös karun totuuden käsitellystä aiheesta. Sarjakuvaformaatti sopii teokselle erinomaisesti ja sainkin sen ansiosta laajennettua kokemuksiani sarjakuvista aivan uudelle tasolle.

Vihan ja inhon internet on ajatuksia herättävä teos, jonka aihe on hyvin tärkeä. Kuulostan nyt kenties lattealta, mutta minusta kaikkien tulisi lukea tämä kirja. Mitä sarjakuvan olemassaoloon tulee, en voi sanoa muuta kuin "jo oli aikakin". Tämä puheenvuoro aiheesta, joka koskettaa monia ja kumpuaa yhteiskunnallisesta ongelmasta, on tarpeellinen. Emme saa vaieta.
Ongelman esittäminen kaikessa inhottavuudessaan on välttämätöntä ratkaisujen kehittämiseksi. On myös syytä ymmärtää, miten paljon näennäisesti tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme esiintyy naisvihaa.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sarjakuva sopii erinomaisesti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja

©Hande
John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
Tammi 2012

Katsoin joskus kauan sitten vuoden 2011 elokuvan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Kiinnostuin sen myötä myös kirjasta, joten ostin sen itselleni. Se unohtui hyvin pitkäksi aikaa hyllyjeni kätköihin, kunnes törmäsin siihen sattumalta etsiessäni sopivaa luettavaa #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Olin sopivasti unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, joten sain aloittaa kirjan melko puhtaalta pöydältä maaliskuussa.

George Smiley on tiedustelupalvelun agentti, joka saa tehtäväkseen etsiä järjestön tietoja vuotavan myyrän. Tehtävä ei ole helppo, sillä epäiltyjen listalla olevat henkilöt ovat huippuosaajia, ja syyllisen henkilöllisyyden selvittämiseksi Smileyn on päätettävä, keiden apuun hän on valmis luottamaan.
Toisin kuin Jim Prideaux, herra George Smiley ei ollut luonnostaan varustettu kiiruhtamaan sateessa, kaikkein vähiten keskellä yötä. --. Hän oli pieni, pullea ja parhaassa tapauksessa keski-ikäinen ja ulkonäöltään yksi niitä Lontoon nöyriä, jotka eivät peri maata.
Minua alkoi naurattaa kovasti, kun luin yllä olevan kuvauksen teoksen päähenkilöstä, sillä Gary Oldman ei ole suinkaan ensimmäinen ihminen, jota ajattelen lukiessani sanat "pieni" ja "pullea". Minulla oli joidenkin hahmojen elokuvaversiot vahvana mielessäni, joten yllätys oli suuri, kun kirja ja elokuva olivat ristiriidassa keskenään. Muutoin vältyin tällaisilta hämmenyksiltä melko hyvin, sillä muistikuvani elokuvasta ovat hyvin hatarat.

Lukukokemukseni ei valitettavasti ollut kummoinen: tarina oli kovin tasapaksu, enkä ajan mittaan jaksanut enää olla kovin kiinnostunut hahmojen tekemisistä tai heidän kohtaloistaan. Sen sijaan salaisen palvelun toiminnan yksityiskohtainen kuvailu kiehtoi minua. John le Carré, oikealta nimeltään David Cornwell, työskenteli tiedustelupalvelun agenttina ennen kirjailijanuraansa, joten hän tietää, mistä puhuu.

Kokonaisuutena Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja jäi minulle melko mitäänsanomattomaksi kokemukseksi, vaikka siinä oli myös mielenkiintoisia elementtejä. En tiedä, vaikuttiko väsymys ja pätkissä lukeminen (luin kirjaa enimmäkseen koulumatkoillani) asiaan, mutta unohdin matkan varrella hyvin paljon aiempia tapahtumia ja yksityiskohtia, mikä johti hämmentäviin tilanteisiin ja vaikeutti kokonaisuuden hahmottamista. Lopussa en ollut enää edes kiinnostunut siitä, kuka kaksoisagentti oikein oli - niin turhautunut olin. Kyllähän tämän kirjan luki, muttei se ollut minulle "suurenmoinen trilleri", jota takakansi minulle lupasi.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Le Carrén trilleri sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3: kirja aloittaa sarjan.