Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

©Hande

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi

Bazar 2018

Kuten blogiani lukeneet ovat varmasti huomanneet, olen syvästi kiintynyt Flavia de Luce-sarjaan. Odotan uutta osaa aina kuin kuuta nousevaa. Pyysinkin uusimmasta osasta arvostelukappaletta pian sen ilmestymisen jälkeen ja muutaman mutkan (lue: Postin toilailujen) jälkeen sain teoksen lopulta käsiini. Kiitokset kustantajalle! Jälleen kerran luin kirjan melko ripeästi, vaikka siitä kirjoittaminen venyikin näin pitkälle.

HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia sarjan edellisestä osasta Kolmasti naukui kirjava kissa. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.

Flavian maailma on romahtanut hänen isänsä kuoleman jälkeen. De Lucen perheen palvelija Dogger yrittää saada sisarusten ajatukset muualle viemällä heidät jokiretkelle. Ainakin Flavian kohdalla suunnitelma toteutuu, vaikkei aivan odotetulla tavalla: tytön käteen tarttuu (kirjaimellisesti) ruumis, joka on ollut upoksissa joessa. Nuoren kemistin mielenkiinto herää välittömästi ja hän päättää ratkaista eteensä sysätyn arvoituksen.

Juonipaljastukset päättyvät.

Mahdollisuuksia tuntui olevan loputtomasti, mikä teki kaikesta jännittävää: mahdolliset asiat kiehtovat nimittäin mieltä paljon enemmän kuin varmat asiat, tai niin ainakin olen aina ajatellut.

Dekkarisarjan yhdeksäs osa on tunnelmansa osalta hykerryttävä yhdistelmä hurmaavuutta ja karmivuutta: pienen kyläyhteisön salamyhkäisyys, ratkottavan arvoituksen kinkkisyys ja kesäisen miljöön kuvaaminen perinteisine aktiviteetteineen häkellyttävät ristiriitaisuudellaan. Kokonaisuus on erittäin onnistunut ja sain jälleen nauttia Bradleyn lyömättömästä kerronnasta. Nostan myös hattua Maija Heikinheimon erinomaiselle käännökselle - häpeäkseni en ole aiempien osien yhteydessä maininnut sitä kertaakaan, vaikka hänen työnsä ansiosta kirjat ovat olleet nautittavaa luettavaa.

Tällaiset tyytväiset mietteet kertovat siitä, että minusta on tullut aikuinen. Minua ei enää hallitse yksinomaan se, mitä näen, kuulen, maistan ja haistan, vaan myös se mitä ajattelen, mikä saattaakin olla kaikkein tärkeintä.

Tuo ajatus itsessään todistaa sitä, että aivoni ovat kehittyneet tyydyttävällä tavalla. 

Vaikka mysteerin ratkominen onkin olennainen osa Flavia de Lucen ollessa kyseessä, teoksen henkilöhahmot ovat jälleen kerran kertomuksen suola. Flavia on hurmaava sekoitus tarkkasilmäisyyttä ja naiiviutta, ja on mielenkiintoista seurata hänen varttumistaan sekä kehittymistään persoonana. Tarinan runko on perinteinen, mutta Bradley vie hahmojaan alituisesti uusiin suuntiin. Dogger ylitti itsensä ja rakastuin häneen entistäkin palavammin. Hänen ja Flavian suhde tasavertaistuu, mikä muistuttaa mielestäni yhä enemmän Bruce Waynen ja Alfred Pennyworthin välejä - he jopa ratkovat tapausta yhdessä. Kaksikon erinomaisten kemioiden kuvailu onkin kirjan parasta antia.

"Aina kun on pahanteossa, kannattaa huuhdella", hän sanoi juhlallisin ilmein. "Niin saa eksytettyä muut jäljiltä." 

En ollut uskoa korviani. Oliko Dogger lohkaissut vitsin? Hän jutteli minulle melkein kuin olisimme vertaiset. 

On hieno paikka haudan povi on taattua Bradley-laatua, jonka parissa nautin jokaisesta hetkestä. Siitä löytyy sarkasmia sekä jännitystäkin, ja useammasta hahmosta paljastuu uusia puolia, mikä pitää mielenkiintoani yllä. Romaanin päätös jätti minut jälleen kerran janoamaan lisää - onneksi seuraava osa ilmestyy keväällä.

"Olen sellainen ihminen, joka vielä muuttaa maailmaa", sanoin hänelle. "Heti kun pääsen eroon hammasraudoista."

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teos sopii kuin nakutettu viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: haluaisit olla kirjan päähenkilö.