Matti Rönkä: Yyteet

©Hande

Matti Rönkä: Yyteet

Gummerus 2017

Ajattelin, että meillä on sitten koko lailla mukavaa porukkaa töissä. Omanlaistansa, mutta sen kanssa tuli toimeen, jopa viihtyi. Kotonakin oli kaikki kunnossa. Hiihtokilometrejä oli kertynyt tarpeeksi, kohta pääsisi juoksemaan kevätauringossa. Tytölläkin elämä kai mallillaan.                                                                             Melkein ihanaa tai onnellista.                                                                 Liian isoja sanoja suuhuni, mutta kumminkin.                              Elämä oli ihan mukavaa.

Selaillessani tämän syksyn kirjakatalogeja huomioni kiinnitti muun muassa Matti Röngän romaani, taikasananaan "Tuntematon sotilas". En voinut millään vastustaa kiusausta perehtyä yhden suosikkikirjani modernisointiin, joten pyysin arvostelukappaletta. Se saapui nopeasti - kiitokset kustantajalle - ja aloitinkin kirjan lukemisen pian, mutta pelkäsin innostukseni vaikuttavan häiritsevästi Nixin lukemiseen, ja jätin teoksen sivuun. Jatkoin lukemista viimeisen kesälukumaratonin aikana.

Kuten yllä kerroin, Yyteet on nykyaikaistettu versio Väinö Linnan klassikosta. Eletään vuotta 2017 ja minulle tutut hahmot työskentelevät pienehkössä IT-alan yrityksessä, Varma-Datassa. Firman toimitusjohtaja Kaarna jää eläkkeelle ja hänen tilalleen astuu nuori Lammio, joka aikoo pistää Varma-Datan uuteen uskoon. Otteet ja samalla työilmapiiri tiukkenevat, eikä YT-neuvotteluiltakaan vältytä.

Vittu nää strategiakartat ja suorituskykypyramidit on niin ysäriä kuin olla voi. Tai vielä antiikkisempaa. Reikäkorttikamaa. Flora-margariinia. Vai mitä meillä oli ennen Floraa. Pikkukakkosen nukkumattia deedeeärrästä. Siis meidän ympäristö muuttuu niin että ei siihen voi karttaa asettaa. Pitää navigoida lennosta. Tai pysyä verkon liikkeen mukana. Enemmän kuin kolme ulottuvuutta. Tää on hyvä definitio. Mobiilisuus tässäkin määritteenä. Me ollaan liikkuvassa verkossa. Se pitää tajuta.

Tapahtumien sijoittuminen näkyy miljöön lisäksi myös teoksen hahmoissa. Siinä, missä Tuntemattoman sotilaan henkilöt olivat eri puolilta Suomea, suurin osa Varma-Datan työntekijöistä on eri puolilta Helsinkiä, sillä yritys sijaitsee Itä-Helsingissä. En ole törmännyt liian usein pääkaupunkiimme sijoittuvaan kirjallisuuteen, jossa hahmot olisivat metroradan varrelta, etenkään sieltä idästä, joten oli hauskaa huomata, että Vanhala on Myllypurosta, Koskela Puotilasta ja Rahikainen Kontulasta. Asuinpaikkojen lisäksi modernisoinnin huomaa hahmojen nimistä: Rönkä on antanut joillekin etunimettömäksi jääneille hahmoille kokonaan uudet etunimet, nykyaikaistanut joitakin vanhahtavia etunimiä sekä luonut joidenkin sukunimistä kokonaan uuden nimen sanaleikillä - esimerkiksi Kariluoto on Yyteissä Kari Luoto. Realistisuuden takaamiseksi myös joidenkin hahmojen sukupuoli on vaihdettu, mikä toi kiehtovan lisän tarinaan.

Kirjan pääfokus ei ole suinkaan Linnan teoksen uudistamisessa, vaan työelämässä nykyisine haasteineen - hahmot vain sattuvat olemaan nykyaikaistetut versiot Tuntemattoman vastaavista. Löysin tarinassa mainituista työelämän kipukohdista, työyhteisön kuvauksesta sekä sen jäsenten puheenaiseesta yhteneväisyyksiä entisen työpaikkani kanssa. En tehnyt toimistotyötä, mutta huolien sekä ilojen aiheet olivat samantyyppisiä kuin Varma-Datassa. Romaani sai minut pohdiskelemaan syvällisiä haikeana, mutta toisaalta minulle tuli myös kotoisa olo hahmojen keskinäisestä kemiasta, sillä minullekin työkaverit olivat työnteon suola ja huumori sekä erilaiset letkautukset aivan omaa luokkaansa.

