 |
| ©Hande |
WSOY 1997
Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta näyttää tulleen vakituinen osa blogiani, sillä otan siihen osaa jo kolmatta kertaa peräkkäin. Unelmien aika-blogin Katriinan ilmoittaessa emännöivänsä kaikkien aikojen seitsemättä klassikkohaastetta tiesin välittömästi osallistuvani. Tällä kertaa kynnys mukaanlähtöön oli matala, sillä tiesin minulla olevan kesällä enemmän aikaa lukemiseen kuin opiskelemisen lomassa. Minulla kesti kuitenkin melko pitkään keksiä, minkä teoksen valitsisin. Olen lukenut aiemmilla kerroilla klassikoita, jotka eivät ole kaikkein perinteisimpiä, joten lopulta valintani kohdistui Charlotte Brontën kuuluisimpaan romaaniin. Olen lukenut teini-ikäisenä hänen siskonsa, Emilyn, kirjoittaman Humisevan harjun. Pidin siitä melkoisen paljon ja kiinnostuin sitä myötä myös Charlotten tuotannosta, johon en ole kuitenkaan perehtynyt ennen tätä haastetta.
Brontë kuvailee ihmismieltä erittäin kiehtovasti, mikä on herkkua minunlaiselleni kyökkipsykologille. Romaanissa on monia kiinnostavia persoonallisuuksia ja jos puitteita muutettaisiin hiukan, hahmot voisivat olla myös nykyaikaan sijoittuvasta teoksesta. Kirjan henkilöt persoonineen herättivät minussa erilaisia tunteita laidasta laitaan, mutta Janeen rakastuin välittömästi: hän on erittäin samastuttava inhimillisyydessään ja arvostan suuresti hänen haluaan itsenäiseen elämään sekä valmiutta uhmata vallitsevan yhteiskunnan normeja ja odotuksia. Olinkin ällikällä lyöty, kun muistin Brontën kirjoittaneen kirjan 1840-luvulla eli melkein 200 vuotta sitten, sillä Jane Eyre on hyvin moderni hahmo ja hänessä on havaittavissa jopa feministisiä piirteitä.
Minua ei yllättänyt lainkaan se, että Janen ja herra Rochesterin välille kehkeytyy epäsovinnainen romanssi. Sen sijaan olin aivan häkeltynyt siitä, miten moni kirjan lukenut pitää näitä kahta jonkinlaisena ihanneparina: herra Rochester onnistui nimittäin nostattamaan niskakarvani pystyyn, eikä lainkaan miellyttävällä tavalla. Tapa, jolla tämä kartanonisäntä kohtelee kanssaihmisiään, on hyvin järkyttävä ja hänen asenteensa tuovat mieleeni todellisen elämän miehet, jotka rupeavat ampumaan viattomia ihmisiä, koska eivät ole saaneet naista itselleen. Janen ja Rochesterin suhde onkin minusta kaikkea muuta kuin tervehenkinen ja tavoittelemisen arvoinen - oikeastaan he tuovat ikävästi mieleeni Jokerin ja Harley Quinnin. Heidän versionsa on vahvasti laimennettu, mutta siitä jää kuitenkin suuhun ikävä jälkimaku.
Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna äitimme kustannuksella.Jane Eyre on orpotyttö, joka asuu varhaislapsuutensa enonsa perheen hoteissa. Enon kuoltua tytön kohtelu on kurjaakin kurjempaa ja lopulta hänet lähetetään ankaraan Lowoodin kouluun. Jane valmistuu siellä opettajaksi ja täytettyään 18 vuotta hän saa kotiopettajattaren viran Thornfieldin kartanosta. Nuori nainen pitää työstään, mutta kartanon isäntä, kiivasluonteinen ja salaperäinen herra Rochester, aiheuttaa Janelle päänvaivaa.
Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.Yllätyin siitä, miten koukuttava romaani oli: se nappasi mukaansa jo alkumetreillä ja piti minut imussaan viimeisille sivuille saakka. Vaikka osa juonenkäänteistä sai minut jopa pudistelemaan päätäni, en voinut laskea kirjaa käsistäni, ellei ollut aivan pakko - niin kiehtovalla tavalla se on kirjoitettu. Koko tarinan ajan taustalla väreilevä synkkä tunnelma kirvoitti mielikuvitustani ja sai minut pohtimaan lakkaamatta, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Teoksen kerronta sai minut luomaan mielessäni tarinan tapahtumapaikat aina Lowoodin koulusta Thornfield Halliin, ja monesti koin olevani seuraamassa tapahtumia paikan päällä - ikään kuin kärpäsenä katossa.
Brontë kuvailee ihmismieltä erittäin kiehtovasti, mikä on herkkua minunlaiselleni kyökkipsykologille. Romaanissa on monia kiinnostavia persoonallisuuksia ja jos puitteita muutettaisiin hiukan, hahmot voisivat olla myös nykyaikaan sijoittuvasta teoksesta. Kirjan henkilöt persoonineen herättivät minussa erilaisia tunteita laidasta laitaan, mutta Janeen rakastuin välittömästi: hän on erittäin samastuttava inhimillisyydessään ja arvostan suuresti hänen haluaan itsenäiseen elämään sekä valmiutta uhmata vallitsevan yhteiskunnan normeja ja odotuksia. Olinkin ällikällä lyöty, kun muistin Brontën kirjoittaneen kirjan 1840-luvulla eli melkein 200 vuotta sitten, sillä Jane Eyre on hyvin moderni hahmo ja hänessä on havaittavissa jopa feministisiä piirteitä.
Luuletteko, että olen kone - tunteeton puukuva? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin - ja aivan yhtä paljon sydäntäkin!HUOMIO! Tästä eteenpäin arvio sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat välttyä niiltä, siirry lukemaan "Juonipaljastukset päättyvät."-tekstistä eteenpäin.
Minua ei yllättänyt lainkaan se, että Janen ja herra Rochesterin välille kehkeytyy epäsovinnainen romanssi. Sen sijaan olin aivan häkeltynyt siitä, miten moni kirjan lukenut pitää näitä kahta jonkinlaisena ihanneparina: herra Rochester onnistui nimittäin nostattamaan niskakarvani pystyyn, eikä lainkaan miellyttävällä tavalla. Tapa, jolla tämä kartanonisäntä kohtelee kanssaihmisiään, on hyvin järkyttävä ja hänen asenteensa tuovat mieleeni todellisen elämän miehet, jotka rupeavat ampumaan viattomia ihmisiä, koska eivät ole saaneet naista itselleen. Janen ja Rochesterin suhde onkin minusta kaikkea muuta kuin tervehenkinen ja tavoittelemisen arvoinen - oikeastaan he tuovat ikävästi mieleeni Jokerin ja Harley Quinnin. Heidän versionsa on vahvasti laimennettu, mutta siitä jää kuitenkin suuhun ikävä jälkimaku.
Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?Juonipaljastukset päättyvät.
Kotiopettajattaren romaani on mielenkiintoinen yhdistelmä naiiviutta sekä tarkkanäköisyyttä. Jotkut sen käänteistä lähentelevät jo koomisuutta sinisilmäisyydessään, mutta teoksen sukellukset ihmismielen syövereihin sekä tunneälykkyys tekevät suuren vaikutuksen. Kun ottaa huomioon aikakauden, jolloin teos on kirjoitettu, se on teemoiltaan jopa erityisen rohkea. Tämä romaani on jo kummitellut (hyvällä tavalla) useamman viikon mielessäni, eikä se todennäköisesti koskaan katoa sieltä kokonaan. Kiinnostuin teoksen myötä uudestaan Brontën siskosten tuotannosta, johon tulen varmasti tutustumaan tarkemmin tulevaisuudessa.
Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolesta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja tai kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjomaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Arvosana: ✮✮✮✮
