Antti Heikkinen: Kehveli

©Hande

Antti Heikkinen: Kehveli

WSOY 2018

Viimeisimpien Helsingin kirjamessujen bloggariaamiaisen yksi vieraista oli Antti Heikkinen. Hänen haastattelunsa sekä antamansa lukunäyte saivat minut kiinnostumaan miehen uusimmasta romaanista. Intouduin pyytämään siitä arvostelukappaletta ja sain sen - kiitokset kustantajalle.

1920-luvun alussa Hyväjärven kirkkoherran perheeseen syntyy poika, jota ajan saatossa aletaan kutsua Kehveliksi. Hänen elämänsä edetessä Suomen historia kirjoitetaan uusiksi ja vaikka mitä tapahtuisi, Kehveli onnistuu jotenkin putoamaan aina jaloilleen.

Sellaisten vanhempien neljänneksi lapseksi siis syntyi tämä poika, joka sai kasteessa ihan tavallisen nimen, mutta jota isommat sisarukset alkoivat jo varhain kutsua syystä tai toisesta Kehveliksi. Isoveljen ja kahden isosisaren lanseeraama nimi levisi pian yleisempään käyttöön, kasvaessaan poika otti sen omakseen ja hyvin se hänelle sopikin, koska pojasta varttui sanavalmis ja metka eläjä.

Teoksen alkupuoli tempaisi minut heti mukaansa: luin teosta enimmäkseen koulumatkoilla ja minusta tuntui inhottavalta joutua pistämään kirja reppuuni luentojen alkaessa. Naureskelin vähän väliä tarinan hauskoille oivalluksille (ja herätin kummeksuvia katseita julkisissa kulkuneuvoissa). Olin totaalisen koukussa kirjaan, kunnes tapahtui jotain: loppua kohden kertomus lässähti jonkin verran. En osaa sanoa syytä, mutta kirja ei ollut toisella puoliskollaan yhtä vetävä kuin aluksi.

Kehveli viskaa todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä samaan ympäristöön. Osa hahmoista on melkoisen kliseisiä, mutta tässä teoksessa se toimii. Liekö johtuu genrestä? Heikkinen kertoi kirjamessuilla, että halusi kirjoittaa päähenkilönsä ulos siitä typeryksen roolista, joka savolaisille yleensä tarinoissa varataan. Olin tästä hyvin hämmentynyt, sillä en ole törmännyt tällaiseen ilmiöön (en silti kiellä sen olemassaoloa), enkä itse koe näkemystä omakseni. Pikemminkin miellän stereotypioissa savolaisuuden oveluuteen ja alituiseen pilkkeeseen silmäkulmassa. Kehveli ei tosiaankaan ole tyhmä, vaan neuvokas ja juurikin ovela.

Voi kuule. Isänmaan puolesta kuoleminen ei katso ikää, saatan sen sulle kokeneempana jermuna ja invalidina sanoa. Kas kun on tullut pyörähdettyä Tuonelan portilla, siltä tuntui kun hiki karpaloi otsalla. Kummallista kun ei pelottanut edes. Arvelin vain, että tällainen oli tän pojan kohtalo ja lauloin mielessäni, että kaunis on kuolla joukkosi eessä...

- Tikku perseessä, runoili Kehveli. 

Heikkisen neljäs romaani on satiirinen ja irvistelee lähestulkoon kaikelle niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Suomen valtion vaiheet kulkevat Kehvelin elämän myötä hyvin eri tavalla kuin me tiedämme niiden menneen, ja muun muassa muutamat menneiden aikojen poliitikot saavat itselleen uudet ammatit. Vaikka tarina sijoittuukin edelliselle vuosisadalle, tarkastelussa on myös lukuisia nykyajan ilmiöitä - kenties sen vuoksi Kehveli kolahtikin huumorinsa osalta minuun melko hyvin. Vaikka historia onkin lähellä sydäntäni, en ole erityisen perehtynyt menneiden aikojen poliittisiin kuvioihin.

Kehveli ei vienyt sydäntäni, mutta oli viihdyttävä veijariromaani. Se sisältää hyvää pohdintaa elämästä ja ihmisyydestä sekä minulle rakasta satiiria. Teoksen nimikkohahmo täyttää erinomaisesti oman näkemykseni sanasta kehveli. Kuten Amma ilmaisee blogissaan asian:
"-- kehveli ei ole koskaan läpeensä paha. Kehveli on pikemminkin hyväntahtoinen ja oikeudentuntoinen hahmo, jolle nyt sattuu tapahtumaan kaikenlaista, välillä täysin ilman omaa syytä, mutta aika usein omalla myötävaikutuksella." En ole aikaisemmin perehtynyt veijariromaaneihin, mutta Heikkisen teoksen lukemisen myötä voisin hyvin kuvitella lukevani tämän lajityypin satoa enemmänkin.

Historia on harvojen tekemää, mutta melkein kaikki ajautuvat sen osasiksi joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan.

Arvosana: ✮✮✮½