Mikäs täällä? Ei työpaikalla saa näin hauskaa olla?

Vaikka kirjan tematiikka eroaa monessa kohtaa esikuvastaan, Tuntemattoman sotilaan vaikutukset näkyvät Yyteissä selvästi: hahmojen luonteet vastaavat jatkosodan kurimuksessa kamppailevia kaimojaan, tarinan rakenne kulkee Linnan jalanjäljissä ja ikoniset kohtaukset, kuten kovennetun seisominen, Rokan urotyö sekä Mannerheimin syntymäpäivät, ovat saaneet hienoja uudelleentulkintoja. Sain nauraa monille oivalluksille, mutta toisaalta ilmeeni vakavoituikin ajoittain ja osa kohtauksista säväytti, jopa yllätti. Rönkä on onnistunut luomaan tarinan asetelmasta sellaisen, ettei kaikkia asioita osannut satavarmasti odottaa tapahtuvaksi.

Koskelan Ville Varma-Datasta päivää. Entinen teologian ylioppilas. Nykyisin Microsoftin mannekiini. Syö koodia ja paskantaa bittejä.

Yyteet on romaani aiheesta, joka vaikuttaa monien elämään, mutta josta ei kuitenkaan ole tehty montaa kaunokirjallista teosta. Löysin siitä paljon samastuttavaa - niin hyvässä kuin pahassakin - mutta kipeitäkin aiheita käsitellään musta huumorin turvin, joten käytännössä nauroin koko romaanin läpi. Vaikka osa teoksen hahmoista jäi turhankin etäiseksi, kiinnyin moniin Tuntemattoman suosikkeihini aivan uudella tavalla. Nautin suuresti siitä, että kirjan tarina on aivan omanlaisensa, mutta pystyin tunnistamaan esikuvateoksen rungon ja tunnelman romaanin sivuilta. Yyteet tarjosi oivallista vertaistukea työmaailman muutoksien kanssa painiskeluun minulle rakkaan klassikon avulla.

 Negatiivisuus on semmoinen musta aukko, imee kaiken. Myös sen hyvän mitä onnistutaan tekemään.

Arvosana: ✮✮✮✮

Kesälukumaraton osa 3 - koonti

©MarikaOksa

Viimeiset hetket ennen uutta elämänvaihetta ovat käsillä - sain nimittäin kesäkuun lopussa tietää, että sain opiskelupaikan. Duunarielämä vaihtuu koulun penkkiin, joten mikä olisi parempi tapa viettää viimeisiä vapaapäiviä kuin omistamalla vuorokauden kirjojen lukemiselle? Kesän viimeistä maratonia emännöi MarikaOksa Oksan hyllyltä-blogista.

Olen osallistunut tämän kesän aiempiinkin maratoneihin. Jos kiinnostaa, kesäkuun maratoonaamisestani voi lukea täältä ja heinäkuun vaiheista täältä. Tällä kertaa näin vaivaa ja suunnittelin lukupinoani etukäteen, toisin kuin edellisen maratonin aikaan. Sarjakuvia on jälleen hyvin vähän - oikeastaan vain yksi. Lisäksi pinosta löytyy kaksi lastenkirjaa, tietoteos sekä kaksi romaania. Valitsin suurimman osan lukemistostani erilaisia lukuhaasteita silmälläpitäen. Nämä teokset valikoituivat mukaan:

• Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
• Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
• Frank Miller: Yön ritari
• Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
• Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
• Matti Rönkä: Yyteet

©Hande

Olen menossa tänään perheeni kanssa nostalgiselle matkalle Naantalin Muumimaailmaan, jossa en ole käynyt noin seitsemääntoista vuoteen. Aloitan oman etappini tämän vuoksi vasta illalla. Tarkoituksenani on lukea Yyteet loppuun, sillä olen aloittanut sen jo aikaisemmin - pakotin itseni lukemaan Nixin loppuun, ennen kuin saisin jatkaa Röngän teoksen parissa. Aion lukea kokonaan Yön ritarin sekä Nordqvistin lastenkirjan. Muita luen sen verran kuin ehdin ja jaksan. Päivitän etenemistäni tämän kirjoituksen lisäksi Facebookiin, Goodreadsiin sekä Twitteriin.

*****

Klo 21:10 - Hey ho, let's go!

No niin, Naantalin reissu on taputeltu ja olen saanut levättyä sen jäljiltä, joten lukumaraton voi alkaa minunkin kohdallani! Olen ehtinyt aloittaa jo aikaisemmin Matti Röngän Yyteet-romaanin lukemisen, joten minun on pakko aloittaa maratonini sillä. Modernisointi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on alkanut sen verran lupaavasti, että minun on aivan pakko saada se luetuksi mahdollisimman nopeasti. Lukuseuranani ovat perinteiset maratonherkut sekä kissat.

Klo 0:55 - Tapaaminen Nukkumatin kanssa

Reissu Naantaliin näyttäisi verottaneen jaksamistani enemmän kuin luulinkaan, sillä lukutahtini on ollut yllättävän hidasta. Olen saanut kuitenkin Yyteet luettua ja pidin kirjasta - siinä oli yhdistetty hienosti minulle rakas tarina nykyajan työelämään ja sen kipukohtiin. Jatkoin urakkaa monta astetta kevyemmällä Viiru puijaa Pesosta-kirjalla. Lapsuusajan teokseen oli hauskaa tarttua ja se käsittelikin yllättävän vakavia teemoja, en muistanut tätä ollenkaan. Jatkoin Nordqvistin jälkeen Flavia-dekkarisarjan neljännellä osalla, mutta nyt minun on painuttava pehkuihin, että jaksaisin huomenna lukea tehokkaammin. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 256.

Klo 13:30 - Joulukertomusta sekä kyynisyyttä kuumuudessa

Sain nukuttua kelvolliset yöunet ja jatkoin heti herättyäni maratoonaamista. Jatkoin Filminauha kohtalon käsissä-romaania siitä, mihin viime yönä jäin. On koomista lukea joulun aikaan sijoittuvaa tarinaa auringon paistaessa ulkona ja lämpömittarin näyttäessä 23 astetta. Mysteeri on vielä rakentumassa, mutta päätin siitä huolimatta vaihtaa teosta ja tartuin Frank Millerin kuuluisaan Yön ritari-sarjakuvaan. Olen tähän mennessä vältellyt kyseistä teosta, sillä minua on jännittänyt Millerin mahdollinen tulkinta Batmanista. On kiehtovaa lukea tarinaa, jossa Bruce Wayne on jo vanha mies, katkeruutensa kuluttama. En vielä viitsi antaa sen suurempia arvioita teoksesta. Jatkan sarjakuvan parissa.

Sivuja luettuna: 400.

Klo 18:20 - Tunnelman kevennys maailman vahvimman tytön avulla

Sain Yön ritarin päätökseen jo useampi tunti sitten. Siinä käsiteltiin mielenkiintoista tematiikkaa, mutta se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun sarjakuvien lukijaan ennen minua. Tarina oli sen verran synkkä, että halusin piristää tunnelmaa palaamalla yhden lapsuuteni suosikkikirjoista, Peppi Pitkätossun tarinan, pariin. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi tarttunut kirjaan, mutta muistin monia sen tapahtumia hyvin. Vaihdoin kuitenkin vielä maisemaa aloittamalla Ruma sota-tietokirjan lukemisen. Saa nähdä, lopetanko maratonin sillä vai palaanko Flavian tai Pepin pariin ennen urakan päättymistä.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 21:20 - Kalkkiviiva ylitetty!

Kesän viimeinen lukumaraton päättyi osaltani kymmenen minuuttia sitten. Luin Rumasta sodasta ensimmäisen artikkelin, jossa kerrottiin propagandasta. Minua alkoi kuitenkin väsyttää sen verran, etten jaksanut lukea vahvasti tietopohjaista tekstiä, vaan palasin Flavia-dekkarin pariin ja viihdyin sen parissa maratonin loppuun asti.

Maratonin lukemisto:
Matti Rönkä: Yyteet, 176 sivua (luettu loppuun)
Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta, 24 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä, 210 sivua
Frank Miller: Yön ritari, 240 sivua (luettu loppuun)

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina, 107 sivua

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 63 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 820

Olen saavuttanut suurempiakin sivumääriä, mutta olen tyytyväinen saldooni - olin kuitenkin eilen koko päivän liikenteessä, eikä tämän päivän sää ollut kaikista otollisin keskittymiselle hiostavuuden takia. Onnistuin kuitenkin tavoitteissani ja luin ne kirjat loppuun, jotka aioinkin. Oli mukavaa suurkuluttaa kirjoja, sillä opiskeluelämän alkaessa minulla ei todennäköisesti tule olemaan mahdollisuutta lukea niin paljon kuin aikaisemmin. Minusta oli myös hienoa, että kesälukumaratonit järjestettiin jokaisena kesäkuukautena ja pystyin lähtemään kaikkiin mukaan. 

Kiitos ja kumarrus!

Nathan Hill: Nix

©Hande

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Sain kesäkuussa sähköpostiviestin, jossa kysyttiin, haluanko lukea ennakkoon elokuussa ilmestyvän Nixin. Perehdyttyäni pintapuolisesti romaanin tarinaan kiinnostuin siitä ja ilmoittaudun halukkaaksi lukijaksi. Kun lähetys saapui minulle, saatoin ensin aikaisemmat lukuprojektini päätökseen ja perehdyin Nathan Hillin esikoisromaaniin aina, kun työkiireet antoivat myöten.

Vihaa oli niin helppo tuntea, se tarjoaa turvan ihmiselle joka ei halua ponnistella liikaa.

Teos kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kolmikymppisestä, kirjailijan urasta haaveilevasta college-opettajasta, jonka äiti Faye jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Aivan varoittamatta Faye putkahtaa vuosikymmeniä kestäneen radiohiljaisuuden jälkeen poikansa elämään jouduttuaan ongelmiin virkavallan kanssa poliittisen kannanottonsa vuoksi. Samuel alkaa selvittää vaitonaisen äitinsä menneisyyttä ja joutuu rakentamaan tästä oman käsityksensä kahden erilaisen tulkinnan ristitulessa.

Tarina liikkuu kolmen aikatason välillä: 1960-, 1980- ja 2000-luvun. Mitä pidemmälle kirjan lukemisessa pääsee, sitä enemmän aukeavat sekä Samuelin että Fayen vaiheet. Heidän lisäkseen mukana on muitakin hahmoja, jotka liittyvät jompaankumpaan päähenkilöistä tavalla tai toisella. Hahmojen elämät nivoutuvat tarinan mittaan yhteen laajentaen romaanin kokonaiskuvaa. Hillin kerrontatyyli sekä kirjava henkilöhahmojen kavalkadi muistuttavat minusta jonkin verran John Irvingin romaaneja - tarinakuviossakin on samankaltaisuutta lukemieni Irvingin teosten kanssa.

Ihmissuhteiden lisäksi Nix käsittelee henkilöhahmojensa kautta Yhdysvaltojen historiaa sekä politiikkaa. Yhteiskuntakuvaus pysyy yhtenä tarinan kantavista voimista romaanin loppuun asti. USA:n historia eivätkä sen poliittiset pelit ennen omaa elinaikaani ole minulle kovin tuttuja, joten kirja tarjosi minulle uusia aspekteja myös keskeistä tapahtumapaikkaa kohtaan. Historialliset tapahtumat sekä niiden vaikutukset henkilöhahmoihin selittävät hyvin amerikkalaista elämäntyyliä - niin hyvässä kuin pahassakin.

Eiväthän graffitintekijät tietenkään kirjoittaaneet mitään tärkeää. Mitä nyt omia nimiään, yhä uudelleen ja uudelleen, yhä isompina, räikeämpinä ja värikkäämpinä. Itse asiassa heidän streategiansa oli sama kuin se, jota pikaruokaketjut noudattivat mainostauluissaan ympäri maata. Kaikki oli pelkkää itsetehostusta. He vain pitivät meteliä. Ei ollut kyse siitä, että heidän olisi pitänyt saada sanotuksi jotain. He mainostivat brändiään. Niin paljon hiiviskelyä ja riskinottoa, jottai voitiin oksentaa kiltisti niellyt vallitsevat kauneusarvot takaisin ulos. Se oli masentavaa. Jopa kapinallisuus oli pilattu.

Hillin esikoisen tarina on kiintoisa, muttei temmannut minua kuitenkaan mukaansa: kirjassa oli turhaa kuhnastelua, joka sai minut ajoittain väsymään koko teokseen. Lisäksi osa naishahmoista jäi valitettavan ontoiksi, vaikka heissä olisi ollut potentiaalia paljon enempään. Oli Nixissä kuitenkin hyviäkin puolia, sillä se onnistui välillä yllättämään minut juonenkäänteillään siitäkin huolimatta, että tarina sisälsi monia kliseitä. Romaanin loppuosan ahmaisin nopeasti kahlattuani alkupuolta vaihtelevalla menestyksellä.

Nix ei varastanut sydäntäni, mutta viihdyin sen parissa hyvin joitakin turhautumisen hetkiä lukuunottamatta. Tulen kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla Hillin kirjailijan uran etenemistä, sillä Nix on kaikesta huolimatta lupaava esikoisromaani. Kiitos kustantamolle ennakkokappaleesta!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Nix sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Hande

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Tammi 2017

Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ollut kuullutkaan kaksi vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Svetlana Aleksijevitšista ennen blogimaailmaan tutustumista. Bloggaajien arvioiden kautta sain kuulla hänen teoksestaan Tšernobylista nousee rukous - se kiinnostaa minua, mutten ole saanut vielä aikaiseksi tarttua siihen. Kun tämä teos ilmestyi, liityin pian kirjaston varausjonoon, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Lopulta odotus palkittiin ja pääsin kirjaan käsiksi.

Miksi näin on? Kysyin sitä itseltäni useasti. Kun naiset silloin vaativat ja ottivat itselleen paikan miehisessä maailmassa, miksi he eivät vaatineet myös omaa historiaa? Omia sanoja ja omia tunteita? He eivät itsekään uskoneet itseensä. Meiltä on kätketty kokonainen maailma. Heidän sotansa on jäänyt tuntemattomaksi.

Toisen maailmansodan puhjettua lähes miljoona neuvostonaista osallistui taisteluun erilaisissa tehtävissä, myös etulinjassa miesten rinnalla. Aleksijevitš on koonnut teokseensa yli 200 naisen kokemuksia, eivätkä ne rajoitu vain rivisotilaisiin tai heitä johtaneisiin upseereihin, vaan äänensä saavat kuuluviin muun muassa sairaanhoitajat, lääkärit, muonittajat, tarkka-ampujat, lentäjät, siviilit, lähetit ja partisaanit. Kirja on ilmestynyt alunperin jo 1980-luvulla, mutta tänä vuonna ilmestynyt uusi painos on Aleksijevitšin uudelleen muokkaama, toimittama ja laajentama versio. Se sisältää myös aiemmin sensuroituja kohtia.

Tyttö kallis, sinunkaltaisiasi tarvittaisiin vielä satoja. Että kaikki kärsimyksemme voitaisiin kuvailla. Meidän lukemattomat kyyneleemme.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on jaettu useaan osa-alueeseen, joissa käsitellään esimerkiksi sotatoimia, elämää etulinjassa, muita tehtäviä, partisaaneja, siviilejä, rakkautta sekä heitä, jotka leimattiin pettureiksi. Yhdessä näistä sirpaleista koostuu eheä paketti, jossa sotaa ja naisten osaa siinä käsitellään monipuolisesti. Tekstit on litteroitu Aleksijevitšin haastattelemien naisien kertomuksista tehdyistä äänitteistä. Teos on faktaperäinen ja luen sen tietokirjallisuuden joukkoon, mutta Aleksijevitš on yhdistellyt naisten tarinat sekä omat tekstinsä niin, että kerronta muistuttaa proosaa ja on erittäin sujuvaa luettavaa.

Nykyään ajattelen, että on parempi, jos jalka tai käsi vammautuu. Kyllä ruumis joutaa sairastamaan. Mutta sielu... Se on tuskallista... 

Sotakirjallisuus on ollut lähellä sydäntäni yläasteajoista lähtien, mutten ole tullut aiemmin lukeneeksi teoksia, jotka olisivat käsitelleet toista maailmansotaa neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Oli Tuntemattoman sotilaan ansiota, että tiesin Neuvostoliiton käyttäneen myös naisia sotilaina ja aihe alkoi kiinnostaa minua kovasti, vaikken saanutkaan aikaiseksi etsiä esimerkiksi siihen liittyvää kirjallisuutta. Minua on myös kiinnostanut talvi- ja jatkosodassa meitä vastassa olleen Neuvostoliittoon liittyvät sotatarinat, sillä minulla on halu ymmärtää. Aleksijevitšin teos sisältää muutaman pienen maininnan Suomea vastaan käydyistä sodista, mutta enimmäkseen tarinat ovat Saksaa vastaan käytyjen taisteluiden rintamilta, sillä suurin osa naisista sekä ylipäätään Neuvostoliiton armeijan muonavahvuudesta oli siellä.

Meille kipu on taidetta.

Kirja osoittautui minulle silmiä avaavaksi kokemukseksi, sillä siinä selitetään, mikä sai neuvostoliittolaiset, myös monet naiset, lähtemään suurella innolla taisteluun vihollista vastaan. Kommunismi ja isänmaa olivat niin tärkeitä, että ihmiset olivat valmiita jättämään perheensä suuremman edun nimissä. Lisäksi minulle jäi tunne, että Neuvostoliiton hallitus sekä armeijan johto suhtautuivat sotaan kuin yrityksen pyörittämiseen ja että kaiken oletettiin tulevan liukuhihnalta. Eräs lääkintäyksikön nainen, jonka tehtävänä oli pelastaa etulinjasta haavoittuneita, kertoo kirjassa, miten jo aivan äärirajoille itsensä ajaneita joukkoja pyrittiin kannustamaan parempiin tuloksiin: mitä enemmän haavoittuneita pelasti yhden taistelun aikana, sitä arvokkaamman kunniamitalin sai. Kuri oli muutenkin ankaraa, ja jos jäi vangiksi sen sijaan, että riisti hengen itseltään, oli syyllistynyt käytännössä maanpetokseen.

Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla.

Naisten tarinat paljastavat neuvostoyhteiskunnan tekopyhyyden sekä kaksinaamaisen suhtautumisen sotiviin naisiin: toisaalta kaikkialla julistettiin, miten naistenkin velvollisuus on osallistuttava isänmaansa puolustamiseen, mutta rintamalla heitä vähäteltiin ja heidän oli tehtävä miehiä enemmän töitä osoittaakseen kyvykkyytensä, jolloin he saivat osakseen ihailua. Sodan päätyttyä voittoon rintamalla olleet naiset salasivat menneisyytensä, sillä naistenhan piti olla lempeitä, pehmeitä, helliä ja kauniita, eikä sotilasarvo tai kunniamerkit sopineet siihen vaatimukseen. Armoa ei herunut muilta naisiltakaan, vaan nämä vähättelivät ja surkuttelivat, jopa halveksivat rintamalla olleita kanssasisariaan - heidän kun oletettiin olevan vapaamielisiä kanssakäymisissään miesten kanssa.

Mutta alkuaikoina me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä. Miehet kantoivat, mutta naiset eivät. Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä, he olivat olleet sodassa, mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla. Aivan toisin... Sanon teille nyt, että meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään. Voittoa ei jaettu meidän kanssamme. Ja se loukkasi meitä...

Kirjan lukeminen herätti minussa paljon vahvoja tunnetiloja: sodan raadollisuus järkytti ja suretti, ihmisten naiivius sekä halu palvella aatetta sokeasti kummastuttivat, kun taas naisten epäreilu kohtelu sekä heidän uhrauksiensa ja urotekojensa sivuuttaminen raivostuttivat. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että naiset jäivät vaille kiitosta, tunnustusta ja korvauksia, vaikka he pistivät itsensä vaaralle alttiiksi siinä missä miehetkin. Aiheestaan sekä monista sen herättämist negatiivisista tunteista huolimatta teos onnistui myös hymyilyttämään minua, sillä tarinoiden joukossa oli joitakin valon pisaroita, jotka muistuttivat, että jopa sodan keskellä on ollut iloa ja toivoa.

Hän sanoi, että minä olen julma... Että minun sieluni ei ollut naisen sielu... Vaikka olimme kärsineet koko sodan, me naiset... Ilman perhettä, kotia, omia lapsia... En vain minä vaan monet muutkin olivat jättäneet lapsensa kotiin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo monipuolisesti sodan erilaisista osa-alueista sekä erilaisissa tehtävissä toimineista naisista ja heidän kokemuksistaan. Aleksijevitšin teos on lukukokemuksena raastava, mutta se myös antaa paljon: sain sen ansiosta paljon arvokasta tietoa aiheesta, josta olen kuullut tähän mennessä vain ohimennen esitettyjä huomautuksia. Näiden naisten tarinat tulevat pysymään mielessäni, kiitos tämän mestariteoksen.

Voiko sitä ymmärtää, jos ei itse ole sitä nähnyt? Ja miten siitä voisi kertoa? Millä sanoilla? Kerro sinä, miten tätä on muisteltava. Toiset ehkä jotenkin kykenevät... Heillä on se taito... Mutta minulla ei. Itken vain. Silti on pakko, on pakko kertoa, jottei se unohtuisi. Tarinaamme on kerrottava eteenpäin. Meidän huutomme ei saa kadota tästä maailmasta. Meidän itkumme on säilyttävä...

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

©Hande

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Bazar 2015

Koska kuulun niihin, jotka ovat jääneet koukkuun Flavia de Luce-kirjoihin, minun piti etsiä sarjan kolmas osa käsiini kesän toista lukumaratonia varten. En löytänyt teoksen sidottua versiota antikvariaateista, joten minun oli turvauduttava kirjaston palveluihin, jotta voisin palata Buckshawiin.

Flavia on kylän markkinoilla ennustavan mustalaisnaisen teltassa kuulemassa povausta, joka järkyttää tyttöä suuresti. Flavia kaataa vahingossa kynttilän ja koko teltta syttyy palamaan. Häpeissään teostaan hän antaa ennustajan majoittua Buckshawin maille. Kuten arvata saattaa, maalaisidyllin rauha järkkyy pian vielä lisää, ja Flavian on turvauduttava jälleen kemian taitoihinsa sekä salapoliisin kykyihinsä ratkaistakseen arvoitusten vyyhdin.

Dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat luottaneet pelkästään rationaaliseen päättelyyn, mutta nyt Flavia päätyy epäilemään uskoaan silkkaan tieteesen, sillä romaani yhdistelee hauskasti todellisuutta ja mahdollista yliluonnollista. Fenella-nimisen mustalaisnaisen ympärillä leijuu mystinen tunnelma sekä salaisuuksia sen verran suurissa määrin, että nuoren myrkynkeittäjän on tarkasteltava käsityksiään uudestaan. Asetelma muistuttaa mieleeni sir Conan Doylen Baskervillen koiran.

Romaani laajentaa jälleen Bishop's Laceyn kyläyhteisöä muutamalla uudella hahmolla sekä tarjoamalla lisätietoja joistakin vanhoista tutuista. Kaikkein eniten sarjan kolmas osa keskittyy de Lucen perheeseen. Sain heidän vaiheistaan paljon uutta tietoa, jonka ansiosta etenkin Flavia syventyi henkilöhahmona. Hahmokehittelyssä oli kuitenkin mielestäni yksi puute: Dogger esiintyi kirjassa aivan liian vähän aikaa!

Flavian ratkaistavaksi päätyvä mysteeri ei ollut valitettavasti yhtä kiinnostava kuin edellisten osien arvoitukset. Se ei ollut siitä huolimatta suinkaan huono: siinä oli monia mielenkiintoisia piirteitä - tarina ei vain vienyt mukanaan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Myönnän myös pettyneeni hiukan tapahtumavyyhdin ratkaisuun, muttei siitä sen enempää...

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei ole Bradleyn dekkarisarjan vahvin lenkki, mutta nautin silti sen lukemisesta. Se sai minut kiinnostumaan lisää tarinan henkilöhahmoista ja tartun mielenkiinnolla seuraavaan, kunhan muulta lukupinoltani kerkeän.

Loppujen lopuksi haamujen ja kemian näkymättömän maailman välillä ei varmaankaan ole suurta eroa.

Arvosana: ✮✮✮½

Kirjametron kyydissä - tosin vain yhden pysäkin verran

©Oulun kaupunginkirjasto

Oksan hyllyltä-blogin MarikaOksa kannusti alkukesästä muita kirjabloggaajia hyppäämään Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Innostuin ajatuksesta kovasti ja suunnittelin lukevani useampia kirjoja, jotka olisin sitten voinut mainita yhteispostauksessa. Kävi kuitenkin niin, että sain aikaiseksi hilpaista vain yhdellä asemalla lukemalla Tuulen varjon. Arvio teoksesta ilmestyi eilen, sillä se oli myös osa kimppaluku-projektia.

Minua olisi kiinnostanut useampikin metrokartan kirjoista, muun muassa Johanna Holmströmin Itämaa, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä sekä Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset. Ruiz Zafónin romaanin lukemisessa meni minulla kuitenkin huomattavasti kauemmin kuin olin alunperin arvioinut, ja kun tähän lisättiin vielä työkiireet, sai metrolinjastojen tarkempi koluaminen jäädä.

On harmillista, etten päässytkään aikeistani huolimatta matkaamaan kunnolla kirjametrossa, mutta olen iloinen, että sain edes yhden kirjan luettua. Lisäksi haaste on erinomainen kannustin tarttua muihinkin kartan teoksiin, vaikkakin jälkijunassa (hehheh). Itämaa on osa minun #hyllynlämmittäjä-pinoani, joten voisin ottaa sen jäljellä olevista pinon teoksista seuraavaksi lukuun.
Osallistuisin mielelläni vastaavanlaiseen haasteeseen uudestaankiin, toivottavasti paremmalla menestyksellä.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

©Hande

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Otava 2004

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan tähän mennessä suomennetut osat ovat lojuneet kirjahyllyssäni iät ja ajat - olen hamuillut niitä alennusmyynneistä, ensimmäisen osan olen hankkinut antikvariaatista. Keväällä Yöpöydän kirjat-blogin Niina ehdotti että Ruiz Zafónin sarjan aloitusosasta järjestettäisiin heinäkuussa kimppaluku, jonka aikana lukukokemuksista keskusteltiin muiden osallistujien kanssa neljässä eri osassa, luettujen sivumäärien mukaan. Päätin, että tässä olisi loistava tilaisuus perehtyä vihdoinkin suuresti ylistettyyn romaaniin.

Tuulen varjo kertoo Daniel Semperestä, barcelonalaisesta kirjakauppiaan pojasta. Danielin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä tutustuttaa pojan Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, salaiseen paikkaan, joka on täynnä ulkomaailman unohtamia teoksia. Daniel saa valita itselleen yhden niteen, josta hänen on pidettävä huolta - lukuisista vaihtoehdoista mukaan valikoituu Tuulen varjo-niminen romaani. Kirja lumoaa Danielin ja hän alkaa etsiä tietoa teoksen kirjoittajasta, Julián Caraxista. Kaivaessaan menneisyyden haamuja esiin Daniel tulee repineeksi myös monia luurankoja kaapeista.

Romaanin alku oli mielestäni lupaava: pidin sen kauniista kielestä, rikkaasta kuvailusta sekä alati välittyvä rakkaus kirjoihin. Se on yksi tarinan kantavista teemoista suurin piirtein puoleen väliin asti. Tämän jälkeen vaikutus hälvenee, vaikka kirjaintoilu pysytteleekin taustalla loppuun asti. Teos onnistui pukemaan sanoiksi monia asioita omasta suhteestani kirjoihin sekä lukemiseen.

Kasvoin kirjojen keskellä ja sain näkymättömiä ystäviä pölyksi murenevilta sivuilta, joiden tuoksua kannan yhä käsissäni. Totuin pienenä saamaan unen päästä kiinni kertomalla huoneeni pimennossa päivän pikku tapahtumia äidille, tekemisiäni koulussa, kaikkea mitä olin päivän mittaan oppinut...

Juoni etenee hyvin verkkaisesti, mutta kirjan alkupuolella se ei minua häirinnyt. Myöhemmin sain kuitenkin karvaasti kokea, miten lukutahtini hidastui hidastumistaan ja aloin pitää yhä enemmän useita päiviä kestäviä taukoja. Romaanissa on monia ylivenytettyjä kohtauksia, joihin kyllästyin totaalisesti ja ajoittain mieleni teki vain jättää kirja kesken. Toisaalta, onnistuin kuitenkin tekemään silloin tällöin sadan sivun spurtteja, joiden vuoksi luin kirjan kuitenkin loppuun. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Tuulen varjo olisi kaivannut tiivistämistä.

Valitettavasti ensimmäisillä sivuilla kasvoilleni noussut hymy hyytyi vähitellen luettujen sivujen lisääntyessä. Mieleeni kehkeytyi melko pian teoriat tulevista juonenkäänteistä, ja ne paljastuivat kaikki oikeiksi. Ruiz Zafón pelaa niin monilla kliseillä, ettei lopputulemien arvaaminen ollut kovin vaikeaa. Lisäksi kirjasta oikein tihkuu seksismi: aluksi se ei haitannut minua, sillä yksittäisien hahmojen möläytykset ovat selitettävissä tapahtuma-ajan asenteilla. Sukupuolten eroavaisuuksien korostaminen alkoi ulottua tarinassa kuitenkin niin syvälle, että minua alkoi harmittaa suunnattomasti ja mieleni tekisi pitää kirjailijalle luentosarja siitä, miten typeriä sukupuolistereotypiat ja niiden pönkittäminen ovat.

Kirja sisälsi kuitenkin muutamia asioita, jotka pelastivat sen totaaliselta tyrmäykseltäni: pari kiehtovaa hahmoa sekä Espanjan historiasta kertovat osiot. Vaikka suurin osa teoksen hahmoista jäi minulle etäisiksi, kaksi hahmoa kiinnittivät huomioni: Danielin isän kirjakauppaan sattuman kautta apulaiseksi päätyvä Fermin Romero de Torres sekä Julián Carax. Fermin osoittautuu karismaattiseksi persoonaksi muutamasta ärsyttävästä piirteestä huolimatta ja Caraxin menneisyyden ja samalla luonteen vähä vähältä avautuminen on kiehtovaa, joskin hänen vaiheensa jäivät melko yllätyksettömiksi. Espanjan vaiheet valtiona eivät ole minulle kovin tuttuja, joten oli mukavaa lukea sen historiasta - se avasi tarinaakin minulle paremmin.

Tuulen varjo jätti minut kahtiajakoisiin mietteisiin: teoksen alku ja loppu olivat mielenkiintoisia, mutta enimmäkseen kirja oli, kuten eräs toinen kimppalukija asian ilmaisi, "haaleessa veessä lilluvaa tarinointia". Barcelona ei myöskän auennut elävänä silmieni eteen, niin kuin olisi pitänyt joidenkin kirjan lukeneiden mukaan käydä. Lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, mutta aion silti antaa jatko-osille mahdollisuuden - tämä ei tule kuitenkaan tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 16: ulkomaisen kirjapalkinnon voittanut kirja.